KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Minut laahataan mestauspaikalle. — Verenhimo. — Soittoa. — Tartun. —
En suostu kumartamaan. — Ilkeitä miekkatemppuja. — Mestaus lykätään.
— Mausing saapuu. — Ollaan häntä tappavinaan. — Laamat antavat meille
ruokaa.
Kaksi tai kolme miestä tempasi minut satulasta pois. Rautapiikkien tuottama kipu selässä oli aivan sietämätöntä. Pyysin hetkisen levätä, mutta vanginvartiani eivät siihen suostuneet. Se oli muka tarpeetonta, koska minut hetken päästä mestataan. Ja sitten he työnsivät minua esille. Kansanjoukko nauroi sotamiehen sukkeluudelle ja viittasi minulle, että pääni hakataan poikki, ja sekä laamat että sotamiehet herjasivat minua minkä jaksoivat.
Nyt laahattiin minut mestauspaikalle, joka oli heti vasemmalla isosta teltasta. Maassa oli pitkä, särmikäs puupölkky. Minut asetettiin seisomaan sen terävälle syrjälle ja neljä tai viisi miestä veti sääreni sivulle niin pitkälle kuin ne ulottuivat. Saatuaan minut tähän asentoon, sitoivat he jalkani kiinni pölkkyyn jaakinkarvoista tehdyillä köysillä, niin lujasti, että nuorat tunkivat lihaan. Kun näin olin sidottu, tuli Xerba, sama konna, joka minua oli ampunut, ja kävi takaa tukkaani kiinni. Se oli pitkä, kun sitä ei ollut leikattu viiteen kuukauteen. Minkä nyt edessäni näin, ei ollut juuri lohduttavaa. Pombon teltan edessä seisoi rivi miehiä, konnia naamoiltaan, jommoisia en ole koskaan ennen nähnyt. Eräs heistä, suuri, roteva mies, piti kädessään nauloilla varustettua vasaraa luitten särkemistä varten, toisella oli jousi ja nuolia, kolmas kantoi tavatonta miekkaa, kun toiset koettivat parhaansa mukaan pelottaa minua, näyttämällä kaikellaisia kidutusaseita.
Teltan suussa seisoi ryhmä laamoja: nämät olivat soittajia. Eräs puhalsi jättiläissuurta torvea, jonka ääni muistutti käheätä mylvinää, toinen löi rumpua, kolmas vaskirumpua ja mikä mitäkin.
Siitä hetkestä asti kuin minut satulasta nostettiin, pauhasi tämä pirullinen soitto laaksossa kaikuen, lisäten siten vielä hetken kauhua.
Nyt kuumennettiin rautatanko, jossa oli punaisella villavaatteella verhottu puinen kahva. Pombo oli ottanut suuhunsa erästä ainetta, joka synnytti keinotekoista vaahtoa huulten ympäri, pakottaen itsensä raivoon. Eräs laama ojensi hänelle tulipunaisen taram'in — se oli tämän kidutusaseen nimi — ja hän kävi kahvaan kiinni.
"Me poltamme sinulta silmäsi," huusivat yhteen ääneen laamat.
Pombo tuli minun eteeni, heiluttaen kamalaa kidutusasettaan. Katselin häntä hievahtamatta, mutta hän käänsi pois silmänsä. Hän näytti epäröivän, mutta laamat hänen ympärillään kiihottivat häntä sanoilla ja liikkeillä ja eräs heistä nosti hänen kätensä minua kohti.
"Olet tullut katsomaan meidän maatamme, sinä sanot. Olkoon tämä rangaistuksesi!" lausui pombo kohottaen kätensä ja piti kuuman raudan pitkin pituuttaan pari tuumaa silmieni edestä. Vaistomaisesti suljin silmäni, mutta kuumuus oli liian kova, että tuntui siltä kuin olisi varsinkin vasen silmä sulanut. En luule, että rautaa todella pidettiin silmieni edessä enempää kuin noin 30 sekuntia, mutta minusta ne tuntuivat niin loppumattoman pitkiltä kuin iankaikkisuus. Varmaa on, että kun silmäni avasin, kirvelivät ne ja minä näin kaikki punaisessa usvassa. Kun vihdoin oikealla silmälläni jotakin erotin, oli rauta heitetty maahan ja sihisi muutaman askeleen päässä märässä maassa.
* * * * *
Tässä nyt seisoin hajasäärin, selkä, kädet ja jalat vertavuotavina ja nähden kaikki kamalan tulipunaisessa valossa. Kun sen lisäksi rummut, torvet ja jymykello pitivät korviakarmivaa pauhinaa ja Nerba veteli niin tukkaani, että paksuja suortuvia käteensä jäi, niin arvaa, ettei asemani suinkaan ollut kadehdittava. Ainoa minkä saatoin tehdä oli, että pysyin tyynenä ja näennäisesti huoletonna odottaen seuraavaa numeroa kidutusohjelmassa.
"Miumta nani sehko! (Ammu hänet!)", huusi käheä ääni. Eräs sotamies latasi pyssynsä, mutta kaasi siihen niin paljon ruutia, että sen laukaisialta ihan varmaan lähtisi pää. Sotamies ojensi kiväärin pombolle. Tämä asetti sen otsaani kohti, suu ylöspäin. Sotamies kumartui ja sytytti, jolloin kivääri laukesi semmoisella jyrinällä, että pääni sai kovan kolauksen ja kivääri lensi yleisön kummastukseksi pombon käsistä. Pakotin itseni nauramaan, mutta kun tämäkään koe ei aikaan saanut minulle mitään vahinkoa, yltyi yleisön raivo ylimmilleen.
»Ta kossaton, ta kossaton!» (Tapa hänet, tapa hänet!) huudettiin hurjasti ympärilläni. »Emme saa häntä pelotetuksi.» — »Tapa hänet, tapa hänet!» huusivat he ääneen.
Nyt annettiin pombolle tavattoman iso miekka, jonka hän veti tupestaan ja piteli sitä molemmin käsin.
»Tapa hänet, tapa!» huusi joukko vielä kerran pombolle, joka näytti vastahakoisesti kuuntelevan heidän yllytystään. Hänen tai-ka-uskoinen luonteensa näki varmaankin pyssyn piipun rikkumises-sa korkeamman voiman läsnäolon.
Käytin tilaisuutta hyväkseni sanoakseni heille, että jos he tänään veisivät minulta hengen, niin varmaan kadottaisivat oman henkensä huomenna. Tämä näytti hetkeksi jäähdyttävän heidän intoansa. Mutta kansanjoukko oli jo liiaksi kiihkoissaan ja laamojen onnistui lopuksi saada pombokin raivostumaan. Hänen kasvonsa kävivät ihan tuntemattomiksi. Sillä hetkellä astui eräs laama esille ja pisti jotakin pombon suuhun, joka taas täyttyi vaahdolla. Toinen laama piti hänen miekkaansa sen ajan, kun hän kääri takkinsa hihat ylös saadakseen käsivartensa vapaiksi. Sitten hän tuli minua kohti raskain, hitain askelin, heiluttaen kirkasta, terävää säilää minun edessäni.
Nerba, joka vielä piti minua tukasta, käskettiin taivuttamaan päätäni. Minä ponnistin vastaan koko sillä vähäisellä voimalla, mikä minussa vielä oli, ja kuolemaantuomitun miehen koko hermostuneella rohkeudella, vakavasti päättäen pitää pääni pystyssä. Saisivat lyödä minut palasiin, jos tahtoisivat, mutta nämät pedot eivät saisi minua taivuttamaan päätäni heille ennenkuin olisin kadottanut viimeiset voimani. Minun täytyisi kyllä kuolla, mutta silloinkin ylenkatsoisin pomboa ja hänen laamamunkkejansa.
Pombo oli nyt ihan lähellä minua, nosti miekan korkealle päänsä yli ja laski sen kaulaani, koskettaen sitä hiljaa, ikäänkuin mitataksensa välimatkan voimakkaaseen iskuun. Sitten astui hän askeleen taaksepäin, nosti miekan uudelleen ja tähtäsi sitten koko voimallaan iskun minua kohden. Miekka suhisi ilkeästi likellä kaulaani, mutta ei koskenut siihen. Olin päättänyt olla silmiäni räpyttämättä, sekä sanaa sanomatta, ja käytökseni näytti peljästyttävän heitä. Mutta rahvaan kärsimättömyys ja melu oli noussut ylimmilleen ja lähellä seisoneet munkit hyppivät kuin hullut, kiihkeästi kehottaen pomboa.
Tätä kirjoittaessani näen selvästi heidän verenhimoiset kasvonsa edessäni ja kuulen heidän hurjat huutonsa kajahtavan vielä korvissani. Selvästi vasten tahtoaan teki pombo nyt saman tempun pääni toisellekin puolelle. Tällä kertaa suhisi säilä niin lähellä kaulaani, ettei se voinut olla enemmän kuin puolen tuuman päässä siitä.
Minulle kerrottiin sittemmin, että tuo ilkeä miekkatemppu tehdään joskus ennen oikeata mestaamista. Kolmannella iskulla tavallisesti vasta uhri tapetaan.
Laamat huusivat vieläkin vaatien päätäni. Mutta tällä kertaa oli pombo taipumaton ja kieltäytyi jatkamasta verityötä. He kokoontuivat hänen ympärilleen ja näyttivät hyvin vihaisilta. He huusivat, ulvoivat ja temppuroivat hurjimmalla tavalla. Mutta pombo seisoi siitä huolimatta liikkumatonna ja katseli minua taukoamatta melkein kunnioittavasti.
* * * * *
Tällä välin oli Mansing saapunut. Hän oli monasti pudonnut satulattomasta hevosestaan ja jäänyt jälkeen. Nerba päästi nyt tukastani irti ja eräs toinen mies tuuppasi minua edestä, niin että kaaduin selälleni. Mansing tuotiin esille ja sidottiin samaan jalkapuuhun kuin minä. Sanoivat aikovansa ensin mestata palveliani ja eräs laama kävi kiinni hänen kurkkuunsa. Minut nostettiin istumaan ja kasvoilleni heitettiin vaate, etten näkisi mitä tapahtui. Kuulin Mansing raukan valittavan. Sitten seurasi kuoleman hiljaisuus. Minä huusin häntä, mutta en saanut vastausta ja päätin siitä, että hän jo oli kuollut.
Tässä kamalassa epätietoisuudessa sain olla yli neljännestunnin, kunnes he vihdoin ottivat vaatteen kasvoiltani ja minä näin Mansingin makaavan edessäni jalkapuuhun sidottuna ja melkein tiedotonna, maitta kuitenkin vielä elossa. Hän kertoi sittemmin, että minun huutaessani häntä, oli eräs laama pannut kätensä hänen suullensa ja toinen oli tarttunut niin lujasti hänen kaulaansa, että hän oli tukehtumaisillaan. Hetken perästä tuli hän taas täyteen tajuntaan. Hän osoitti näinä kauheina hetkinä oikein ihmeteltävää mielen malttia.
Meille sanottiin, että mestaamisemme oli vaan lykätty seuraavaan päivään. Sillä välin meitä vielä kidutettaisiin. Joukko laamoja ja sotamiehiä seisoi ympärillämme meihin tuijottaen. Otin tilaisuudesta vaarin ja pyysin eräältä lihavalta munkilta vähän ruokaa.
"Minun on kovin nälkä. Olkaa hyvä antakaa minulle vähän riisiä, jaakinlihaa, ghuria, teetä ja kaurajauhoja!" pyysin parhaalla Tiibetinkielelläni.
"Hum murr, maharaja! (Minä tahdon voita, teidän majesteettinne!)" tokasi nyt Mansingkin, puoleksi Hindustanin puoleksi Tiibetinkielellä.
Tämä ihan luonnollinen ruuan pyyntö näytti kovin huvittavan lähellä seisovia, niin että vedet tuli heidän silmiinsä, mutta nälkäämme he eivät tyydyttäneet.
Päivä läheni nyt loppuansa, mutta kiusaajamme eivät väsyneet kertomasta meille, että he seuraavana päivänä löisivät meiltä pään poikki. "Sillä te tuskin tuotatte meille mitään tuskaa," vastasin minä. "Sillä jollette anna meille mitään ruokaa, kuolemme me huomiseksi nälkään."
En tiedä pitivätkö he tämmöisen tapauksen mahdollisena, vai vaikuttiko heihin jokin muu seikka, mutta moni väkivaltaisimmista laamoista, niiden joukossa eräskin, joka oli ottanut osaa Khanden Singin kiduttamiseen edellisenä päivänä, muuttui nyt äkkiä kummallisen kohteliaaksi. Kaksi laamaa lähetettiin luostariin ja palasivat sieltä tuoden tsambaa ja ison raksang'in höyryävää teetä. Olen tuskin koskaan syönyt suuremmalla halulla, vaikka munkit pesemättömin sormin tuppasivat ruuan suuhuni niin kiireesti, että olin tukehtumaisillani. Minä söin ja virutin tsambaa alas kurkusta voin sekaisella teellä, jota he suoraan raksangista kaasivat suuhuni.
Mansingin, jonka uskonto ei sallinut hänen syödä muunsäätyisten henkilöitten pitelemää ruokaa, täytyi lopulta nuolla ruuan suorastaan puukupista.