KOLMASKYMMENES LUKU.
Maiun-sola. — Tulo Jutsangin maakuntaan. — Sen pääkaupunki. — Doktolin maakunta. — Kiellosta huolimatta. — Braamaputran lähteet. – Ilmanalan vaihdos. — Braamaputran laakso. — Hauska, vaan vaarallinen tie. — Pitkin Braamaputraa. — Hukkumaisilla. — Uusi ystävä.
Maiun-sola (5,200 m.) on tärkeä maankohta Tiibetissä, sillä siitä saa alkunsa tuo suuri Tsangpu eli Braamaputra-virta, ja se erottaa Nari Khorsumin äärettömän laajan vuorimaakunnan lännessä Tiibetin keskimaakunnasta Jutsangista, joka ulottuu pitkin Braamaputran laaksoa Lassaan asti. Tiibettiläinen sana Ju merkitsee keskistä, Jutsang on siis Keskimaakunta. Maiun-solan pohjoispuolella on Doktolin maakunta.
Olin juuri käynyt tarkastamassa erästä toista solaa koillisessa, sekä palannut miesteni luo Maiun-solaan, kun näimme useita niitä tiibettiläisiä ratsastajia, jotka olimme jälkeemme jättäneet, ratsastavan meitä kohden. Me jäimme heitä odottamaan. Kun he olivat saapuneet, huusi johtaja, osoittaen suurta laaksoa jalkaimme juuressa: "Tuo maa kuuluu Lassaan ja me kiellämme teidän menemästä sinne."
Heidän vastaväitteistään välittämättä ajoin minä jaakkini eteenpäin ja astuin ihan levollisena kaikkien pyhien maakuntien pyhimpään alueeseen: "Jumalan omalle maalle."
Astuimme pikaisesti solan itäistä rinnettä alas, mutta sotamiehet jäivät hämmästyneinä katselemaan meitä, niin kauas kun saattoivat meitä nähdä. Seisoessaan siinä kivipatsaitten välissä, auringon välkähtäessä heidän jalokivillä koristettuihin miekkoihinsa ja lippuihinsa, tarjosivat he itse viehättävän nähtävän. Sitten he katosivat.
Pieni, tuskin 15 senttim. leveä puro, juoksi kivien lomitse alas laaksoon; siihen yhtyi toisia puroja molemmilta rinteiltä sulavasta lumesta. Tämä oli suuren Braamaputran toinen lähde, yksi maailman suurimpia jokia alkoi siis tästä. Täytyy tunnustaa, että olin jotenkin ylpeä siitä, että ensimmäisenä Eurooppalaisena olin Braamaputran lähteelle tunkenut ja tunsin lapsellista iloa siitä, että tämä pyhä joki, jonka yli tässä saatoin jaloin seisoa, oli sama ääretön joki, joka alempana kastoi monta maata ja lopulta yhdisti suvantonsa Ganges-virtaan. Me joimme sen vettä siinä paikassa, jossa se pulppusi päivän valoon, ja astuimme sitten loivaa rinnettä, raivattua polkua myöden, joka 125° suuntaan vei ruohoisen laakson halki.
Päästyämme Maiun-solasta, oli ilmasto ihan muuttunut. Solan länsipuolella olimme saaneet taistella alinomaisia lumi-, sade- ja raekuuroja vastaan ja kovan kosteuden tähden oli ilma päivälläkin tuntunut kylmältä. Maa oli erinomaisen suoperäistä, ja ruohoa sekä poltinpuita oli hyvin niukalta. Mutta heti kun pääsimme solasta, kohtasi meitä leuto, suloinen ilma, säteilevän kirkas taivas sekä runsaasti ruohoa ja poltinaineita. Kaikkien kärsimysten ja vastusten perästä tuntui todellakin siltä kuin olisimme nyt päässeet luvattuun maahan. Vaikka odotinkin suuria huolia ennemmin tai myöhemmin, en kuitenkaan vähintäkään katunut, että olin vastoin ratsastajien kieltoa marssinut suoraan kielletylle alueelle.
Braamaputraan juoksi kolme pientä lumipuroa jyrkiltä rinteiltä meidän molemmin puolin, ja sillä kohdalla, jossa pääjoki tekee äkkimutkan 170° suuntaan, tulee neljäs lisäjoki, jonka suuri vesijoukko syöksyy rotkosta alas 200° suuntaan, yhtyäksensä pääjokeen.
Me leiriydyimme näitten jokien yhtymäkohdalle, pääjoen oikealla rannalla ja 4,936 m. korkeudessa. Maiun-solasta lähtee, ensin kaakkoon ja sitten suoraan itään, Gangri-vuorten jatko, kulkien yhtäsuuntaisesti etelä Himalaijan korkeimman vuorijonon kanssa, ja muodostaen tämän kanssa ikäänkuin puitteet tuolle äärettömälle tasangolle, jonka läpi Braamaputra kulkee. Joen etelä rannan ja lumihuippuisen jäätikköharjanteen välillä näkyi pienempiä vuorikumpu-jonoja. Pohjainen ja eteläinen harjanne juoksevat melkein yhtäsuuntaisesti, mutta pohjainen on maantieteellisesti tärkeämpi, koska sen eteläiset rinteet ovat "pyhän" virran pohjoisena rajana aina Lassaan asti.
Näiden samansuuntaisten vuoriharjujen välinen laakso on Tiibetin väkirikkain osa. Siellä kasvaa runsaasti heinää, ja tuhansittain jaakkeja, lampaita ja vuohia käy siellä laitumella päävirran ja sen isompien lisäjokien paltamoilla, joissa myös on monia tiibettiläisiä leiripaikkoja. Suuri kauppatie Ladakista, lännessä, Lassaan käy pitkin tätä laaksoa, ja kun olin mennyt Tiibettiin Tiibettiläisiä näkemään ja tutkimaan, oli tämän valtatien varrella paras tilaisuus tarkoitustani toteuttaa, varsinkin kun ei kukaan Eurooppalainen koskaan ollut tätä tietä kulkenut. Että se myös oli vaarallinen tie, älysin hyvinkin.
* * * * *
Nukuimme hyvin vähän, kun odotimme sotamiesten hyökkäävän päällemme estämään meitä menemästä. Mutta kaikki oli hiljaa eikä tapahtunut muuta kuin että jaakit uivat joen yli ja ehtivät kauaksi toiselle rannalle, ennenkuin aamulla saimme ne kiinni.
Yö oli ollut hyvin kylmä. Lämpömittari oli laskenut jäätymäpisteen alapuolelle. Ollaksemme valmiit kaikkien tapahtumien varalta, emme olleet pystyttäneet pikku telttaamme, sitä paitsi olimme väsyneet ja viluissamme edellisen päivän pitkästä marssista. Lounainen puhalsi tuimasti, eikä ensinkään tuntunut hauskalta mennä virran yli, juosta jaakkien perästä ja tuoda ne takaisin leiriin. Ja sitten täytyi meidän, väsyneinä kun olimme, vielä ne kuormittaa.
Seurasimme joen oikeata rantaa 170° suuntaan ja sitte 140°30’, jossa se ensin luikerteli paljaitten kumpujen välissä ja sitten ruohoisen, kilom. leveän ja kahta kilom. pitkän laakson läpi. Sitten se kulki ahtaan solan läpi 170°30’ ja kääntyi sen jälestä 130° ja vielä kauempana 142° suuntaa kohti läpi aaltoilevan, ruohoisen laakson, joka oli n. 3 kilom. leveä. Täällä kulkiessamme yllätti meidät kauhea ukkosilma rae- ja sadekuuroineen. Tämä oli ikävä juttu, sillä me olimme juuri Braamaputran suuren lisäjoen lähellä ja virta oli paisunut niin vuolaaksi ja syväksi, etten tiennyt miten saada molemmat miehet sen yli. He eivät osanneet uida ja vesi oli niin kylmää, että siihen kastaminen saattaisi tuottaa arveluttavia seurauksia. Mutta aika oli kallista, sillä joki vaan yhä nousi, myrsky kiihtyi ja viivytteleminen saattaisi tuottaa vaikeuksia. Me riisuimme kaikki vaatteet yltämme, sidoimme ne sekä pyssyt jaakkien satuloihin ja ajoimme niin eläimet virtaan. Jaakit ovat hyviä uimaria, ja vaikka virta niitä kuljettikin monta kymmentä metriä mukanansa, näimme niitten kuitenkin pian, suureksi iloksemme kiipeevän ylös vastakkaiselle rannalle.
Vaikka Khanden Sing ja Mansing suuresti luottivatkin uimistaitooni, luulivat he kuitenkin viimeisen hetkensä olevan käsissä, kun kävin heidän käsiinsä kiinni ja käskin heitä seuraamaan minua virtaan. Olimme tuskin kulkeneet seitsemän metriä, kun virta jo vei meidät kaikki kolme. Hädissään tarttuivat Khanden Sing ja Mansing käsivarsiini ja vetivät minun veden alle. Tosin onnistui minun taas, jaloin uiden, päästä veden pinnalle, mutta avuttomat mieheni painoivat minut taas alas. Vimmatun taistelun perästä kuljetti virta meitä erääseen paikkaan joen toiselle puolen, jossa saimme jalansijaa, ja saatoimme kömpiä petollisesta joesta ylös. Olimme tällä matkalla nielleet niin paljon mutaista vettä, että kaikin kolmen kovin annoimme ylön, ja kun olimme kovin näännyksissä eikä myrsky näyttänyt taukoovan, pystytimme leirimme tänne vasemmalle joen rannalle 4,845 m. korkeudessa. Vaikka olimme kovin lämpimän ruuan tarpeessa, oli kumminkin ihan mahdoton tehdä tulta. Ei ollut minulla tänä iltana muuta syötävää kuin palanen suklaata, ja mieheni mieluummin paastosivat kuin rikkoivat säätyänsä vastaan, syömällä samaa kuin minä.
Kello saattoi olla noin 11, kun heräsimme kamalaan kirkunaan ja kivien vierinään. Olin tuossa tuokiossa ulkona pyssyineni ja huusin tuota tavallista: palado (menkää tiehenne). Vastaukseksi tuli muutamia linkokiviä suhisten ihan silmieni editse. En nähnyt mitään, sillä yö oli pilkkopimeä. Eräs kivi sattui telttaan ja samassa haukkui koira hurjasti. Ammuin laukauksen ilmaan, sillä hyvällä seurauksella, että vihollisemme, kutka ne sitten lienevät olleetkin, pötkivät pakoon. Koira ei kuitenkaan lähtenyt. Hän haukkui koko yön telttamme edessä ja vasta aamulla kun annoin sille vähän ruokaa ja puhuttelin sitä tiibettiläisellä hyväilysanalla khokhu, khokhu! kävi nelijalkainen vihollisemme ystävälliseksi, ja hieroontui sääriäni vastaan ikäänkuin olisi se tuntenut minut koko ikänsä. Erittäin mieltyi se Mansingiin, jonka sivulle se laski maata. Siitä päivästä alkaen se koira ei jättänyt leiriämme, vaan seurasi meitä kaikkialla siihen asti, kun meille tuli kovemmat ajat.
* * * * *
Joki mutkieli nyt niin paljon etelää kohti, että päätin suunnata kulkumme maan poikki, varsinkin kun näkyi melkein kuluneita jälkiä polusta, joka johti erään solan yli 110° suuntaan leiristämme. Seurasin tätä polkua ja huomasin siinä sadottain jälkiä hevostenkavioista. Tätä tietä olivat varmaan ne ratsastajat tulleet, jotka olimme tavanneet Maiun-solan tuolla puolella.
Kuljettuamme vuoren yli 5,274 m. korkeudessa, näimme edessämme suuren laakson, täynnä autioita kumpuja. Etelässä levisi iso, noin 15 kilom. leveä tasanko, jonka taustassa oli korkeita lumihuippuja. Edessämme yleni tasangolla kumpu, josta kohosi mani-muuri. Tämän nähtyäni olin varma siitä, että olin Lassaan vievällä valtatiellä. Noin 12 kilom. paikoilla pohjoisluoteessa näimme korkeita lumihuippuja ja edemmäksi jouduttuamme huomasimme koko vuorijonon ja vielä korkeampia huippuja kohoovan noin 5 kilom. sen takana.
Olimme kulkeneet melkein puolet tuota vedetöntä tasankoa, kun näimme sotilaitten päitä ja pyssyn suita pilkistävän kauempaa kummun takaa. Hetken päästä pujahti muutama ratsastaja esille tarkastamaan liikkeitämme, mutta vetääntyivät taas äkkiä kummun taakse. Jatkoimme kulkuamme, mutta kun olimme vähän matkan päässä heistä, jättivät he lymypaikkansa, ja laukkasivat vastakkaiseen suuntaan siitä, mistä me olimme tulleet, nostattaen kokonaisia tomupilviä peräänsä. Eräältä 4,750 m. korkealta vuorennyppylältä, jonka yli polkumme johti, näin noin 12 kilom. etäisyydessä ryhmän sangen korkeita lumihuippuja. Näitten ja meidän välissä kulki ylänne, ja sen halki laakso, jonka läpi virtasi suuri ja vesirikas joki. Tätä seurasimme 126° suuntaan, kunnes löysimme kahlauspaikan, jossa joki oli vaan runsaasti neljä metriä leveä, ja vesi ulettui vyötäisiimme asti. Tässä löysimme toisen mani-muurin, jossa oli suuret kirjoitukset kivissä, ja koska tuuli oli hyvin läpitunkeva, käytimme sitä suojamuurina. 240° ja 120° suuntien kulmassa saatoimme etäällä erottaa hyvin korkean lumivuorijonoja ainoastaan noin 4 kilom. päässä leiristämme. Joki, jonka yli äsken menimme, virtasi Braamaputraan ja nyt olimme 4,660 m. korkeudessa. Auringon laskussa näimme selvästi 120° suunnassa koko joukon mustia telttiä suoraan edessämme, 3 kilom. etäisyydessä. Laskimme noin 60 telttaa ja näitten lähellä kävi sadottain mustia jaakkia laitumella.
Auringon noustessa seuraavana aamuna olivat ne, suureksi kummastukseksemme, kaikki kadonneet. Kun jatkoimme kulkuamme samaan suuntaan, missä olimme ne nähneet, emme löytäneet vähintäkään jälkeä heistä. Olimme varmaankin nähneet kangastuksen.
Kuljettuamme taas n. parikymmentä kilom. näimme avaralla ruohokentällä 7,840 m. korkeudessa suuren tiibettiläisleirin, jossa oli ainakin 80 telttaa. Kentän luoteis- ja koillispuolella kulkee yhä tuo suuri vuorijono. Teltat olivat Braamaputran pienoisen lisäjoen rannalla, joka suuressa mutkassa juoksi meidän länsipuolellamme. Vuoristo näytti alenevan 310° ja 70° suuntaan harjuksi, jonka takaa loistavia lumihuippuja siinsi.
* * * * *
Olimme ruokavarojen tarpeessa ja menimme sentähden suoraan leiriin. Siellä meidän tulomme herätti ääretöntä hämmennystä. Jaakkeja ja lampaita ajettiin kiireesti pois ja sekä miehiä että naisia karkasi edes ja takaisin telttojen välillä, nähtävästi kovin peljästyneinä. Kauvan epäröittyään tuli vihdoin 8 tai 10 miestä pyytämään meitä tulemaan suureen telttaan. He sanoivat tahtovansa puhutella meitä ja pyysivät teelle. Kun epäilin heitä, en tahtonut vastaan ottaa kutsua, vaan jatkoin matkaani leirin läpi ja pysähdyin vasta muutaman sadan askeleen päässä sen toisella puolen.
Khanden Sing ja minä kuljimme sitten kaikissa teltoissa ostelemassa ruokaa, sekä näyttääksemme, että vaikka olimme kieltäytyneet tulemasta erityiseen telttaan, ei se ollut tapahtunut pelosta, vaan siitä syystä, ettemme tahtoneet joutua mihinkään paulaan.
Käynti näissä teltoissa oli hyvin hupaista. Teltat oli sangen älykkäästi rakettu ja soveltuivat erinomaisesti sille maalle, jossa niitä käytettiin, ja myös talouskapineet niissä vetivät huomiota puoleensa. Musta telttakangas oli kudottu jaakinkarvoista ja näitten öljyisyys vaikutti sen, että kangas oli ihan vedenpitävää. Teltan päällystämiseksi käytettiin kaksi eri kappaletta tätä paksua kangasta, ja sitä kannatti kaksi tankoa kummassakin päässä. Teltan katossa oli pitkulainen savuaukko. Isompien telttojen peruspinta oli kuusikulmainen. Katto, joka tavallisesti oli noin 1-2 metriä korkealla maasta, pidettiin hyvin tiukasti pingotettuna tankojen yli käyvillä köysillä, joita vaajoilla kiinnitettiin maahan. Tähän tarkoitukseen käytettiin sekä rauta- että puuvaajoja, ja näitä tarvittiin hyvin paljon pitämässä telttaa joka kohdalta maassa kiinni, jotta sisällä oliat suojeltuisivat suuren ylätasangon tuimilta tuulilta. Jokaisen teltan edessä oli neljä korkeata tankoa, liehuville rukouslippuineen, yksi joka tuulensuunnalle, alkukohtana itä.
Isompien telttojen sisäpuolelle oli yltympäri, suojaksi tuulta, lunta ja sadetta vastaan, rakennettu noin metrin korkuinen savipenkki, joskus oli se tehty kuivatusta lannasta, jota jonkun ajan kuluttua käytettiin polttopuuna. Teltassa oli aukko kummassakin päässä, joista tuulenpuoleinen aukko aina pidettiin tukossa.
Tiibettiläinen on paimentolaiseksi syntynyt ja muuttaa asuinpaikkaa vuoden aikojen mukaan. Hän pysähtyy vasta sinne, missä hän löytää riittävästi laidunta jaakeillensa ja lampailleen. Mutta vaikka hänellä ei ole vakinaista asuntoa, laittaa hän kuitenkin itselleen niin mukavasti kuin suinkin, vieden mukaansa kaikkia, mitä hän tarvitsee. Ensinnä tekee hän keskelle telttaa savesta ja kivestä tulisijan (goling), joka on vähän päälle 80 senttim. korkea, noin 1 1/2 metriä pitkä sekä 45 senttim. leveä, ja siinä on kolme tahi useampi ilmareikä. Tässä kekseliäässä laitoksessa palaa lanta hyvin nopeasti, sen sytyttäminen kun muuten on hyvin kärsivällisyyttä koettelevaa. Tämän uunin yläpuolella on paikka varattu niille suurille kattiloille ja kuparimaljoille (raksang), joissa tee keitetään ja sekoitetaan pitkällä kuparilusikalla, sittenkun tee tiilimäisistä pakoista ensin on pienennetty. Teltan jossakin nurkassa näkee myös rautaiset telineet, joille kuumat kattilat asetetaan, kun ne otetaan tulelta. Heti näitten vieressä on lieriömäinen puukirnu (tokstsum eli dongbon), jonka kannen läpi mäntä kulkee. Sitä käytetään teen sekoittamiseksi voilla ja suolalla, josta jo ennen olen kertonut.
Tiibettiläisten käyttämillä puukupeilla on nimenä puku, fruh tahi kariel. Niistä syödään tsambaa, kun siihen ensin on kaadettu teetä ja tämä sekoitus on enemmän tai vähemmän puhtailla sormilla sotkettu taikinaksi. Usein lisätään siihen vielä ylimääräisiä voija juustopalasia. Rikkaat ja virkamiehet kustantavat itselleen jauhoja ja riisiä, jota he tuottavat Intiasta ja Kiinasta, sekä kuivatuita hedelmiä (kassur), varsinkin taateleita ja aprikooseja, huonompaa lajia. Riisi keitetään jonkillaiseksi velliksi (tukpa), tämä on herkkua, jota samoinkuin muita harvinaisuuksia tarjotaan ainoastaan juhlatiloissa. Tiibettiläiset rakastavat liharuokia, vaikka he ainoastaan harvoin saavat tämmöistä ylellisyyttä nauttia. Metsänriista, jääkin- ja lampaanliha pidetään erinomaisena herkkuna. Lihat ja luut paloitellaan ja keitetään kattilassa, runsaasti suolaa ja pippuria seassa. Syödessä haetaan sormin padasta sopiva pala, revitään sitä sekä käsin että hampain ja pureskellaan luutkin, sillä lihaa pidetään vaikeasti sulavana, jos ei sen ohessa myös luita nautita.
Tiibettiläisissä teltoissa on tavallisesti karkeita istumamattoja (tildih) tulisijan ympärillä, ja käytävän lähellä on kori (dahlo), johon lanta kootaan ja säilytetään. Pitkin teltan seiniä on tsambapusseja (tsamgo) ja voiruukkuja (dongmo) asetettu, ja lammasnahkojen ja huopapeitteiden joukossa pistää silmiin pienet puulaatikot, joissa voi säilytetään lukon takana.
Kun astuu tiibettiläiseen telttaan, kiintyy huomio heti pöytään (khoksehn), palavine kynttilöilleen, ja kuparimaljoihin, joissa on uhria kullatulle puukuvalle (khogan), jota teltan asukkaat aamuin illoin rukoilevat. Kaikkialla kohtaa silmä rukousmyllyjä ja -nauhoja, ja telttatangoissa riippuvat miesten pitkät pyssyt, joitten nojakahvelit pistävät katonaukosta ulos. Keihäät säilytetään samalla tavalla, mutta miekkaa ja veistä kantaa mies koko päivän vyöllään ja yöllä ovat ne hänen vieressään.