V.
Sitten Llandudnoa alkoi kutittaa salaperäinen "Suklaalääke". Sitä ilmestyi ensi kerran pienessä veneessä, joka liikuskeli Robinson Crusoen rantakaistaleen edustalla. Verraten usein tuotti pelastusveneen matkustajille epämukavuutta ikävä, vieläpä kiusallinenkin tunne, kuten Denrykin oli saanut kerran kokea. Hän tunsi syvää sääliä heitä kohtaan. Suklaalääke oli tarkoitettu lieventämään näitä oireita, samalla kuin se miellytti makuaistia. Se oli kaikkein miellyttävimpiä lääkkeitä, mitä ihmisäly on konsanaan keksinyt. Se maistui suklaalle, ja kuitenkin siinä oli sitruunan kirpeä maku — maku, joka herätti vatsassa hyvän käsityksen itsestään ja tuntui sanovan: "Kaikki on täydessä kunnossa." Ainetta myytiin kuuden pennyn kääröissä, ja käyttäjää kehotettiin syömään siitä vain vähäisen kerrallaan — ei pureskellen, vaan sallien sen vain sulaa rauhassa. Sitten Suklaalääkettä ruvettiin myymään itse pelastusveneessä, ja yleisölle ilmoitettiin, että jos sitä "nautti" ennen merelle lähtöä, ei yksikään aalto voinut järkyttää vatsan tasapainoa. Ja totta olikin, että moni tämän neuvon noudattaja suoriutui kaikista kärsimyksistä ja oli siitä varsin ylpeä ja teki asian maailmalle tiettäväksi. Sitten alettiin Suklaalääkettä myydä kaikkialla. Nuori väki osti sitä sen vuoksi, että nautti siitä, ja halveksi kokonaan neuvoa olla pureskelematta ja syömättä ylenmäärin. Suklaalääke tunkeutui toisiinkin kylpypaikkoihin aivan kuin suositun laulun loppukerto. Sitä oli myytävänä Morecambesta Barmouthiin ja kaikissa Man-saaren ja Angleseyn höyrylaivojen satamapaikoissa. Ei mikään kummastuttanut Denryä siinä määrin kuin Suklaalääkkeen menekki. Se tuotti hänelle vakavaa huolta, ja hän sotki sekä valmistuksen että levikin pelkästä tietämättömyydestä ja kokemattomuudesta. Suurimpana vaikeutena oli ensinnä ollut hankkia vähäisiä suklaakakkuja, joissa ei ollut valmistajan nimeä eikä leimaa. Suklaatehtailijoilla näkyi olevan oikein intohimoinen halu painaa kveekkarimaiset nimensä jokaiseen myymäänsä palaseen. Saatuaan lopulta hankituksi varaston hän oli kyllin typerä kuluttaakseen aikaa valmistamalla lääkettä itse omassa makuusuojassaan! Yhtä hyvin hän olisi voinut koettaa ravita Britannian sotajoukkoja äitinsä keittiöstä. Lopulta hän turvautui erääseen Rhylin makeisleipuriin ja llandudnolaiseen vihanneskauppiaaseen, ja ilmaisemalla kummallekin puolet salaisuudesta hänen onnistui säilyttää koko salaisuus. Mutta vielä sittenkin hän oli ilmeisesti kykenemätön selviytymään tilanteesta, minkä Suklaalääkkeen kysyntä oli aiheuttanut. Se oli tilanne sellainen, että siihen tarvittiin puolenkymmenen liikemiehen koko huomio. Se oli aivan toisenlainen homma kuin pelastusvene-asia. Eräänä iltana muuan mies, joka oli asustanut pari päivää P. Asaphin tien täysihoitolassa, virkkoi Denrylle:
"Kuulkaahan nyt, herra. Minä käyn suoraan kiinni asiaan. Kuinka paljon vaaditte?"
Ja hän selitti tarkoituksensa. Kuinka paljon Denry vaatisi siitä, että luovuttaisi Suklaalääkkeen salaisuuden ja kaikki oikeudet sekä nimen "Machin" ("jota ilman ei mikään kääry ole väärentämätön")?
"Kuinka paljon tarjoatte?" tiedusti Denry.
"No, minä maksan teille käteen sata puntaa, mutta en penniäkään enempää."
Denry hätkähti. Sata puntaa aivan jonninjoutavasta — oikeudesta saada kastaa suklaapalasia sitruunamehuun.
Hän pudisti päätään.
"Minä vaadin kaksi sataa", hän vastasi.
Ja hän sai kaksi sataa. Se oli luultavasti huonoin kauppa, minkä hän milloinkaan teki koko elämässään. Sillä Suklaalääke pysyi itsepintaisesti kysynnän aiheena kymmenen vuoden ajan. Mutta hän iloitsi päästessään koko hommasta; se turmeli häneltä unen ja kulutti hänen voimiaan.
Hänellä oli muitakin huolia. Llandudnon venemiehet pitivät häntä ihmisrodun vihamiehenä. Elleivät he olisi olleet luonnostaan gentlemaneja, he olisivat polttaneet hänet elävältä roviolla. Varsinkin Cregeen käytti hänestä sanoja, jotka eivät olisi voineet olla ankarampia, jos Denry olisi murhannut Cregeenin vaimon ja seitsemän lasta. Rohkenemalla ansaita toista sataa puntaa viikossa ränsistyneellä vanhalla pelastusveneellä, jonka Cregeen oli myynyt hänelle kolmestakymmenestä viidestä punnasta, Denry loukkasi pahasti Cregeenin siveystunnetta. Cregeen oli maksanut kolmekymmentä viisi puntaa Fleetwingista, joka oli ihan verrattomasti parempi alus kuin Denryn nimetön kaukalo. Mutta ansaitsiko Cregeen sillä sata puntaa viikossa? Ei sataa shillinkiäkään! Cregeen oli vilpittömästi sitä mieltä, että hänellä oli oikeus saada puolet Denryn voitosta. Myöskin Simeon ukko näytti arvelevan, että hänellä oli oikeus saada melkoinen prosentti samasta voitosta. Ja osakeyhtiö, vaikka yleiseen tiedettiin matkailijain käyvän kaupungissa erikoisesti pelastusvene-retken vuoksi, osakeyhtiö alkoi juonitella — laituripaikasta, valokuvaajan rantakaistaleesta, valokuvaamon ulkopuolella tunkeilevasta väkijoukosta. Denry sai tuta rikkoneensa siinä, ettei ollut syntyperäinen llandudnolainen. Hän oli muukalainen, ja hän vei rahaa kaupungista. Toisinaan hän toivoi, että olisi voinut syntyä uudelleen. Hänen ystävänsä ja pelastajansa oli Pelastusvene-yhdistyksen paikallissihteeri, joka sattui kuulumaan kaupunginvaltuustoon. Tämä arvon mies, jolle Denry suoritti toista puntaa päivässä, oli hänelle tuiki korvaamaton. Lisäksi Denryä pyydettiin;— ei, vaadittiin tekemään lahjoituksia melkein jokaiselle kirkolle, kappelille, lähetysseuralle ja hyväntekeväisyysyhdistykselle Carnarvonshiressä, Flintshiressä ja muissa kreivikunnissa. Hänen nuoruutensa ei kelvannut puolustukseksi. Ja koska hänen bruttotulonsa voi arvioida mikä pölkkypää tahansa, joka otti seisoakseen rannalla puolen päivää, ei hänen ollut helppo väittää olevansa nälkään nääntymäisillään. Hän saattoi vain torjua hyökkäyksiä kertomalla epämääräisen, vakuuttavan alakuloisena, että hänen menonsa olivat paljoa suuremmat kuin kukaan saattoi kuvitellakaan.
Syyskuussa, kun kuu oli punainen ja täyteläinen ja meri peilikirkas, hän ilmoitti järjestävänsä sarjan "ilotulitusiltoja". Paperilyhdyillä koristettuna lähti pelastusvene illalla liikkeelle (maksu viisi shillinkiä), ja seuralaisinaan koko sataman laivasto soutuveneitä ja kuttereita se suuntasi kulkunsa lähelle rantakaistaletta, minne oli sovitettu rakettikoneisto pelastusvene-sihteerin avulla. Mörsäri pantiin kuntoon; välähdys, suhahdus, tulijuova, ja ilmasta putosi köysi suoraan pelastusveneen poikitse. Se teki suurenmoisen vaikutuksen ja nostatti eläköön-huutoja. Pelastusvene-yhdistys ei ollut koskaan ennen saanut ilmoitetuksi toiminnastaan niin tehokkaasti kuin nyt Denryn avulla — ilmaiseksi.
Ilotulituksen päätyttyä Denry seisoi yksinään Pikku-Ormen rinteellä ja katseli, kun lyhdyt liukuivat kotiin ulappaa pitkin, ja kuuli liikkeistensä hilpeän ilakoinnin raikuvan tyynessä ilmassa. Se oli hänelle mieltä liikuttava elämys.
"Taivasten tekijä!" hän sanoi; "minä olen herättänyt tämän kaupungin."