KAHDEKSAS LUKU
"Uuden maailman etuvartiot."
Kotona olevat ystävämme varmaan iloitsevat kanssamme, sillä me olemme saavuttaneet päämäärämme ja voimme lausua, että professori Challengerin esitys tähän asti on osoittautunut totuudenmukaiseksi. On kyllä totta, että emme vielä ole ylätasangolla, mutta me olemme saapuneet sen juurelle ja professori Summerleekin on tullut hiukan epävarmemmaksi. Ei hän hetkeäkään vielä ole myöntänyt, että hänen kilpailijansa olisi oikeassa, mutta hän ei ole enää niin itsepäinen väitteissään, vaan useimmiten vaikenee arvostelevasti. Tartun kertomukseni lankaan siinä kohden, johon viime kerralla sen jätin. Meidän täytyy lähettää kotiinsa eräs intiaanimme, joka on loukannut itsensä, ja minä jätän kirjeeni hänelle, vaikka luulenkin, ettei se koskaan tule perille.
Kun viimeksi kirjoitin, aioimme juuri jättää intiaanikylän, jonne olimme tulleet Esmeraldalla. Minun täytyy alkaa tiedonantoni ikävin uutisin, sillä ensimäinen henkilökohtainen epämiellyttäväisyys — en puhu mitään professorien välisestä alituisesta torasta — sattui meille sinä iltana ja oli jo vähällä saada traagillisen lopun. Olen jo ennen maininnut englantia puhuvan puolirotuisemme, Gomezin, — hyväntahtoisen kelpo miehen mutta taipuvaisen uteliaisuuteen, jonka ominaisuuden luulen olevan hyvin yleisen sellaisilla ihmisillä. Viimeisenä iltana hän taisi piiloutua lähelle sitä majaa, jossa me teimme suunnitelmiamme, ja sieltä keksi hänet kauhea neekerimme Zambo, joka on uskollinen kuin koira ja vihaa hirveästi puolirotuisia; Zambo raahasi hänet meidän eteemme. Gomez tarttui veitseen, ja ellei neekeri olisi ollut niin väkevä ja ajoissa huomannut hänen aiettaan, olisi hän nyt vainaja. Asia päättyi torumiseen, ja molempien riitaveljien täytyi sopia kättä lyöden, ja minä toivon rauhan palautuvan. Molemmat oppineet herramme taas riitelivät hellittämättömästi ja katkerina, Täytyy tunnustaa, että Challenger on riidanhaluinen, mutta Summerleella on terävä, pisteliäs kieli, joka pahentaa asian. Eilen illalla sanoi Challenger, että häntä ei koskaan huvittanut kulkea Thimes-kujaa ja silmäillä virtaa ylöspäin, sillä on surullista katsoa lopulliseen päämaaliinsa. Hän on nimittäin vakuutettu siitä, että hänen luunsa joutuvat Westminster Abbeyhin. Summerlee vastasi happamasti hymyillen, että veli siis tietää, missä Millbankin vankila on sijainnut. Challengerin itserakkaus oli siksi suuri, että mikään tuollainen ei häntä loukannut. Hän vain hymyili partaansa ja toisti: "Oh, todellakin! Todellakin!" myöntyväisellä äänellä kuten puhutaan lapsille. Ja lapsia he ovatkin molemmat — toinen äksy ja kärtyinen, toinen kauhea ja raakamainen, vaikka molemmat nerokkaina miehinä olivat joutuneet aikansa tiedemiesten eturiviin. Äly, luonne, sielu — vasta tultuaan tuntemaan elämää voi huomata, kuinka erilaisia nuo kolme ovat.
Jo seuraavana päivänä me todella lähdimme matkaan. Kaikki tavaramme saimme mahtumaan molempiin kanootteihin ja itse majoituimme niihin siten, että sovun vuoksi asetimme professorit erikseen. Minä jouduin professori Challengerin toveriksi; hän oli mitä parhaimmalla tuulella, liikkui kuin kuumeessa, ja hänen kasvonsa loistivat pelkkää hyväntahtoisuutta. Olen jo oppinut tuntemaan hänen mielialojensa vaihtelut, enkä ollenkaan hämmästyisi, vaikka ukkonen jyrähtelisi päivän paistaessakin. On mahdotonta olla iloinen, ja yhtä mahdotonta olla surullinen hänen seurassaan, sillä joka hetki tuntee väristyttävää pelkoa siitä, milloin hänen vaarallinen luonteensa tekee jonkun äkkikäänteen.
Kaksi päivää me matkasimme vastavirtaa, pitkin jokseenkin suurta jokea; se oli noin satasen kyynärää leveä ja väriltään tumma mutta läpinäkyvä, niin että tavallisesti pohja näkyi. Amazonjoen sivujoet ovat enimmäkseen tällaisia, muutamat taas ovat valkeita ja läpinäkymättömiä, riippuen maasta, jonka läpi ne virtaavat. Tummat todistavat huonoa kasvullisuutta, kirkkaat taas savista maaperää. Kaksi kertaa olimme vähällä osua pyörteisiin ja koskiin ja meidän täytyi väistää niitä kantamalla kanootteja puoli peninkulmaa. Vesistön molemmilla rannoilla kasvavat puut olivat ikivanhoja, ja jokseenkin helposti voi tunkeutua niiden läpi, joten meidän oli helppo kantaa kanoottejamme. En koskaan unohda tämän matkan juhlallista salaperäisyyttä. Puiden korkeus ja runkojen paksuus oli minulle, kaupunginlapselle, aivan uskomatonta. Ne kohosivat komeina pilareina korkeuteen, kunnes me suunnattoman etäällä päittemme yläpuolella erotimme hämärästi niiden haarautuvan göötiläisinä ylöspyrkivinä polvekkeina, muodostaen yllemme laakean katon, jonka läpi joku yksinäinen auringonsäde pääsi pujahtamaan ja heitti kapean loistavan juovan tuohon majesteetilliseen pimeyteen. Astuessamme tuota lahonneitten kasvien muodostamaa paksua pehmeätä mattoa, hiipi sieluumme harras hiljaisuus kuten luostariholvin hämärässä, ja professori Challengerinkin äänekäs puhelu muuttui kuiskaukseksi. Yksin ollen en olisi tiennyt näiden jättiläispuiden nimiä, mutta molemmat tiedemiehemme neuvoivat meitä maallikoita. Tämä maa on kasvullisuutensa puolesta maailman rikkain seutu, mutta hyvin köyhä animalisen elämän tuotteista. Kauniit orkideat ja kummallisen väriset jäkälät ympäröivät puitten juuria, ja harhailevan auringonsäteen sattuessa kultaiseen allamandaan tai kirkkaanpunaiseen tacsoniaan tai ipomoean tummaan sineen, oli vaikutus suorastaan sadunomainen. Näissä metsäseuduissa pyrkii elämä, joka kammoaa pimeyttä, aina kohti valoa. Jokainen kasvi, pieninkin, yrittää ylöspäin ja ellei itse jaksa, turvautuu se voimakkaamman ja pitemmän veljensä apuun. Tavalliset köynnöskasvit ovat suuria ja reheviä, ja monet muut kasvit, jotka eivät muualla tiettävästi kiertele, oppivat täällä taidon päästä synkän metsän läpi. Niinpä esim. tavallinen nokkonen, jasmiini ja jacitara-palmu köynnöstyvät setripuiden runkoihin ja saavuttavat niiden huiput. Näissä majesteetillisissa holvikäytävissä kulkiessamme emme nähneet jälkeäkään animalisesta elämästä, mutta päittemme yläpuolella eli auringonpaisteessa käärmeitä, apinoita, lintuja ja laiskiaisia kurkistellen syvyyteen meidän pieniä horjuvia olentojamme. Aamun valjetessa huusivat mölyapinat kuorossa ja päivemmällä kuului vain hyönteisten surina kuin etäinen kosken pauhu, ja kaikki oli puunrunkojen ylhissä saleissa hiljaista. Kerran nähtiin sentään vääräsäärinen vaaniva eläin — joko muurahaisnieliäinen tai -karhu vaivalloisesti kömpimässä eteenpäin varjojen keskellä. Tämä oli ainoa Amazon-metsässä näkemäni elonmerkki.
Ja kuitenkin oli tässä salaperäisessä hämärässä jotain kummallista, joka todisti ettei ihmiselämäkään ollut meistä kaukana. Matkamme kolmantena päivänä kuulimme me kummallisen, syvän sykkivän äänen ilmassa, rytmillisen ja juhlallisen, joka hiljeni ja taas kuului koko aamupäivän. Molemmat veneet lipuivat eteenpäin vain muutaman kyynärän päässä toisistaan kuullessamme ensi kerran tuon sykinnän, ja intiaanimme istuivat hiljaa ja liikkumattomina kuin pronssiin valetut, innokkaasti kuunnellen ja kauhun kuvastuessa kasvoilla.
"Mitä tämä on?" kysyin minä.
"Rumpuja", vastasi lordi Roxton huolettomasti, "sotarumpuja. Olen ennenkin niiden äänen kuullut."
"Niin, sir, sotarumpuja", lisäsi Gomez. "Villejä intiaaneja; ne vaanivat meitä joka askeleellamme, kunnes saavat meidät tapetuiksi."
"Kuinka ne voivat meitä vaania?" kysyin katsoen tyhjään avaruuteen.
Puolirotuinen kohotti leveitä olkapäitään. "Sen tietävät paraiten intiaanit itse. Heillä on omat keinonsa. He vaanivat meitä. He puhuvat rumpukieltä keskenään. Tappavat meidät, jos vain voivat."
Saman päivän iltapäivänä — taskualmanakkani väitti sen olevan tiistain, elokuun 18 päivän — kuului vähintäin kuusi tai seitsemän rumpua eri tahoilta. Välistä olivat lyönnit nopeat, toisinaan ne taas harvenivat, toisinaan kuuli aivan selvästi, että ne olivat kysymyksiä ja vastauksia — kaukaa idästä kuului nopea staccato-pärinä, johon pohjoisesta vastasi ukkosmainen jylinä. Tässä alituisessa pauhinassa oli jotakin hermojatärisyttävää ja uhkaavaa, mikä näytti muodostuvan tavuttain sanoiksi: "Me tapamme teidät, jos voimme!" joka toistui loppumattomasti. Ei ainoatakaan ihmisolentoa näkynyt. Luonnonrauha ja lohdullinen tyyneys heijastui ympärillämme, mutta kaukaa kuului kanssaihmistemme viestinä: "Me tapamme teidät, jos vain voimme!"
Koko päivän rummut pauhasivat, milloin jylisten, milloin kuiskaten, ja niiden merkitys kuvastui soutajiemme kasvoilla. Näyttipä ylpeän puolirotuisenkin mieli olevan hyvin järkytetty. Mutta ensi kerran olivat Summerlee ja Challenger rohkeuden, nimittäin tieteellisen rohkeuden, edustajia. He pysyivät tyyninä kuin Darwin Argentinassa gauchojen keskellä ja Wallace malajilaismetsästäjien parissa. Armelias luonto on niin järjestänyt, että ihmisaivot eivät voi ajatella samalla kertaa kahta asiaa, niin että ollessaan tieteellisen innostuksen vallassa ei ihminen kiinnitä huomiotansa henkilökohtaisiin vaaroihin. Välittämättä noista salaisesti uhkaavista koko päivän kestävistä äänistä, panivat molemmat professorit merkille jokaisen näkemänsä linnun, jokaisen rannalla kasvavan pensaan, ja olivat monasti kiukkuisesti eri mieltä, jolloin Summerlee mutisi ja Challenger pauhasi, mutta kumpainenkaan ei kuullut intiaanien rummutusta; he istuivat yhtä rauhallisina kuin ennen poltellessaan savukkeita St. James Streetin varrella olevassa Royal Society-klubissa. Vain kerran alkoivat he puhua intiaaneista.
"Miranha- tai Amajucaintiaaneja", sanoi Challenger osoittaen peukalollaan kaikuvaan metsään.
"Aivan oikein, sir", vastasi Summerlee. "Saamme varmaan todeta, että näiden heimojen puhekieli on polysyntetistä, ja että ne itse ovat mongooleja."
"Tietysti on se polysyntetistä", sanoi Challenger sääliväisestä "Mikäli minä tiedän ei näissä seuduissa ole olemassakaan mitään muuta kielityyppiä, ja minä olen kuitenkin tutkinut niitä yli sadan. Teidän mongoolisuusteoriaanne epäilen suuresti."
"Ja minä kun luulin, että hyvin rajallisetkin vertailevan anatomian tiedot olisivat näyttäneet sen todeksi", sanoi Summerlee katkerasti.
Challenger nosti leukaansa, niin että vain parta näkyi hatunreunan alta. "Epäilemättä sen tieteenhaaran rajalliset tiedot johtaisivat sellaisiin tuloksiin, mutta henkilö, jolla on tyhjentävät tiedot, johtuu toisiin lopputuloksiin." He vilkaisivat toisiinsa uhmaten, ja koko ajan kuului heidän ympärillään kuiskaus: "Me tapamme teidät — me tapamme teidät, jos vain voimme!"
Sinä yönä ankkuroimme me kanoottimme raskailla kivillä virran keskelle ja valmistauduimme mahdollisen hyökkäyksen varalta. Mutta mitään ei tapahtunut, ja päivän koittaissa me jatkoimme matkaamme rummunpärinän hiljalleen tauotessa. Kolmen aikaan iltapäivällä me saavuimme jyrkän, enemmän kuin peninkulman pituisen vesiputouksen kohdalle, jossa professori Challengerin venhe viime matkalla oli kaatunut. Tässä oli ensimäinen joskin vähäpätöinen todistus hänen kertomuksensa totuudesta.
Intiaanit kantoivat ensin meidän kanoottimme, sitten tavaramme nuoren metsän läpi, joka täällä oli hyvin taajaa, ja me neljä valkoihoista kuljimme pyssy olalla heidän ja niiden vaarojen keskellä, jotka mahdollisesti uhkasivat meitä metsässä. Ennen iltaa olimme onnellisesti väistäneet vesiputouksen ja tulleet siitä noin kymmenen englannin peninkulman päähän, ja yöksi me pysähdyimme. Olimme silloin minun laskuni mukaan kulkeneet noin sata peninkulmaa sivujokea myöten sen jälkeen kun jätimme pääjoen.
Aikaisin seuraavan päivän aamuna alkoi matkamme varsinaisin ja tärkein osa. Jo aamunkoitosta asti oli professori Challenger ollut hyvin levoton ja pälyillen katsellut molempiin joen jyrkänteisiin.
Äkkiä hän huudahti hyvillään ja osoitti erästä puuta, joka omituisesti käyristyneenä taipui yli joen.
"Miksi te tuota sanotte?" kysyi hän.
"Sehän on assai-palmu", sanoi Summerlee.
"Aivan niin. Tämä assai-palmu on tienviittani. Salainen ovi on puolen peninkulman päässä täältä joen toisella rannalla. Ei mitään koloa ole puiden välissä. Se seikkahan juuri on niin ihmeellinen ja salaperäinen. Tuolla, missä näette vaaleanvihreitä kaisloja tummanvihreiden kasvien välissä, tuolla suurten puitten keskellä on minun oma tuntemattomaan maailmaan johtava oveni. Menkäämme sinne, niin saatte nähdä!"
Todellakin omituinen paikka. Löydettyämme tuon vaaleanvihreän ruovikon osoittaman kohdan työntelimme me kanoottejamme muutamia satoja kyynäröitä ruovikon läpi ja silloin aukeni eteemme uusi tyven suvanto, jossa vesi kirkkaana ja läpinäkyvänä kareili hietapohjalla. Tähän laskeva pieni joki oli noin kaksikymmentä kyynärää leveä, ja kasvullisuus sen rantamilla hyvin rikas. Ei kukaan, joka ei olisi huomannut, että ruovikko jonkun matkan päässä vaihtui pensaisiin, olisi voinut aavistaa, että siellä oli sellainen vesistö, eikä uneksiakaan sellaisesta satumaasta, joka siellä avautui.
Sillä satumaa se oli — ihmeellisin satumaa, mitä ihmisen mielikuvitus voi esiin loihtia. Komeat kasvit yhtyivät meidän päittemme yläpuolella poimuuntuneina toisiinsa muodostaen luonnollisen suojuksen, ja tämän vihreän kaarikatoksen alla virtasi kultaisessa hämärässä vihreä läpikuultava joki, kauniina jo itsestäänkin, mutta noiden harvinaisten valoläikähdysten kaunistamana, jotka kuin siivilöityinä ja vaimennettuina tunkeutuivat läpi katoksen. Kristallinkirkkaana, peilityynenä ja vihreänä päilyi joki lehtikatoksensa alla, ja jokainen aironveto synnytti tuhansia kristallileikkeleitä sen loistavalle pinnalle. Tämä oli sopiva tie ihmeitten maahan. Kaikki intiaanien jäljet olivat kadonneet, mutta animalista elämää ilmeni enemmän, ja eläinten kesyys todisti, että täällä asti ei yksikään metsästäjä ollut koskaan käynyt. Toimeliaat pienet mustat samettiapinat, joilla oli lumivalkeat hampaat ja loistavat veitikkamaiset silmät, lörpöttelivät meidän ohi kulkiessamme. Toisinaan alligatori syöksyi rantaäyräältä veteen. Kerran kurkisteli meitä tummakarvainen tapiiri pensaikosta ja mennä lönkytteli sitten metsään. Mutta näimmepä myös keltaisen notkean suuren puuman hiipivän vesakossa, ja sen vihreät ilkeät silmät säkenöivät vihaa, kun se näki meidät. Lintumaailma oli sangen rikas, erityisen paljon oli kahlaajia; haikarat ja ibikset kerääntyivät valkoisiksi ja punaisiksi ryhmiksi rantojen puunkaroille ja kristallikirkkaassa vedessä, jota me sousimme, vilisi kaikenmuotoisia ja -värisiä kaloja.
Kolme päivää kuljimme me tässä vihreässä tunnelissa. Etäämpää saattoi tuskin erottaa, missä vihreä vesi loppui ja vihreä holvikaari alkoi. Luonnon rauhaa eivät täällä häirinneet ihmisten jäljet.
"Täällä ei ole intiaaneja. He pelkäävät Curuparia", sanoi Gomez.
"Curupari on metsien henki", selitteli Roxton, "mutta sillä nimellä tarkoitetaan yleensä pahoja henkiä, Intiaaniraukat luulevat, että täällä on jotain pelättävää, eivätkä sen vuoksi tule tänne päin."
Kolmantena päivänä huomasimme ilmeisesti, että kauan emme voisi jatkaa kanoottikulkuamme, sillä uoma tuli yhä matalammaksi. Tämän tästä veneemme tarttui pohjaan. Lopulta me vedimme veneet ruovikkoon ja vietimme siellä yötä. Seuraavana aamuna lähdimme, lordi Roxton ja minä, tarkastusmatkalle kulkien metsän läpi joen suuntaan, mutta kun vesi yhä väheni, palasimme me takaisin ja ilmoitimme professori Challegerin arvelun todeksi, nimittäin että olimme kulkeneet kanooteillamme niin pitkälle kuin oli mahdollista. Me vedimme ne sen vuoksi maihin, piilotimme ne pensaikkoon ja löimme kirveillämme lähellä oleviin puihin rasteja, jotta palatessamme voisimme ne löytää. Sen jälkeen jaoimme me kannettavamme — pyssyt, ampumavarat, ruokatavarat, teltan, huovat ja monet muut kapineet — sälytimme ne hartioillemme ja aloimme taivaltaa matkamme vaivalloisinta osaa.
Heti alussa sävähtivät meidän ruutitynnyrimme, kunnon professorit, ilmi kiistaan, Challenger oli meihin yhdyttyään ollut koko seurueen johtajana, ja se seikka oli koko ajan ilmeisesti suututtanut Summerleeta. Kun hän nyt määräsi virkaveljellensä erityisen velvollisuuden aneroidi-barometrin kantamisen — niin puhkesi kauan pidätetty rajuilma valloilleen.
"Pyydän kysyä, sir", sanoi Summerlee teeskennellyn tyynesti, "millä oikeudella te annatte tällaisia määräyksiä?"
Challenger katsoa mulkoili häneen pöyhistelevästi.
"Minä teen sen, professori Summerlee, koska olen retkikunnan johtaja."
"Minun täytyy sanoa, sir, että minä en tunnusta teitä sellaiseksi."
"Todellakin!" Challenger kumarsi kömpelön ivallisesti. "Tahtoisitteko täsmälleen määritellä minun asemani?"
"Kyllä, sir. Te olette mies, jonka totuudenmukaisuutta epäillään, ja tämä komitea on tullut tänne ottamaan asiasta selkoa. Te, sir, matkustatte tuomarienne seurassa."
"Oi, mitä pitää minun kuulla", sanoi Challenger ja istuutui kanootin reunalle, "Siinä tapauksessa te taivallatte eteenpäin, ja minä tulen jäljessä niin kuin minua haluttaa. Ellen minä ole johtaja, ei kukaan voi vaatia, että minä johtaisin."
Onneksi oli joukossamme kaksi nerokasta miestä lordi Roxton ja minä — jotka estimme oppineita professorejamme riidanhaluisuutensa ja houkkamaisuutensa tähden lähettämästä meitä tyhjin toimin Lontooseen takaisin. Mutta kyllä tarvittiin monet puheet, monet rukoukset ja selvitykset heitä rauhoittamaan. Viimein marssi Summerlee uhmailevasti hymyillen piippuinensa edellä ja Challenger astua köpitti mutisten perässä. Juuri näihin aikoihin huomasimme me sattumalta, että nuo molemmat oppineet eivät voineet sietää Edinburghissa vaikuttavaa tohtori Illingworthia. Siitä hetkestä asti käytimme tätä pelastuskeinonamme; jos epäsopua syntyi professoriemme kesken, mainitsimme me ohimennen tuon skotlantilaisen zoloogin nimen, jolloin molemmat riitapukarit tulivat heti ystäviksi ja yksimielisinä lausuivat suuren halveksumistunteensa yhteistä kilpailijaansa kohtaan.
Hanhenmarssissa kuljimme edelleen pitkin jokiäyrästä. Joki kapeni tavalliseksi puroksi ja lopulta hävisi suureen, sienimäiseen, vihreämättäiseen rämeikköön, johon me vajosimme polvia myöten. Seutu oli aivan moskiittiparvien ja muiden epämiellyttävien hyönteisten vallassa, niin että iloitsimme suuresti päästyämme kovalle maalle ja löydettyämme tien, jota kulkien voimme välttää tuon myrkyllisen nevan. Etäämmälle kuului kuin urkujen soittoa, niin kovaääninen oli hyönteisten surina.
Toisena päivänä siitä kun olimme jättäneet kanootit huomasimme, että seudun maisemat muuttivat luontoa. Tiemme kohosi keskeytymättä, ja vähitellen metsät harvenivat ja menettivät troopillisen rehevyytensä. Lietteisen Amazontasangon suunnattoman suuret puut väistyivät täällä fenix- ja kookospalmujen tieltä. Kosteammissa syvännepaikoissa levittelivät mauritiapalmut miellyttävästi riippuvia lehtiään. Me matkustimme aivan kompassin mukaan, ja pari kertaa professori Challenger joutui kiistaan molempien intiaanien kera, jolloin — toistaaksemme professorin harmistuneet sanat — koko seurue yksimielisesti "luotti enemmän kehittymättömien villi-ihmisten puutteelliseen vaistoon kuin eurooppalaisen sivistyksen korkeimpaan tuotteeseen." Kolmantena päivänä näyttäytyi todeksi, että olimme menetelleet oikein, kun Challenger myönsi tuntevansa useita merkkejä ensimäiseltä matkaltaan; eräässä kohdassa keksimme me tulen mustaamia kiviä, jotka epäilemättä olivat leiripaikan jäännöksiä.
Kuljimme yhä ylöspäin ja meiltä meni kaksi päivää ennenkun pääsimme erään kivisen rinteen yli. Kasvikunta oli taas muuttunut, ja elfenluupuu oli ainoa, jota täällä vielä kasvoi, paitsi ääretöntä määrää orkideoja, joiden joukossa opin tuntemaan harvinaisen Nuttonia Vexillorian ja cattleian sekä odontoglossumin ihanat ruusunhohtavan tulipunaiset kukat. Piikivipohjaisia ja sanajalkarantaisia puroja pulppusi esiin kukkulan kapeista solista, ja joka ilta leiriydyimme me jonkun joenpoukaman rantamalle, josta pyydystimme itsellemme herkulliseksi illalliseksi pieniä siniselkäisiä, kooltaan ja muodoltaan Englannin forelleja muistuttavia kaloja.
Yhdeksäntenä päivänä siitä, kun olimme jättäneet kanoottimme, kuljettuamme noin satakaksikymmentä englannin peninkulmaa loppuivat puut vähitellen ja niiden sijalla kasvoi vain pensaita. Mutta nyt tuli eteemme oikea bambumetsä, niin taaja, että meidän täytyi raivata tietä itsellemme intiaanien leveäteräisillä puukoilla. Tämän esteen läpi tunkeutuminen vei meiltä aikaa koko päivän kello seitsemästä aamulla kahdeksaan illalla — paitsi kahta parin tunnin keskeytystä. Ei voi ajatella mitään ikävämpää ja yksitoikkoisempaa puuhaa, sillä kaikkein avonaisimmillakaan paikoilla en nähnyt muuta kuin korkeintaan kymmenen kyynärää eteeni, ja tiheimmillä kohdilla oli näköalani lordi Roxtonin pumpulinutun selkäpuoli ja puiden keltaiset putket molemmilla sivuillani. Ylhäältä pilkisti kapea valojuova ja viisitoista jalkaa päittemme yläpuolella näyttivät putkien huiput huojuvan tummansinistä taivasta vasten. En tiedä, mitkä eläimet asuvat tällaisissa tiheikkömetsissä, mutta usein kuulimme me suurten petojen liikkuvan läheisyydessämme. Juuri pimeän maille laskeutuessa pääsimme me pois bambumetsästä ja leiriydyimme heti lopen väsyneinä tuon raskaan päivätyön tehtyämme.
Aikaisin seuraavana aamuna olimme taas liikkeellä ja huomasimme maan jälleen muuttaneen luonnettaan. Takanamme kohosi bambumuuri. Edessämme aukeni laaja tasanko, joka hiukan kohosi ja oli täpösen täynnä sanajalkapuita. Aaltoilevana tuo maisema levittäytyi; vasta kaukana näytti sen katkaisevan pitkä mutkitteleva harjanne. Sille ehdimme me päivällisen aikaan, mutta sen takaa tuli näkyviin vain matalahko laakso, joka vähitellen kohosi aina taivaanrantaan asti. Mutta nyt sattui jotain, joka voi olla sangen tärkeätä — mutta myös aivan arvotontakin.
Professori Challenger, joka viimeksi pestattujen intiaanien kera astui seurueen etunenässä, pysähtyi äkkiä ja osoitteli innokkaasti oikealle. Samassa huomasimme me noin peninkulman matkan päässä jonkun suuren, tumman linnun, joka hitaasti siipiään räpytellen nousi maasta ja leijaili poispäin kadoten valtavien sanajalkojen sekaan.
"Näittekö sitä?" huusi Challenger haltioissaan. "Summerlee, näittekö sitä?"
Hänen virkaveljensä katsoa tähysteli siihen suuntaan, jonne eläin oli kadonnut.
"Miksi te tuota sitten luulitte?" kysyi hän.
"Olen vakuutettu siitä, että se oli pterodaktylus."
Summerlee alkoi nauraa hohottaa.
"Lorua! Sehän oli haikara, mikäli minä olen ikinä sellaista nähnyt."
Challenger oli niin suunniltaan, että hän ei voinut puhua. Hän heilautti taakkansa selkäänsä ja jatkoi matkaansa. Lordi Roxton tuli luokseni ja näytti entistä totisemmalta. Hänen kädessään oli hänen zeiss-kaukoputkensa.
"Huomasin linnun ennenkun se lensi puiden väliin", sanoi hän. "En käy päättämään, mikä lintu se oli, mutta metsästäjäkokemuksieni perustalla voin väittää, etten ole koskaan eläissäni sellaista nähnyt."
Näin ovat asiat. Olemmeko todellakin tuntemattoman maailman kynnyksellä ja lienemmekö tosiaan kohdanneet sen uuden maan etuvartiot, josta johtajamme puhuu? Olen kertonut teille tapauksen sellaisenaan, ja te tiedätte nyt yhtä paljon kuin minäkin. Tämä oli ainoa merkillinen tapahtuma, sillä muuta erikoista ei ole sattunut.
Ja nyt, arvoisat lukijani, sikäli kuin niitä koskaan saan, olen kuljettanut teitä leveätä jokea ylöspäin, läpi korkean ruovikon ja vihreän tunnelin, pitkää palmuja kasvavaa rinnettä pitkin, läpi bambutiheikön ja halki sanajalkakentän. Määränpää oli nyt edessämme.
Noustuamme harjanteelle, järjestyksessä jo toiselle, aukeni eteemme palmuja kasvava tasanko, ja me näimme tuon saman korkeitten punertavien kallioitten rivin, joka oli minulle kuvasta tuttu. Minulla on se nyt tätä kirjoittaessani edessäni, eikä kukaan epäile, ettei se olisi sama. Sen lähin osa on noin seitsemän peninkulman päässä leiripaikastamme, ja sitten jatkuu se silmänkantamattomiin. Challenger käydä tassuttelee edestakaisin kuin kilpataistelukukko, ja Summerlee vaikenee mutta näyttää yhä epäilevän. Yksi päivä vielä, ja ainakin jotkut epäilykset ovat haihtuneet. Josén mukana, jonka käden läpi tunkeutui katkennut bamburuoko ja joka välttämättä tahtoo päästä kotiinsa, lähetän minä tämän kirjeeni ja toivon sydämestäni, että se joskus joutuisi teidän käteenne. Kun tilaisuus sattuu, kirjoitan heti jatkoa.