KUUDES LUKU.
Rukoileminen tuulen voimalla. — Valokuvaaminen vaikeissa oloissa. — Ikävä yö. — Kuivatessa. — Kaksi naislähetyssaarnaajaa. — Heidän hyödyllinen toimensa. — Hauska päivällinen. — Intoisan miehen teekutsut. — Masentavia tietoja. — Jyrkkä nousu. — Minua sanotaan Apinaksi. — Hukkaan käytetty aika ja vaiva.
Ehtiäkseni Shoska'an täytyi minun nousta vielä toistakymmentä kilom. melkein yhtä jyrkkää tietä kuin Pungoon.
Shokalaisilla on kummallinen tapa rukoilla tuulen voimalla, tämän tavan ovat he luultavasti ottaneet Tiibettiläisiltä. Tiibettiläiset, joilla on ankarampi uskonto, käyttävät sekä vettä että tuulta pyörittämään rukouskoneitaan. Tämä yksinkertainen laitos on tämmöinen. Muutama kangaspala, tavallisesti valkoinen, mutta toisinaan myös sininen tai punainen, kiinnitetään toisesta päästä köyteen, joka on pingotettu tien tahi solan yli. Kun Shokalainen ensi kerran kulkee jostakin solasta, leikkaa hän aina vaatepalasen ja ripustaa sen tuohon köyteen niin että se leijaa tuulessa. Samaten, jos hän ostaa kangasta uuteen pukuun, repii hän siitä palasen ja ripustaa tämän rukouslipuksi. Niin kauvan kuin se liikkuu, on siinä rukousta. Näitä lippuja kiinnitetään koppeihin, seipäisiin talli puitten oksiin, ja autioilla vuorilla on määrätyt pensaat tahi puut täynnä näitä uskonnollisia esineitä. Muuten näkee tuollaisia pieniä lippuja melkein joka shokalaistalon katolla, heidän rukoushuoneissaan sekä heidän kyliensä ulkoporteilla.
Pysähdyin Titela nimiseen daramsallaan 4-5 kilom. shokalaiskylän yläpuolella. Ilma oli jo monta päivää ollut uhkaavaista ja toinen sateenkuuro toisensa perästä oli illan kuluessa päällemme tulvaillut. Paljon oli minulle työtä karttunut. Olin päättänyt valmistaa monet matkalla ottamani valokuvat, joka työ on sanomattoman ikävää näin vaeltaissa. Saatuani esille kaikki tarpeet ja valmistettuani erilaiset liuvokset, aloin laittaa vajaa ihan pimeäksi. Etupäässä tarvitsin vettä ja sitä oli enemmän kuin kylliksi tässä kurjassa hökkelissä. Olin juuri saanut puolen tusinaa kuvia levylle ja iloitsin niitten onnistumisesta, kun tuuli kiihtyi ja sadetta rupesi tippumaan päähäni daramsallan rikkinäisestä katosta. Olisi ollut liian suuri vaiva muutella pöytää, liuvoksia ja kaikkea muuta. Sitä paitsi olin niin työssäni kiinni, etten antanut tuommoisten pikkuasioitten itseäni häiritä. Kärsin sentähden tuota epämukavuutta. Muutin alinomaa asentoa, mutta siitä seurasi vaan, että sade vuorotellen tippui selkääni, sääriini tahi hartioilleni. Se valui virtana ja katto vuoti niin, että olisin yhtä hyvin saanut seisoa ulkonakin. Istuin jalat vesilätäkössä, eikä löytynyt kuivaa paikkaa, johon olisin kättäni laskenut. Onneksi olivat laatikkoni vedenpitäviä, muuten olisivat koneeni ja levyt menneet ihan pilalle.
Minun täytyi jättää työni vaikka se olikin harmillista. En voinut muuta kuin mennä maata. Helpommin sanottu kuin tehty! Huopapeite oli läpimärkä. Koetin sitte maata veden pitävän öljykankaan alla, mutta olin mielestäni tukehtua ja annoin sentähden kankaan Khanden Singille, joka kääriytyi siihen ja oli heti unen helmoissa. Väsyneenä ja tyytymättömänä kiipesin pankolle ja sain vihdoin uneen kiinni.
Heräsin aamulla pureva kipu varpaissa. Olin maannut suullani ja oikaissut jalkani nukkuessani. Kauhukseni näin toisen jalan olleen hopeakylvyssä ja toisen kiinnittävässä liuvoksessa, jonka olin unohtanut tyhjentää suuriin selluloosa-astioihin.
Aamulla kuivasin valokuvauskapineeni ja vaatteeni auringossa. Me itse istuimme auringon paahteessa kuivaamaan ja lämmittämään viluisia jäseniämme, pukeutuneina "dotiin" (suuriin vöihin, joita Intian alkuasukkaat käyttävät).
Sillä aikaa kävi luonani monta Shokalaista pyytämässä lääkkeitä ja kauppaamassa kotimaisia tavaroitaan. Eräs soma tyttö, jolta ostin muskuseläimen hampaista tehdyn kaulanauhan, pyysi minua parantamaan hänet kaulapaiseestaan; tämä tauti on näissä vuoriseuduissa hyvin tavallinen. Sitten tuotiin luokseni lapsi, jolla oli pahalta löyhkäävä paise vasemmassa korvassa. Toiset pyysivät parannusta vatsa- ja maksakivuista, nämätkin taudit ovat hyvin tavallisia, ne kun ovat seurauksia heidän väkijuoma-himostaan.
Saatuani kuulla, että Sirkassa, penikulman päässä täältä, asui kaksi naislähetyssaarnaajaa, teki minun kovasti mieleni käydä heitä katsomassa. He omistivat pienen kauniin majatalon (bungalowin) 2,640 metriä merenpinnan yläpuolella, sen sivussa oli toinen rakennus kääntyneitä ja palvelioita varten. Alemmalle olivat he rakentaneet sairaalan.
Neidet Sheldon, M.D. ja Brown vastaanottivat minut erinomaisen kohteliaasti. Olen eläessäni tavannut monta lähetyssaarnaajaa, melkein kaikista uskontunnustuksista ja maailman kaikilta kulmilta, mutta en ole koskaan ennen tavannut kahta niin rakastettavaa, jaloaatteista ja samalla niin ahkeraa naista kuin nämät, jotka nyt niin ystävällisesti minut vastaanottivat.
"Olkaa hyvä, käykää sisään, herra Landor!" sanoi neiti Sheldon miellyttävällä ameriikkalaisella murteellaan, sydämmellisesti kättäni pudistaen.
Alkuasukkaat olivat minulle kiittäneet tämän naisen hyviä töitä. Huomasin, että hän hyvin ansaitsi nämät kiitokset. Yöt päivät oli hän valmis kaikkia auttamaan, ja hänestä kerrottiin niin monta ihmisrakkaudesta lähtenyttä työtä, etten niitä voi tässä lähemmin kertoa. Eräs hänen arvokkaimmista ominaisuuksistaan on hänen erinomainen hienotunteisuutensa, ominaisuus, jonka en ole huomannut olevan niin tavallista lähetyssaarnaajissa yleensä. Alkuasukkaat eivät väsyneet kiittämästä hänen kärsivällistä, ystävällistä käytöstään Shokalaisia kohtaan, hänen hyvää sydäntään ja ihmeteltäviä parannuksia, joita hän on sairaissa vaikuttanut. Eräs Shokalainen kertoi, että oli hyvin tavallista, että neiti Sheldon antoi pois koko ruokavarastonsa ja kaikki vaatteensa, jääden itse puille paljaille, mutta oli erinomaisen onnellinen siitä, että oli saanut tehdä hyvän työn.
Tähän on lisättävä, että hän on erittäin vaatimaton. Ei hän sanaakaan maininnut itsestään ja omista teoistaan. Ollen näissä seuduin tienraivaajana, on hän varmaankin alussa saanut kokea monta vastusta. Mutta nyt hänen vaikutuksensa Shokalaisiin on erinomaisen suuri. Samaa on sanottava neiti Brownista, joka kaikin puolin on neiti Sheldonin arvokas toveri. He ovat verrattain lyhyessä ajassa täydellisesti oppineet Shokalaisten kielen ja puhuvat sitä yhtä sujuvasti kuin Englantia, ja täten he vielä enemmän ovat voittaneet alkuasukkaitten rakkautta.
He pyysivät minua ystävällisesti päivälliselle: "On sunnuntaipäivä," sanoi neiti Sheldon, "ja kaikki meidän kristittymme ovat päivällisillä meillä. Ette suinkaan sitä pane pahaksenne." Vakuutin hänelle, että tämä tulisi olemaan minulle erittäin hupaista.
Saavuin sinne määrätyllä ajalla. Talon verannalle oli levitetty kauniita ja puhtaita mattoja, joille me, maan tavan mukaan, asetuimme ristissä jaloin. Me kolme Eurooppalaista käytimme veistä ja kahvelia, mutta alkuasukkaat söivät hyvin näppärästi sormin. Kääntyneitten joukossa oli muutama Hintulainen, muutama Shokalainen, Humli ja tiibettiläinen vaimo. Kaikkiaan oli heitä kaksikymmentä ja vaikeata oli missään löytää kristityltä, joilla olisi siistimpää ja siivompaa käytöstä kuin näillä. He söivät hyvällä halulla ja puhuivat ainoastaan, kun joku heitä puhutteli.
"Epäilen koskaan syöneeni päivällistä niin monen hyvän kristityn kanssa," sanoin leikilläni neiti Sheldonille.
"He mielellään kuuntelisivat, jos te hyväntahtoisesti kertoisitte heille jotain matkoiltanne, jollette ole liiaksi väsynyt ettekä pahastu pyyntöäni."
Neiti Brownin tulkitessa kerroin heille nyt muutamia seikkailuja oleskelustani Ainukansassa, ja harvoin on minulla ollut tarkkaavampaa kuuliakuntaa. Kun lopetin, tervehtivät kaikki minua kunnioittavasti ja eräs vanha kääntynyt gurkhasotilas kätteli minua hartaasti.
"Älkää pahastuko, herra Landor," sanoi neiti Sheldon. "Niinkuin näette, kohtelemme me meidän kristittyjämme samalla tavalla kuin toisiamme."
"Siitä en ensinkään pahastu, minä päinvastoin iloitsen siitä."
Englantilais-intialaiset alentuvat harvoin kättelemään alkuasukkaita.
Heitin jäähyväiset ja pyysin naiset seuraavana päivänä luokseni teetä juomaan.
Iltapäivällä tulivat vieraani. He olivat tuskin ehtineet telttaani, kun kauhukseni muistin, ettei minulla ollut kuppeja, vateja eikä lusikoita. Minulla tosin oli vähän teetä, mutta en kuolemakseni muistanut missä laatikossa sitä oli.
Neiti Sheldon huomasi heti asianlaidan ja otti sen hauskalta puolelta.
Kääntyen ystävättäreensä sanoi hän iloisesti:
"Eikö herra Landor sinusta muistuta tuota intoisaa herraa, joka matkusti täällä viime vuonna?"
Samassa silmänräpäyksessä huomasi hän, mitä oli sanonut ja me pyrskähdimme kaikki sydämmelliseen nauruun.
"Nähkääs, herra Landor," sanoi nyt neiti Brown, "me älysimme heti, ettei teillä ollut semmoisia ylellisyystavaroita mukananne ja sentähden toimme tänne omat kuppimme ja vatianne."
Minä hengitin taas helpommin.
"Sallitteko minun sen sijaan tarjota teille vähän suklaata?"
"Sepä hyvä!" huudahti neiti Sheldon. "Me pidämme enemmän suklaasta kuin teestä. Emme ole pitkään aikaan saaneet suklaata."
Suuri, lähes 12 kiloa painava suklaalohkare tuotiin esille ja Khanden Sing löi kirveellä siitä muutaman palasen. Veden kiehuessa asettuivat naiset niin mukavasti kuin asianlaidat sallivat, kukin kuormasatula-laatikolle.
Näistä pikkuvastuksista huolimatta menestyivät pidot hyvin, sillä naiset, jotka olivat epäilleet isäntänsä "intoisuutta", olivat tuoneet mukanaan, ei ainoastaan kuppeja ja vateja, vaan myös lusikoita, kakkoa, leipää, voita ja korppuja.
Ilma kävi taas sateiseksi ja kylmäksi. Ne tiedot, joita sain teitten laadusta etäämmällä, eivät olleet juuri ilahuttavia.
"Polku on mahdoton," sanoi eräs vanha Shokalainen, joka juuri oli palannut Garbjangista. "Lippu-sola, josta aiot mennä Tiibettiin, on vielä suljettu, kun siellä on vielä paljon lunta. Ja sitten on Jong Pen Taklakotilainen, jota ei rangaistu siitä, että hän viime vuonna ahdisti luutnantti Gaussen'ia, asettanut solan läheisyyteen 300 miestä estämään muukalaisia tunkemasta Tiibettiin. Ryövärijoukot — daku — jotka tekevät Mansarovar- järven ympäristön epävarmaksi, näyttävät tänä vuonna olevan lukuisammat kuin milloinkaan ennen."
"Täällä näyttää tulevan tointa kylliksi," ajattelin itsekseni.
Seuraava leiripaikkani oli Shankula, 2,215 m. merenpinnan yläpuolella. Sinne saavuimme kuljettuamme suloisen vilpoista polkua kauniin puiston läpi, jossa oli korkeita seetri- ja pyökkipuita, siellä täällä lirisevä puro tahi vesiputous ja sadottain mustapäisiä, valkopartaisia apinoita leikkien ja puusta puuhun hyppien.
Annoin pystyttää telttani joen rannalle. Päivä oli säteilevän kirkas. Edessäni itäkoillisessa kohosi jättiläissuuruisia ja majesteetillisia lumihuippuja. Laakso oli kapea enkä voinut erottaa lumiharjanteen jatkoa. Mikä aihe tässä olikaan maalaajalle! Teki mieleni pysähtyä ja ottaa esille värilaatikkoni ja piirustuskirjani. Huolimatta aamiaisestani, joka jo oli tulella, kiipesinkin eräälle korkealle kukkulalle, saadakseni laveamman näköalan. Nousin ensiksi niljakan ruohon ja sitten liukkaitten kallioiden yli, eikä tämä suinkaan ollut helppoa eikä vaaratonta. Mutta niin ahkerasti kiipesin, että yhtäkkiä pääsin kukkulalle ja molemmat miehet, jotka minua seurasivat, jäivät puolitiehen. Paikoittain oli minun kiipeeminen melkein pystysuoria kallioseiniä ylös, jossa täytyi käyttää sekä käsiä että jalkoja. Vaivoistani tulin kuitenkin runsaasti palkituksi, sillä näköala tästä korkeudesta oli ihanimpia, mitä pyytää saattaa, ja tunnustan, että olin mielestäni liian rohkea yrittäessäni paperille piirtämään silmieni eteen aukeavaa näkemystä.
"Hupsu on," ajattelin itsekseni, "se, joka koettaa tätä kuvata! Mikä maalaaja voisikaan näitä vuoria oikein kuviksi muodostaa!"
Tavallisuuden mukaan tein piirustuksen hyvin pikaisesti, mutta tuskin milloinkaan on "hullun yrityksestä" ollut huonompaa seurausta, ja ikuiset jättiläiset jäivät kuvaamatta.
Tyytymätönnä palasin taas alas, mutta tämä matka oli vaikeampi kuin kiipeäminen ylöspäin. Yksikin harha-askel tai luiskahdus olisi helposti saattanut maksaa henkeni, varsinkin äkkijyrkällä vuorenseinällä, jossa täytyi pidellä kiinni kallionraoista ja vuorenheukaloista. Olin ylennyt 1,200 metriä leiristämme ja olin noussut lähes 4,000 metrin korkeuteen yli meren-pinnan.
Kiipeämistäni oli sangen uteliaasti seurattu sekä omasta leiristäni että Almoran komisarjuksen seurueesta, joka oli meidän lähittyvillämme leiriytyneenä. Tämä se sitten hankki minulle alkuasukasten kesken nimet Khota Sahib (Pikku herra) ja Langur (Apina), jota nimeäni vieläkin mielihyvällä muistelen.
Pohjoisluoteesta eteläkaakkoon käyvässä suunnassa laskee Shankula Kali-jokeen. Shankula juoksee sillä paikkaa, jossa sen yli mennään, noin 2,540 m. korkeudessa lähellä Gripl'iä vähän matkaa daramsallan yläpuolella. Eilinen päivämatka oli käynyt tammi- ja pyökkimetsien lävitse, jossa myös kasvoi punapuuta, bambua ynnä muita pensaita.
Kali, joka on noin 600 m. leiristämme, on Nepalin ja Kumaonin rajana. Korkealta asemapaikaltani saatoin seurata sen vaahtoavaa kulkua kymmeniä kilometriä, kun se ikäänkuin hopeaisena vyönä kiemurtelee metsäseutuisen vuoriston halki.
Kun viimeinen päivämatkamme oli ollut verrattain lyhyt, jäi minulle työaikaa suurempi osa päivää. Tähän asti olin pysähtynyt tavallisesti daramsalloissa, tai jos ei niitä ollut, olivat mieheni minulle tekaisseet pieniä mökkiä puunoksista ja matoista, joiden nopeassa valmistamisessa paharilaismieheni olivat koko mestaria; näitä koppia sanottiin Paharinkielellä khakna, Hindustanin kielellä khöppi. Sitä paitsi oli minulla oma suojatelttaseni, joka tavallisissa oloissa oli kylliksi riittävä.
Tätä yksinkertaista matkustamistapaa intialaiset virkamiehet eivät kuitenkaan näyttäneet pitävän oikein sopivaisuuden vaatimusten mukaisena. Telttain paljous ja suuruus on näiden arvon miesten mielestä suurempi tai vähempi herruuden merkki. Minun telttani seisoi (noin 1 metrin korkuisena, parin metrin mittaisena ja toista metriä leveänä) lähellä Almoran komisarjuksen kahta telttiä, jotka olivat avarat ja kaksioviset. Mutta tämä herra seurueinensa ei ensinkään ollut mielissään tällaisesta minun tuttavallisuudestani. Että sahib, jolla oli kaksi telttaa, seurustelisi semmoisen sahibin kanssa, jolla oli niin mitättömän pieni teltta kuin minulla, sehän oli vakava uhkaus Britannian arvoa vastaan Intiassa!
Minua siis kohteliaasti pyydettiin vaatimattomasta majastani muuttamaan arvokkaampaan asuntoon, jonka minulle toimitti "kunnan esimies" Lal Sing, maakunnan "kruununvoudin" veli.
Kun minä näin olin noussut kunniassa ja arvossa kaikkein muiden kuin omissa silmissäni, istuin kirjoittamaan kirjettä Daily Mail'ille; sen tehtyäni menin päivälliselle herra G:n luokse ja vietin siellä hupaisen illan.
Yö oli myrskyinen ja tuuli runteli rajusti minun telttaani. Menin maata ja kääriydyin kameelinkarvaiseen vaippaani. Muutaman tunnin perästä heräsin aika iskusta päälläni. Teltan keski- tanko oli nim. liukunut paikoiltaan ja kaatui minun päälleni. Samalla rymähti koko telttakangas maahan ja niin minä jouduin olemaan paljaan ja tähtikirkkaan taivaan alla.
Jotakin valkeata liiteli ilmassa. Silmäilin sitä lähemmin ja kauhukseni havaitsin, että minun Daily Mail-artikkelini ainoastaan nyrkkipainossa painettuna nyt jo liiteli maailmaan. Hyppäsin ylös, mutta nuo kymmenkunta ohutta paperilehteä pyörivät kuin hullut ilmassa, niin että niistä ainoastaan noin pari kolme pelastui minun käsiini. Muut liitelivät kuin keijukaiset, milloin yleten, milloin aleten ja päättivät vaelluksensa arvattavasti Kalin pyörteiseen helmaan.
Aurinko nousi ja leirissä herättiin. Kaikki olivat kylmästä köntistyneet. Otin tavallisen kylmän kylpyni ja sitä katsomaan kokoontui joukko hämmästyneitä ja viluisia katselioita, jotka paksuissa villavaipoissaan, kädet polvilla hykertelivät ympärilläni. Vähän päästä saatiin telttakin ja niin oltiin valmiit lähtöön.