KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Ilon loppu. — Mansing ja minä samassa onnettomuudessa. — Selittämätön arvoitus. — Aivot työskentelevät kidutettaessakin. —Tieteelliset koneeni. Valokuvalevyt hävitetään. — Tiibettiliiisten kohteliaisuus ja julmuus. — Noiduttu sieni. — Onneton laukaus.
Aloimme juuri tuntea vähän helpotusta, kun siitä taas äkkiä tuli loppu.
Eräs laama tuli alas luostarista ja jakeli käskyjä oikealle ja vasemmalle. Nyt syntyi taas liikettä. Taas hyökättiin meidän kimppuumme. Jalkani päästettiin siteistä ja minut nostettiin taas jalkapuun terävälle särmälle seisomaan vielä enemmän hajasäärin kuin edellisellä kerralla. Sitten kiedottiin nuorat säärteni ympäri ja minut sidottiin jalkapuuhun samalla tavalla kuin viimein. Mutta ei siinä kyllin: hurjistuneet laamat vetivät kahlitut käteni taakse selälle ja vetivät nuoran kahleitten läpi.
Näin tehtyänsä vetivät he nuoran minun taakseni pystytetyn tolpan pään reikään, kiristivät sitä, kunnes molemmat käteni nuorassa niin kiristyivät, että ne olisivat katkenneet, elleivät olisi olleet niin norjat kuin minun käsivarteni ovat. Kun yhdistetyin voimin eivät enää voineet tuumaakaan kiristää, repimättä ruumistani palasiksi, kiinnittivät he nuoran. Olin nyt puoleksi riippuvassa asennossa ja tuntui siltä kuin olisivat kaikki luuni lohjenneet lomistaan. Tämä oli kidutuspenkki alkuperäisessä muodossaan. Ruumiin paino lisäsi joka hetki tämän kamalan kidutuksen vaivoja. Mansing ripustettiin jaloistaan samaan puuhun vastapäätä minua, ei kuitenkaan niin hajasäärin kuin minä. Sitten pingotettiin nuora Mansingin kaulasta minun kaulaani, ikäänkuin meidän asentomme ei jo olisi tarpeeksi epämukava.
Alkoi kova sade, ja he juoksivat kaikin tavallisuuden mukaan katon alle, mutta me saimme jäädä sinne missä olimme. Repaleiset vaatteemme, jotka tuskin meitä verhosivat, kävivät läpimärjiksi. Toisena hetkenä olimme kylmänkankeita, toisena taas kuumeiset. Ympärillemme asettuneet vartiat olivat paremmaksi vakuudeksi tuoneet pari vahtikoiraa, jotka he sitoivat paaluihin.
He näyttivät olevan ihan varmat siitä, ettemme pääsisi pakenemaan. Kääriytyivät sentähden paksuihin huopapeittoihinsa ja olivat muutaman sekunnin kuluttua nukuksissa. Eräs heistä liikahti unissaan ja lykkäsi siinä miekkansa peitteen ulkopuolelle. Tästä aloin ajatella pakoa.
Parin, kolmen tunnin päästä oli ihan pimeä. Käteni ovat, kiitos Luojan, hyvin pehmeät ja norjat, niin että minun onnistui vetää oikea käsi pois kahleista ja tunnin aikaa varovasti työskenneltyäni sain myös Mansingin jalat nuorasta irti. Nyt kuiskasin, että hän hitaasti nousisi ja jalallaan lykkäisi miekan minua kohti, kunnes ulottuisin kädelläni siihen. Jos tämä uhkayritys onnistuisi, voisin pian leikata sekä minun että Mansingin nuorat, ja sitten me, miekka kourassa, uskaltaisimme juosta hengen ja vapauden edestä.
Mansing ei kuitenkaan osannut liikkua äänettömästi ja keveästi. Iloissaan siitä, että luin osaksi tunsi itsensä vapaaksi, teki hän äkkinäisen liikkeen jalallaan. Tämä oli kylliksi herättämään koirat, jotka heti nostivat melun. Vartiamme olivat tuossa tuokiossa jaloillaan, mutta pelkureita kun olivat, juoksivat he pois tuomaan lyhtyjä, niinkuin sanansa kuuluivat.
Pimeän suojaamana oli minun taas onnistunut pistää käteni kahleisiin, ja olin tuskin tuon tempun tehnyt, kun sotamiehet palasivat lyhtyineen. Olin nukkuvinani. Tarkastaessaan huomasivat heti, että nuorat Mansingin toisesta jalasta oli höllitetty. Sitten he tarkastelivat minun käsiäni ja näkivät niitten olevan samalla tavalla kuin olivat ne asettaneet. Samoin oli jalkojen laita. Vihdoin tutkivat he myös Mansingin käsiä ja löysivät ne yhä vaan sidotuiksi paaluun hänen takanansa.
Tiibettiläiset olivat hyvin hämmästyksissään tästä salaperäisestä tapauksesta. He olivat ihan peljästyksissään. He alkoivat, huutaa apua. Muutamassa silmänräpäyksessä tuli joukko laamoja luostarista ja piirittivät paljastetuin miekoin meitä. Eräs heistä, joka oli muita vähän rohkeampi, löi Mansingia piiskalla ja varoitti meitä vielä kerran hutiloimasta nuorissa, jollemme tahtoisi joutua mestattaviksi. Nyt Mansing taas sidottiin ja entistä lujemmin.
Varmuuden vuoksi asetettiin lyhty Mansingin ja minun välilleni, ja koska vielä ankarasti satoi, levitettiin vaate sen yli, ettei se sammuisi. Kello kuuden aikaan aamulla höllitettiin Mansingin jalat, mutta ei käsiä. Minä sitävastoin jätettiin samaan vaivalloiseen asemaan. Sääreni, käsivarteni ja käteni olivat käyneet ihan tunnottomiksi ja ensimmäisten kuuden tai seitsemän tunnin jälestä en enää tuntenut varsinaista kipua. Jäseneni puutuivat vähitellen toinen toisensa perästä ja minä sain havaita, kuinka kummallista on kantaa elävää päätä elottomassa ruumiissa. Sangen merkillistä on, kuinka aivot tämmöisissä olosuhteissa voivat jatkaa toimintaansa näennäisesti välittämättä muun ruumiin hajaantumisesta.
Päivä, joka nyt alkoi, oli täynnä merkillisiä tapahtumia. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun pombo tuli alas luostarista, mukanansa suuri seurue munkkeja. Hän oli ratsun selässä, vaikka matka oli hyvin lyhyt. Telttansa kohdalla hän astui hevosen selästä. Hänen käskystään tuotiin ja avattiin minun tieteellisiä koneita sisältävät laatikkoni. Sotamiehet ja munkit näyttivät hyvin hullunkurisilta, kun olivat samalla sekä uteliaita että pelkoja pidellessään minun tavaroitani. Minä sain aina selittää mihin mitäkin konetta käytettiin ja se oli varsin vaikeata, kun he olivat niin perin taitamattomia käsittämään -ja kun minun Tiibetin taitoni oli niin aivan heikko. Sekstantti herätti heissä epäluuloja, samoin ja vielä enemmän korkeuden mittaajakoneet, niissä kun oli lämpömittaria messinkitorvissa, joita he pitivät joinakin ampuma-aseina. Sitten aukelivat he joukon laatikoitani, joissa oli valmistumattomia valokuvalevyjä. Päivänvaloon joutuneina ne tietysti muutamissa silmänräpäyksissä menivät mitättömiksi; näin hävisivät kaikki kuvani, mitkä Mansarovarista asti olin ottanut. Pombo, jolla nähtävästi oli parempi havaintokyky kuin muilla, huomasi levyjen päivän valossa kellertyvän.
"Mikä on siihen syynä?" kysyi pombo.
"Se on merkkinä siitä, että te saatte kovan koston kaikesta, mitä minulle teette ja olette tehneet."
Pombo viskasi levyn pois ja säpsähti pahasti. Hän käski kaivaa kuopan maahan, vähän matkan päähän ja haudata levyt sinne. Sotamiehillä ei kuitenkaan ollut tähän työhön halua, eikä heitä saatu koskemaan levyihin, ennenkuin munkit antoivat heidän maistaa pamppua. Sitten vasta potkivat he levylaatikot savikuoppaan, ja sinne katosi ainiaaksi minun moniviikkoinen työni.
Nyt tuli värilaatikkojen vuoro. "Mitä sinä näillä teet?" parahti vimmainen laama, osoittaen viattomia maaliastioitani.
"Minä maalaan tauluja." — "Valehtelet! Keltaisella sinä etsit kultaa maasta ja sinisellä urkit malakiitin piilopaikkoja."
Sanoin heille, että niin ei ollut asianlaita ja että minä, jos päästäisivät käteni kahleista, heidän silmiensä edessä maalaisin taulun. Mutta ehdotusta ei otettu kuuleviin korviin.
Heidän huomionsa kääntyi nyt kokonaan siihen suureen summaan kultaa ja hopeata, jonka he laatikoistani löysivät. Mutta pombo kielsi ankarasti kenenkään kajoamasta rahoihini.
Käytin tilaisuutta pyytääkseni lahjoittaa laamataloon 500 rupia ja sanoin samalla pombolle, että hän saisi ottaa minulta lahjaksi minun Martin-Henry kiväärini, jonka olin huomannut häntä hyvin miellyttävän. Molemmat tarjoukset hyljättiin. Laamatalo oli muka kyllin rikas, eikä myös pombon arvon mukaista ollut korkeana virkamiehenä kantaa ampuma-aseita. Hän oli kuitenkin sangen iloinen tarjouksesta ja tuli persoonallisesti minua siitä kiittämään. Näissä tiikeri-ihmisissä oli tosiaankin kummallinen sekasotku kohteliaisuutta ja julmuutta. Silmänräpäyksessä saattoivat vaihettaa näistä toisen toiseen, aivan niinkuin vaatetta vaihdetaan.
He olivat nyt päässeet laatikon pohjaan asti, kun pombo sangen varovaisesti nosti muuanta omituisesti mytistynyttä mykeröä.
"Mikä tämä on?" kysyi hän ja nosti tuon kappaleen ilmaan. Näköni oli heikontunut, niin etten aivan selvään esinettä heti erottanut etäältä, mutta kun toivat sen silmieni eteen, tunsin kohta kauvan kaivatun pesusieneni, jonka Khanden Sing tavallisella taidollaan oli sijoittanut levyjen alle laatikon pohjalle. Alkuaan suuri ja pullea sieni oli nyt litistynyt parin sentin paksuiseksi.
Tiibettiläiset saivat taas hämmästymisen syytä tästä uudesta ilmiöstä, jota he luulivat taulaksi. Sitä kosketeltiin erittäin varovasti, sillä joku laama pelkäsi sen paukahtavan.
Kyllikseen katseltuansa sientä nakkasivat sen syrjään. Sieni solui pieneen lätäkköön. Tässä minä sain mainion tilaisuuden pelottaa vartioitani. Puhuttelin sientä englantilaisilla sanoilla, mitä mieleeni osui, ikäänkuin olisin loihtinut. Tätä outoa käytöstään laamat ja soturit tietysti rupesivat tarkkaamaan eivätkä osanneet salata kauhuansa, koska sieni veteen tultuansa paisui sitä myöden kun minä ääntäni korotin.
Tiibettiläisten näytti olevan alussa vaikea uskoa omia silmiänsä ja niin he lopuksi kauhistuivat minun luultua taikataitoani, että enin osa heistä syöksi oikopäätä tiehensä.
Hetken päästä laamat kuitenkin palasivat takaisin. Eräs otti minun kivääriin ja toiset käskivät hänen ampumaan. Hän tuli minun tyköni ja käski minun selittämään kuinka tämmöinen pyssy ladataan. Minä neuvoin ja hän pistikin patroonan lukkuun, mutta ei pannut salpaa oikein kiinni. Kun minä häntä huomautin tästä vaarallisesta varomattomuudesta, iski hän minua pyssyntukilla päähän. Tiibettiläiset ampuvat omilla pyssyillään niin, että pitävät tukin aivan kiinni kasvoissaan eikä olkapään nojassa niinkuin me. Tuossa tiibettiläisessä asennossa laama nyt tähtäsi toista jaakkiani, joka rauhallisena söi ruohokentällä noin 40 askeleen päässä meistä. Kaikki odottivat jännityksessä ja laama laukasi. Pamaus oli tavallista kovempi, mutta pyssyn piippu halkesi ja tukki tönäsi hirveällä ponnahduksella laamaa kasvoihin. Kivääri singahti hänen käsistänsä ilmaan pyörien pudotessaan pari kertaa ympäri, ja laama parka lennähti selällensä maahan, potkien ja parkuen kuin pahainen lapsi. Hän oli saanut silmillensä, niin että nenä litistyi ja toinen silmä meni puhki.
* * * * *
Pombo oli ollut enimmän ajan iltapäivää paikalla ja tarkastellut minua, milloin säälin, milloin kunnioituksen ilme silmissään. Näkyi selvästi, että hän vain pakosta oli antanut minua rääkätä. Laama raukan kohtaloa hän aikalailla nauroi. Ja luulempa hänen siitä melkein olleen hyvillään, sillä oltuaan tähän asti kahden vaiheilla tappaako minun vai eikö, oli kuin hän nyt olisi saanut viittauksen, että tuo ei taida olla viisaasti tehty.
Ryöstettyä kultasormustani olin monta kertaa pyytänyt takaisin, mutta aina suotta, sillä siinä arveltiin asuvan taikavoiman niinkauvan kuin se minulla olisi, ja senvuoksi se tarkoin kätkettiin, etten sen avulla katkoisi köysiäni ja pääsisi heidän käsistänsä. Pombo neuvotteli uudestaan laamainsa ja upseeriensa kanssa. Sen perästä tuli auringon laskussa sotamiehiä minun luokseni, päästivät jalkani jalkapuusta ja laskivat köyden, jolla käteni oli kiristetty tolppaan takanani. Nuorat olivat painuneet nilkkoihin syvälle, niin että niistä lohkesi nahkaakin nyt kun köydet irroitettiin. Näin loppuivat ne kamalimmat neljäkolmatta tuntia mitä milloinkaan olen viettänyt.
En ensimmältä tuntenut sanottavaa huojennusta, kun siinä olin pitkänäni maassa, sillä koko ruumiini tuntui kuin kuolleelta. Tunti toisen perästä kului eikä elon virtausta tuntunut. Pelkäsin jo, että olisin kokonaan halvattu ja että iäksi olisin menettänyt jalkojeni liikkumiskyvyn. Vasta kolmen tunnin päästä tunsin verenkulun oikeassa jalassani. Tuntui kuin olisi veitsen nirkolla pistelty pitkin säärtä. Käteni olivat samoin puuduksissa, mutta antaantuivat pikemmin.
Sillä välin oli pombo tuottanut paikalle joko minua huvittaaksensa tai rikkauksillaan komediaksensa, sata hevosta, muutamat niistä uhkeissa taanneissa. Pombo istui kauniimman selkään ja ajoi, tuo hirveä tarami-ase kädessään, kerran laamatalon ympäri. Palattuaan komensi hän miehiänsä, ja erä sotaisia leikkejä alkoi. Ensin ammuskeltiin ja tähtäiltiin minun kunnon jaakkejani mutta suureksi mielihyväkseni jaakit eivät edes haavoittuneet. Toinen sarja oli ratsuleikkejä, joissa Tiibettiläiset saivat näyttää mestariuttansa ratsastuksessa ja erinkaltaisten urheilutemppujen tekemisessä huimaavimmalla vauhdilla kiitäessään niinkuin kasakat.
Näytelmä huvitti minua sangen suuresti ja kun ilmaisin ihmettelyäni hevosten kauneudesta, antoi pombo tuoda upeimmat lähelleni ja paremmin nähdäkseni nostatti minun istumaan. Pombo näytti sangen vakavalta.