IV.
Eräänä epämääräisenä iltahetkenä avasi muuan pullea mustapukuinen nainen, yllään musta esiliina, päässään siro sinertävä myssy ja pulleassa kädessään pieni lamppu, erään ovista, jotka johtivat juhlahuoneistoon. Hän oli tavanmukaisella iltatarkastuksellaan. Syksyinen kuu oli noussut melkein täytenä ja loisti sisään isoista ikkunoista. Ja etäisimmän ikkunan ääressä hän havaitsi kirkkaassa kuutamossa pyramiidimaisen laitteen, joka muistutti varieteelavalle vaaralliseen asentoon ryhmittynyttä akrobaattiperhettä. Pyramiidien perustan muodosti kaksi sohvaa; näille oli sovitettu pitkälleen joukko nojatuoleja ja nojatuoleille kaksi patjoilla ja matoilla peitettyä pöytää; lopuksi edusti elotonta luontoa vielä kaksi kullattua tuolia. Kullatuilla tuoleilla oli jotain, mikä epäämättömästi liikkui ja kopeloi ikkunan yläosaa. Koska sisääntulija oli tukeva nainen ja mieleltään rauhallinen ja viisas, ei hän ensi työkseen pudottanut lamppua. Hän piteli urhoollisena lamppua kädessään.
"Kuka siellä?" virkkoi ääni pyramiidin huipulta.
Sitten laite alkoi horjua, kuului jyskähdys ja lasinpalasten helinää. Tuo elävä olento putosi eräälle sohvista kimmoten jalkapallon tavoin sen voimakkailta vietereiltä. Ikkunassa oli nyt ruumisarkun suuruinen reikä. Elävä olento pääsi jälleen tasapainoon, ja sitten se syöksyi hurjana tuosta reiästä alas puutarhaan.
Denry juoksi. Hetki ei ollut tuntunut hänestä selittelyihin otolliselta. Silmänräpäyksessä hän oli käsittänyt, kuinka naurettavaa olisi ruveta vakuuttamaan pyylevälle mustapukuiselle naiselle olevansa herrasmies, joka oli saapunut kreivitärtä tervehtimään. Hän vain kapusi pystyyn ja lähti juoksemaan. Hän juoksi pimeässä päämäärättä ja loikkasi pensasaidan ylitse suoriuduttuaan sarjasta kukkalavoja. Sitten hän näki kuutamon kimmeltävän Sneydin järven pinnalla ja saattoi määritellä suuntansa. Talvisin käy koko Kaupunkiviisikko luistelemassa Sneydin järvellä, jos jää kantaa, ja sen maantieteelliset suhteet olivat Denrylle varsin tutut. Hän kiersi sen itäpuolitse, sukelsi Ison Shendonin metsään ja erosi siitä lähellä Ison Shendonin asemaa Staffordin—Knypen rautatiellä. Hän tiedusteli seuraavaa junaa varsin viattomalla äänellä, ja puolta tuntia myöhemmin hän ajoi jo Sneydin aseman kautta. Vielä viisikymmentä minuuttia, ja hän oli kotona. Kello oli neljänneksen yli kymmenen. Äidin mökki tuntui hämmästyttävän pieneltä. Hän kertoi liikeasiain vuoksi viipyneensä Hanbridgessä saamatta teetä sen enempää kuin illallistakaan ja olevansa siis nälissään. Seuraavana aamuna hän saattoi tuskin olla varma siitä, ettei käynti Sneyd Hallissa ollut pelkkää unta. Joka tapauksessa se oli ollut vallan turha.