II.
Muutamaa päivää myöhemmin herättivät muurit Bursleyssä huomiota pienillä sini-punaisilla ilmoituksilla (sininen ja punainen olivat Bursleyn jalkapalloklubin historialliset värit). Näissä kutsuttiin väestö yleiseen kokoukseen, joka pidettäisiin kaupungintalolla pormestarin puheenjohdolla ja jossa harkittaisiin, mihin toimenpiteisiin voitaisiin ryhtyä Bursleyn jalkapalloklubin tulevaisuuden turvaamiseksi.
Kaupunkiviisikossa oli kaksi "suurta" jalkapalloklubia — toinen Knypessa (Englannin vanhimpia klubeja) ja toinen Bursleyssä. Molemmat kuuluivat yleisliittoon, mutta Knype ensimmäiseen osastoon, Bursley taasen vain toiseen. Molemmat olivat itse asiassa osakeyhtiöitä harrastaen yhtä suuresti osinkoja kuin sitä ikivanhaa ja kunniakasta urheilua, joka viehättää englantilaisen järkeä ja sydäntä. (Kumpikaan ei suorittanut koskaan osinkoja.) Molemmat käyttivät ammattiurheilijoita, jotka omituisesta sattumasta olivat melkein kaikki Skotlannissa syntyneitä; ja molemmat käyttivät myöskin harjoitusmestareita, jotka tärkeätä kilpailua odotettaessa veivät joukkueensa vesiparannuslaitokseen kauas, kauas kaikista kapakoista. (Tätä sanottiin "treenaamiseksi".) Knypen klubi menestyi melkoisen hyvin, Bursleyn klubi sitä vastoin oli tyhjentänyt kaikki mahdollisuutensa. Suuri jalkapalloyleisö oli itse asiassa hyljännyt sen. Asia selitettiin tietenkin siten, että Bursley oli hävinnyt liian monessa kilpailussa. Suurella jalkapalloyleisöllä oli hyötyä vain voitoista. Se kohteli pelaajia kuin jumalia — niin kauan kuin nämä voittivat. Mutta kun he sattuivat joutumaan tappiolle, silloin suuri jalkapalloyleisö muuttui muitta mutkitta nyrpeäksi. Se ei potkaissut miestä, joka makasi maassa; se vain käänsi hänelle selkänsä tietäen varsin hyvin, ettei hän voinut päästä pystyyn auttamatta. Se ei välittänyt rahtuistakaan uskollisuudesta, kunnallis-patriotismista, puhtaasta pelistä, sotaonnen vaihteluista tai osinkojen jaosta. Jos se saattoi nähdä voittoja, se maksoi kuusi pennyä, mutta se ei halunnut maksaa kuutta pennyä avustaakseen häviöitä.
Mutta kun Bursleyn Jalkapalloklubi Osakeyhtiön ylimääräisessä yhtiökokouksessa kaupunginvaltuusmies Barlow, yhtiön puheenjohtaja liiton perustamisesta asti, ilmoitti johtokunnan tulleen pakostakin siihen johtopäätökseen, ettei se voinut hyvällä omallatunnolla antautua kohtaamaan lähestyvän urheilukauden vaaroja ja että johtokunnan tarkoituksena oli hajoittaa klubi riittävän yleisen harrastuksen puutteessa — kun Bursley luki tämän Merkkitorvesta, silloin kaupunki joutui todella hämmästyksen valtaan. Oliko tuon kuuluisan klubin siis hävittävä ikiajoiksi ja jalkapallokenttä myytävä palstoiksi ja katselijalava polttopuiksi? Hämmästys oli niin voimakas, että valtuusmies Bloorin kuolema, vaikka hän olikin Bursleyn merkkimiehiä, hupeni pikkuseikaksi.
Sen vuoksi synnytti kokousilmoitus iloa ja toivoa, ja ihmiset sanoivat itselleen: "Jotain tässä on tehtävä; vanhan klubin ei voi antaa loppua sillä lailla." Ja jokainen kävi aivan hentomieliseksi. Ja vaikka yleiseen otaksutaankin, ettei Bursleyn kaupungintaloa saa täyteen muulloin kuin valtiollisissa kokouksissa ja vanhuksia kestittäessä, keräytyi Bursleyn kaupungintalo jalkapallokysymyksen johdosta niin täyteen kuin suinkin saattoi. Moni oli ilomielin luopunut biljaardistaan tai olutlasistaan ottaakseen osaa kokoukseen.
Pormestari-puheenjohtaja oli lempeä vanha herra, joka ei tietänyt rahtuistakaan jalkapallosta eikä luultavasti ollut koskaan nähnyt jalkapallokilpailua; mutta kokoukseen tarvittiin ehdottomasti merkkimies suojelijaksi, ja niin pormestari oli pyydystetty ansaan ja kesytetty. Pelkästään sen seikan perusteella, että hän suoritti vuosittain jäsenmaksun golf-klubiin, olivat jotkut tekaisseet sellaisen tarun, että hän oli aito urheilija ja harrasti sydämestään urheilua.
Hän virkkoi muutamia korulauseita, joista mainittakoon "miehekäs urheilu", "vanhat muistot", "Englannin historian velvoitus", "lannistumaton rohkeus", "huonon onnen lamauttama" (tehden todellakin oikein syvän vaikutuksen karkeaan ja juroon kuulijakuntaansa), ja sitten hän pyysi valtuusmies Barlow'ta tekemään selkoa asiasta.
Pormestarin oikealla puolen istuva valtuusmies Barlow oli aivan toisenlainen mies. Hän oli viisikymmen-vuotias ja teräksenharmaa, parrakas, mutta viiksetön, lyhyt, tanakka, äreä.
Hän ei virkkanut sanaakaan miehekkyydestä, rohkeudesta, historiasta tai vanhoista muistoista.
Hän sanoi palvelleensa puheenjohtajana jalkapalloklubia kolmentoista vuoden ajan ja ottaneensa yhtiössä osakkeita 2,000 punnan arvosta; ja koska yhtiön velat sillä haavaa nielisivät kaikki varat, niin hänen 2,000 puntaansa olivat heitetyt kuin kaivoon. "Voitte sanoa", hän puhui, "että olen menettänyt nuo 2,000 puntaa kolmessatoista vuodessa. Se merkitsee sitä, että olen kaiken aikaa maksanut kolme puntaa viikossa omasta taskustani toimittaakseni jalkapallokilpailuja, joita te pojat ette edes ole piitanneet käydä katsomassa. Sellainen on asia kaunistelematta. Mitä minä olen saanut vaivoistani? En muuta kuin vaivaa ja nämä!" (Hän viittasi harmaisiin hiuksiinsa.) "Enkä minä ole yksinäni; meitä on muitakin; ja nyt minun täytyy tulla puolustautumaan yleisessä kokouksessa. Täällä väitetään, ettei jalkapallourheilu ole ollut lähellä sydäntäni. Minä ja mun virkaveljeni", hän jatkoi entistäänkin äreämpänä, "me ollaan tuon tuostakin varoitettu kaupunkia siitä, kuinka kävisi, ellei kilpailuja kannatettaisi paremmin. Ja nyt se on tapahtunut, ja nyt, kun kaikki on liian myöhäistä, nyt te kyllä tahdotte tehdä jotain! Sitä ette voi! Se on liian myöhäistä. Syynä siihen, miksei Bursleyssä saada ensiluokkaista jalkapallopeliä, on vain yksi asia", hän julisti, "eikä se johdu pelaajista. Se johtuu yleisöstä — teistä itsestänne. Niin raukkamaisten tomppelien kanssa ei yksikään suuri jalkapalloklubi ole koskaan joutunut tekemisiin. Kun me joudutaan häviölle, niin kuinkas te silloin menettelette? Tuletteko te rohkaisemaan meitä seuraavalla kerralla? Ehei, te jäätte kauniisti tulematta ja annatte meidän maksaa viisi-, kuusikymmentä puntaa peliltä omasta taskustamme, muka näyttääksenne meille! Odotatteko te meidän voittavan joka kilpailussa? Hyvänen aika, eihän itse Prestonin pohjoispuolikaan" — nyt hän puhui juhlallisesti, sankareista — "eihän itse Prestonin pohjoispuolikaan voittanut loistoaikoinaan joka kilpailussa — se hävisi Accringtonia vastaan pelatessaan. Mutta luopuiko Prestonin yleisö silti klubistaan? Ehei! Teillä — teillä ei ole sisua edes sen vertaa kuin täillä eikä edes kissan uskollisuutta. Te olette antaneet jalkapalloklubinne nääntyä kuoliaaksi, ja nyt te kutsutte ihmiset kokoukseen itkemään ja nurisemaan. Ja sitten te olette kyllin julkeita lähettääksenne Merkkitorveen kirjoituksia huonosta hoidosta, mukamas! Jos täällä salissa on ketään, joka luulee kykenevänsä hoitamaan tätä klubia paremmin kuin minä ja mun virkaveljeni, niin voin ilmoittaa, että meillä on osake-enemmistö ja me luovutamme polkuhinnasta koko roskan kenelle hyvänsä, joka tahtoo vapauttaa meidät niistä. Niin että nyt sen tiedätte."
Hän istuutui.
Syntyi äänettömyys. Eipä edes Kaupunkiviisikossakaan ole yleistä kokousta monestikaan loukattu niin töykeästi kuin valtuusmies Barlow oli nyt loukannut tuota kokousta. Se oli aivan järkytetty. Valtuusmies Barlow ei ollut milloinkaan ollut suosittu; häntä oli vain kunnioitettu; mutta siitä pitäen hän tuli entistään vähemmän suosituksi.
"Olen varma siitä, että me kaikki käsitämme valtuusmies Barlow'n kiihkeyden varsin puolustettavaksi —", aloitti pormestari valtioviisaasti.
"Ei siinä ollut mitään kiihkeyttä", keskeytti valtuusmies. "Silkkaa kylmää totuutta!"
Joukko puhujia esiintyi, ja melkein kaikki heistä vastustivat johtokuntaa. Eräät, jotka muistivat ihmeteltävän tarkasti kaikki pelaajayhdistelmät jokaisessa kilpailussa, mitä konsanaan oli pelattu, koettivat yksityiskohtaisin esimerkein todistaa, että valtuusmies Barlow ja hänen virkaveljensä olivat itsepintaisesti ja säännöllisesti hutiloineet työssään kolmentoista uutteran vuoden ajan. Ja he puolustivat loukattua yleisöä vakuuttamalla, ettei mikään yleisö, joka kunnioitti itseään, maksaisi kuutta pennyä päästäkseen katselemaan valtuusmies Barlow'n järjestämää kurjaa jalkapallopeliä. He huusivat, että joukkue oli järjestettävä uudelleen, kaipasi uutta verta.
"Aivan niin", karjui valtuusmies Barlow vastaukseksi. "Ja mistä te aiotte saada uutta verta, kun siirtokustannukset ovat niin suuria kuin nykyään? Eihän nyt saa edes keskinkertaisen hyvää pelaajaa kahta sataa puntaa vähemmällä. Mistä ne rahat saataisiin? Haluttaako ketään lainata tuhatpuntaa tai sinne päin toista velkakirjaa vastaan?"
Hän nauroi pilkallisesti.
Ei ketään näyttänyt haluttavan sijoittaa rahaa Bursleyn J.K.
Osakeyhtiön toista velkakirjaa vastaan.
Siitä huolimatta puhujat jankuttivat olevan välttämätöntä hankkia uutta verta joukkueeseen, ja sitten toiset, rohkeammat, jankuttivat olevan välttämätöntä hankkia uutta verta johtokuntaan.
"Osakkeita kaupan!" huusi valtuusmies. "Ketä haluttaa ostaa? Tai", hän lisäsi, "tahdotteko jotain ilmaiseksi — kuten tavallisesti?"
Lopulta nousi salin perällä muuan herra.
"En tahdo esiintyä asiantuntijana jalkapallopelissä", hän sanoi, "vaikka se onkin mielestäni suurenmoista urheilua, mutta minua haluttaisi lausua muutama sana uudesta verestä puhuttaessa."
Kuulijakunta kurkotti päätään.
"Kenties valtuusmies Machin suvaitsee nousta lavalle?" ehdotti pormestari.
Ja Denry nousi lavalle.
Jokainen ajatteli: "Mitä hän aikoo tehdä? Mitähän sillä nyt on hihassaan — tällä kertaa?"
"Eläköön Machin!" huusi yleisö hilpeänä.
"Järjestykseen!" sanoi pormestari.
Denry seisoi kuulijakunnan edessä. Hän ei ollut tottunut kuulijakuntaan. Hän sanoi:
"Ellen erehdy, on eräs nykyajan suurimmista jalkapallourheilijoista kotoisin tästä kaupungista."
Ja kymmenet äänet ulvoivat: "On, on! Callear! Callear! Englannin suurin keskustahyökkääjä!"
"Niin", sanoi Denry. "Callear on juuri se mies, jota tarkoitan. Callear muutti tältä paikkakunnalta, paikkakunnan onnettomuudeksi, Liverpooliin yhdeksäntoista vuoden ikäisenä. Ja vasta sen jälkeen, kuin hän oli poistunut, huomattiin hänen hämmästyttävä kykynsä. Ei ole liioittelua sanoa, että Liverpoolin kaupunki saa kiittää menestyksestään häntä. Ja uskon täydeksi todeksi sen, että hän on voittanut useampia maaleja kolmessa pelikaudessa kuin koskaan yksikään toinen yleisliiton pelaaja. Sitten Yorkin kreivikunta, joka oli aika pinteessä viime vuonna, osti hänet Liverpoolilta korkeasta hinnasta, ja, kuten koko maailma tietää, Callear taittoi jalkansa ensimmäisissä kilpailuissa, joihin otti osaa uuden klubinsa puolesta. Juuri siitä koitui tuho Yorkin klubille, joka on nyt aivan äkkiä joutunut vararikkoon (jossa me emme kaikeksi onneksi vielä ole) ja kaupittelee parhaillaan pelaajiaan. Hyvät herrat, minun mielestäni Callearin pitäisi palata synnyinkaupunkiinsa. Hän on paremmissa voimissa kuin koskaan ennen, ja hänen oikea paikkansa on täällä synnyinkaupungissaan."
Voimakkaita eläköön-huutoja.
"Kaupunkiviisikon äidin johtajana ja keskustahyökkääjänä hän olisi tavattoman suuri voitto ja vetovoima, ja hän johtaisi meidät voittoon."
Uusia hurraa-huutoja.
"Ja kuinka", tiedusti valtuusmies Barlow kapsahtaen suuttuneena jaloilleen, "me sitten saisimme hänet takaisin kalliiseen synnyinkaupunkiinsa? Valtuusmies Machin myöntää, ettei hän ole mikään jalkapallo-ekspertti. Varmaankaan ei hän tiedä, että Aston Villa on tarjonnut Yorkille 700 puntaa, jotta tämä luovuttaisi sille Callearin, ja Blackburn Rovers klubi on tarjonnut 750, ja nyt ne tappelevat keskenään hänestä. Haluttaako ketään herroista lahjoittaa 800 puntaa toimittaakseen Callearin Bursley'iin?" hän ivasi. "Voin omasta puolestani ilmoittaa teille, ettei Callearia saataisi meidän klubiin edes höyryveturien tai itse kuninkaankaan avulla."
"Joko olette puhunut suunne puhtaaksi?" tiedusti Denry yhä seisoen paikallaan.
Naurua, jonka ylitse kajahti valtuusmies Barlow'n murahdus hänen istuutuessaan paikalleen. Denry korotti äänensä.
"Herra Callear, ehkä suvaitsette astua esiin, niin että kaikki saavat nähdä teidät?"
Nämä näennäisesti vaatimattomat sanat tekivät niin voimakkaan vaikutuksen, ettei korkealentoisinkaan puhetaito ollut varemmin aiheuttanut sellaista tässä salissa. Nuori, punastuva, kömpelö, pitkäraajainen, hentoruumiinen jättiläinen tallusteli keskikäytävää pitkin ja nousi portaita myöten lavalle, missä Denry osoitti hänelle tuolin. Hänet tunsivat kaikki jalkapallon todelliset palvojat. Ja jokainen sanoi jokaiselle: "Tuhat tulimmaista! Se on hän, ihan varmasti. Se on Callear!" Ja yleinen kummastus ja onnen toiveet täyttivät salin. Yleisö puhkesi käsiään paukuttamaan, ja vaikkei kukaan tietänyt, mitä Callearin esiintyminen merkitsi, jatkui paukutus yhä yltyen.
"Eläköön Callear!" Käheä huuto seurasi toistaan. "Eläköön Machin!"
"Oli miten tahansa", sanoi Denry myrskyn tauottua, "hänet on saatu tänne ilman höyryvetureita tai hänen majesteettiaan. Hyväksyykö klubin johtokunta hänet?"
"Entä kuinka on kustannusten laita?" tiedusti valtuusmies Barlow.
"Hyväksyisittekö hänet ja koettaisitte jatkaa vielä yhden pelikauden, jos saisitte hänet ilmaiseksi?" vastasi Denry.
Valtuusmies Barlow tiesi aina, mitä tahtoi, eikä pelännyt koskaan tehdä sitä toisillekin tiettäväksi.
"Kyllä", hän sanoi.
"Silloin toimin niin, että hänet luovutetaan ilmaiseksi."
"Entä yorkilaiset?"
"Olen sopinut asiasta heidän kanssaan tilapäisesti", sanoi Denry. "Se on minun asiani. Palasin Yorkista tänään. Jättäkää se minun huolekseni. Tällä kaupungilla on ollut monta hyväntekijää, jotka ovat paljoa merkityksellisemmät kuin minä. Mutta siinä suhteessa voin kerskata olevani omintakeinen, että lahjoitan ensimmäisenä kaupungille elävän miehen. Hyvät herrat — herra pormestari — rohkenen kohottaa kolme eläköönhuutoa Englannin suurimmalle keskustahyökkääjälle, oman kaupunkimme pojalle."
Kohtaus oli Merkkitorven mukaan ainoalaatuinen.
Ja Urheiluklubissa ja muissa klubeissa sanoivat miehet perästä päin toinen toiselleen: "Ei yksikään toinen olisi tullut ajatelleeksikaan sellaista, että toisi Callearin erikoisesti kerallaan ja esittäisi hänet lavalta… Mutta kyllä hän on saanut hellittää kukkarostaan aika summan!"
Kahta päivää myöhemmin julkaisi Merkkitorvi kirjeen (allekirjoituksena oli "Fiat Justitia"), jossa ehdotettiin, että Denrystä olisi palkkioksi kunnallisista harrastuksistaan tehtävä seuraavalla kertaa Bursleyn pormestari valtuusmies Bloor vainajan sijaan. Kirje väitti, että hänestä tulisi suurenmoinen pormestari, juuri sellainen jommoisen kaupunki tarvitsi herätäkseen uneliaisuudestaan. Ja siinä huomautettiin myöskin, että Denry olisi nuorin pormestari, mitä kaupungissa milloinkaan oli ollut, ja luultavasti nuorin pormestari koko Englannissa sinä vuonna. Tämä viimeinen puoli miellytti kaupunkia. Kaupunki päätti, että siitä olisi ehdottomasti hauskaa saada nuorin pormestari, mitä sillä oli milloinkaan ollut, ja luultavasti nuorin pormestari koko Englannissa sinä vuonna. Merkkitorvi julkaisi kymmenittäin kirjeitä siitä asiasta. Kun valtuusto kokoontui, oikeastaan vain muodon vuoksi, valitsemaan kaupungin päätä kuolleen valtuusmiehen sijaan, tehostivat useat jäsenet, että Bursley tarvitsi ennen kaikkea nuoren ja suositun pormestarin. Ja lyhyesti sanoen, valtuusmies Barlow pantiin hyllylle yhdeksi vuodeksi. Vaalin tultua tunnetuksi sanoi koko kaupunki: "No nyt meillä vasta pormestari on — muistakaa minun sanoneen!"
Ja Denry sanoi Nellielle: "Sinusta tulee nuorimman pormestarin jne pormestaritar, tyttöseni. Ja se on maksanut minulle, laskien mukaan hotelli- ja matkakustannukset, kahdeksan sataa yksitoista puntaa kuusi shillinkiä ja seitsemän pennyä."