IV.
Aallonmurtajan pimeässä alaosassa ei Denry saanut suoritetuksi juuri muuta kuin kastelluiksi jalkansa. Siitä huolimatta, että hänen oli onnistunut kiskoa maihin veneestä heitetty köysi, tuntuivat kokoontuneet asiantuntijat luokittavan hänet siellä alhaalla heti innokkaaksi ja hyödyttömäksi henkilöksi, jolla ei ollut mitään oikeutta valtaamaansa paikkaan. Mutta hän oli kuitenkin todistamassa, kun pelastusvene saapui nousten ja laskien perille ja norjalaisen parkin pelastunut miehistö astui maihin, ja hän päätti entistä lujemmin sepittää kuvauksen Staffordshiren Merkkitorveen. Pelastetut ja pelastajat katosivat hanhenmarssia aallonmurtajan yläosaan, paitsi peränpitäjä, punapartainen mies, joka jäi tutkimaan pelastusvenettä, jonka hän itse omisti. Sanomalehtimiehenä Denry menetteli kuten pitikin ryhtyen pakinoimaan miehen kanssa. Sillä välin kuului ylempää hurraa-huutoja. Peränpitäjä, joka sanoi olevansa nimeltään Gregeen ja kotoisin Manx-saarelta, tuntui katuvan koko retkeä. Hän ei näyttänyt tajuavan, että hänen velvollisuutensa oli nyt näytellä vaatimattoman sankarin osaa Denryn haastattelussa. Joka kerta kun pakina keskeytyi, hän virkkoi synkkänä:
"Ja katsokaas nyt, missä kunnossa se on!" Tarkoittaen runneltua purtta, joka nousi ja laski mustilla aalloilla.
Denry riensi takaisin yläsillalle etsien käyttökelpoisempia aineksia. Parikymmentä miestä, päässään kaikenkarvaisia sadelakkeja ja muita päähineitä, söi paksuja voileipiä ja joi kuumaa kahvia, joita oli harkitsevasti toimitettu heille aallonmurtajan ravintolaan. Jokunen oli ennemmin valinnut viskyä. Koko miehistö oli nyt kerääntynyt paviljongin taakse tuulen suojaan muodostaen ryhmän, jota Denry päätti kyhäyksessään nimittää "rembrandtimaiseksi". Muutamaan hetkeen hän ei saattanut erottaa Ruthia ja Nellieä pimeän vuoksi. Sitten hän näki morsiamensa epäämättömän olemuksen erään automaattikaapin ääressä ja Nellien epäämättömän olemuksen toisen automaattikaapin ääressä. Ja sitten hän kuuli laitteen lipsahtavan lipsahtamistaan nopeassa tahdissa. Ja hänen ajatuksensa kääntyivät uudelle suunnalle.
Hetken kuluttua Ruth riensi hilpeän sulavana kaappinsa luota ja alkoi anteliaasti jaella pikku kääröjä miehistölle. Hänen anteliaisuudessaan ei ollut harkintaa eikä tarkkaa oikeudenmukaisuuttakaan. Hän tiputteli kääröjä sankaripolville yltäkylläisyyden suurenmoisella liikkeellä. Muutama käärö putosi maahankin. Mutta siitä ei hän välittänyt.
Denry saattoi kuulla hänen sanovan:
"Teidän pitää syödä ne. Suklaa on niin voimistuttavaa. Ei mikään vedä sille vertoja."
Hän riensi takaisin automaatin luo ja sieppasi lisää kääröjä Nellieltä, joka oli toiminut uutterasti hänen ohjauksensa mukaan; ja sitten alkoi uusi jakelu.
Tyyntä ja puolueetonta katselijaa olisi varmaankin liikuttanut tämä vaistomaisen naisellisen armeliaisuuden näyte. Hän olisi kenties voinut päättää, että tämä oli kaikkein kauneimpia inhimillisiä tekoja, mitä oli konsanaan nähnyt. Eikä se seikka, että nuo karaistut sankarit ja norjalaiset näyttivät olevan jotensakin epätietoisia siitä, mitä tehdä noilla hopeapaperikuorisilla makeisilla, olisi laimentanut hänen ihailuaan noita kahta tyttömäistä hyväntahtoisuuden perikuvaa kohtaan. Denryäkin tämä näky liikutti, mutta toisella tapaa. Tuossa nyt tarpeeton hyväntahtoisuus herkutteli tuhlaamalla, hänen liikkeisilleen kuuluvat vuokrarahat. Hän mutisi:
"Kyllä se sentään on aika paksua!" Mutta hän ei tietenkään voinut tehdä mitään.
Kun toimitusta jatkui, alkoi automaatin lipsahtaminen viiltää hänen korviaan. "Typerää!" hän mutisi.
Lopuksi häntä vielä harmitti se, että kaikkien muiden mielestä Ruth ilmaisi erikoista kekseliäisyyttä, omaperäisyyttä, yritteliäisyyttä ja hyväsydämisyyttä.
Sinä hetkenä hän huomasi selvästi ensimmäistä kertaa, ettei hänen ja Ruthin avioliittoa oltu järjestetty taivaassa. Hän myönsi yksityisesti sillä haavaa, ettei nuoren naisen pelastamisen väkivaltaisesta kuolemasta muuttovaunuissa tarvitse välttämättä johtaa avioliittoon. Epäilemättä Ruth oli ihmeellinen olento, mutta yhtä viisasta oli haaveilla vaunuista ja valjaikosta kuin avioliitosta Ruthin kanssa. Hän kävi äkkiä kyynilliseksi. Hänen ikänsä syöksähti viidenkymmenen korville ja hänen huuliensa kaarre muuttui.
Tähystellen ympärilleen Ruth huomasi hänet ja riensi iloisesti huudahtaen luoksi.
"Kas tässä!" hän sanoi, "ota nämä. Ne eivät kelpaa." Hän ojensi käsiään.
"Mitä siinä on?" tiedusti Denry.
"Ne ovat puolen pennyn lantteja."
"Mikä vahinko!" virkkoi Denry äänellä, jonka sävy jäi Ruthilta huomaamatta, ja otti vastaan hyödyttömät rahat.
"Me olemme tyhjentäneet suklaa-automaatit", sanoi Ruth. "Mutta siellä on vielä voikaramelleja — ne ovat melkein yhtä hyviä — ja kultapäisiä savukkeita. Varmaankin muutamat heistä polttaisivat mielellään. Onko sinulla enemmän pennyn-lantteja?"
"Ei!" vastasi Denry. "Mutta minulla on toistakymmentä puolikruunua.
Kyllä kai ne sopivat koneeseen yhtä hyvin?"
Tällä kertaa Ruth huomasi jotain harvinaista hänen äänensä sävyssä. Ja hän epäröi.
"Älä nyt ole typerä!" hän sanoi.
"Koetan parastani", virkkoi Denry. Mikäli hän saattoi muistaa, ei hän ollut koskaan ennen käyttänyt sellaista äänensävyä. Ruth väistyi tiehensä liittyen Nellien seuraan.
Denry laski salavihkaa puolipennyt. Niitä oli kahdeksantoista. Ruth oli siis syöttänyt automaatteihin yli sadan kolmenkymmenen pennyn.
Hän mutisi: "Paksua, paksua!"
Tämä toinen retki oli alkanut huonosti ottaen huomioon, että hän oli palannut Llandudnoon lujasti aikoen pysyä kannallaan ja osoittaa selvästi Ruthille, että heidän käsityksensä raha-asioista olivat varsin erilaiset. Mutta hän oli luvannut naida Ruthin, ja hänen oli naitava tämä. Parempi pysyä elämänikänsä köyhänä ja maksukyvyttömänä kuin olla käyttäytymättä gentlemanin tavoin. Tietysti, jos Ruth katsoi parhaaksi purkaa… Mutta hänen täytyi perin tarkasti varoa tekemästä mitään, mikä voisi aiheuttaa purkauksen. Sellainen oli Denryn käsitys kunniasta. Kotimatka keskellä yötä ja lauhtuvan myrskyn kohua oli kauttaaltaan lievää ärtyneisyyttä Ruthin puolelta ja kohteliasta äänettömyyttä Denryn osalta.