KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Tiedustelun. — Luonnollinen linnoitus. — Liuko. — Tiibettiläis-leiri
— Meitä luullaan ryöväreiksi. — Nahka- ja metalliteoksia. — Hopeaisia
verhoketöitä. — Satulat ja hihnat. — Jättiläissuuruinen kirjoitus —
Uusi yllätys. — Vaan kaksi jäljellä.
Kaikki näytti lupaavalta, kun minä tuntuvasti vähentyneen seurani kanssa lähdin koillista kohti kulkemaan. Matkamme kävi ensin pitkin järven rantaa, sitten kaukana siintäviä alastomia rinteitä kohden. Ei tapahtunut mitään erinomaista ja neljä miestäni olivat parhaimmalla tuulella. Me laskeuduimme alangolle, jossa oli vettä ja ruohoa ja poikkesimme yöksi tiibettiläiseen leirimajaan. Täällä oli muuten hyvä olla, paitsi että raesadekuuro kulki seudun yli ja siitä mekin ihoon asti tuntuvan osan saimme. Lämpömittari laski yöllä +1° C.
Auringonnousussa kiipesin korkealle vuoren pättärälle, josta oli sangen laaja näköala yli koko lähiseudun. Oli erittäin tärkeätä löytää mukavimman tien noiden vuorien ja kukkuloitten lomitse, jotka monisokkeloisina kohosivat edessämme; samoin oli tarpeellista tuntea sen suuren virran suunta, joka meidän pohjoispuoleltamme laski Mansarovariin, mutta jonka nimestä emme keneltäkään tietoa saaneet. Huipulle oli leiristämme noin viisi kilometriä ja sen korkeus oli 4,894 m. Sieltä sainkin tietää kaikki mitä nyt tarvittiin. Lähdimme suuntaan 73°30’, kuljimme solasta, joka oli melkein yhtä korkealla kuin äsken mainittu huippu ja jouduimme vihdoin erään kunnaan juurelle, jonka huippu näytti linnoitukselta ja jossa rukouslippuja liehui. Lähellä oli joitakuita pikkuhevosia laitumella.
Kaukosimella havaitsin kuitenkin pian, että linnannäköinen vuoren huippu olikin luonnontekoa, eikä siellä myös ketään ihmistä ollut. Mutta hevosista päättäen oli arvattavasti ihmisiä lähellä ja meidän täytyi siis liikkua varovasti. Tuskin olimmekaan sivuuttaneet seuraavan kukkulan, kun ruoholaaksossa alhaalla näimme useita mustia telttoja, parisataa jaakkia ja ehkä tuhatkunta lammasta. Me pysyimme hyvin piilossa kukkulan takana ja kiersimme sieltä vihdoin alas laaksoon, jossa äsken mainittu virta juoksee puoliympyrässä ison matkaa eteläisen vuoriharjun juurella ja jossa se myös yhtyy erääseen kaakosta tulevaan virtaan. Tätä jälkimäistä ensin luulinkin päävirraksi ja jo jonkun matkaa kuljimmekin sen suuntaa, kunnes täytyi kääntyä takaisin.
Matkalla kohtasimme kaksi tiibettiläistä vaimoa. Pitkien keskustelujen jälkeen saimme ostaa heidän laumastansa lampaan. Heillä oli nuoralingot kädessä ja aivan kummastuttavaa oli, kuinka taitavasti he osasivat pitkänkin matkan päästä lingottaa kiven sinne, minne tähtäsivät. Muutamasta kolikosta he näyttivät meille taitavuuttaan ja uskomattoman varmasti he osasivat laumasta mihin lampaaseen vaan näytin. Minä koetin saada heiltä joitakuita tietoja maasta, mutta he sanoivat etteivät tiedä siitä mitään. "Me olemme vaan palvelioita, emmekä tiedä mitään, mutta meidän herramme, jonka orjia me olemme, tietää kaikki. Hän tietää, mistä joet tulevat ja osaa tien kaikkiin gombiin (luostareihin). Hän on suuri kuningas."
"Missä hän asuu?" kysyin minä.
"Vähän matkan päässä tästä, siellä mistä savu näkyy."
Minulla oli suuri halu käydä tuon suuren kuninkaan luona, joka niin paljon tiesi. Ehkä saisimme ostaa häneltä vähän ruokavarojakin, joita meillä ei suinkaan liiaksi ollut. Kaikissa tapauksissa olisi tuosta käynnistä yhtä ja toista huviakin ja minä päätin uskaltaa panna tuumani toimeen.
Kuljimme edessämme nousevia savupylväitä kohti ja lähestyimme vihdoin muutamia mustia telttoja. Meidän tulomme herätti suurta mylläkkää, ja miehiä ja naisia hyökkäsi sikin sokin telttoihin ja sieltä pois.
"Jogpalaisia, jogpalaisia!" huusi joku leirissä. Tuossa tuokiossa otettiin kiväärit alas ja ulkopuolelle jääneet vetivät miekkansa, mutta pitelivät niitä käsissään niin veltosti, ettei se juuri näyttänyt pelottavalta.
Että meitä luultaisiin ryöväreiksi, oli ihka uutta meille, ja nuo sotaiset aseet olivat kummallisena vastakohtana heidän peljästyneisiin naamoihinsa. Kun sentähden Khanden Sing ja minä astuimme esille ja kehotimme heitä laskemaan aseensa pois, tottelivat he heti ja levittivät mattoja meidän istuaksemme. Voitettuansa näin pelkonsa, tekivät he parastansa osoittaakseen meille kohteliaisuutta.
"Kiula gunge gotsai deva labodu!" (sinulla on kauniit vaatteet!) aloin minä puhelun, saadakseni vähän imartelulla päällikön hyvälle tuulelle.
"Lasso, leh" (niin on, herra), vastasi Tiibettiläinen ihmeissään ja katseli hieman ylpeästi pukuaan.
Hänen vastauksensa ilmaisi, että hän piti minua korkeampana säätyläisenä kuin itseänsä. Kun Tiibetinkielellä annetaan myöntävä vastaus jollekin vertaiselle tahi alamaiselle, käytetään ainoastaan sana lasso, ja jätetään pois leh-sana.
"Kiula tuku taka tsando (montako lasta sinulla on)?" — "Ni (kaksi)."
"Khuven bogpe, tsamba, khon won i (tahdotko myydä minulle jauhoja tahi tsambaa)?" — "Middu (ei ole)," vastasi hän ja näytti tyhjää kättään.
"Keran ga naddoung (mihin aiot)?" kysyi hän uteliaasti. — "Nhgarang ne koroun (olen pyhiinvaeltaja). Lungba kuorghen neh jelghen (aion käydä pyhissä paikoissa)."
"Gopria tsaldo. Khaktsal wortsie. Tsamba middu. Bogpe middu, ghuram middu, die middu, kassur middu" (Olen hyvin köyhä. Ole hyvä, kuule minua. Minulla ei ole tsambaa, ei jauhoja, ei makeata taikinaa, ei riisiä, eikä kuivatuita hedelmiä).
Tämä oli tietysti valetta ja minä sanoin ihan levollisesti, että aioin istua siinä, kunnes olin saanut ostaa ruokavaroja ja otin samalla taskustani pari hopearahaa. Rahan näyttäminen ahneille Tiibettiläisille on aina varmin keino kiirehtimään kaupantekoa heidän kanssaan. Pienin erin sain vihdoin ostaa keiltä kahdeksan kiloa, kun he joka kerta olivat pyhästi vannoneet ettei heillä ole enää muruistakaan jäljellä. Olin tuskin maksanut heille pienestä erästä, kun he jo riitelivät rahasta ja joutuivat melkein tukkanuottasille. Ahneus ja voitonhimo ovatkin Tiibettiläisten helmasyntejä. Olkoon Tiibettiläinen kuinka korkea-arvoinen hyvänsä, hän ei häpeä mitä matelevimmalla tavalla kerjätä itselleen pienintäkin hopearahaa, ja kun hän on jotakin myynyt ja saanut siitä makson, niin kerjää hän aina kaupanpäällistä.
* * * * *
Nämät ihmiset, pitkä tukka hartioilla, hopearahoilla ja punaisilla vaatekappaleilla koristettuine hiuspalmikkoineen, näyttivät sangen viehättäviltä. Melkein kaikilla oli tuo tavallinen kauhtana eli mekko, jossa oli leveät ja pitkät hihat sekä tilaa ruokakupille, nuuskarasialle y.m. Useimmat heistä olivat punaisissa vaatteissa ja kaikilla oli jalokivi-kahvaiset miekat.
Useimmilla miehillä leirissä oli litteät leveät nenät, terävät silmät puoleksi ummessa, ulkonevat poskipäät ja runsaasta hikoilemisesta öljyinen iho.
He seisoivat kunnioittavasti kaukana ja katselivat meitä huomattavalla mielenkiinnolla. Suurempia pelkureita en ole koskaan nähnyt. Eurooppalaiselle olisi tämmöinen pelkurimaisuus kokonaan käsittämätöntä. Minun tarvitsi vaan nostaa silmäni saadakseni heidät sanomattomalla kauhulla pakoon pötkimään. Päällikkö koetti kyllä näyttää urhoolliselta, mutta todellisuudessa hän vapisi yhtä paljon kuin muutkin.
Kovin levottomiksi ja peljästyneiksi kävivät he silloinkin, kun menin heidän luokseen lähemmin katselemaan heidän vaatteitaan ja kaulassa kantamiaan koristeita, varsinkin taikakalurasioita, jotka riippuivat heidän rinnoillaan. Suuremmissa rasioissa oli Budhan kuva, muut olivat tyhjät.
Tiibettiläisten taitavuus nahkateollisuuden alalla herätti tässä samoinkuin muissakin leireissä kummastustani. Itse he parkitsevat ja valmistavat vuodat sekä värjäävät usein nahat punaisiksi tai sinisiksi. Tavallisesti pidetään kuitenkin nahan luonnollinen väri, varsinkin silloin kun siitä tehdään vöitä, kuulakukkaroita sekä rasioita tulusten säilyttämiseksi. Karvat poistetaan vuodasta nyppimällä ja hankaamisella. Jaakkien, antilooppien ja kiang-eläinten nahkoja käytetään enimmän. Sittenkun nahka on pois nyljetty, jossa toimessa Tiibettiläiset ovat oikeita mestareita, nuijitaan ja poljetaan se pehmeäksi. Muutamissa nahoissa oli yksinkertaisia temppelikoristeita, mutta useimmissa koristeet olivat metallista tahi erivärisistä nahoista. Hopeahaat tahi hopealla koristetut rautaiset haat olivat kukkaroissa ja vöissä tavallisimmat koristeet.
Näitä metalleja löytyy Tiibetissä, ja kun vaan on tarpeeksi polttoaineita, sulattavat ja valavat Tiibettiläiset itse malmin. Sulattaminen tapahtuu suurissa saviruukuissa ja valaminen savivormuissa. Silaamisessa ovat Tiibettiläiset hyvin taitavia ja siihen käyttävät he vasaraa ja talttaa. Miekkojen tupissa näkee usein silatuita koristeita. Tavallisimpia ovat lehtikoristeet ja erinkaltaiset yhdistetyt mittausopilliset kuviot. Tiibettiläiset eivät osaa juuri nimeksikään karaista metallia. Heidän miekkansa ovat takorautaa eikä terästä. He osaavat kuitenkin tehdä ne tavattoman teräviksi, vaikka ne tietysti eivät ole niin norjia kuin teräksiset miekat. Puukkomiekkoihin tehdään uurteita ja uomia, joita myöden ilma pääsee haavaan ja tekee minimuodoin haavat parantumattomiksi. Tavalliset miekat ovat aivan sileät ja yksiteräiset. Todellista sota-asetta ne eivät vastaa eikä niissä kädensijakaan ole tukeva ja on sitä paitsi vailla suojustinta. Kalliimpien miekkojen tupet ja hankkilukset ovat täyttä hopeata, johon on upotettu turkoosia, korallia tai kultakoristeita. Kassassa ja Sigatsissa koristellaan puukkomiekat hopealanka-verkokkeilla. Muualla Tiibetissä ei tätä taitoa osatakaan.
Tiibetissä tapaa kuitenkin paljon myös teräsmiekkoja ja sangen oivallisia laadultaan, mutta ne ovat kiinalaista tekoa ja mainiota Kiinan terästä. Varsinkin virkamiehillä ja muilla pomoilla on näitä aseita. Kiinalaisia ovat myös ne suuret kaksiteräiset miekat, joita Tiibetin pyövelit tarvitsevat.
Satulat eivät ole tosin mukavia, vaan sen sijaan hyvin tehtyjä. Runko on lujaa (ulkomaalaista) puuta, jota raudalla on varustettu ja usein hopealla tai kullalla koristettu, ja tavallisesti hyvin korkea edestä ja takaa. Sisiliskon nahkaa tai muuta värjättyä nahkaa käytetään sen koristamiseksi; istuimen päällä on tyyny ja sen yli aina matto. Jalustimet ovat verrattain lyhyet, jonka tähden ratsastajan täytyy istua sääret koukussa ylöspäin, mikä ei ensinkään ole epämukava asento kun siihen tottuu. Muut osat ovat nahkaa sekä metallikoristeita. Haarapussi tsambaa, voita y.m. varten sidotaan satulan taakse, samoinkuin tuo välttämätön pola ja köysi hevosen liekään panemista varten öisin.
Jaakkien kuormasatulat ovat muutoin ratsastussatulan kaltaisia, mutta yksinkertaisempia. Kuorma köytetään satulaan ja sen tasapainossa pysymiseksi sekä selän hankaamisen estämiseksi pannaan tyynyjä ja mattoja satulan alle eläimen selkään. Kun jaakki on erittäin paksukarvainen, on ymmärrettävissä, kuinka se vähintäkään loukkaantumatta jaksaa kantaa raskaat kuormansa.
* * * * *
Tiibettiläisten läheisyydessä oloamme en katsonut turvalliseksi, kun ilta rupesi lähestymään. Lähdimme siis liikkeelle, jaakit matkueen etupäässä, lampaat perässä. Kuljettuamme n. 4 kilom. pysähdyimme eräässä notkossa 4,764 m., jossa oli tuulen suojaa. Meidän oikealla puolellamme kohosi pohjoisessa ja etelässä jono jotenkin korkeita vuoria ja niitten välisestä laaksosta virtasi suuri joki.
Ei ollut ajattelemistakaan mennä joen yli näin iltamyöhässä, vasta aamulla, kun taas olisi vähän jäätynyt, saattaisimme koettaa. Oli satanut pitkin päivää ja auringon laskiessa tuli vettä oikein kaatamalla. Olimme pystyttäneet pienen suojateittamme, mutta muutaman tunnin perästä täytyi meidän taas muuttaa paikkaa, kun pieni notko, johon olimme leiriytyneet, oli lammeksi muuttunut. Ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä avonaiselle kentälle, mutta täällä tuuli niin tuimasti ja maa oli niin kosteata, että ainoastaan suurella vaivalla saimme teltan pysymään pystyssä, kun paalut alinomaa myötäilivät. Yön hetket tuntuivat sangen pitkiltä, kun tuossa istuimme sadetakkeihin käärittyinä, palelevin käsin, jaloin ja korvin sekä päät ja hartiat vettä vuotaen.
Päivän valjetessa ei myrsky vieläkään näyttänyt taukoavan. Illalla emme olleet saaneet sytyttää tulta, eikä se vielä nytkään käynyt päinsä, olimme sentähden surkeita, vilussa ja nälässä. Lämpömittari osoitti +2° C. Puolenpäivän aikaan satoi kuin saavista kaataen ja kun ei ilma vieläkään seljennyt, kuormitettiin jaakit ja me tunkeuduimme lumivuorten rotkoon. Töin tuskin pääsimme sen syrjäjoen ylitse, jota tähän asti olimme seuranneet, ja jatkoimme sitten matkaamme pitkin päävirran oikeata rantaa.
Illalla saavuimme tavattoman suuren kallion juurelle, jonka seinään laamataituri oli jättiläiskirjaimilla hakannut tuon iänikuisen: Omne mani padme hun; tässä me pysähdyimme väsyneinä ja läpimärkinä, ja löysimmekin kuivan paikan erään kallionlohkareen alla. Mutta kun emme kaikki viisi miestä mahtuneet sinne, meni Nattu ja Bijesing vähän edemmäksi samallaisen lohkareen alle maata. Tässä ei ollut mielestäni mitään epäiltävää, sillä minulla oli muassani aseet, tieteelliset koneet ja säilykkeet. Heillä taas kaikki muut ruokavarat. Satoi ja myrskysi kovin koko yön, niin ettei saatu tulta syttymään ja lämpömittari osoitti +3° C. Meidän oli kuitenkin kovin vilu, märkiä kun olimme, emmekä hytistyneinä jaksaneet mitään syödäkään. Ja niin nukuimme.
Ensi kerran siitä kun Tiibettiin olin tullut, olin nyt hyvin nukkunut. Oli jo iso päivä kun heräsin, mutta nyt kohtasi uusi odottamaton yllätys. Shokalaiset Nattu ja Bijesing olivat yöllä karanneet kantamuksinensa. Löysin heidän puoliksi näkyvät jälkensä, jotka kävivät sille suunnalle, mistä eilen olimme tulleet. Paitsi ruokavaroja olivat he vieneet köysikimpun, vöitä y.m. meille aivan välttämättömiä ja korvaamattomia kapineita. Kolmestakymmenestä valitusta seuralaisestani, joiden kanssa Garbjangista lähdin, oli kahdeksankolmatta jättänyt minun ja jäljellä oli vain kaksi uskollista: Khanden Sing ja pitaalinen Mansing.
Raju-ilmaa kesti yhä eikä meillä ollut ruokaa eikä poltinaineita. Ehdotin, että mieheni lähtisivät takaisin niinkuin kaikki muutkin ja minä jatkaisin matkaa yksin, ja puhuin suoraan, mitä vaaroja ja vastuksia lie saisivat kohdata.
"Sahib," sanoivat Khanden Sing ja Mansing, "me emme ole Shokalaisia.
Jos sinä kuolet, niin mekin kuolemme. Emme pelkää vaaroja ja kuolemaa.
Mielemme on paha, kun näemme sinun kärsivän; mutta älä ajattele meidän
hätäämme! Me olemme köyhiä miehiä, mutta me emme jätä sinua."