III.
Hän oli monesti ennenkin käynyt Sneyd Hallissa — kuten useimmat Kaupunkiviisikon asukkaista — sillä omistajain suopeudesta oli Sneydin puisto aina avoinna yleisölle. Tuorstai- ja lauvantai-iltapäivinä oli Kaupunkiviisikon parhaita huvituksia tehdä pikku retkiä Sneydin puistoon. Mutta hän ei ollut koskaan käynyt yksityispuutarhassa. Yksityispuiston keskellä kohosi kartano suunnattoman rauta-aidan ympäröimänä, kuten eläintarhan jalopeura häkissään. Historiallisen vierailunsa syksyisenä iltapäivänä Denry astui pää pyörällä rauta-aidan kaksoisportista ja alkoi polkea leveätä ajotietä, joka johti suorana viivana kartanon valtavaa renessanssityylistä julkisivua kohti.
Niin, hän oli ehdottomasti hyvillään siitä, ettei ollut tullut muulillaan. Sikäli kuin hän läheni lähenemistään kreivittären ovea, kävivät tätä vierailua puoltavat syyt yhä naurettavammiksi. Hyödytöntä oli palauttaa mieleensä, että hän oli kerran tanssittanut kreivitärtä, kunnallistanssiaisissa ja saanut hänet huvitettuna nauramaan ja ojentanut hänelle kadonneen viuhkan. Hyödytöntä oli palauttaa mieleen, että hän oli kerrassaan harvinainen nuorukainen, jolla oli aivan erikoinen maine ja joka veti vertoja jokaiselle miehelle ja naiselle tässä maailmassa. Hyödytöntä oli palauttaa mieleen, että kreivitär oli tunnettu suopeudestaan ja halustaan edistää Kaupunkiviisikon todellista menestystä. Tämä vierailu oli mieletön.
Hänen olisi pitänyt kirjoittaa. Hänen olisi ainakin pitänyt ilmoittaa käynnistään kirjallisesti. Mutta vielä tuntia varemmin hän oli vakuuttanut itselleen, että kreivittären voisi helpoimmin valloittaa rynnäköllä, ilman minkäänlaista varoitusta tai alkuvalmistelua.
Silloin ajoi eräältä sivutieltä vaunuvaljaikko nopeasti kartanon eteen ja etuistuimelta hypähti alas lakeija. Denry ei voinut nähdä vaunujen lävitse, mutta niiden alitse hän saattoi erottaa jonkun hameet, joka astui niistä alas. Kaikesta päättäen kreivitär palasi juuri ajelulta. Hän joudutti käyntiään, sillä sydämeltään hän oli rohkea poika.
"Ei hän voi minua ainakaan syödä", hän sanoi.
Tämä väite oli aivan kumoamaton, ja kuitenkin hänen rohkeaan sydämeensä jäi järjetön pelko, että lopultakin kreivitär voisi syödä hänet. Sellainen on renessanssi-julkisivun merkillinen vaikutus.
Kestettyään (kuten hänestä tuntui) usean tunnin ajan sieluntuskia, jotka olivat hänelle aivan outoja, hän kiersi vaunujen taitse ja nousi pääportaita. Ja vaikka ajuri oli vaaraton, näyttäen kivestä veistetyltä, olisi Denry antanut kymmenen puntaa löytääkseen itsensä äkkiä klubistaan tai vaikka kirkostakin. Kartanon kiviseinä kohosi hänen ylleen kuni äkkijyrkänne. Hän etsi juuri ovikelloa jyrkänteen seinämältä, kun ovelle ilmestyi äkkiä muuan nainen. Ensinnä hän luuli tätä kreivittäreksi, ja hänen sydämensä alkoi liukua alaspäin säärien sisäpuolitse. Mutta hän ei ollutkaan kreivitär.
"Mitä haluatte?" tiedusti nainen. Hän oli mustassa puvussa.
"Saisinko tavata kreivittären?" kysyi Denry.
Nainen tuijotti häneen. Denry ojensi virallisen käyntikorttinsa, joka odotti valmiina hänen liiviensä taskussa.
"Minä kysyn hänen armoltaan", vastasi mustapukuinen nainen.
Denry huomasi puheesta, ettei hän ollut englannitar.
Nainen katosi ovesta, ja sitten Denry kuuli aivan selvästi kreivittären oman väärentämättömän äänen sanovan ärtyneesti:
"Oh, harmillista!"
Ja se jäähdytti hänet. Hän toivoi hartaasti, ettei olisi koskaan ajatellutkaan perustaa Yleistä säästöklubiansa.
Jonkin ajan kuluttua vierivät vaunut äkkiä tiehensä, otaksuttavasti talliin. Seisoen nyt ovisyvennyksessä, jonkinlaisessa luolassa äkkijyrkänteen juurella, hän ei voinut nähdä julkisivun editse. Nainen, jonka oli määrä kysyä hänen armoltaan, ottaisiko tämä vastaan, ei palannut. Denry johdatti mieleensä, ettei nainen ollut luvannutkaan palata; hän oli ainoastaan luvannut tiedustaa. Minuuttien kuluessa hän kävi huolettomaksi tai rohkeammaksi, luopuen vähitellen iltapäivä-vierailulle saapuneen maailmanmiehen asennosta ja kurkistaen lasiovesta, joka erotti hänet kreivittärestä. Hän ei voinut huomata missään eloa. Ensimmäisiä pelon tunteita oli hänessä herättänyt kuvitelma lukemattomista lakeijoista, joiden kaksoisrivin keskitse hänen oli kuljettava päästäkseen kreivittären luo. Mutta saapuvilla ei ollut ainoatakaan lakeijaa. Tämä sisälakeijain täydellinen puute tuntui hänestä laiminlyönniltä, se ei soveltunut siihen vuosisataiseen perimäkäsitykseen, minkä ihmiset olivat muodostaneet Sneydin elämästä.
Sitten hän keksi oven lävitse Jockin, kreivittären vaunulakeijan ja hänen äitinsä vanhan ystävättären pojan. Jock seisoi selin häneen ja liikkumattomana erään puoliavoimen oven luona oikealla Denryn kaksoisoven ja seuraavan kaksoisoven väliköstä. Denry koetti herättää hänen huomiotaan liikuttamalla suutaan eriskummallisesti ja päästämällä omituisia ääniä. Mutta Jock, samaten kuin hänen toverinsa ajuri, näytti kuin kivestä veistetyltä. Denry päätti käydä sisään puhuttelemaan Jockia. He sinuttelivat toisiaan tai olivat ainakin muutama vuosi sitten tehneet niin. Hän työnsi varovaisesti ovea, ja juuri samassa tuokiossa Jock liikahti ikäänkuin lumosta vapautuen — ja hävisi oikeanpuoleisesta ovesta.
Denry oli nyt sisällä.
"Jock!" Hän kutsui kuiskaten, vähän salaliittolaistapaan. Ja kun ei Jock vastannut, hän riensi tämän jälkeen oikeanpuoleisesta ovesta. Se johti avaraan suojaan, joka Denrystä tuntui ihanteelliselta ensiluokan odotussalilta tärkeällä pääteasemalla. Vasemmalla oli seinässä puoliavoin pieni ovi. Varmaankin Jock oli kadonnut siitä ovesta. Denry epäröi — hän ei ollut saanut varsinaista kutsua saapua kartanoon. Mutta epäröidessään hän teki erehdyksen; hänen olisi pitänyt seurata saalistaan häikäilemättä. Voitettuaan epäilyksensä ja ennätettyään seuraavalle ovelle hän näki hämmästyksekseen eteensä avautuvan loputtoman sarjan suuria huoneita. Denry oli kerran nähnyt salonkivaunun, joka oli pysähtynyt Knypen asemalla matkustajanaan muuan ranskalainen näyttelijätär. Nyt hän luuli näkevänsä kokonaisen junan salonkivaunuja, jättiläisille rakennettuja, jotka liittyivät välittömästi toinen toiseensa. Jokainen vaunu oli melkein yhtä iso kuin Bursleyn kaupungintalon suuri sali, ja kuten siinä oli näissäkin katto maalattu kuvaamaan sinistä taivasta, maidonkarvaisia pilviä ja lintuja. Mutta nurkkiin oli ryhmittyneinä alastomia amoriineja uiskennellen hilpeinä katossa; Bursleyn kaupungintalossa ei ollut mitään alastomia amoriineja. Hän ymmärsi nyt, että oli kokonaan erehtynyt arvioidessaan huonetta, jonka kautta hän oli saapunut tähän Versaillesiin. Se ei ollut laisinkaan iso, vaan vähäinen, ei myöskään ylellinen, vaan sisustettu sekalaisella ylijäämällä, mikä oli jäänyt paljoa tärkeämmistä kalustoista. Oikeastaan se oli vain epämääräinen välikkö, joka oli vaatimattomasti sijoitettu juhlahuoneiston ja eteishallin väliin.
Tuokioksi hän unohti haeskelevansa Jockia. Jock oli kerrassaan näkymättömissä ja kuulumattomissa. Mutta varmaankin hän oli lähtenyt vaeltamaan tuota komeata huonesarjaa, ja sen vuoksi Denry lähti kulkemaan hänen jälkeensä pitkin tuota komeata huonesarjaa uteliaana odotellen, että hänen pitkä lohenkarvainen takkinsa tai kokardihattunsa yhtäkkiä vilahtaisi esiin jostakin nurkasta. Hän joutui kujanteen toiseen päähän kuljettuaan kolmen suunnattoman huoneen halki, joista keskimmäinen oli suunnattomin ja komein. Kaikkialla oli hänen oikealla puolellaan korkeita ikkunoita ja vasemmalla oli jokaisessa huoneessa kaksoisovet, joita koristivat omituisen muotoiset kullatut rivat. Ikkunat ja ovet olivat varustetut komeilla kultakirjoverhoilla. Ikkunoista hän näki vilahdukselta syysväreissä upeilevan puutarhan, mutta ei mitään puutarhuria. Sitten kiiti ikkunain ohitse vaunut huonesarjan toisessa päässä, ja hän näki varsin selvästi, joskin ohimennen kaksi palvelijaa etuistuimella; toisen noista palvelijoista hän tiesi varmasti Jockiksi. Siis Jockin oli täytynyt paeta juhlahuoneistosta käyttämällä jotakin sen lukuisista ovista.
Denry koetteli ovea toisensa jälkeen, mutta kaikki olivat lujasti suljetut ulkopuolelta. Kullatut rivat kääntyivät kyllä, mutta korkeat ja komeat ovet eivät liikahtaneet. Ymmällään ja puolittain huolestuneena hän palasi paikkaan, mistä oli aloittanut tutkimusretkensä, ja siellä hän huolestui entistä enemmän ja joutui vieläkin pahemmin ymmälleen, kun tapasi vain sileän seinän sillä kohtaa, mistä oli astunut sisään. Hän ei tietenkään ollut voinut astua sisään kiinteästä seinästä. Tutkittuaan tarkoin seinää hän huomasi siinä kyllä oven, mutta se oli taidokkaasti salattu maalauksilla ja muilla keinoin, niin että se näytti pelkältä seinältä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt moista ilmiötä. Perin pieni lasinuppi oli ainoa merkki ovesta. Denry väänsi tätä lasipalloa, mutta tuloksetta. Sinä lyhyenä aikana, mikä oli ennättänyt kulua hänen tulostaan, olivat näkymättömät kädet lukinneet sen oven ja myöskin toisen oven, josta Jock oli poistunut. Denry kuvitteli tuhoa ennustavien henkilöiden teljenneen kaikki nuo lukemattoman ovet ja vihamielisten silmien tuijottavan häneen monesta avaimenreiästä. Hän kuvitteli olevansa jonkin hirveän ja käsittämättömän salaliiton uhri.
Minkä tähden, terveen järjen pyhässä nimessä, hänet aiottiin teljetä juhlahuoneistoon? Tämän arvoituksen voi selittää vain siten, ettei kukaan tuntenut hänen mielivaltaista läsnäoloaan juhlahuoneistossa. Mutta miksi juhlahuoneisto suljettiin niin äkkiä, koska kreivitär oli juuri vastikään palannut ajelulta. Silloin hänen mieleensä juolahti, ettei kreivitär ollutkaan juuri palannut, vaan oli juuri lähdössä. Vaunut olivat varmaankin saapuneet jostain vaatimattomammasta osasta kartanoa mukanaan mustapukuinen nainen, ja mustapukuinen nainen — ehkä joku kamarineito — oli yksinään astunut pois niistä. Kreivitär oli odottanut vaunuja eteisessä ja paennut päästäkseen kohtaamasta Denry poloista. (Mikä nöyryyttävä ajatus!) Vaunut olivat käyneet noutamassa hänet joltakin sivuovelta. Mahdollisesti hän oli poistunut Sneyd Hallista moneksi kuukaudeksi, ja siinä syy, miksi ovet oli suljettu. Ehkä kartanosta olivat poistuneet kaikki muut paitsi joku iäkäs ja kuuro palvelija — hän tiesi historiallisista romaaneista, joita oli silmäillyt nuoruudessaan, että jokaiseen kartanoon, joka piti kunniaansa arvossa, jätettiin aina iäkäs ja kuuro palvelija yksikseen ylhäisen omistajan viipyessä poissa. Hän koputti tuota pientä salaovea. Hänen merkillisenä tarkoituksenaan oli tietysti aiheuttaa hälinää, mutta jokin esti häntä synnyttämästä hälinää. Hän tunsi, että hänen oli koputettava siivosti, varovaisesti; hän tunsi, ettei käynyt loukkaaminen sovinnaistapoja.
Hänen kohtelias kutsuntansa ei tuottanut mitään tulosta.
Hän valitsi toisia ovia; hän valitsi jokaisen oven, johon voi päästä käsiksi; ja vähitellen hän menetti kunnioituksensa kartanoihin kuuluvaa sopivaisuutta kohtaan ruveten koputtamaan yhä kovemmin. Hän jyskytti. Vain ovien lujuus esti hänen tukevia käsiään tunkeutumasta laudoituksen lävitse. Siinä määrin hän unohti itsensä, että tempoili hurjasti ovia kaikella väellään.
Ja viimein hän karjui: "Hei — hei! Ettekö kuule?"
Kaikesta päättäen ei iäkäs ja kuuro palvelija voinut kuulla. Kaikesta päättäen hän oli kuuroin palvelija, minkä yksikään valtakunnan ylimyksistä milloinkaan oli jättänyt hoitamaan ruhtinaallista linnaa.
"Jaa, kyllä tämä on soma juttu!" huudahti Denry, ja hän huomasi kiihtyneensä ja suuttuneensa. Suuttumus tuotti hänelle jonkinlaista tyydytystä. Mielestään hänellä oli oikeus suuttua.
Ja nyt hän alkoi pyrkiä "piittaamattomaan" mielentilaan, joka sai hänet halveksimaan Sneyd Hallia ja kaikkea, mikä sille antoi arvoa. Nykyisen ympäristönsä aution komeuden hän ei antanut ollenkaan vaikuttaa mieleensä pelottavasti, päin vastoin hän nauroi sellaiselle tunteelle; tai paremmin sanoen hän tuhahti sille nenäänsä. Halveksien hän mittaili noita suunnattomia suojia esiintyen häkkiin suljettuna jalopeurana ja mietiskellen oikeata draamallista, tehokasta toimenpidettä, mihin moisessa pulmassa oli ryhdyttävä. Kaikeksi onnettomuudeksi matot olivat perin paksuja, niin että hänen ei käynyt kolisteleminen astellessaan; ja häntä halutti aivan erikoisesti kolistella. Mutta oviaukoissa oli paljasta, kirkkaaksi kiillotettua tammipermantoa, ja niissä kohdin hän polki jalkaa.
Huoneet eivät olleet kalustetut tavallisten huoneiden lailla. Keskellä ei ollut ympyriäistä tai neliskulmaista pöytää kirjavine liinoineen ja kukkaruukkuineen. Eikä jokaisen ikkunan edessä ollut pientä pöytää isoine raamattuineen. Huoneiden keskilattiat olivat tyhjät, suurimmassa vain oli ryhmä veistokuvia. Seinämille oli järjestetty isoja nojatuoleja ja kaksiosaisia sohvia suoriin riveihin ja niiden välissä oli siellä ja täällä kiireestä, kantapäähän kullatuita pieniä tuoleja. Seinillä oli myöskin pitkiä kapeita pöytiä, joiden levyt muistuttivat lasilaatikoita, ja näissä laatikoissa oli kaikenkaltaisia omituisuuksia: rahoja, viuhkoja, tikareita, nuuskarasioita. Nurkissa seisoi valkoisia kuvapatsaita odottaen tuomiopäivää ainoankaan repaleen suojelematta niitä kohtalon tuulilta. Seinät olivat peitetyt tavattoman leveillä laudoituskehyksillä, ja jokaisessa kehysnelikulmiossa oli hirvittävä tumma öljyvärimaalaus. Uuninreunakkeet olivat niin typerän korkealla, ettei edes jättiläinenkään olisi voinut lieden ääressä istuen nostaa jalkojaan niille. Ja jos niillä olisi sijainnut kello, kuten uuninreunakkeella tavallisesti, olisi tarvittu kaukoputki aikaa tutkittaessa. Jokaisen uuninreunakkeen yläpuolella oli kuvastimen sijasta iso taulu. Kynttilänjalat olivat valtavan suuria ja hohtavia.
Erään sohvan lähellä Denry huomasi kasan keltaista palttinaa. Hän nosti ilmaan ylimmän palasen, ja se muuttui tuolin muotoiseksi. Aivan oikein, ne olivat tuolinpäällyksiä. Kartano aiottiin siis sulkea. Tuolinpäällyksistä hän teki sen johtopäätöksen, että jonkun täytyi ennemmin tai myöhemmin saapua pukemaan huonekalut näihin päällyksiin.
Sitten hän mittaili uudelleen huonesarjaa ja istuutui sen toiseen päähän erään ikkunan ääreen. Viime tingassa voi turvautua ikkunoihin. Vaikka ne olivatkin korkealla lattiasta, saattoi sentään helposti avata jonkin, hypätä ulos ja hiipiä kenenkään huomaamatta tiehensä. Mutta hän päätti odottaa iltahämärää. Varovaisuus on aina paikallaan. Mutta ikkunat tuottivat hänelle pettymyksen. Lukolla kiinnitetty rautakanki esti niitä avautumasta; se oli yksinkertainen varokeino. Hänen olisi siis pakko särkeä paksu ruutu. Tätä toimenpidettä varten hän päätti odottaa yön pimeyttä. Hän istuutui jälleen. Sitten hän kävi taas rymyten kaikkien ovien kimppuun. Aivan hyödyttömästi. Hän istuutui kolmannen kerran ja tuijotti puutarhaan, missä varjot pitenivät pitenemistään. Ei ainoatakaan sielua koko puutarhassa. Sitten hän tunsi vetoa päälakensa kohdalla, ja kohottaen katseensa hän huomasi, että ikkunan yläosassa oli poikittainen tuuletusaukko ja että se oli jätetty sulkematta. Jos olisi voinut kiivetä sinne, niin olisi käynyt pudottautuminen toisella puolen puutarhaan ja vapauteen. Mutta ikkunan yläosa oli ainakin kuudentoista jalan päässä lattiasta. Yö alkoi lähetä.