KAHDESKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.
Matkustavia Tiibettiläisiä. — Korkea sola. — Ystävällinen kohtaus. —
Nousu 5,940 m. korkeuteen. — Aave-armeija. — Ratsumiehiä Lassasta. —
Minua luullaan kashmirilaiseksi kauppiaaksi. — Gunkjo-järvi. — Hauskaa
seuraa. — Laamoja ei suosita. — Uhkauksia. — Maiun-sola. — Kivipatsaita.
Puolipäivän aikaan olivat tavaramme jo jokseenkin kuivat, mutta sitten alkoi taas sataa. Näimme suuren joukon Tiibettiläisiä kulkevan päinvastaiseen suuntaan kuin meidän matkamme oli. He näyttivät peljästyneiltä; saimme kuitenkin heiltä ostaa ruokavaroja, mutta lammasta eivät myyneet, vaikka heillä itsellään oli niitä tuhansittain.
Lähdimme kulkemaan erästä solaa kohden 93° suuntaan. Matka kävi ensin samaa tasankoa pitkin, joka vähitellen muuttui kuperammaksi, kunnes tulimme kahden pikku järven tykö solan juurella. Nousu tästä lumikentän ylitse oli verrattain helppoa, kun seurasimme vuorelta juoksevan lumipuron reunaa.
Puolimatkassa näimme kahdeksan ratsastajaa kiitävän perässämme. Pysähdyimme odottamaan. Saavutettuansa meidät, tervehtivät he tavallisella tavalla, laskien kiväärintukit maahan, siten osoittaen ystävällistä mielialaansa meille. Seurasi pitkä ja ystävällinen keskustelu. Tiibettiläiset vannoivat olevansa paraita ystäviämme ja lupasivat meitä parhaansa mukaan auttaa. Tämä kuului liian hyvältä, ja minä epäilin petosta, varsinkin kun he niin kiihkeästi tahtoivat meidän palaamaan heidän leiriinsä, jossa meitä kestittäisiin kaikella, mitä ihmisen mieli tekee. Kun sitten tahdoimme tietää, mitä nämät herkut olivat, sanoivat saavamme juustoa, jakin maitoa, voita, tsambaa ja kuraa, myös saisimme ostaa heiltä hevosia.
Tämä tuntui liian houkuttelevalta. Punnittuani nämät edut ja niiden vastakohdat, ja kun johdin mieleeni, että Tiibettiläiset eivät suinkaan ole tarkkoja puheissaan, kiitin heitä ja vastasin — jatkavani matkaani.
Kun ratsastajat huomasivat, ettei minua niin helposti houkuteltu kuin olivat luulleet, ilmeni heissä todellista kunnioitusta meitä kohtaan. Eivät myös salanneet kummastustaan, että olin päässyt näin kauvaksi ainoastaan kahden miehen kanssa. Annoin heille pieniä lahjoja, ja niin erosimme ystävinä.
Kiipesimme nyt solaan (5,484 m.) ja näimme sen toisella puolella suuren tasangon, koko joukon alempana solaa. Erotin järven, joka mielestäni oli Gunkjo-järvi. Jätin miehet ja jaakit solaan ja lähdin itse tiedustelumatkalle luodetta kohden vuoren töppäälle, joka oli 5,640 m. korkea. Rinteellä oli paljon lunta, ja kun vaivalla vihdoinkin pääsin huipulle, oli edessäni näköalaa estämässä vielä korkeampi kumpu. Ei siis muuta kuin liukua alas täältä ja kiivetä tuolle toiselle. Näköala oli täältä verraton koko läheisen vuorimaailman ylitse; mutta tämä pylväs olikin 5,940 m. korkea. Pohjoisessa kulki pitkä lumiharjanne ja ihan sen juurella siinsi, päättäen pilvistä ylhäällä ja vihertävästä ruohosta alhaalla, laaja järven pinta. Rivi kumpuja varjosti järveä, niin ettei sitä selvästi erottanut.
Menin taas alas ja jatkoimme matkaamme syvän ja höllän lumen läpi solan toista rinnettä pitkin. Leiriydyimme eräässä rotkossa, noin 148 m. tasangon yläpuolella. Vaikka nyt jo olin tottunut kulkemaan korkeilla ylängöillä, oli kuitenkin tämä matka n. 5,940 m. korkeudella niin vähentänyt voimiani, että yhden yön lepo olisi ollut erittäin tervetullut.
Khanden Sing ja Mansing, jotka olivat ruualla itsensä vahvistaneet, nukkuivat hyvästi, mutta minun mieleni tuntui hyvin raskaalta. Kova levottomuus piti minua valveilla ja minussa oli selittämätön aavistus siitä, että meille yön kuluessa tapahtuisi jotakin ikävää.
Olimme kaikin kolmen pienessä teltassamme, kun päähäni pisti ajatus, että joku seisoo ulkopuolella. En tiedä, mistä se tuli, sillä en kuullut mitään melua, mutta samassa tunsin, että minun täytyy mennä ulos, omin silmin katsomaan oliko siellä kukaan. Kivääri kädessä tirkistin ulos teltan raosta ja näin joukon mustia olentoja varovasti lähenevän telttaa.
Silmänräpäyksessä olin avojaloin ulkona lumessa, juoksin suoraan heitä kohti ja huusin kauhua herättävällä äänellä, voimieni takaa: "Pila tedang tedang! (Varokaa itseänne, varokaa!)" Sanat olivat tuskin lausutut, kun jo syntyi yleinen kauhu ja hurja pako. Koko tasanko oli täynnä mustia, aaveentapaisia olentoja, jotka suin päin hyökkäsivät alhoa kohti. Heidän lukunsa oli kasvanut kolminkertaisesti siitä, kun heidät ensin näin. Hetken aikaa näytti siltä, kuin jos kaikkialta olisi noussut mustia aaveita. Ne olivat kuitenkin vankempia kuin aaveet oikeastaan saavat olla ja synnyttivät kömpelöillä saappaillaan tavatonta melua, kun he sikin sokin syöksivät jyrkkää rinnettä pitkin alas ja katosivat kallionkielen taakse.
Kun taas palasin telttaan, löysin Khanden Singin ja Mansingin, peitteihinsä kääriytyneinä, äänekkäästi kuorsailevan.
* * * * *
En enää sinä yönä luonnollisesti saanut unta silmiini. Saattaisihan tapahtua, että aaveet uudistaisivat vierailunsa. Mietimme kovin, miten Tiibettiläiset olivat meidän jälkemme löytäneet emmekä keksineet siihen muuta selitystä kuin että eiliset ystävämme olivat näyttäneet heille tien luoksemme. Mutta kun Tiibettiläiset aina olivat osoittaneet niin käsittämätöntä pelkurimaisuutta, emme lopulta enää paljon välittäneet tämmöisistä vierailuista, emmekä käyneet niistä levottomiksi.
Jatkoimme kulkuamme niinkuin tavallisesti. Kun olimme tasangon puolitiessä, tarkastelin kaukosimella kukkuloita ympärillämme, näkyisikö siellä jänismäisiä vihollisiamme. "Tuossa ne ovat!" huusi Khanden Sing — jolla sivumennen sanottuna oli pitkänäköisimmät silmät, mitä milloinkaan olen tavannut — osoittaen erästä kukkulaa, jossa näimme monta päätä tirkistelevän. — Jatkoimme matkaamme heistä huolimatta. Silloin he oitis jättivät piilopaikkansa ja tulivat pitkässä jonossa rinnettä alas, kukin suitsista taluttaen hevostaan. Tultuansa tasangolle, istuivat he hevostensa selkään ja ajoivat täyttää laukkaa meitä kohti. Punertavissa takeissaan tai ruskeissa ja keltaisissa turkeissaan, kirjavat lakit päässä tarjosivat he erittäin viehättävän näkemyksen. Muutamien takit olivat vaalean-punaiset, kulta- ja nauha-paltteiset ja lakit kiinalaisia. Ne olivat upseeria. Sotamiesten muskettikivääreissä oli kahvelien päässä punaisia ja valkoisia lippuja, jotka antoivat elävyyttä yksitoikkoiselle lumimaisemalle, ja hevosien kulkusten kilinä tuotti eloisuutta näihin muutoin kuolon hiljaisuudessa lepääviin, kaihonalaisiin seutuihin.
Ratsastajat laskeutuivat hevosiltansa maahan, n. parinsadan askeleen päässä meistä, ja muuan vapera vanhus lähti horjuttelemaan meidän luoksemme, ensin tempukkaasti laskettuansa kiväärinsä ja miekkansa maahan. Me otimme hänet ystävällisesti vastaan ja meillä oli paljon hauskuutta tästä omituisesta tuliasta.
"Minä olen vain sanansaattaja," selitti mies. "Älä siis kaada vihasi maljaa minun päälleni, jos sanon sinulle jotakin epämieluista. Ne sanat, jotka sinulle puhun, eivät ole minun sanojani, vaan upseerien, jotka pelkäävät lähestyä sinua. Tieto on tullut Lassasta, josta me olemme, että joku Plenki (Englantilainen) oleskelee miesjoukon kanssa Tiibetissä, mutta häntä ei ole mistään saatu käsiin. Oletko sinä hänen etujoukkoansa?"
"En," vastasin minä heti. "Sinä olet tarvinnut arvattavasti monta kuukautta matkaan Lassasta tänne?"
"En ole," vastasi hän. "Hevosemme ovat kyllä pieniä, mutta hyviä, ja me olemme ratsastaneet kiiruusti."
"Hik, ni, sum, shi, nga, do, diu, ghieh, gu, hu, liukhik, hukni" (1-12) laski Tiibettiläinen sormin aina 12 asti, otsa mietteissä, pää oikealle olalle kaheliansa, ikäänkuin ajatuksiansa kooten, pitäen toisen kätensä nyrkissä sekä painoi vuorotellen yhden sormen maahan, aina kun oli laskusanan sanonut, ei kuitenkaan koskaan peukaloansa, sillä sitä ei käytetä luvunlaskussa. "Liun hukni niman (12 päivää) olemme olleet matkalla," sanoi mies, "ja meillä on käsky, ettemme saa palata ennenkuin tuomme Plengin muassamme. Ja kuinka kauvan sinä olet ollut matkalla Ladakista tänne?" tutkasi hän terävästi.
Sanansaattaja sanoi minun kasvoistani näkevänsä, että olen kashmirilainen kauppias. Olin tietenkin kasvoiltani niin ruskettunut ja likainen, että oli vaikea erottaa minua alkuasukkkaasta. Ukko tutki ja "tentteerasi" minua perin pohjin saadaksensa varmaan tietää, olinko minä Intian hallituksen lähettämä pundiitti, jonka tarkoitus olisi toimia maanmittarina, ja urkki minulta, miksi olin vaihettanut kotoisen pukuni Henkien vaatetukseen. Hän kysyi kysymistänsä enkö minä sittenkin ollut Plenkiä.
"Keran ga naddo ung? (Mihin aiotte?)" kysyi hän sitte.
"Nhgarang ne koroun jehlhuong (minä olen toivioretkeläinen ja vaellan pyhiin paikkoihin)," vastasin minä.
"Keran mi japodit (olette hyvä mies.)"
Hän tarjoutui näyttämään minulle tietä Gunkjo-järvelle ja päkitti tätä niin hartaasti, että minä vihdoin suostuin. Mutta kun näin hänen 200 kumppaniansa ratsastavan perässämme, huomautin hänelle suoraan, että jos pysyisimme ystävinä, emme tarvitse tuommoista armeijaa saattajajoukoksemme.
"Jos olet ystävämme, saat tulla yksin, emmekä me sinulle mitään pahaa tee," sanoin hänelle. "Mutta jos olet vihollisemme, ottelemme heti tässä kentällä kanssasi sekä säästämme sinulta ja seuralaisiltasi palaamisen vaivan."
Nolona ja neuvotonna meni Tiibettiläinen keskustelemaan väkensä kanssa, mutta palasi hetken päästä kahdeksan miehen kera ja koko muu lauma nelisti vastaiselle taholle.
Kuljimme 355° suuntaan tasangon yli vuoriharjulle, joka ylimenopaikassa oli 5,184 m. korkea. Sitten käänsimme suunnan 56°30’, nousimme ja laskimme vuorenrinteitä ja pääsimme vihdoin suuren Gunkjo-järven ruohoiseen kattilalaaksoon. Lämpömittari osoitti illalla +20° C, jolloin vesi kiehui hypsometrisessa koneessamme 84° C. Järvi ulottuu luoteesta kaakkoon ja on erinomaisen kaunis. Ihan sen aalloista kohoaa mahtava Gangriharju lumihuippuineen, ja järven eteläpuolella on korkeita, alastomia vuorenkukkuloita, jotka muodostavat jylhän, kauniin taustan tähän suuremmoiseen tauluun. Korkeita vuoria oli myös järven luoteisessa vedenreunassa.
Leiriydyimme 4,886 m. korkeudessa ja Tiibettiläiset asettivat telttansa n. 50-60 askeleen päähän meistä.
* * * * *
Illalla Tiibettiläiset tulivat meidän leiriimme ja auttelivat meitä, tuoden puita ja laittaen teetä tiibettiläisellä tavalla. He tuntuivat siivoilta miehiltä, joskin vähän viekkailta. Sanoivat sydämmestään vihaavansa laamamunkkeja, maan herroja, ja käyttivät heistä semmoisia sanoja, että niitä ei sovi tässä kertoa. He väittivät laamojen ottavan kaikki rahat, mitä maahan tuli, eikä sallivan muilla ihmisillä rahaa olevankaan. Laamat ovat julmia ja väärintekiöitä eivätkä vähintäkään välitä keinoista tarkoituksiensa saavuttamiseksi. Jokainen Tiibetin mies on asevelvollinen silloin kun käsky käy ja joka mies on laamamunkkien palvelia. Seisovan armeijan miehet saavat vissin määrän tsambaa, teetä ja voita, mutta eivät rahapalkkaa. Tavallisesti saavat myös hevosen ratsastaaksensa ja virkatoimilla kulkeissaan on heillä oikeus saada kyytihevosia kylistä sekä ruokavaroja seuraavalle asemalle asti.
Aseet (miekka ja taulapyssy) ovat tavallisesti perheiden omaisuutta. Mutta erikoistapauksissa ja varsinkin suurissa kaupungeissa virastot (s.o. laamat) hankkivat sotamiehille aseet ja luodit sekä ruutia. Aseita tehdään enimmästään Lassassa ja Sigatsissa. Tiibettiläiset kehuivat ampumataitoansa vanhanaikuisilla pyssyillänsä, joissa taulaa käytetään sytyttimenä ja joissa aina on nojauskahveli, minkä varassa pyssy pidetään ammuttaessa.
Minä en kuitenkaan nähnyt koskaan edes mestariampujan osaavan maaliin. Lukuun on kuitenkin otettava, että tiibettiläiset ampujat, säästääkseen lyijykuulia ja haulia, täyttävät pyssynsä sen sijaan pienillä kivillä, joka tietysti ei ole edullista ampujalle. Ruutiakin saadaan niin vähän, että ei ole tilaisuutta harjoitella maaliinampumista.
Auringon laskussa oli näköala Gunkjo-järvelle komea ja juhlallinen. Järvi oli maitotyynenä valtavissa lumivuoripuitteissaan, joiden huiput punakeltaisina kimaltelivat, ja kaikki kuvastui täydellisesti kirkkaan veden syvyydessä. Jaakit kuormitettiin Tiibettiläisten avulla, ja me lähdimme Maiun-solaa kohden 1090 pääsuunnassa pitkin järveen laskevaa virran vartta.
Laakso oli kapea ja mutkikas. Mutta vaikka se oli verrattain korkealla, kasvoi kuitenkin kaikkialla vihriäistä ruohoa. Se oli oikein silmien imannetta, kun niin kauvan olimme nähneet vain lunta ja alastonta vuorta. Tulimme virran toisella puolella suurelle tiibetiläisillä leiripaikalle, joka oli ympäröitty korkealla kivimuurilla. Sen takaa näkyi savupatsas, ja se taas herätti epäluuloa salajuonista.
Tiibettiläiset ystävämme kysyivät, mitä nyt aioimme tehdä, ja pyysivät meidän jäämään juttelemaan ja teetä juomaan. Minä vastasin saaneeni kylläksi jo kumpaakin sekä aikovani jatkaa matkaa.
"Jos askeleenkin menet, niin tapamme sinut," äyskäsi kiivaasti muuan soturi pitäen kohteliaisuuttamme pelkona.
"Niinkuin suvaitset," vastasin ystävällisesti.
"Jos askeleenkin jatkat matkaasi, kakkaamme pääsi poikki, taikka täytyy sinun hakata meidän," huusi pari kolme muuta miestä ja kurottivat kurkkujansa minua päin.
"Japtih middu (ei ole veistä)" sanoin vakavasti ja heidän suureksi hämmästykseksensä, Tiibettiläisten tavoin heiluttaen kättäni.
Tiibettiläiset nähtävästi pökeltyivät, kun lähdin marssimaan solaa kohden jätettyäni heidät hyvästi niin kohteliaasti, kuin tiibettiläisellä tavalla on mahdollista, s.o. kieli ulos suusta ja huitoen käsin. He ottivat lakit päästänsä, laskivat polvillensa ja painoivat otsansa maahan, näin nöyrästi meitä hyvästien.
Menimme tasangon poikki päin solaa, jonka likittyvillä löysimme puron. Se oli valtatie Ladakista Gartokin kautta Lassaan ja kulkee Rakastal-, Mansarovarja Gunkjo-järvien pohjoista rantaa pitkin. Solassa oli salkoja ja niissä nuoria ja rukouslippuja. Oli myös kivipatsaita. Paadet olivat tavallisesti valkoisia ja niissä oli tuo ainainen: "Omne mani padme hun!" Jaakin, vuohen ja lampaan pääkalloja ja sarvia oli ladeltuna kivipatsaiden viereen. Monissa oli tuo samainen kirjoitus sekä uhrieläimen veren jälkiä. Tiibettiläiset useasti uhraavat solista huikeissaan, varsinkin jos muassa on laama, joka tapauksen merkitsee muistokirjaan. Uhrieläimen liha syödään heti, ja jos karavaani on suuri, pistetään päälle päätteeksi lauluksi ja karkeloksi.