KOLMASKYMMENESKUUDES LUKIT.
Huonoja uutisia. — Mansing. — Kaikki toivo lopussa. — Rahvaan kynsissä. — Naulasatula. — Täyttä laukkaa kedon yli. — Hiekkasärkkiä. — Toisia ratsastajia. — Väijyksissä, — Katsastus loppuu.
ILTAPÄIVÄLLÄ tuli eräs sotamies telttaan, löi minua raskaalla kädellään olalle ja huusi:
"Ohee! Ennen auringon laskua he sinun ruoskivat, ja musertavat molemmat jalkasi. He polttavat silmät päästäsi ja sitte hakataan suita pää poikki."
Mies näytti hyvin totiselta ja teki liikkeen kutakin sanaa lausuessaan. Minä nauroin hänelle ja olin pitävinäni kaikkea pilana, osaksi koska luulin sen parhaaksi keinoksi pelottaakseni heitä käyttämästä väkivaltaa ja osaksi, koska tuo miehen luettelema ohjelma oli niin pitkä, että sen tarkoituksena tuskin saattoi olla muu kuin minua peljättäminen.
Sotamiehen sanat herättivät kuitenkin synkän mielialan vartioissani, ja kun koetin heitä ilahuttaa, vastasivat he jörösti, etten saisi kauvaa nauraa. Jotakin oli varmaan tekeillä, sillä miehet juoksivat teltasta ulos ja sisälle ja kuiskailivat keskenään. Kun heitä puhuttelin, eivät he enään tahtoneet vastata, ja kun vaan yritin puhua, viittasivat he, etteivät tästä hetkestä enää saisi puhua.
Noin puolen tuntia tämän jälestä hyökkäsi toinen henkilö henki kurkussa telttaan ja viittasi, että Vartiat veisivät minut ulos. He tekivät niin, kiristettyään köyteni vielä lujemmin ja heitettyään lisäköyden ympärilleni. Tässä tilassa vietiin minut vartiahuoneeseen.
Sen ulkopuolelle oli kokoontunut joukko sotamiehiä ja kansaa kylästä. Hetken odotettuamme talutettiin Mansing, hänkin kovasti köytettynä, samaan huoneeseen. Kävin niin iloiseksi hänet nähdessäni, että unhotin mitä ympärilläni tapahtui, enkä välittänyt kansanjoukon solvauksista. Vielä vähän odotettuamme tuli eräs laama sisälle ja sanoi hymyillen, että hänellä oli hyviä uutisia minulle. »Meillä on täällä hevosia,» sanoi hän, »ja aiomme viedä sinut rajan yli, mutta pombo tahtoo ensin tänään nähdä sinun. Älä siis vastustele! Vaihtakaamme nyt köydet ranteistasi näihin.»
Sitten toi hän raskaat käsiraudat, jotka hän oli pitänyt piilossa takkinsa alla.
"Sinun ei tarvitse kantaa niitä kauvemmin kuin seisoessasi pombon edessä. Sitten olet vapaa. Me vannomme Auringon ja Kunjuk-Sumin kautta, että kohtelemme sinua ystävällisesti."
Lupasin olla heitä vastustelematta, pääasiallisesti syystä että en olisi siihen kyennytkään. Varmuuden vuoksi sitoivat he jalkani ja heittivät vetonuoran kaulaani. Sitten minut kannettiin ulos, ja sotamiehet paljastetuin miekoin, muodostivat piirin ympärilleni. Kun nyt makasin suullani maassa ja vahvat kädet minua pitelivät, irrotettiin siteet ranteimistani ja pantiin rautakahleet sijaan. Kun kömpelö lukko oli kiinni saatu, poistettiin köydet sääristäni ja minut nostettiin ylös. Nyt kun olivat varmat siitä, etten saisi käsiäni irti, alkoivat he syytää herjaussanoja, ei suorastaan minua, vaan plenkiä, Englantilaisia, kohtaan yleensä. He syljeskelivät ja heittivät lokaa päälleni. Pahimmat olivat laamat, ja pahin kaikista se, joka oli vannonut Auringon ja Kolminaisuuden kautta, että kohtelisivat minua hyvin. Hän juuri kiihkeimmin kiihotti rahvasta minua solvaamaan.
Äkkiä kääntyi kansan huomio rupuniin, joka upseerien ja sotamiesten seuraamana saapui paikalle. Hän näytti olevan syvästi murheissaan ja kasvonsa olivat kamalan kellertävät. Silmät olivat maahan luodut ja matalalla äänellä käski hän miehensä viemään minut vartiahuoneeseen takaisin. Oltuani siellä hetkisen, tuli hän sisälle, ajoi pois väen, joka oli sinne tunkeutunut, ja sulki tarkasti oven. Nyt rapuni kosketti otsallaan minun otsaani ja pudisti sitten surullisena päätään.
"Kaikki toivo on lopussa," kuiskasi hän. "Tänä iltana hakataan sinulta pää poikki. Laamat ovat pahoja ihmisiä, ja sydäntäni kirvelee. Sinä olet kuin minun veljeni, ja minä olen kovin murheissani…"
Tuo kunnon mies ei tahtonut, että näkisin kuinka liikutettu hän oli, vaan viittasi minulle, ettei hän voinut kauvemmin viipyä. Muuten syyttäisivät häntä minun ystäväkseni.
Rahvas tunki taas huoneeseen, ja laamat ja sotamiehet laahasivat minut taas ulos. Oltiin erimielisiä siitä, kuka säilyttäisi kahleitteni avaimen. Viimein annettiin se eräälle upseerille, joka täyttä laukkaa ajoi Lassaa kohti.
Silloin kuulin Khanden Singin huutavan minulle sydäntä vihlovalla äänellä: "Hatsur, hatsur, hum murgiaega!" (Herra, herra, olen kuolemaisillani!) Käänsin päätäni sinne, mistä ääni tuli, ja näin uskollisen Khanden Singin, taakse sidotuin käsin laahaavan itseään vatsallansa erään toisen huoneen ovelle. Hänen kasvonsa olivat käyneet melkein tuntemattomiksi. Kuinka kamalasti oli hän saanutkaan kärsiä, kun siitä oli tuollaiset jäljet.
En kestänyt kauvempaa. Lykäten hartioillani vartiat sivulle yritin päästä hänen luoksensa ja olin jo pääsemäisilläni, kun lähinnä seisovat sotamiehet hyökkäsivät kimppuuni ja heittivät minut hevosen selkään.
Vaikka nyt pelkäsin pahinta, koetin kuitenkin lohduttaa kunnon Khandenia, huusin hänelle, että minut viedään Taklakotiin ja että hänkin seuraavana päivänä sinne tuodaan. Hän oli pannut viimeiset voimansa liikkeelle, kontatessaan ovelle. Nyt hänen vartiansa kävivät rajusti häneen kiinni ja lykkäsivät hänet takaisin huoneeseen, ettemme enään voineet keskustella. Mansing nostettiin, kädet sidottuina, satulattoman hevosen selkään.
Satula, johon minut oli nostettu, kannattaa lähempää selitystä. Siinä ei oikeastaan ollut muuta kuin satulan puinen runko, korkea selkänoja, josta lähti viisi tai kuusi vaakasuoraa rautanaulaa. Istuessani tässä kidutuskapineessa, tunkivat naulat selkääni ja vyötäisiini.
Kun vartioitani oli lisätty 20-30 aseellisella ratsastajalla, lähdimme hurjaa vauhtia ajamaan. Edessäni ajava ratsastaja kuljetti hevostani marhaminnasta, kun käteni oli sidottu selän taakse. Tällä tavoin me monta kilometriä kiidimme erämaankaltaista seutua.
Jollei satulassa olisi ollut noita kauheita nauloja, ei ratsastus sentään olisi ollut niin epämieluista, sillä hevonen oli tulinen ja maisema mielenkiintoa herättävä. Me kuljimme keltaisien hiekkasärkkien kumpujen sivuja, jotka näyttivät olevan loppumattomia, muutamat näistä näyttivät olevan aina 60 m. korkuisia, toiset taas ainoastaan 6 t.9 m. korkeat. Koko Braamaputran ja tämän pohjoispuolisen vuoriharjanteen välinen maa oli tämmöisiä hiekkasärkkiä täynnä, paitsi muutamin paikoin, jossa maa oli vesiperäistä ja hevosemme vaipuivat syvälle mutaan. Erään tämmöisen särkän kukkulalta havaitsin, että virran läheiset särkät olivat laajemmat ja korkeammat ja vähenivät vuorijonoa lähetessä pohjoisessa. Idässä ne taas olivat suuremmat ja lukuisammat. Silmäillessäni maisemaa, huomasin että hiekka oli etelästä tullut. Maan aaltoilevasta muodosta saattoi selvästi nähdä, että se oli kulkenut pohjoiseen suuntaan. Minä puolestani luulisin, että tuuli on sen kuljettanut Himalaijan yli Intian tasangoilta.
Huipulta, jossa seisoimme, tarkastelivat vakoojamme seutukuntaa. Kaukaa idästä näimmekin pian ratsujoukon lähestyvän. Me ratsastimme nyt kummun kylkeä alas; hevoset vaipuivat löyhään santaan, mutta kuitenkin koetettiin nelistää tulioita vastaan.
Me ratsastimme täten pitkän matkan hyvin kiireesti, joka ei ensinkään ollut mukavaa. Saavuttuamme sen ratsujoukon tykö, jonka huipulta olimme nähneet, oli se nyt pysähtynyt ja seisoi edessämme rivi leveellään. Ratsujoukon keskessä oli 100 punaista laamaa, siinä oli lipunkantajia litteissä, leveäreunaisissa hatuissaan, upseerit ja sotamiehet harmaissa, punaisissa ja mustissa mekoissaan, kaikkiaan noin 200 ratsastajaa. Vahinko vaan, että tuska ja kipu selässäni paljon vähensi sitä huvia, jota minulla muutoin olisi ollut tätä kirjavaa joukkoa katsellessani.
Pombo itse keltaisessa kauhtanassaan ja tuo kumma neliskulmainen hattu päässään, istui erittäin kauniin hevosen selässä, vähän ulompana laama- ja sotilaslauman edessä. Ehdittyämme aivan lähelle, päästi minun vartiamieheni kädestänsä minun hevoseni marhaminnan, iski hevostani piiskalla ja samassa muut ratsastajat väistyivät syrjään. Tästä hurjistunut hevonen syöksyi nyt päin pomboa. Juuri kun kiidimme pombon sivutse, ampui minua eräs mies nimeltä Nerba, tarjumin sihteeri.
Vaikka Nerba olikin maan kuuluimpia pyssymiehiä, niinkuin sittemmin sain tietää, ja vaikka hän ampui kahvelin nojalta korkeintaan noin neljän askeleen päässä minusta, ei hän kuitenkaan osannut enempää kuin että kuula suhahti vasemman korvani sivutse. Arvattavasti säikähtyneen hevoseni hurja vauhti minut pelasti. Pyssyn paukkeesta ratsuni nyt ihan villiintyi, nousi pystyyn ja päristeli. Minun onnistui kuitenkin pysyä satulassa, vaikka satulapiikit kovin selkääni raatelivat.
Monta ratsastajaa lähti nyt lennättämään ja ottivat minun hevoseni kiinni. Paraikaa valmistettiin kidutusohjelman uutta numeroa. Nämät korskeamieliset laamat olivat tavallaan hekin urheilun harrastajia. Mutta minä tein itsekseni pyhän lupauksen, että vaikka minun mitä tekisivät, eivät sittenkään saisi tyydytetyksi mielihaluansa, että nim. saisivat havaita tuottaneensa minulle tuskaa. Väitin siis, etten tunne mitään tuskaa satulapiikkien raatelemisesta selässäni, ja kun he taluttivat minun pombon eteen, näyttääkseen miten verinen olin, lausuin olevani erinomaisen tyytyväinen, kun olin saanut ajaa niin uljaalla ratsulla. Tästä he joutuivat ihan hämille.
Nyt tuotiin noin 25 m. pituinen jaakinkarvoista tehty köysi, jonka toisessa päässä oli koukku. Tämä kiinnitettiin minun käsirautoihini ja toiseen päähän tarttui eräs ratsastaja. Ja nyt sitä taas lähdettiin rajua kyytiä ratsastamaan, jolloin meitä seurasi ei ainoastaan vartiojoukko, vaan pombo itse ja koko ratsujoukko. Pari kertaa käännyin heitä silmäilemään. Seurue näytti hyvin viehättävältä: ratsastajat kirjavissa puvuissaan, punaiset liput väkipyssyissään, jalokivillä koristetut miekkansa, tuulessa heiluvat liput pitkine, monivärisine nauhoineen, koko joukko hurjasti kiitäen, huutaen, ulvoen ja sähisten ja kaikkea tätä säesti tuhansien hevostiukujen korvia särkevä kilinä.
Päästäksemme vielä vinhemmin eteenpäin, piiskasi rinnallani ratsastava sotamies alinomaa hevostani. Köyttä pitävä ratsastaja koetti parastansa saadakseen minut temmatuksi satulasta, epäilemättä siinä tarkoituksessa, että joutuisin takaa tulevan "villin jahdin" tallattavaksi. Kun nojasin eteenpäin, pysyäkseni satulassa, ja käteni väkisin vedettiin taaksepäin, louhivat käsiraudat käteni veriselle. Monin paikoin oli paljas luu näkyvissä. Jokaisella tempauksella myös piikit haavoittivat minua vielä syvemmin selkään. Äkkiarvaamatta katkesi köysi. Ratsastaja, joka piti toisesta päästä kiinni, tupsahti maahan ja itse olin myös putoamaisillani. Tämä hullunkurinen tapahtuma herätti seuralaisissamme naurua. Mutta pian he kävivät äänettömiksi ja levottomiksi, sillä taikauskoisia kun olivat, näkivät he tässä huonon enteen.
Kun hevoseni oli pidätetty ja pudonnut ratsastaja kiinni saatu, käytin heidän taikauskonsa antamaa tilaisuutta hyväkseni, sanoen heille, että kaikki se vahinko, minkä he minulle tuottavat, lankee heille itselle turmioksi. Nuora sidottiin uudelleen ja muutaman minuutin päästä jatkettiin taas hurjaa kulkua, minä etupäässä.
Matkamme lopussa oli meidän käännyttävä hiekkakummun ympäri. Polku kulki tässä kummun ja ison lätäkön välillä ja oli hyvin kapea. Kapeimmalla paikalla, vähän matkan päässä minusta näin erään sotamiehen, ase tähtäämisasennossa, olevan väijyksissä. Hevonen vajosi syvälle hiekkaan, eikä voinut juosta pakoon ja nähtävästi tämä paikka olikin sentähden väijymiskohdaksi valittu. Mies ampui, ollessani vaan parin askeleen päässä hänestä, mutta ei osannut. Päästyämme kovemmalle pohjalle, jatkoimme taas vanhaa vauhtiamme. Minun jälestäni lähetettiin monta nuolta ja yksi suhisi juuri läheltä, mutta ei sekään sattunut. Vaarallisen ratsastuksen jälestä, josta ei hankkinut koskaan loppua tulla, saavuimme vihdoin auringonlaskussa päämääräämme.
Eräällä kukkulalla kohosi linnoitus ja suuri laamatalo, ja tämän juurelle, toisen talon eteen, oli pombon korea teltta pystytetty. Sain sittemmin tietää tämän paikan nimen olleen Namj Laktsee Galshio eli Gyatsho.