VI.
Koska nyt oli kajottu pääosain esittäjäin ylpeyteen, täytyi kunkin toteuttaa aikomukset, jotka hän oli ilmaissut joko sanoin tai vaieten. Denryn äänettömyys oli ilmaissut tehokkaammin kuin mitkään sanat, ettei mikään saisi häntä houkutelluksi ulos linnastaan. Ruth oli todennut selvästi, hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä kotiin heti, samana iltana. Sen vuoksi hän laittautui palaamaan kotiin, ja sen vuoksi Denry pidättyi sekaantumasta hänen puuhiinsa. Ruth oli synkkä hilpeän naamion suojassa, Nellie oli surumielinen naamiotta. Nellie oli vain näiden kihlautuneiden näyttelijäin, häntä vanhempien ihmisten nukke. Hän ihaili Ruthia ja hän ihaili Denryä, ja nyt nämä kaksi pilasivat tuon pikku ihmisen huviretken omien aikaihmis-tarkoitusperiensä vuoksi. Nellie tiesi ilmassa olevan hirvittäviä tapauksia — tapauksia, joihin verraten merellä raivonnut myrsky oli kuin myrsky vesilasissa. Tämän hän tiesi osittain siitä, että Ruth oli ollut niin omituisen kohtelias, ja osittain siitä, että he olivat palanneet kumpikin erikseen P. Asaphin tielle eivätkä olleet viettäneet koko iltapäivää yhdessä.
Niin nopeasti nousevat ja purkautuvat suurten tapahtumain uhkaavat pilvet, että kello kuudelta he olivat juoneet teensä ja olivat jalan matkalla asemalle. P. Asaphin tien 26:nnen renki oli lähtenyt edellä matkatavaroita viemään. Koko muu Llandudno vaelteli hilpeänä kotiin puoliseitsemän teelle — mahtavia ihmisiä, joille viikkolaskut eivät merkinneet tuon taivaallista ja jotka saattoivat viipyä Llandudnossa ikuisesti, jos heitä vain halutti! Ja Ruth ja Nellie tunsivat häpeätä, joka aina vaivaa niitä, jotka välttämättömyys pakottaa huvipaikan rautatieasemalle keskellä parasta huvikautta. He näkivät vaunujen saapuvan täynnä tavaroita ja iloisia ihmisiä, joiden lomakausi ei ollut vielä oikein alkanutkaan. Ja tämä näky lisäsi heidän nöyryytystään ja mielipahaansa. He tunsivat kipeästi kuuluvansa alempiin kerroksiin.
Tehon vuoksi Ruth laski leikkiä mitä vakavimmista asioista. Saattoipa hän nauraen ilmaista senkin, että hänen oli ollut pakko lainata Nellieltä rahaa suorittaakseen viimeisen vuorokauden maksun täysihoitolaan. Koska he astelivat rinnatusten aivan lähekkäin ja naurunhihitys on tarttuvaista, niin kaikki nauroivat. Ja kukin ajatteli salavihkaa, kuinka naurettavaa sellainen käytös oli ja kuinka kaukana se oli todellisesta hienostuneisuudesta.
Lähellä asemaa sai sitten vallaton oikku Denryn nostamaan hattua kahdelle nuorelle naiselle, jotka kulkivat heidän editseen tien poikki. Ei kumpikaan näistä vastannut hänen tervehdykseensä.
"Keitä he ovat?" tiedusti Ruth, ja sanat olivat päässeet hänen suustansa, ennenkuin hän tuli muistaneeksi, ettei uteliaisuus sopinut hänen arvolleen.
"Muuan nuori neiti, jonka kanssa olin kerran kihloissa", sanoi Denry.
"Kumpi heistä?" kysyi yksinkertainen Nellie kummastuneena.
"En muista", vastasi Denry.
Tämä oli hänen mielestään hänen parhaita vastauksiaan — ei Nellielle, vaan Ruthille. Nellie ei tietenkään osannut antaa arvoa sen viehättäväisyydelle. Mutta Ruth osasi. Siinä vastauksessa ei ollut ainoatakaan särmää, joka olisi välttänyt Ruthin kriitillisen huomion.
Lopulta he ennättivät asemalle neljännestuntia ennen junan määräaikaa ja puolta tuntia, ennenkuin se todella saapui.
Denry maksoi ukolle matkatavarain tuonnista.
"Onko siinä nyt kaikki?" hän kysyi tytöiltä käsittäen molemmat samaan katseeseen.
"On", sanoi Ruth, "mutta missä sinun tavarasi ovat?"
"Oh!" Denry vastasi. "Minä en matkusta tänä iltana. Minulla on täällä vähä liikeasioita. Luulin teidän ymmärtävän sen. Toivon teidän suoriutuvan hyvin yhdessä."
Hetkisen kuluttua Ruth virkkoi iloisesti: "Kyllä toki! Minä aivan unohdin sinun liikeasiasi." Mikä oli silkkaa valhetta, koska hän ei tietänyt vähääkään Denryn liikeasioista eikä tämä suinkaan ollut ilmoittanut hänelle, ettei palaisikaan heidän seurassaan.
Mutta Ruth halusi esiintyä erittäin urheasti, ylpeästi ja kuin kuningatar ikään, ja tämän vuoksi on toisinaan pakko poiketa tarkasta totuudesta. Kaikkein arvokkainta koko maailmassa oli Ruthille hänen arvokkuutensa — ja kuka voi moittia häntä siitä? Hän aikoi säilyttää sen mistä hinnasta tahansa.
Muutaman minuutin kuluttua veti heidät puoleensa asemasillan kirjamyymälä yhtä ehdottomasti kuin kaatunut hevonen kerää ympärilleen väkijoukon. Kirjamyymälän vaiheilla oli toisiakin ihmisiä, ja koska nämä olivat ilmeisesti aikeissa lähteä Llandudnosta, tunsivat Ruth ja Nellie saavansa siitä jonkinlaista lohdutusta. Asia näytti yhteiskunnalliselta kannalta katsoen heistä valoisammalta. Denry osti pari pennyn lehteä, ja sitten sanomalehtipoika alkoi liimata seinälle juuri saapuneen Staffordshiren Merkkitorven sisällysluetteloa. Ja tässä ilmoituksessa oli varsin huomattavalla sijalla seuraavat sanat: — "Kova myrsky Pohjois-Walesissa. Erikoiskirjeenvaihtajamme kuvaus." Denry sieppasi lehden numeron ja avasi sen, ja uutissivun ensi palstalla hän näki oman ihmeellisen kyhäyksensä sisältäen sanan "rembrandtimainen". "Erään bursleyläisen tarkka kuvaus Llandudnossa sattuneesta jännittävästä seikkailusta" sanottiin alaotsakkeessa. Ja kyhäyksen johdantona oli seuraava lause: "Olemme kiitolliset herra E. H. Machinille, jolla on Bursleyn elämässä varsin huomattava sija", j.n.e.
Se tuntui kuin ihmeeltä. Denry ei voinut estää kasvojaan hehkumasta, kuinka ankarasti hän koettikin.
Valheellisen tyynenä hän ojensi lehden Ruthille. Tämä otti sen vastaan niin tyynesti, että hän horjahti asemastaan.
"Me luemme sen junassa", sanoi Ruth teeskennellen ja alkoi puhua jostakin muusta. Ja hän muuttui perin miellyttäväksi ja rakastettavaksi.
Kirjamyymälässä oli sanomalehtien ja halpahintaisten novellien seassa joukko muistoesineitä Llandudnosta — paperiveitsiä, kyniä, paperipainoja, kellokoteloita, kynäkotelolta, kaikki keveästä puusta tai lasista tehtyjä ja koristettuja värillisillä kuvilla Llandudnosta ja myöskin sanalla "Llandudno" suurin fraktuura-kirjaimin, jotta ei syntyisi erehdystä. Ruth muisti aikoneensa ostaa kristallisen paperipainon, jonka pohjaa koristi Suur-Ormen kuva. Kirjamyymälässä oli useita kristallisia paperipainoja, jotka esittivät Hotel Majesticia, Esplanaadia, Onnenlaaksoa, mutta ei ainoatakaan Suur-Ormen kuvaa. Siellä oli myöskin paperiveitsiä ja kellokoteloita, joissa oli Suur-Ormen kuva. Mutta Ruth halusi saada yhdistelmän paperipainoa ja Suur-Ormea, eikä mikään muu tyydyttänyt häntä. Sellainen hän oli. Myyjä myönsi, että sellainen yhdistelmä oli olemassa, mutta se oli "loppuunmyyty".
"Ettekö voisi hankkia sitä ja lähettää minulle?" sanoi Ruth.
Ja Denry näki jälleen, että hän oli parantumaton.
"Kyllä, neiti", sanoi myyjä. "Aivan varmasti, neiti. Viimeistään huomenna." Ja hän otti esiin muistikirjan. "Mikä nimi?"
Ruth katsahti Denryyn, kuten naiset katsovat moisissa tilanteissa.
"Rothschild", virkkoi Denry.
Tuntuu kenties oudolta, että tuo yksi ainoa sana teki lopun heidän kihlauksestaan. Mutta niin kävi. Ruth ei voinut sietää moitetta. Hän lähti punastuen tiehensä. Kirjamyymälän mies ei saanut merkittäväkseen mitään tilausta. Useat lähellä seisovat ihmiset käsittivät hämärästi, että rautatien asemasillalla oli ihan heidän nenänsä edessä tapahtunut yhdessä välähdyksessä perhekohtaus. Nellie huomasi pian, että oli tapahtunut jotain varsin vakavaa, sillä juna vei heidät asemalta Ruthin virkkamatta puoltakaan sanaa Denrylle, vaikka Denry kohotti hattuaan ja oli melkein ylenpalttisen kohtelias.
Seuraavana iltapäivänä Denry sai postissa rasiaan kätketyn sormuksen.
"En aio alistua solvauksiin", kertoi lyhyt kirje.
"Minähän sanoin vain 'Rothschild'!" mutisi Denry itsekseen. "Eikö muka saisi sanoa 'Rothschild'?"
Mutta salaisesti hän oli ylpeä itsestään.