VI.
Seuraavana iltana hän lähti klubiin toistamiseen kello kymmenen vaiheilla. Lukusali, tuo oppineisuuden tyyssija, oli autio kuten muulloinkin; mutta ravintola oli täynnä miehiä, savua ja laseja. Se oli niin täynnä, että Denryn tuloa tuskin huomattiinkaan. Sihteeri ja klubimestari huomasi hänet kuitenkin, ja pian hän rupatteli eräässä ryhmässä tarjoilupöydän ääressä, missä sihteeri ja klubimestari vallitsi paitahihasillaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja tunsi tyydytystä. Se oli saamarinmoisen hilpeyden ja vallattomuuden näyttämö, vastaten hyvin klubin mainetta. Saapuvilla oli eräitä Bursleyn merkkimiehiä. Charles Fearns, asianajaja, jolla oli toimisto Hanbridgessä, väitteli vilkkaasti eräässä nurkassa. Fearns asui Bleakridgessä ja kuului Bleakridgen klubiin, ja hänen läsnäolonsa Hillportissa (kahden engl. peninkulman päässä Bleakridgestä) oli draamallinen tunnustus Hillportin klubin arvolle.
Fearns oli ilmeisesti anarkistisella päällään. Vaikka olikin menestyksellinen liikemies, joka äänesti oikein, hän suvaitsi toisinaan repiä rikki koko yhteiskuntarakenteen ja laatia sen uudelleen oman suunnitelmansa mukaan. Tänä iltana hän pauhasi maanomistajia vastaan, hän joka "siirtokirjain" avulla elätti vaimoa ja lasta ja ranskalaista kotiopettajatarta paljoa paremmin kuin mukavuus vaati. Fearnsin ranskalainen kotiopettajatar oli muuan Kaupunkiviisikon seitsemästä ihmeestä. Miehistä hän oli hauska tuolla tuulella; ja sikäli kuin hän korotti ääntään, laajeni myöskin hänen kuulijakuntansa.
"Jos tämän kaupungin paikallislait olisivat pennin arvoiset", hän julisti, "niin tuhatkunta niin sanottua taloa olisi revittävä huomispäivänä. Esimerkiksi se vanha eukko, josta vast'ikään puhuin — Hullins. Hän on katolilainen — minun kotiopettajattareni harjoittaa yhtä mittaa hyväntekeväisyyttä katolilaisten keskuudessa — siitä minä sen tiedän. Hän on maksanut puoli kruunua viikossa melkein puolen vuosisadan ajan hökkelistä, joka ei ole puolentoista shillingin arvoinen, ja nyt hänet häädetään kadulle, koska ei jaksa maksaa enää. Ja hän on ainakin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen! Ja sellainen on yhteiskunnan pohja. Kerrassaan hieno yhteiskunta, vai mitä arvelette?"
"Kuka se sydämetön omistaja on?" kysyi joku.
"Vanha rouva Codleyn", sanoi Fearns.
"Kuulkaahan, herra Machin, ne juttelevat teistä", huomautti sihteeri ja klubimestari ystävällisesti. Hän tiesi Denryn keräävän rouva Codleynin vuokrat.
"Rouva Codleyn ei omista sitä", huusi Denry huoneen halki, melkein ennenkuin oli tietoinen siitä, mitä teki. Hänellä oli hymy kasvoillaan ja lasi kädessään.
"Ohoo!" sanoi Fearns. "Luulin niin. Kuka sen omistaa?"
Jokainen katseli tutkivasti kuuluisaa Machinia, uutta jäsentä.
"Minä", sanoi Denry.
Hän oli salannut omistajan vaihdoksen Hullinsin leskeltä. Omistajana ollen hän ei olisi voinut lainata tälle rahaa, jotta leski saattaisi samassa hetkessä maksaa sen hänelle takaisin.
"Suokaa anteeksi", sanoi Fearns kohteliaan vilpittömästi. "Minulla ei ollut aavistustakaan…!" Hän huomasi, että oli tahtomattaan ollut pahasti rikkomaisillaan klubin etikettiä.
"Se ei merkitse mitään!" sanoi Denry. "Mutta jos tuo hökkeli olisi teidän omanne, mitä te silloin tekisitte, herra Fearns? Ennenkuin ostin sen, lainasin hänelle usein rahaa vuokranmaksuun."
"Tiedän sen", Fearns vastasi verraten kuivasti.
Denryn mieleen johtui, että asianajaja tiesi liian paljon.
"No niin, mitä te tekisitte?" hän toisti itsepintaisesti.
"Hän on vanha vaimo", sanoi Fearns. "Ja varsin rehellinen, se teidän täytyy myöntää. Hän tuli tapaamaan kotiopettajatartani ja minä satuin näkemään hänet."
"Mutta mitä te tekisitte minun sijassani?" intti Denry.
"Koska kysytte sitä, niin alentaisin vuokraa ja antaisin hänelle rästit anteeksi", virkkoi Fearns.
"Entä jos hän ei maksaisi sittenkään? Antaisitteko hänen asua vuokratta, koska hän on seitsemänkymmenen ikäinen? Vai heitättäisittekö hänet kadulle?"
"Minä — tuota noin —"
"Fearns lahjoittaisi hänelle koko kirotun hökkelin ja tekisi siirtokirjan maksutta", sanoi muuan ääni kujeilevasti, ja kaikki nauroivat.
"No, juuri sen minä aion tehdä", virkkoi Denry. "Jos herra Fearns laatii siirtokirjan maksutta, niin lahjoitan eukolle koko kirotun hökkelin. Sellainen sydämetön omistaja minä olen."
Syntyi hämmästystä ilmaiseva äänettömyys. "Tarkoitan täyttä totta", sanoi Denry lujasti, vieläpä hurjastikin ja kohotti lasiaan. "Hullinsin lesken malja!"
Syntyi todellinen mieltenkuohu, sillä vaikka asia tuntuikin uskomattomalta, oli sitä kuitenkin uskottava. Denry itse ei ollut suinkaan vähimmän hämmästynyt henkilö tuon savisen huoneen tungoksessa. Hänestä tuntui siltä, että joku toinen oli puhunut sellaista, ei hän itse. Mutta kuten aina, milloin hän teki jotain ratkaisevaa, merkillistä ja tehokasta, tuntui teko aiheutuvan jostain salaperäisestä sisäisestä voimasta, jota hän ei voinut hallita.
Tämä erikoinen teko oli eriskummallinen, suunnattoman harvinainen; se oli ehdottomasti vailla ennakkotapausta Kaupunkiviisikonaikakirjoissa. Ja hän, Denry, oli tehnyt sen. Kustannukset olivat mahdottomat, naurettavan ja vaarallisen suuret hänen varoihinsa nähden. Hän ei voinut keksiä mitään järkevää puolustusta sille teolle. Mutta hän oli tehnyt sen. Ja jälleen ihmiset ihmettelivät. Ihmiset olivat ihmetelleet, kun hän johti kreivittären valssiin. Se ei ollut mitään tähän verraten. Mitä! Parraton nuorukainen lahjoittaa taloja — pelkästään hullusta, vaistomaisesta anteliaisuudesta.
Ja ihmiset sanoivat asiaa harkittuaan: "Tietysti, juuri sellaisia se Machin tekee!" Heidän mielestään voi varsin hyvin loogillisesti yhdistää kreivittären tanssittamisen ja talon tai parin heittämisen leski paralle. Ja seuraavana aamuna jokainen mies, joka oli sinä iltana ollut Urheiluklubissa, kysäisi ystäviltään: "Oletteko kuulleet nuoren Machinin viimeistä keksintöä?"
Ja sisäisesti säikähtyneenä omasta harkitsemattomuudestaan Denry sanoi itselleen: "Jaa, kukaan toinen ei olisi koskaan tehnyt sellaista!"
Nyt hän ei ollut pelkästään velikulta; hän oli kaikkien velikultien velikulta.