III.
Kuinka oikeaan kaupunginvaltuusto oli osannut valitessaan Denryn pormestariksi, sen todistivat erikoisen selvästi jalkapallo sekä Callear urheilukauden avajaiskilpailuissa.
Se oli Bursleyn ja Axen välinen hyväntekeväisyyskilpailu kreivikunnan orpokodin hyväksi, ja sellaisten kilpailujen vanhaan tapaan potkaisi pallon liikkeelle joku kuuluisuus, yhteiskunnan tuki. Tällä potkaisuseremonialla ei ole mitään urheilumerkitystä; merkkihenkilö panee vai pallon hiljalleen pyörimään valkoisesta kehästä ja pakenee sitten henkensä edestä rytäkkää; mutta sen arvellaan luovan peliin enemmän siveellistä loistoa. Tässä tapauksessa julistivat ilmoitukset: "Lähtöpotkun antaa kello 3.45 valtuusmies ja tuleva pormestari E.H. Machin." Eikä ketään toista merkkihenkilöä olisi käynytkään valitseminen. Niinpä Denry tapasi itsensä tuona kauniina kilpailuiltapäivänä urheilukentällä jalkainsa juuressa uusi pallo, päässään silkkihattu ja ympärillään kaksikolmatta herkulesmaista pelaajaa, joiden uhkaava ryhti ilmaisi heidän aikovan murhata hänet. Bursley oli hävinnyt arvanheitossa, ja Denryn oli siis potkaistava pallo Bursleyn maalia kohti. Merkkitorven mukaan hän "kiidätti taisteluvälineen" suoraa päätä Callearin haltuun, joka keskustahyökkääjänä seisoi vastapäätä häntä, ja Callear livisti pitkin kenttää, ennenkuin Axen miehet olivat herenneet ihailemasta Denryn julkeutta. Jokainen lukija muistaa väristen sen historiallisen kilpailun, jossa kuolematon Jimmy Brown, viimeistä kertaa johtaessaan Blackburn Rovers joukkuetta, pyöritti palloa kentän toisesta päästä toiseen, sai sen maaliin ja palasi kotiin Englannin-malja kainalossaan. Nähtävästi Callear aikoi jäljitellä tätä urostekoa. Hän oli aivan väärässä. Kierittelytaktiikan oli vuosia sitten tuhonnut Prestonin pohjoispuoli, joka keksi "lähetys"-pelin. Mutta Callear jatkoi tietään, ja onni näytti leijailevan keruubin tavoin hänen yllään. Viimein hän ampui; se oli hurja, korkea heitto, mutta tuuli oli vastainen, se painoi pallon alas, kiepsahutti ympäri ja puhalsi sen verkkoon. Ensimmäinen maali oli saatu kahdessakymmenessä sekunnissa! (Se oli myöskin kilpailun viimeinen.) Callearin maine oli taattu. Hänestä tuli heti väestön epäjumala. Kun Denry asteli hiljakseen kentältä katsomolavaa kohti, hurrattiin hänellekin voimakkaasti, eikä hän voinut olla tuntematta, että tavallaan juuri hän oli voittanut sen maalin. Ja vaikkei kukaan lausunutkaan ajatusta selvästi, ajattelivat useimmat voitonriemuiseen Denryyn tuijottaessaan kuitenkin salassa, että mies, joka voitti tuolla lailla, koska hän voitti tuolla lailla, oli juuri oikea mies pormestariksi, mies sellainen, jota he tarvitsivat.
Denryn nimi liittyi korkeimmalle kehittyneeseen paikalliseen jalkapallourheiluun. Tämä seikka aiheutti omituisen kriisin kunnallisten tapojen historiassa. Vihkimis-sunnuntaina pormestari marssii kirkkoon edessään tapparankantaja ja perässään kaupunginvaltuusmiehet, kunnallisvirkailijat, vapaaehtoinen sotaväki ja palokunta; kaikkien näiden jälkeen tulevat juhlakulkueessa eteviksi kaupunkilaisiksi tunnetut yksilöt. Nyt sattui niin, että Bursleyn Jalkapalloklubin ensimmäinen ja toinen yksitoistikko ilmaisi haluavansa ottaa osaa Denryn pormestarikulkueeseen; he tunsivat olevansa pormestarille velkaa jonkinlaista julkista tunnustusta tämän kansallis-urheilulle tekemistä palveluksista. Denry suostui siihen viipymättä, aate tuntui hänestä kerrassaan suurenmoiselta. Sitten joku kiihtynyt pappi poloinen kirjoitti Merkkitorveen vastustaen sitä, että palkatut jalkapallourheilijat seurasivat kaupungin ylintä virkamiestä kirkkoon. Hän väitti sellaista ennenkuulumattomaksi ja jalkapallon aiheuttavan melkoisessa määrin synnillistä pelihimoa. Muutamat ihmiset olivat taipuvaiset kannattamaan tätä vastalausetta, kunnes Denry kirjoitti Merkkitorveen ja esitti muutamia kysymyksiä: Oliko Bursley ylpeä jalkapallojoukkueestaan? Vai häpesikö Bursley jalkapallojoukkuettaan? Oliko jalkapallourheilu sopimatonta kunnon kansalaiselle? Oliko jalkapallourheilussa mitään kunniatonta? Oliko ammattiurheilijoita pidettävä yhteiskunnan parialuokkana? Oliko olemassa mitään ihmisluokkaa, joilta kirkot olisi pidettävä suljettuina?
Pappi hukkui häpeän, ylenkatseen ja ivallisen naurun myrskyyn. Vaikka kaupunki nauroikin, niin se nauroi vain salatakseen inhoaan pappia kohtaan.
Ihmiset alkoivat käydä uteliaiksi tietääkseen, aikoiko joukkue ottaa osaa urheiluasussa, kuljettaen jalkapalloa tunnuskuvana mukanaan ratsun selässä. Moinen väenpaljous ei ollut koskaan ennen tervehtinyt pormestarikulkuetta Bursleyssä. Jalkapallomiehet esiintyivät kuitenkin tavallisissa puvuissa (moni heistä pitkässätakissa); mutta kaulahuivit olivat valitut klubin värien mukaan, minkä yleisesti arveltiin todistavan perin hienoa makua. P. Luukkaan kirkko oli ääriään myöten täynnä; ja vielä kummempaa on se, että myöskin kirkkotarha oli ääriään myöten täynnä. Kirkkoon mahtui töin tuskin itse juhlakulkue sekä naiset, joille vaikutusvallan avulla oli varattu istuimet etukäteen. Tuhansia ihmisiä tunkeili kirkkotarhassa, ja estääkseen heitä työntymästä täyttyneeseen pyhäkköön ja murskaamasta sitä heikoimmasta kohdasta, sakaristosta, täytyi sulkea ovet ja vartioida niitä. Neljä naista pyörtyi jumalanpalveluksen aikana; näiden neljän joukossa ei ollut rouva Machin vanhempi eikä Nelliekään. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin kenenkään tiedettiin pyörtyneen jumalanpalveluksessa, joka pidettiin marraskuussa. Jo tämä seikka riitti kohottamaan suunnattomasti Denryn pormestariuden arvoa. Kun hän urkujen pauhatessa astui ulos kirkosta Nellie kainalossaan, ei kirkkotarhassa kajahtava tervehdys ollut missään suhteessa vailla suurenmoisuutta ja tehokkuutta, vaikka tilanteen juhlallisuus kielsikin paukuttamasta käsiä.
Tuon vihkimis-sunnuntain todellista "ydintä" ja hauskuutta ei osattu täysin arvostaa ennenkuin vasta myöhemmin. Odotettiin saarnan jälkeen kannetun kolehdin tulevan paljoa suuremman kuin tavallisesti, koska seurakunta oli paljoa suurempi kuin tavallisesti. Mutta vahtimestarit kummastuivat huomatessaan sen neljä kertaa suuremmaksi kuin tavallisesti. Lisäksi he kummastelivat sitä, että kaikkien rahojen joukossa oli vain kolme kolmenpennyn lanttia. Tämä merkillinen seikka aiheutti huomautuksia ja vertailuja. Jokainen oli menneinä viikkoina havainnut, että kolmenpennyn lanteista alkoi olla yhä suurempi puute. Maanantaina tuli tietyksi, että Yleisen säästöklubin eri haaraosastojen virkailijat olivat suorittaneet pankkeihin suunnattoman ja ennenkuulumattoman runsaasti kolmenpennyn rahoja, ja ainakin viikon ajan siitä pitäen maksoivat kaikki kaikesta kolmenpennyn lanteissa. Ja suusta suuhun levisi se sukkela uutinen, että taatakseen komean hyväntekeväisyyskolehdin virkaanastujais-sunnuntaina Denry oli käyttänyt säästöklubin laajaa järjestöä imeäkseen koko kaupungin kuivaksi kolmenpennyn rahoista. Kaupungin aikakirjoissa nimitetään sitä sunnuntaita "kolmenpennyn sunnuntaiksi", koska se oli tyystin tyhjä kolmenpennyn lanteista.
Vähäinen ryhmä valtuusmiehiä keskusteli Denrystä.
"Aika velikulta!" sanoi muuan nauraen hilpeästi. "Sellaista saa etsiä kynttilä kädessä."
"Tietenkin tämä tekee hänet entistään suositummaksi", sanoi toinen. "Meillä ei ole koskaan ollut miestä, joka siinä vetäisi hänelle vertoja."
"Mutta mitä hän oikeastaan on tehnyt?" intti valtuusmies Barlow. "Mistä hyvästä me saamme kiittää häntä?"
"Me saamme", sanoi puhuja, "kiittää häntä siitä hyvästä, että hän on saanut meidät kaikki hyvälle tuulelle."