KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Täydessä työssä. — Kauhea täräys. — Meitä etsitään ja löydetään. — Lahjoja ja ystävyyden vyö. — Aurinko näkyy vihdoinkin. — Saan takaisin varastetut jaakkimme.
Luulisi, että tämä viimeinen onnettomuus olisi kokonaan pelottanut meitä matkaamme jatkamasta, mutta niin kummalta kuin se kuuluneekin, vahvisti se vaan päätökseni mennä eteenpäin.
Ei ollut minulle juuri mieluista, että sain itse juosta hakemassa jaakkejani, jotka laajalti samoilivat laidunta etsimässä. Saimpa vielä ajaa niitä leiripaikkaamme, köyttää tavarasatulat niitten selkään sekä näihin kiinnittää raskaat laatikot, valokuvauskoneet y.m. Ja kuitenkin oli tämä työ vaan osa päivän kaikista toimista, joihin vielä kuului päiväkirjaan kirjoittaminen, luettelojen ja havaintojen tekeminen, piirtäminen, valokuvaaminen, aseitten puhdistaminen y.m. Raskaitten laatikkojen nostaminen tavarasatuloihin oli meidän huonontuneille voimillemme sangen vaivalloista, ja kun jaakit eivät mitenkään tahtoneet seisoa alallaan heitä kuormitettaessa, saimme tehdä saman työn monta kertaa ennenkuin onnistui saada tavarat pysymään paikoillaan. Sitä paitsi olivat Shokalaiset vieneet parhaat köytemme ja nahka hihnamme ja jäljelle jäänyt ainoa köysipätkämme ei ollut tarpeeksi pitkä ulottuakseen erään vyön viimeiseen solmuun. Kun ei Khanden Sing eikä Mansing jaksanut sitä vetää, annoin heidän pitää jaakin sarvista, että se seisoisi paikallaan ja vedin itse, minkä jaksoin. Tämä lopulta onnistuikin ja olin juuri nousemassa ylös, kun sain kauhean täräyksen jaakin sarvista päähäni oikean korvan taakse, joten menin kuperkeikkaa maahan. Olin hetken aikaa ihan pökellyksissä ja takaraivo oli tavattoman hellä ja paisuksissa. Vielä tänäpäivänä näkyy siinä merkkejä täräyksestä.
Jatkoimme matkaamme suuntaan 85° kumpujen ja luoteeseen sekä itäkaakkoiseen menevien korkeitten lumivuorten välissä, joita silloin tällöin, sateen tauottua, saatoimme nähdä. Kun tuon tuostakin aina satoi, kävi kulku hyvin vaikeaksi, ja joka askeleella vaivuimme mutaan.
Illan suussa näimme äkkiä noin 150 ratsastajaa tulevan täyttä laukkaa jokilaakson halki; heti meille selvisi, että ne hakivat meitä. Kiirehdimme kääntymään erään kukkulan juurella, että pääsisimme pois heidän näkyvistään. Nyt kipusimme kiiruimman kautta vuorijonon harjulle. Molemmat, mieheni menivät jaakkineen vastakkaiselle rinteelle, jossa he olivat hyvässä piilossa, mutta minä paneuduin alassuin harjulle ja tähystelin kaukoputkella vainoojiemme liikkeitä. He ratsastivat eteenpäin aavistamatta meidän läsnäoloamme. Hevosten tiu’ut helisivät iloisesti autiossa seudussa, ja hauskaa oli katsella joenrantaa myöden ratsastavaa pitkää jonoa. Luullen meidän kulkeneen suoraan eteenpäin, ajoivat he sen paikan ohi, josta olimme polulta poikenneet, eivätkä huomanneet rinnettä ylös johtavia askeleita.
Alkoi taas kovin satamaan. Mutta me vaan jäimme tuonne ylös kaikkine kapineinemme valmiina lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Istuin valveilla koko yön, kivääri kourassa, ja iloinen olin, kun päivä alkoi valjeta. Sade oli laannut, mutta meitä peitti kylmä valkoinen sumu. Olin hyvin väsynyt ja menin levolle käskettyäni Khanden Singin tarkasti vartioimaan.
"Hatsur, hatsur! Jaldi apka banduk (herra, herra, pian pyssysi!)" kuiskasi henkivartiani, herättäen minut. "Kuuletkos tiukujen helinän?"
Tiu’ut kuuluivat ihan selvästi. Ei ollut silmänräpäystäkään menetettävää. Näytti mahdottomalta päästä vainoojiltamme pakoon. Aioin sentähden mieluummin mennä heitä vastaan. Khanden Singillä ja minulla oli pyssyt, Mansingilla gurkha-kukrinsa ja niin me heidän tuloansa odotimme.
Sumusta esiintyi nyt pitkä jono harmaita aaveentapaisia olentoja, jokainen taluttaen hevosta. Etujoukko pysähtyi alinomaa tutkien maata. Pian he löysivätkin jälkemme ja seurasivat niitä rinnettä ylös. Kun he lopuksi näkivät meidät ylhäällä harjalla, pysähtyivät he ja keskustelivat kiihkoisesti keskenään. Toiset kiskoivat pyssyn olaitaan, toiset vetivät miekkansa ja me, istuen kallionlohkareella korkeudessa, tarkkasimme kaikkia heidän liikkeitään.
* * * * *
Hetken epäiltyään viittasi neljä heistä meille, että tahtoivat keskustella kanssamme.
"Sinä olet suuri kuningas," huusi eräs heistä minkä jaksoi, "ja me tahdomme laskea nämät lahjat jalkaisi juureen." Samalla osoitti hän muutamia pieniä pusseja, joita ne muut kolme kantoivat. "Gelbo, khaktsal, khaktsal (me tervehdimme sinua, kuningas, kuningas)!"
Olin kaikkea muuta kuin kuninkaallinen semmoisen yön perästä kuin viime yö oli, mutta tahdoin kuitenkin nyt niinkuin ainakin kohdella alkuasukkaita ystävällisesti ja huomaavaisesta.
Vastasin, että neljä saisi tulla, mutta muiden tulee vetääntyä 200 askelta takaperin. Empä vähää hämmästynyt, kun he tuon tekivätkin, vaikka ensin olivat niin sotaisesti esiytyneet. Varsin nöyrinä he laskivat pyssynsä maahan ja pistivät miekat tuppeen. Neljä upseeria lähestyi sitten, ja kun olivat aivan lähellämme, heittivät kolme pussia maahan ja aukasivat ne. Niissä oli tsambaa, jauhoja, juustoa, varitaikinaa (guram), voita ja kuivattuja hedelmiä. Upseerit olivat erittäin kohteliaita ja tervehtimisestä ei tahtonut loppua tulla. He olivat ottaneet lakit päästänsä ja pitäneet kielensä suusta ulkona, siksi kun minä käskin heidän ne taas vetämään suuhunsa.
Upseerit sanoivat olevansa Tokhimin tarjumin palveluksessa, ja tämä oli lähettänyt heidät tiedustamaan minun terveyttäni ja pyytämään, että minä katsoisin hänet hyväksi ystäväkseni. Kun tarjumi tiesi, mitä vaaroja ja vaikeuksia saisimme kohdata matkallamme vieraassa maassa, toivoi hän minun pitävän hyvänäni ne lahjat, jotka lähettiläät hänen puolestaan minun jalkoihini laskivat. Näin sanoen antoivat he minulle "rakkauden ja ystävyyden vyön, (kata)", joka oli pitkä hapsupäinen siukale silkkimäistä tylliä. Tiibetissä annetaan kaikkien lahjojen kera tuollainen kata, eikä kukaan mene käymään toisen luo, ellei hänellä ole muassaan kata, jonka hän heti tultuaan antaa isännälle tuliaisiksi. Korkeammille, jotka laamatalossa ovat kuville ja munkeille erityistä auliutta osoittaneet. Jos tuttavalle lähetetään suullinen kutsu, seuraa aina muassa kata, ja ylemmät virkamiehet ja laamat pistävät kirjeisiinsäkin tyllipalan. Joka ei anna tai lähetä vieraisiin tulevalle tuttavallensa kataa, on epähieno ja sivistymätön.
Riensin lausumaan kiitollisuuttani tarjumin ystävyydestä ja jätin upseerille hopearahaa lahjojen kolmenkertaisen summan. He näyttivät tyytyväisiltä, ja juttelimme jonkun aikaa. Onnettomuudeksi Mansing parka niin paljon ravintoaineita nähdessään ei jaksanut enempää nälän tuskia kestää. Hän ei nyt piitannut käytöstavan vaatimuksista, vaan minun suureksi harmikseni alkoi kourin pistellä poskeensa riisiä, jauhoja, juustoa ja voita. Tiibettiläiset alkoivat heti epäillä, että me olimme nälkään kuolemaisillamme ja päättivät tavallisella viekkaudellaan käyttää tilaamme hyväksensä.
"Tarjumi toivoo," sanoi vanhin heistä, "sinun palajavan takaisin ja tulevan hänen vieraaksensa, hän sitten sinua ja miehiäsi runsaasti ravitsee, että jaksat palata omalle maallesi."
"Kiitoksia paljon," vastasin. "Mutta me emme tarvitse tarjumin ruokaa emmekä käänny takaisin. Olen kiitollinen hänen ystävyydestänsä, mutta aiomme jatkaa matkaamme."
"Jos niin on," sanoi vihaisesti eräs nuori ja tukeva Tiibettiläinen, "niin sitten tahdomme lahjamme takaisin."
"Kaiketi myös katasi!" vastasin tuohon ja viskasin hänelle samassa suuren voikimpaleen päin naamaa ja lennätin samoin juuston ynnä riisi- ja jauho-pussit toisen toisensa perästä Tiibettiläisten hämmästykseksi.
Tämä odottamaton pommitus pani Tiibettiläiset kokonaan pyörälle, ja nuo jauhotakkiset pitkätukat tekivät äkkiä koko käännöksen: sääret selkään ja joutuun käpälämäkeen. Mutta Khanden Sing, aina nopea kuin salama, missä pampputointa tarvittiin, takoi pyssyntukilla lähettilään pyöreintä puolta, aina kun tämä takeltui kömpelöön kauhtanaansa.
Mansing olisi filosoofin tyyneydellä tosin ehkä pakosta keskeyttänyt ateriansa, mutta ei siltä muuten menettänyt malttiansa. Huolimatta mitä ympärillä tapahtui, alkoi hän aivan levollisesti kokoilla voi- ja juustokimpaleita, mutisten miten sopimatointa oli tuolla tavalla ruokavaroja haaskata.
Ratsastajat olivat etäältä seuranneet keskustelun menoa ja katsoivat nyt parhaaksi puhaltaa paluumerkin. Äkkiä olivat kaikki satuloissaan ja ajaa karauttivat kumpua alas laaksoon ja katosivat sumuun. Mutta kun lähettiläät eivät niin nopeasti päässeet hevosillensa, täytyi heidän juosta niiden perässä, ja se oli epätasaisella maalla hankalaa. He huusivat ja parkuivat pelästyksestä, vaikka me emme olleet heille mitään pahaa tehneet; ja tästä heidän raukkamaisuudestaan miesteni ylönkatse Tiibettiläisiä kohtaan yhä vaan karttui.
Kun Tiibettiläiset olivat tiessänsä, lakkasimme mekin, Khanden Sing ja minä, kopeilemasta ja poimimme Mansingin kanssa kentälle heitetyt taatelit, appelsiinit, voija juusto-palat y.m. Sitten kuormitimme jaakit ja jatkoimme matkaa.
* * * * *
Meillä ei ollut onnea. Ilma oli yhä rankkaa ja sateista. Kuljimme 78° suuntaan yksitoikkoista maata, jossa tuon tuostakin oli lumihuippuja, koillista kohden. Kahlasimme syvähkön ja kylmän virran poikki ja menimme 5,215 m. korkeasta solasta. Eräällä taholla näimme ihmisiä, joilla oli tuhansia lampaita; mutta me väistyimme pois heidän näkyvistänsä.
Sillä tienoin, jossa menimme päävirran poikki, on virrassa soma mutka 140° kohti. Kapusimme alastonta rinnettä 5,245 m. korkeuteen, jossa oli useita pikku järviä. Kolmattakymmentä kilometriä kuljettuamme pysähdyimme vihdoin suureen laaksoon yhä rankkasateessa. Mutta kuivaa vaan emme löytäneet, sillä lähes koko laakso oli kymmenkunnan senttim. paksulta veden vallassa. Pystytimme pienen telttamme erään puron reunalle, vaatteet ja peitteet likomärkinä. Lumihuippuja näkyi ympäristössä, varsinkin etelässä päin. Laaksomme oli 5,215 m. korkeudessa.
Yö oli kylmä ja sateinen ja telttammekin lopulta vuoti, ja meillä oli paljon kärsimistä. Lämpömittari osoitti kello 8 illalla -3° C. Ilma muuttui vähitellen rajuksi lumimyrskyksi, ja aamulla herätessämme oli teltta lumen painosta luhistunut. Päivemmällä nousi taas ilman lämpö, mutta sade alkoi uudelleen. Täytyi kuitenkin lähteä liikkeelle, vaikka jalat painuivat lumeen, suohon ja veteen. Kuljimme 83°45’ suuntaan kolmen virran yli ja viiden järven sivutse.
Kun vielä kymmenkunta kilometriä oli kestänyt tätä kärsimystä koettelevaa taivalta, leiriydyimme erään vuorenkukkulan juurelle, joka oli 5,200 m. korkea ja jossa saimme uusia melkein kaikki edellisen yön kokemukset. Lämpömittari laski 0°, mutta onneksi lakkasi satamasta. Seuraavana päivänä vihdoinkin tuli aurinko näkyviin ja me saimme kuivata vaatteemme. Mutta sillä välin tuli taas uusi yllätys: molemmat jaakkimme olivat poissa.
Minä kiipesin huipulle leirimme yläpuolella, näköputkella seutua tarkastamaan. Jaakit olivat vähän matkan päässä kentällä ja kymmenkunta miestä ajoi niitä yhdessä lammaslaumansa kanssa poispäin meistä. Ajajat olivat puvusta päättäen dakuja. Kiiruhdin tietysti heti heiltä omaani ottamaan käskettyäni Khanden Singin ja Mansingin leiriä vartioimaan.
Rosvot kulkivat hitaasti ja minä saavutin heidät pian. Minut nähtyänsä rupesivat kuitenkin riennyttämään ja yrittivät päästä pakoon. Käskin jo kolmasti heidän pysähtyä, mutta he vaan samosivat tannerta tuonnemmaksi. Silloin tempasin pyssyn olaitani ja olisin ampunut, elleivät olisi pysähtyneet. Saavutettuani heidät, vaadin tavaraani takaisin. He kielsivät antavansa. "Kaksitoista miestä ei pelkää yhtä" sanoivat astuessaan alas hevostensa selästä ja aikoivat käydä päin minua.
Kun näin heidän pitelevän tuluksiansa pyssyjensä sytyttämistä varten, iskin heti paikalla pyssylläni yhtä heistä niin että hän keikahti kumoon, ja toista kajahutin kelloon niin, että hän ampumatamineinensa meni nurin niskoin.
"Khaktsal, khaktsal, khaktsal wortsie! (Terve, herra, terve! suvaitkaa kuulla meitä!)" sanoi kolmas mies nyrkin peukalot pystyssä myöntymystä osoittaen.
"Khaktsal," sanoin minäkin ja pistin uuden patroonan pyssyyni.
"Middu, middu!" (ei, ei!) pyysivät miehet ja laskivat aseensa maahan.
Ostin heiltä 15 kiloa tsambaa ja voita ja sain miehen kantamaan ne leiriini. Ilman vähintäkään vastusta otin sitten jaakkini ja ajoin ne leiriin, jossa Khanden Sing ja Mansing paraikaa keittivät teetä.