V.
Mutta seuraavana aamuna, kun nuo kolme toverusta istuivat yhdessä aallonmurtajan ravintolan kirjavan katoksen suojassa, ei kukaan olisi voinut heitä katsellessaan aavistaa, että yksi heistä oli joka tapauksessa levottomin nuori mies koko Llandudnossa. Aurinko paahtoi kuumana heidän vaaleita pukujaan ja yhä vielä levottomia aaltoja. Janoissaan aamiaiseksi nauttimastaan sillistä ja sianlihasta Ruth imeskeli oljenkorrella jääkylmää marjamehua. Nellie söi suklaata, edellisen illan anteliaisuuden rippeitä. Denry haukotteli, ei laisinkaan siitä syystä, etteivät nämä toimitukset kyenneet herättämään hänessä mielenkiintoa, vaan sen vuoksi että oli työskennellyt sanomalehtimiehenä kello kolmeen asti ja noussut taasen kello kuudelta lähettääkseen sepustuksensa aamujunassa Staffordshiren Merkkitorven toimitukselle. Tytöt olivat leikillisellä tuulella. Nellie pudotti palan suklaata Ruthin lasiin, ja Ruth onki sen mehusta ja puraisi sitä.
"Kuinka mukavan makuista!" hän huudahti.
Ja sitten Nellie puraisi siitä.
"Voi, se on oikein ihanaa!" sanoi Nellie pehmeästi.
"Kas tässä, rakkaani!" virkkoi Ruth; "maista sinäkin."
Ja Denryn oli maistettava ja kehuttava sitä oivalliseksi uutuudeksi (kuten se olikin) ja yleensä parannettava mielialansa. Ja kaiken aikaa hän mutisi sydämessään: "Tämä ei käy ajan mittaan päinsä."
Hänen oli kuitenkin myöntäminen, että juuri hän itse oli pyytänyt Ruthia viettämään loppuosan ajallista elämäänsä hänen seurassaan eikä päin vastoin.
"Kas niin, lähdetäänkö nyt jonnekin muualle?" ehdotti Ruth.
Ja jälleen Denry maksoi. Hän maksoi ja hymyili, hän joka oli aikonut esiintyä miehisenä käskijänä, hän joka arveli aina olevansa ratkaisutilanteen tasalla. Mutta tässä ratkaisutilanteessa hän oli avuton.
He lähtivät astelemaan aallonmurtajaa pitkin, joka säihkyi loistavaa yleisöä. Kaikki puhuivat haaksirikoista ja pelastusveneistä. Uusi pelastusvene ei ollut toimittanut mitään, sillä Prestatynin vene oli ennättänyt edelle; mutta Llandudno oli ilmeisesti perin ylpeä urheasta vanhasta ränsistyneestä pelastusveneestään, joka oli hirveässä myrskyssä hionut maihin Hjalmarin koko miehistön; ainoatakaan ihmishenkeä hukkaamatta.
"Juoksehan edellä, lapsukainen", sanoi Ruth Nellielle, "niin setä ja täti saavat puhella hetkisen."
Nellie tuijotti, punastui ja lähti astumaan aivan hämillään. Hän oli ymmällään. Ja samoin oli Denrykin. Ruth ei ollut koskaan ennen niin peittelemättä vihjannut, että kihlautuneet ovat aika ajoin jätettävät rauhaan. Oikeudenmukaisuus vaatii tunnustamaan, että hän oli kaikenkaltaisten sopivaisuuksien kuvastin. Olipa Denry sydämessään moittinutkin häntä siitä, ettei hän osoittanut riittävästi kaipaavansa vain hänen seuraansa. Nyt hän kummasteli, mikä puoli Ruthin hämmästyttävää luonnetta; lähinnä paljastuisi.
"Sain tänä aamuna meidän laskumme", sanoi Ruth.
Hän nojausi sulavasti päivänvarjonsa kahvaan, ja molemmat tuijottivat merelle. Hän oli erittäin hienossa asussa ja ilmeeltään ylimyksellinen. Hänen mainitsemanaan lasku tuntui jonninjoutavalta asialta. Siitä huolimatta Denry hätkähti.
"Ohoo!" hän virkkoi. "Maksoitko sen myöskin?"
"Maksoin", hän sanoi. "Emäntä ilmoitti tarvitsevansa rahat. Nellie antoi minulle osansa, ja minä maksoin sen heti."
"Niinkö", sanoi Denry.
Syntyi äänettömyys. Denrystä tuntui siltä, kuin hän olisi puolustanut linnaa tai ikäänkuin hän olisi pimeässä huoneessa ja joku kutsuisi häntä kutsumistaan ja hän taas tekeytyisi olemattomaksi ja pidättelisi henkeään.
"Mutta minulla ei ole juuri laisinkaan rahaa jäljellä", sanoi Ruth. "Näes, Nellie ja minä kulutimme niin tavattomasti eilen ja toissapäivänä… Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka raha luistaa käsistä!"
"Vai ei ole?" virkkoi Denry. Mutta ei Ruthille — vain omalle sydämelleen.
Ruthille hän ei sanonut mitään.
"Meidän täytyy kai palata kotiin", tunnusteli Ruth kevyesti. "Täällä ei voi tehdä velkoja. Ne ottaisivat tavarat takavarikkoon."
"Mikä vahinko!" sanoi Denry alakuloisesti.
Vain nämä muutamat sanat — ja mielenkiintoinen osa keskustelua oli päättynyt! Mikä sitten seurasi, se ei merkinnyt vähääkään. Ruth oli aikonut johtaa asiat siihen, että Denry tarjoutuisi kustantamaan koko hänen Llandudno-retkensä — epäilemättä lainan muodossa — ja yritys oli mennyt myttyyn. Hän oli odottanut sulhasen korvaavan vahingon, jonka hänen kroonillinen tuhlaavaisuutensa oli tuottanut. Ja tämä oli sanonut vain: "Mikä vahinko!"
"Niin onkin!" myönsi Ruth urheasti ja osoittaen entistä hienommin halveksivansa pikku rahahuolia. "Mutta minkä sille mahtaa?"
"Niin, ei suinkaan sille mitään mahda", sanoi Denry.
Ruthissa oli epäilemättä jotain hienoa. Sillä hetkellä häntä halutti surmata Denry hiusneulalla Mutta hän vain hymyili. Tilanne oli äärimmilleen pingottunut, Denry ei ollut koskaan ennen aavistanut sellaista mahdolliseksikaan; mutta Ruth liukui kadehdittavan kylmäverisesti sisällyksettömään rupatteluun. Ylväs ja lannistumaton nainen! Mitä muuta varten olivat miehet loppujen lopuksi olemassa, elleivät juuri maksaakseen?
"Minä taidan matkustaa kotiin tänä iltana", sanoi Ruth rupatteluretkensä päätettyään.
"Sepä ikävää", virkkoi Denry.
Hän ei lähtenyt linnastaan.
Tällöin kosketti muuan käsi hänen olkapäätään. Hänen takanaan seisoi
Cregeen, vanhan pelastusveneen omistaja.
"Kuulkaas, herra", sanoi Cregeen liian kiintyneenä omiin asioihinsa välittääkseen Ruthista. "Nyt jos koskaan! Viidelläkolmatta saadaan koko Fleetwing, jos kymmenen suoritetaan tän' aamuna."
Ja Denry vastasi rohkeasti:
"Saatte tunnin perästä. Missä teidät voi tavata?"
"Min' olen Johnin koppelissa, aallonmurtajan luona", sanoi Cregeen, "missä te tapasitte mun tänä aamuna."
"Hyvä on", virkkoi Denry.
Ellei Ruth olisi teiskaroinut niin korskana, hän olisi tuossa tuokiossa saanut Denryn ilmaisemaan koko totuuden noista varhaisista aamuhommista ja salaperäisistä laivakaupoista. Mutta niin korkealla ei saattanut osoittautua uteliaaksi. Ja niin hän vaikeni. Denry oli viettänyt koko aamun hänen seurassaan mainitsematta sanallakaan puuhailleensa vatsa tyhjänä merimiesten parissa, vaikka olikin jutellut melko lailla Merkkitorveen sepittämästään kuvauksesta ja kertonut nousseensa ajoissa saadakseen sen ensimmäiseen aamujunaan.
Ja koska Ruth ei ilmaissut uteliaisuutta, niin Denry sovitti käytöksensä sen olettamuksen mukaan, ettei hän tuntenutkaan uteliaisuutta. Ja tilanne pingottui entistä tiukemmaksi.
Kun he päivällisajan lähetessä astelivat aallonmurtajaa pitkin rannalle päin, kumarsi Ruth eräälle keikarimaiselle herralle, joka tervehti häntä liehittelevästi.
"Kuka hän on?" tiedusti Denry vaistomaisesti.
"Muuan herra, jonka kanssa olin ennen muinoin kihloissa", vastasi Ruth kylmän ja lyhyen kohteliaasti.
Tämä ei miellyttänyt Denryä.
Tilanne melkein rytisi moninkertaisesta painostuksesta. Kummallista oli, ettei se särkynyt palasiksi jo aikoja ennen iltaa.