V.
Urheiluklubiin ei voinut tulla valituksi tuossa tuokiossa. Siinä oli muodollisuuksia; ja että nämä muodollisuudet olivat monimutkaisia ja veivät aikaa, se todistaa vain, että klubi oli hieno ja siihen kannatti kuulua. Kun Denry viimein sai "sihteeriltä ja klubimestarilta" ilmoituksen, että hänet oli valittu Kaupunkiviisikon uljaimpaan seuraan, häntä suoraan sanoen pelotti lähteä klubiin. Hän olisi halunnut jonkun vanhan ja kokeneen jäsenen johdattavan hänet hellävaroen klubiin ja selittävän sen tavat ja esittävän hänet kantavieraille. Tai hän olisi halunnut livahtaa sisään huomaamattomasti, kun jäsenet olivat kääntäneet päänsä toisaalle. Ja sitten häntä kohtasi ikävä isku. Rouva Codleyn sai päähänsä, että hänen oli myytävä pikkukiinteistönsä. Mutta rouva Codleynin pikkukiinteistöt muodostivat Denryn toimeentulon selkärangan eikä hän voinut mitenkään olla varma siitä, että uusi omistaja käyttäisi häntä vuokria keräämään. Uudella omistajalla voisi hyvinkin olla luonnoton aikomus kerätä vuokransa itse. Turhaan esitti Denry rouva Codleynille numerosarjoja, jotka osoittivat kiinteistötulojen kasvaneen hänen hoidossaan. Turhaan hän vakuutti, ettei rahoja voisi sijoittaa niin edullisesti mihinkään muualle. Rouva Codleyn meni niin pitkälle, että ryhtyi neuvottelemaan huutokaupanpitäjän kanssa. Vasaramiehen käsitys mahdollisesta hinnasta järkytti, mutta ei voittanut häntä kokonaan. Tässä ratkaisevassa tilanteessa Denry sattui sanomaan hänelle uuteen suurenmoiseen tapaansa: "Hyvänen aika! Jos minulla olisi varoja-, niin ostaisin ne kiinteistöt itse, vain näyttääkseni teille…!" (Hän ei selittänyt ja tuskinpa hän itsekään tiesi, mitä oli näytettävä.) Rouva Codleyn vastasi hartaasti toivovansa, että hän tekisi sen! Sitten hän sanoi hurjistuneena, että sen hän tekisikin vähittäismaksuilla! Ja loppujen lopuksi hän ostikin Hullinsin lesken mökin, joka tuotti puoli kruunua viikossa, neljällä kymmenellä viidellä punnalla, joista hän suoritti kolmekymmentä puntaa käteisellä järjestäen niin, että jäännös vähennettäisiin vähitellen hänen viikkopalkkiostaan. Hän valitsi Hullinsin lesken mökin siitä syystä, että se sijaitsi erillään — ikäänkuin iskettynä irti rouva Codleynin kiinteistömöhkäleestä. Tämä teko tyynnytti rouva Codleynin. Ja Denry tunsi itsensä varmaksi, koska rouva Codleyn ei voinut nyt vapautua hänen palveluksistaan menettämättä viidentoista punnan vakuutta. (Hän ajatteli yhä vielä näin vähäisin määrin, sen sijaan että olisi ajatellut tuhansissa.)
Nyt hän oli kiinteistön omistaja.
Tämän suuren ja juhlallisen tosiasian rohkaisemana hän lähti eräänä iltapäivänä Hillportin klubiin. Hänen tulonsa oli pintapuolisesti katsoen suurenmoinen. Ei kukaan epäillyt häntä hermostuneeksi tässä tulikoetuksessa. Totta puhuen ei kukaan epäillyt sen vuoksi, että paikka oli aivan autio. Eteisen autius sai hänet pysähtymään. Hän huomasi sääntötaulun riippuvan kehystettynä hirvenpään alapuolella, ja hän luki sen huolellisesti, ikäänkuin hänellä ei olisi taskussaan ollut samanlaista. Sitten hän luki ilmoitukset, ikäänkuin ne olisivat olleet vereksiä sähkösanomia joltain veriseltä sotanäyttämöltä. Huomattuaan sitten tukevan tammioven (klubitalo oli muinen ollut varsin juhlallinen herraskartano) hän astui siitä sisään ja näki tarjoilupöydän (pulloineen) ja joukon pikkupöytiä ja korituoleja ja eräällä pöydistä numeron Staffordshiren Merkkitorvea, joka esitti suurin kirjaimin hirvittävän kysymyksen: — "Tuottaako ihonne teille kiusaa?" Denryn iho tuotti hänelle kiusaa; sitä karmi. Hän astui eteisen poikki ja saapui toiseen huoneeseen, missä ilmoitustaulu vaati "Hiljaisuutta". Ja hiljaisuus siellä vallitsikin. Ja pöydällä, jota peittivät Savenvalajan Maailma, Brittiläinen Australaasia, Rautakauppiaan Aikakirja ja Golf-kentän Vuosikirja, oli toinen kappale Merkkitorvea, joka tiedusti jälleen Denryltä, tuottiko iho hänelle kiusaa. Kaikesta päättäen lukusali.
Hän nousi portaikkoa ja löysi aution biljaardihuoneen, jossa oli kaksi pöytää. Hän tarttui sauvaan, vaikka ei ollut koskaan pelannut biljaardia; mutta hänen koskettaessaan palloja ne kolahtivat niin kovaa huoneen hiljaisuudessa, että hän laski sauvan viipymättä kädestään. Hän huomasi toisen oven, avasi sen uteliaana ja hätkähti nähdessään pienen huoneen ja kahdeksan keski-ikäistä miestä, jotka pelasivat korttia kahdessa ryhmässä enimmäkseen hattu päässä. He näyttivät salavehkeilijöiltä, mutta olivatkin vain eräitä Bursleyn parhaita whistin-lyöjiä. (Tämä tapahtui ennenkuin bridge oli lähtenyt liikkeelle Pall Mallista.) Heidän joukossaan oli herra Duncalf. Denry sulki oven nopeasti. Hän tunsi olevansa ikäänkuin lumotun linnan vaeltaja, joka oli äkkiä nähnyt jotain, mitä ei olisi pitänyt nähdä. Hän palasi alas maahan ja kohtasi eteisessä erään henkilön paitahihasillaan — sihteerin ja klubimestarin, hauskan kodikkaan miehen, joka virkkoi vanhan tuttavan tavoin, vaikkei ollutkaan koskaan ennen puhutellut Denryä: "Varmaankin herra Machin? Hauskaa tavata, herra Machin! Lähtekääpä tyhjentämään lasi kanssani. Mitä lajia suvaitsette?" Näin sanoen sihteeri ja klubimestari astui tarjoilupöydän taakse, ja Denry sai hiukan viskyä ja melkoisen määrän opastusta.
"Olen joka tapauksessa käynyt!" hän virkkoi itsekseen lähtien kotiin.