VI.
Eräänä aamuna, riutuvan kesäkauden aivan viimeisinä alakuloisina päivinä, kun tulot olivat laskeneet kurjan vähäisiksi, viitiseenkymmeneen puntaan viikossa, sattui Denryn osalle suuri ja mieluisa yllätys. Hän kohtasi Nellien Rantatiellä. Noiden viattomien, lapsellisesti punastuvien kasvojen näkeminen tuotti hänelle iloa, sitä ei käynyt kieltäminen. Nellie oli isänsä, valtuusmies Cotterillin, ja äitinsä seurassa. Valtuusmies oli yritteliäs rakentaja, joka rakensi usean kadun mitan brittiläisiä koteja uuteen kaupunginosaan Bursleyn uuden kunnallispuiston puolelle. Denry oli jo tavannut hänet pari kertaa liikeasioissa. Hän oli iso lihavahko mies, neljänkymmenen viiden ikäinen, teräväpiirteinen ja tietoinen hyvinvoinnistaan. Toisella hetkellä saattoi luulla häntä hilpeäksi, suorasuiseksi kumppaniksi, ja seuraavassa hetkessä voi joutua ymmälleen huomatessaan viekkautta tai kovuutta. Rouva Cotterill oli niitä naisia, jotka eivät jaksa kohota miehensä yhä nousevalle tasolle. Potien alituista ramppikuumetta hän ei avannut koskaan tiukkaan suljettuja huuliaan seurassa, vaikka muutamat ihmiset tiesivätkin hänen osaavan puhua yhtä nopeasti ja yhtä tehokkaasti kuin yksikään toinen. Hänen puhekoneistoaan oli vaikea saada käyntiin, mutta myöskin yhtä vaikea seisahduttaa. Tavallisesti hän pukeutui matalaan hattuun ja vaippaan. Cotterillit olivat viettäneet pari viikkoa Man-saarella ja saapuneet Douglasista suoraan Llandudnoon, missä aikoivat viipyä pari, kolme päivää. He asustivat Craig-y-donissa, Rantatien itäpäässä.
"Jaha, nuori mies!" sanoi valtuusmies Cotterill.
Ja hän kohteli Denryä huolettoman suojelevasti, mikä ei suinkaan saavuttanut tämän hyväksymystä. "Lyönpä vetoa, että olen tänä kesänä ansainnut enemmän rahaa kuin sinä kaikella rakennuskeinottelullasi!" sanoi Denry äänettömästi valtuusmiehen selälle, kun Cotterillin perhe tarkasteli rannassa odottavaa historiallista pelastusvenettä. Valtuusmies Cotterill sanoi peittelemättä, että yhtenä syynä heidän Llandudnon-matkaansa oli hänen halunsa nähdä tuo eriskummallinen pelastusvene, josta oli todella puhuttu melkoisesti Kaupunkiviisikossa. Tämä tunnustus lohdutti Denryä. Sitten neuvosmies alkoi taasen kohdella häntä "nuorena miehenä".
"Kuulkaahan", sanoi Denry huolimattomasti, "teidän pitää syödä jonakin iltana päivällistä minun kanssani, koko perheen — mitä sanotte?"
Ei kukaan, joka ei ole viettänyt ainakin kahtakymmentä vuotta seudussa, missä ihmiset syövät päivällisensä kello yhdeltä ja päivällisen syöntiä pimeän tultua pidetään ylimysten hulluna oikkuna, voi käsittää tämän puheen vaikutusta.
Kylliksi toinnuttuaan valtuusmies sanoi, että heistä olisi erittäin hauskaa syödä päivällistä hänen kanssaan; rouva Cotterillin tiukat huulet näyttivät liikkuvan, mutta mitään ei kuulunut, ja Nellien kasvot hehkuivat.
"No niin", sanoi Denry, "tulkaa syömään päivällistä kanssani
Majesticissa."
Majestic-nimi kohotti hänet lopullisesti "nuoren miehen" arvoasteelta. Se oli aallonmurtajan läheisyyteen rakennettu uusi hotelli, joka kehui ilmoituksissa olevansa koko kreivikunnan komein. Mikä oli varsin rohkeata, kun ottaa huomioon Cardiffin majatalojen upeuden. Siinä oli kaksi sataa makuuhuonetta ja tarjoilijoita, jotka osasivat englantia puutteellisesti; ja sen hintoja pidettiin tarumaisina.
Loppujen lopuksi lienee näistä neljästä hämmästynyt ja säikähtänyt eniten Denry itse. Hän ei ollut koskaan pitänyt kenellekään päivällisiä. Hän ei ollut koskaan syönyt itsekään päivällistä iltasella. Hän ei ollut koskaan käynyt Majesticissa. Hän ei ollut koskaan uskaltanut astua Majesticiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan niistä salaperäisistä alkuvalmisteluista, joihin on ryhdyttävä pidettäessä päivälliset yleisessä paikassa.
Mutta seuraavana aamuna hän myi pelastusveneen kolmestakymmenestä viidestä punnasta eräälle venemiesten yhtymälle, jonka päänä oli heidän johtajansa John. Ja hän vannoi itsekseen pitävänsä kunnolliset päivälliset, vaikka ne sitten maksaisivat hänelle purren koko hinnan. Sitten hän kohtasi rouva Cotterillin, joka astui ulos eräästä myymälästä. Kohtalon omituisesta sallimuksesta rouva Cotterill alkoi heti puhua. Ja vanhana pikakirjoittajana Denry laski vaistomaisesti, ettei edes Thomas Allen Reed olisi kyennyt merkitsemään rouva Cotterillin puhetta sanasta sanaan. Tämän kasvot koettivat ilmaista tuskaa, mutta niistä loisti mielihyvä. Sillä hän huomasi joutuneensa jännittävään tilanteeseen, jonka hän saattoi hyvin ymmärtää.
"Voi, voi, herra Machin", hän sanoi, "ajatelkaas nyt, mitä on tapahtunut? En oikein tiedä, kuinka sen teille kertoisin. Tehän kutsuitte meidät päivällisille huomiseksi ja asia on sovittu, ja nyt neiti Earp sähkötti meidän Nellielle, että hän aikoi saapua huomenna viettämään pari päivää meidän seurassamme. Nähkääs, Ruth ja Nellie ovat niin ihmeen hyviä ystäviä. Nyt siitä syntyy aika sotku. Minä en tosiaankaan tiedä, mitä meidän on tehtävä. Mitä ihmettä Ruth sanoisikaan, jos jättäisimme hänet yksikseen juuri ensimmäisenä iltana? Kyllä hän minun mielestäni olisi voinut —"
"Teidän pitää ottaa hänet mukaanne", sanoi Denry.
"Mutta ettekö te — eikö teistä — eikö hän — eikö se —"
"Ei ollenkaan", virkkoi Denry. "Minun mielestäni se olisi perin hauskaa."
"Te olette tosiaankin oikein järkevä", sanoi rouva Cotterill. "Johan minä sanoinkin herra Cotterillille aamiaispöydässä — minä sanoin hänelle —"
"Minä kutsun lisäksi valtuusmies Rhys-Jonesin", sanoi Denry.
"Hän on täkäläisen valtuuston huomattavimpia jäseniä ja
Pelastusvene-yhdistyksen paikallissihteeri. Me olemme hyviä ystäviä."
"Oh!" huudahti rouva Cotterill, "sitten se ei olekaan mikään pikkuasia!"
Ei ollutkaan.
Denry havaitsi helpotuksekseen, ettei päivällisten pitäminen Majesticissa tuottanut ylen suuria vaikeuksia: tarvitsi vain karaista mielensä ja astua sisään hotellin upeasta ovesta. Tehtyään sen ja mutistuaan, että oli aikomus tarjota tuttaville vähä haukattavaa, tarvitsi vain kuunnella ehdotuksia, joista jokainen voitti edeltäjänsä loistavuudessa, ja sanoa "Hyvä on". Samaten tervehdittäessä nuorta naista, joka kerran oli ollut jalokivi naisten seurassa. Tarvitsi vain sanoa: "Hyvää iltaa — mitä kuuluu?" Ja hän sanoi samaa. Ja sitten lyötiin kättä. Eikä siitä henki mennyt!
Sikäli olivat päivälliset kuitenkin puutteelliset, että herrat eivät olleet frakkipuvussa. (Denry merkitsi muistiin uuden elämänohjeen: ei pidä koskaan lähteä matkalle frakkipuvutta, koska ei voi tietää, mitä sattuu.) Tytöt olivat säteilevän valkoisissa. Ja valkoinen vie sittenkin voiton kaikesta. Rouva Cotterill oli verhoutunut mustaan silkkiin ja äänettömyyteen. Ja musta silkki vie sittenkin voiton kaikesta. Tarjottiin sampanjaa. Tarjottiin jäätelöä. Nellieltä kiellettiin sampanja ja hän korvasi vahingon jäätelöllä. Denry oli saanut tilaisuuden kertoa hänelle Suklaalääkkeen tarinan. Nellie sanoi: — "Tehän olette ihan ihmeellinen!" Ja Denry sanoi, että Nellie oli itse ihmeellinen. Denry ei puhunut Suklaalääkkeestä hänen isälleen. Eikä Nelliekään puhunut siitä. Mitä Ruthiin tuli, niin epäämättömästi hänen läsnäolonsa teki päivälliset seuraelämän kannalta katsoen onnistuneiksi. Hän tuntui tottuneen sellaisiin hommiin. Hän juuri sai kielet laukeamaan. Mutta Denry katseli häntä nyt toisin silmin, ja hänestä tuntui uskomattomalta, että hän oli aikoinaan erehtynyt pitämään Ruthia maailman helmenä.
Päivällisten loppupuolella herätti valtuusmies Rhys-Jones suurta huomiota nousemalla esittämään heidän isäntänsä maljan. Hän viittasi Englannin pelastusvenemiehistön suurenmoiseen sankariuteen ja kiitti yhdistyksen nimessä Denryä niistä viidestäkymmenestä kolmesta punnasta, mitkä tämän liikkeiset olivat suorittaneet rahastoon. Hän sanoi sitä jaloksi lahjaksi ja Denryä filantroopiksi. Ja hän kehotti valtuusmies Cotterillia yhtymään tähän maljaan. Minkä valtuusmies Cotterill tekikin oivin vakiintunein sanoin, jotka olivat tuloksena pitkällisestä tottumuksesta. Ja Denry änkytti, että hän oli erittäin kiitollinen ja ettei asiasta kannattanut puhua.
Mutta kun maljat oli juotu, eksyi valtuusmies Cotterill suojelevaan ivallisuuteen, ikäänkuin nuorukaisen menestys olisi herättänyt hänessä kateutta. Eikä hän tyytynyt enää "nuoreen mieheen". Hän puhutteli Denryä mahtipontisesti "poikaseksi".
"Se pelastusvene — se oli aika hyvä ajatus, poikaseni — aika hyvä ajatus", hän sanoi.
"Niinpä kyllä", vastasi Denry, "mutta se syntyi minun päässäni."
"Mutta nyt on kysymys siitä", sanoi valtuusmies, "voitteko synnyttää toisia yhtä hyviä ajatuksia."
"Enpä tiedä", sanoi Denry; "entä te?"
Vastahakoisesti he erosivat yksityishuoneen ylellisyydestä, ja Denry maksoi salavihkaa laskun muutamalla kourallisella kultarahoja, ja valtuusmies Rhys-Jones erosi heistä oikein sydämen surulla. Nuo toiset viisi astelivat rivissä pitkin kuutamoista Rantatietä. Ja kun oli saavuttu Craig-y-donin edustalle ja Cotterillit olivat menossa sisään, virkkoi Ruth, joka oli jättäytynyt jälemmäksi, pehmeällä äänellä Denrylle:
"Minua ei haluta laisinkaan lähteä nukkumaan. Eikö sinusta olisi hauska kävellä hiukan?"
"Minä —"
"Olet varmaankin hyvin väsynyt?" virkkoi Ruth.
"En ensinkään", vastasi Denry; "mutta minä pelkään kuutamoa."
Ja heidän katseensa kohtasivat toisensa katulyhdyn valossa, ja Ruth toivotti hänelle hauskoja unia ja katosi. Se oli erinomaisen hienoa.