SEITSEMÄS LUKU.
Nerpani-tie. — Liioteltuja kertomuksia. — Pitkä ampumamatka. — Ryöppyä lisäksi. — Khai-sola. — Onnettomuuksien seuraus. — Tiibettiläisten kiskomisia ja julmuuksia.
Kuuluisa Nerpani, "Vedetön polku", alkaa Giptin lähellä. Harvat matkustajat ovat tätä tietä kulkeneet ja näiden harvojen kertomukset ovat tältä tieltä muita pelottaneet.
Minä puolestani havaitsin tien paljoa paremmaksi kuin olin odottanut. Olen kulkenut paljon vaikeampia vuoriteitä. Näitten kertomusten mukaan olisi suuri osa tietä rakennettu rautatankojen nojaan vuorenseinämiin; mutta niin ei ole asian laita. Paikoittain kulkee tosin polku aivan rotkojen reunaa myöten, jossa ainoastaan suurilla kustannuksilla saisi hakatuksi tien äkkijyrkkiin kallioihin. Tässä onkin todella hakattu rautaseipäitä lujemmin tai höllemmin kiinni vuoreen: ne ovat vaakasuorassa asennossa ja niitten päälle on ladottu suuria kivilaakoja. Näin tehty polku kulkee usein- kin n. 600 metrin korkeudessa virran yläpuolella ja on monin paikoin ainoastaan noin 30 senttim. leveä. Tottuneelle vuorenkulkialle ei tässä kuitenkaan ole todellista vaaraa; mutta tie on väsyttävä ja yksitoikkoinen, sillä Nerpani-vuori, jonka ulkoreunassa tämmöinen tie käy, on hajonnut kolmeen vuorilohkoon, joita syvänteet erottavat. On hyvin hankalaa kolme eri kertaa kavuta muutamia satoja metriä ylös ja taas alas noita lukemattomia epämukavia rappuja myöden. Muutamat vuorensivut varsinkin viimeinen Gulamlan puolella ovat ihan äkkijyrkkiä. Mutta ilman korkonauloja jalassa ja sauvaa kädessä on niinkuin sanottu, tottuneen vuorenkulkian siitä verrattain vaaraton vaeltaa.
Suurimpia korkeuksia tällä tiellä on Gipti-harju 2,600-1960 metriä. Kun seuraa virran rantaa erään vuoren halkeaman kautta, katsoen kompassin suuntaa 350°, on komea näkemys erään mahtavan gneisivuoren ylitse, joka kohoaa huipuksi Nejangar-vuoren länsipuolella. Tämä kummallinen, linnoituksen muotoinen vuori kohoaa siinä, missä Nejangar-joki laskee Kaliin ja jota alkuasukas- ten kielellä sanotaan nimellä Ladjekut. Tähän leiriydyimme.
Auringon laskun aikaan nousi kova hälinä leirissä, kun muutamia villivuohia näyttäytyi vuorilla.
"Pyssynne, sahib, pyssynne! Ampukaa!" huusi koko leirin väki.
Otin pyssyni ja seurasin huutajia muutaman sadan askeleen päähän leiristä, mutta ammuttavaa ei näkynyt missään.
"Tuolla, tuolla!" kirkui joukko ja osoitti vuorelle Kalin toisella puolen, ainakin 400 askeleen päässä meistä.
"Liian kaukana."
"Ei ensinkään, sahib, ampukaa vaan," pyydettiin hartaasti.
Asetin tähtäimen 460 askeleen varalle ja laukasin. Samassa rupesi penger penkereeltä vieriämään alaspäin villivuohi, joukkoni suureksi riemuksi. Se liukui yhä alemmaksi rinnettä pitkin, kunnes saapui pensaisiin asti ruohostolle, josta aikain kulku kävi hitaammin, sitten siirtyi se matalien puiden päällitse painaen ne taipumaan. Vihdoin sattui tuo norja ja kevyt ruumis isompaan puuhun, heilui vähän aikaa sen oksissa, lakkasi liikkumasta ja saalis oli kiinni.
Kirveet otettiin esille ja pari suurta puuta kaadettiin sillaksi kohisevan Kalin yli. Muuan miehistä lähti puuta myöden vapertelemaan toiselle rannalle kuolon hiljaisuuden vallitessa katsojien kesken. Hän oli juuri pääsemäisillänsä ylitse, kun samassa kuului ryskäys: siltapuu katkesi, mies putosi jääkylmään veteen, parkui pahasti tavoitellessaan siltapuun oksaan kiinni. Toinen mies syöksyi apuun, mutta kun virta samassa käänsi puun, putosi hänkin veteen. Koko seura säikähtyi ja vasta hetken päästä kuivalla oliat älysivät ruveta vetämään puuta rannalle ja niin pelastettiin veteen pudonneet.
Tie seuraavaan leiripaikkaamme kulki ensin kapean ja syvän alhon lävitse. Etäällä näkyi suoraan edessämme komea vesiputous. Tie nousi 2,000 metristä n. 2,300 metrin korkeuteen, ja väsynyt vaeltaja sai sitten astuskella rautasauvojen päälle vuoren kylkeen rakettua polkua myöten, jopa taas vähän laskeutuakin kulkeaksensa melkein tasaista tietä Malpa-virralle asti. Nepalin puolella Kalin takana oli kasvullisuus runsas, jota vastoin se Kumaonin puolella oli köyhää tahi ei kasvullisuutta ollut ollenkaan. Etäämmällä oli toinen komea vesiputous.
Polku kävi nyt tavattomien kallionlohkareitten välissä jyrkkää rinnettä ylös 2,400 m. korkeuteen. Mieleni oli niin kiintynyt jättiläissuuruisiin lumihuippuihin, viehättäviin vesiputouksiin ja autioon maisemaan, että kokonaan unohdin matkan vaikeudet ja vaivat. Alastomilla kunnailla ja kallioilla tuli tie äkkiä hiekka- peräiselle niljakkaiselle maalle, kulki sikin sokin puiden ja pensastojen varjossa laskeutuen 2,000 metriin, ja aivan lyhyellä matkalla taas kohoten 2,400 metrin korkeuteen. Tässä oli leiripaikka Lahmari. Ennen muinoin kulki tie vuoren korkeinta kamaraa myöden ja tottunutkin vuorenkulkia tarvitsi koko päivän päästäksensä lähteeltä toiselle. Siitä nimi Nerpani: vedetön.
Polku loppui tässä, ja vasten tahtoaan sai vaeltaja aika kylvyn, joka läpikotasin kasteli, ellei ollut sateenvarjoa tai sadetakkia. Ryöppy syöksyy korkealta 30-40 askeleen matkalla, jolloin tie muutenkin on kapea ja liukas; putouksen nimi sanottiin olevan Takti. Tie parani nyt yhä eikä tarvinnut kavuta jyrkkiä kallioita ja porrakkeita pitkin.
Lahmarista lähtein tie nousi 2,850 m. korkeuteen, mutta laskeutui taas vähän, kun tultiin Buddi-virralle, joka on Kalin lisäjoki. Siinä on komea koski ja lähittyvillä oli vuoreen tehty luola, jossa Shokalaiset ja Tiibetiläiset matkoillaan majailevat. Vuoren rinteellä oli huimaavassa korkeudessa kylä (nimeltä Buddi), jossa näkyi kahden ja kolmen-kerroksisia rakennuksia. Kylän ylä ja alapuolella luikerteli tie Khai-Lek-solan huipulle. Kompassi suunnassa 170° näkyi Namjun-huippu, joka on niin korkea, että sen sanotaan näkyvän aina Almoraan asti.
Ihmettelyn ja ihastuksen huuto pääsee vaeltajalta silmäillessään jyrkältä tieltänsä taakseen ihanaan Kali-laaksoon, joka kumpuineen, laaksoineen ja pilviä piteleville huippuineen on siinä silmäin edessä. Khai-Lek-solassa molemmat aneroidit osoittivat olevamme 3,326,40 m. korkeudessa. Olimme melkein tasaisella penkereellä. Muuan Buddin rikkain kauppias, D. Bura, oli tänne laittanut pienen markkinapaikan, jossa puraksia, suolaa, villoja y.m. Tiibetin tavaroita ostettiin ja vaihdettiin.
Vasemmalla tien vieressä oli vuoressa suuri luola, joka oli varustettu kaikenlaisilla mukavuuksilla seutukunnan — ylkämiehiä varten. Tällaisia huoneita sanotaan heidän kielellään nimellä rambang, ja on se ikivanha shokalais-laitos, josta tuonnempana saan tilaisuutta puhua. Tässä solassa niinkuin kaikkialla muuallakin oli rukouslippuja tangoissa, olipa myös soitinkello.
Sadoittain ihmisiä istui litteillä savikatoilla, sääret ristissä, katselemassa kun tulimme Garbjangiin, ja joku tusina seurasi muassamme kylän toiselle puolen, johon minua varten oli pystytetty suuri teltta. Tämä oli tapahtunut pundiitti Gobarian veljen toimesta, jolle pankkiirini Anti Ramsah Almorasta oli edeltäpäin ilmoittanut minun tulostani.
Olin nimittäin, tosin vasten-mielisesti, suostunut Almorassa tallettamaan rahasumman, josta sain vekselin Garbjangiin pundiitti ja kauppias Gobarian lunastettavaksi. Onnettomuudeksi oli Gobaria matkoilla enkä siis saanut vekseliäni rahaksi. Täytyi lähettää pikakulkian häntä hakemaan, mutta se vei aikaa ja oli vaarallista, sillä minun sangen huolellisesti salattu matkasuunnitelmani joutui tällä aikaa tiibettiläisten viranomaisten tietoon. Sen lisäksi en millään keinoin saanut luotettavia apumiehiä matkalleni. Ja päälle päätteeksi satoi joka päivä lunta, joka teki solat niin mahdottomiksi kulkea, että pelkkä mies ilman mitään kantamusta töin tuskin saattoi niistä lävitse päästä. Kaiken tämän johdosta päätin viipyä jonkun päivän Garbjangissa ja hankkia samalla apumiehiäni varten suuren teltan, jos nim. joskus niitä saisin; tälläkin keinoin ehkä saisin maan asukkaita suosiollisemmiksi itseäni kohtaan.
Paljon vaivaa apuväen hankkimisessa minulle näki methodisti lähetyssaarnaaja tri H. Wilson; mutta vaikka hän onkin hyvissä väleissä seutulaisten kanssa, olivat hänenkin yrityksensä turhia, sillä Shokalaiset tuntevat Tiibettiläisten hirvittävät julmuudet. Vielä viime vuosinakin on Intian hallitus saanut omilta virkamiehiltään kertomuksia niistä kamalista hirvityksistä, joilla Tiibettiläisten virastot ovat piinanneet Englannin alusmaan puolella vangitsemiansa Englannin alamaisia. Muutamat väkivaltaisuudet, joita laama-papit ovat harjoittaneet Englannin alamaisia kohtaan, ovat aivan kammottavia, ja täällä kulkeneet Englantilaiset ovat kiukussaan Englannin virastojen heikkoudesta, jotka tuollaista eivät voi estää tapahtumasta. Niin kelvottomia ne tosiaan ovat, että Jong Pen Taklakotista Tiibetistä lähettää Intian hallituksen suostumuksella joka vuosi sotamiehiä nostamaan veroja Englannin alamaisilta Englannin alueelta, ja Shokalaisten täytyy maksaa sekä maaveroa että tullia y.m. maksoja, joita Tiibettiläiset heiltä kiskovat. Vähimmästäkin syystä Tiibettiläiset tällöin pistävät heitä kiinni ja piinaavat, sakottavat tai ryöstävät heiltä tavarat. Matkallani näin Shokalaisia (Englannin alamaisia), joita Tiibettiläisten viranomaisten käskystä oli silvottu.
Äskettäin uhattiin viedä t:ri Wilsoniltakin hänen tavaransa, hän kun on perustanut sairaalan vähän matkan päähän Garbjangista, ja vielä pahempiakin luvattiin hänelle, ellei hän heti täyttäisi Tiibettiläisten rahavaatimuksia. Mutta luottaen pyssyynsä ja moniin palvelioihinsa hän kieltäytyi ja kertoi asian hallitukselle. Hänen rohkea käytöksensä päästi hänet tällä kertaa pulasta, sillä Tiibettiläiset ovat yhtä pelkuria kuin julmia.
Esimerkkinä Tiibettiläisten julmuudesta mainittakoon pari vuotta sitten sattunut tapaus. Shokalaiskauppias oli mennyt rajan yli kesällä, niinkuin tavallinen tapa on, myymään tavaroitansa markkinoilla. Siellä hän joutui riitaan toisen Shokalaisen kanssa, joka samoin oli Englannin alamainen. Kun Tiibettiläiset tiesivät edellisen rikkaaksi mieheksi, ottivat he äsken mainitun riidan teko- syyksensä, pistivät miehen kiinni, tuomitsivat hänen suureen sakkoon ja määräsivät rangaistukseksi 200 kepiniskua. Kauppias näytti syyttömyytensä ja osoitti olevansa Englannin alamainen. Mutta turhaan, Jong Pen tarkasti itse, että määräykset täytettiin, sekä käski lisäksi miestensä hakata poikki onnettoman kädet. Kaksi sotamiestä sai tämän toimen tehdäksensä ja he veivät hänen surmapaikalle.
Mutta Shoka-kauppias oli väkevä mies. Haavoitettuna ja puolikuolluksissa onnistui hänen voittaa teurastajansa ja päästä pakoon. Heti lähetettiin ratsumiehiä häntä takaa ajamaan; ammuttuaan häntä polveen, ottivat nämä hänen kiinni ja rääkkäsivät säälimättömästä sekä musersivat vihdoin hänen sormensa kahden suuren kiven välissä. Sitten raastettiin hän laama-tuomarien eteen ja — mestattiin. Asiasta hankki Almoran komisarjus tarkan tiedon, kuulusteli todistajat ja lähetti koko tapauksesta laajan kertomuksen Intian hallitukselle pyytäen ankaria toimen-piteitä Tiibettiläisiä vastaan. Mutta vaikka oli päivän selvästi todistettu, että uhri oli Englannin alamainen, ei Intian hallitus tehnyt koko asiassa yhtään mitään.
Samana vuonna, 1896, luutnantti Gaussen metsästysretkellään Lippu-solasta Tiibetin alueelle yrittäessään, joutui miehineen ja palvelioineen Tiibetin sotilasten käsiin ja hänet rääkättiin ja haavoitettiin pahasti. Rajalle lähetettiin silloin eräs Almoran virka- mies Larkin. Tämä rehellinen, oikeudentuntoinen ja Shokalaisten kunnioittama mies sai, ainakin ajaksi, Tiibettiläisten vääryydet lopetetuksi, ja Jong Pen Taklakotista kutsuttiin vastaamaan monista konnuuksistansa. Hän kieltäytyi. Mutta herra Larkin lähetti sanan, että hänen täytyy tulla ja että Intian hallituksen edustajan kanssa ei nyt leikitellä. Ja Jong Pen tuli kiireesti lumisen Lippu- solan yli laamoineen ja upseereineen. Vapisten ja maahan kumartaen astuivat Tiibettiläiset Englantilaisen telttaan. Koko tästä kohtauksesta olen minä saanut täydellisen kertomuksen siltä sivistyneeltä Shokalaiselta, joka tässä tilaisuudessa oli tulkkina. Herra Larkin pakotti Tiibettiläiset korvaamaan kaikesta, mitä olivat väkivaltaa tehneet sekä lupaamaan vastedes parannusta, ja velvoitti heidät luopumaan veron kannosta ja Tiibetin lain käyttämisestä Englannin alueella. Lopuksi piti hän heille pitkän nuhdepuheen.
Seuraavana vuonna, 1897, jolloin minä niillä mailla olin, oli Larkinin seuraaja peruuttanut monia edeltäjänsä toimen-piteitä, herra L:n kun oli saamansa ohjeen mukaan täytynyt äkkiä palata Almoraan. Kun tällöin Jong Pen kutsuttiin Almoraan vastaamaan, ei hän tullut itse, vaan lähetti sijaisen, ja seuraus oli, että Shokalaiset taas saavat maksaa Tiibettiläisille veroa.
Olen maininnut nämä harvat tosiasiat monien joukosta osoittaakseni, miksi alkuasukkaat eivät halunneet lähteä minulle seuralaisiksi Tiibettiin, vaikka tarjosinkin heille korkean palkan. Vaikka minä sitten sainkin kärsiä niin paljon, kun Shokalaiset minun jättivät, en heitä kuitenkaan saata siitä soimata. He ovat olevinansa Englannin alamaisia, mutta todellisuudessa he näkevät Tiibettiläisten olevan heidän herrojansa, eikä heitä Intian hallitus suojele näiden kiskomisilta ja julmuuksilta. Kuinka sitten saattaisi vaatia heiltä uskollisuutta Englannin etuja kohtaan! Shokalaiset eivät luonnostaan ole petollisia, mutta heidän asemansa pakottaa heitä suojelemaan itseään ja omaisiaan keinoilla millä hyvänsä. Jos näitä rehellisiä ja hyväluontoisia vuorelaisasukkaita kohdeltaisiin oikein, tulisi heistä uskollisia ja luotettavia alamaisia.