Kadonnut maailma

by Arthur Conan Doyle

YHDEKSÄS LUKU

"Kuka olisi voinut sellaista aavistaa?"

Meille on tapahtunut jotain kauheata. Kuka olisi voinut sellaista aavistaa? En näe mitään huoltemme loppua. Voi käydä niin, että olemme pakoitetut viettämään koko elämämme tällä ihmeellisellä, saavuttamattomalla paikalla. Minä olen vielä niin päästäni pyörällä, että tuskin voin selvästi ajatella enemmän nykyisyyden tosiasioita kuin tulevaisuuden mahdollisuuksia. Minun hämmästyneet aistini näkevät kaiken tapahtuneen aivan hirvittävänä ja vastaiset hetket näyttävät pimeiltä kuin yö.

Eivät milloinkaan ole ihmiset joutuneet vaikeampaan asemaan eikä ole mitään hyötyä siitäkään, että ilmoittaisimme paikan maantieteellisen aseman ja kehoittaisimme ystäviämme lähettämään tänne apuretkikunnan. Vaikkapa he sen voisivat tehdä, olisi meidän kohtalomme kaikkien inhimillisten laskelmien mukaan ratkaistu jo paljon ennen retkikunnan saapumista Etelä-Ameriikkaan.

Suoraan sanoen olemme aivan yhtä kaukana ihmisten tarjoamasta avusta, kuin jos olisimme kuussa. Jos me pelastumme, riippuu se vain meidän henkilökohtaisista ominaisuuksistamme. Seuralaisinani on kolme etevää miestä, joilla on terävä pää ja lannistumaton rohkeus. Vain tämän tosiasian perustalla on ainoa toivomme. Vain katsellessani tovereitteni huolestumattomia kasvonpiirteitä minä näen valoa tässä pimeydessä. Muuten toivon, että minäkin ulkonaisesti kyllä olen yhtä huolettoman näköinen kuin hekin. Sisällisesti olen täynnä vaaranpelkoa.

Sallikaa minun niin yksityiskohtaisesti kuin mahdollista kertoa teille niiden tapahtumain sarjat, jotka johtivat tähän onnettoman tilanteeseen.

Lopettaessani viime kirjeeni minä mainitsin, että me olimme seitsemän peninkulman päässä punervain kallioitten julmasta jonosta, mikä epäilemättä kaarsi professori Challengerin kuvailemaa ylätasankoa. Kallioitten korkeus näytti minusta nousevan muutamin paikoin yli sen määrän, minkä professori oli maininnut, sillä jotkut niistä kohosivat aina tuhannen jalan korkeuteen, ja ne olivat ihmeellisen uurteisia, sillä tavalla, kuin minun luuloni mukaan, on laita basalttiylängöissä. Jotakin samantapaista saa nähdä Salisbury Cracsissa Edinburgin luona. Huipulla näki selviä kasvullisuuden merkkejä — äyräs oli pensaitten reunustama ja korkeita puita näkyi loitompana. Niin pitkälti kuin voi nähdä, ei ollut huomattavissa mitään, mikä olisi viitannut eläimellisen elämän olemassaoloon.

Sinä iltana me sijoitimme telttamme aivan kallion alle karulle ja autiolle paikalle. Seinämät yläpuolellamme eivät olleet ainoastaan äkkijyrkät vaan vieläpä ne yläosassaan kaartuivat ulospäin, niin että ei voinut olla puhettakaan kiipeämisestä. Läheisyydessämme oli se korkea ja kapea pylväsmäinen kallio, josta minä kai jo mainitsin tämän kertomuksen alussa. Se muistuttaa leveätä punaista kirkontornia. Sen huippu on ylätasangon kanssa samalla korkeudella, mutta suuri kuilu eroittaa ne toisistaan. Pylvään päässä kasvoi korkea puu. Sekä pylväskallio että varsinainen kallio olivat verraten matalat — luulen, että ne eivät nousseet yli viiden- tai kuudensadan jalan.

"Juuri tuonne", sanoi professori Challenger puuta osoittaen, "oli pterodaktyli lentänyt. Minä kiipesin puoliväliin kalliota enenkun ammuin sen."

Kun Challenger puhui pterodaktylistään katsoin minä professori Summerleeta ja olin hänessä ensi kerran huomaavinani joitakuita alkavan luottamuksen ja katumuksen merkkejä. Hänen ohuet huulensa eivät vetäytyneet pilkkahymyyn, päinvastoin hänen kasvoissaan kuvastui jännitys ja hämmästys. Myöskin Challenger sen huomasi ja iloitsi voiton esimausta.

"Tietystikin", sanoi hän töykeän sarkastiseen tapaansa, "professori Summerlee arvelee, että minä puhuessani pterodaktylistä tarkoitan haikaraa — kuitenkin sellaista haikaraa, jolla ei ole höyheniä vaan nahkamainen iho, kalvomaiset siivet ja hampaita leuoissa." Hän virnisteli ja iski silmää sekä kumarteli, kunnes hänen kollegansa käänsi selkänsä ja meni tiehensä.

Nautittuamme seuraavana aamuna yksinkertaisen aamiaisen, kahvia ja maniokia — meidän täytyy säästää varastoamme — pidimme me sotaneuvottelun harkiten miten parhaiten voisimme päästä yllämme kohoavalle tasangolle.

Challenger toimi puheenjohtajana ja käyttäytyi niin juhlallisesti kuin olisi hän ollut hovioikeuden presidentti. Kuvitelkaa hänet suurella kivellä istuvana hullunkurinen pieni olkihattu päässänsä, puoliksi sulkeutuneitten silmäluomien alta sinkoavan ylhäisen katseensa meitä hallitessa, samalla kun hänen suuri partansa huojui sinne tänne, hänen hitaasti käsitellessään meidän nykyistä asemaamme ja vastaisia liikkeitämme.

Hänen edessään olisitte nähneet meidät kolme, — minut, päivänpolttamana, nuorena ja voimakkaana jalkamatkan ja ulkoilmaelämän vaikutuksesta; Summerleen juhlallisena mutta vielä kriitillisenä, tuo ikuinen piippu suussansa; lordi Roxtonin, miehen, terävän kuin partaveitsi hoikkine, notkeine muotoineen pyssynkahvaan nojautuneena ja haukankatseensa innokkaasti puhujaan kiinnitettynä. Takanamme seisoivat eri ryhmissä molemmat tummat puolirotuiset sekä pieni intiaanijoukko, mutta edessämme ja yllämme kohosivat nuo mahtavat, punervat kallioseinämät, jotka estivät meitä pääsemästä määrämme päähän.

"Minun ei tarvitse sanoa", huomautti johtajamme, "että minä täällä viimeksi käydessäni yritin kaikkia keinoja päästäkseni kalliolle, ja missä minä epäonnistuin, siinä ei kaiken todennäköisyyden nimessä kellään toisellakaan ole onnistumisen mahdollisuuksia, sillä minä olen tottunut vuorikiipeilijä. Silloin minulla ei ollut mitään niistä kojeista, joita nyt varovaisuuden vuoksi olen ottanut mukaani. Niiden avulla tiedän varmasti pääseväni tuon irrallisen kalliopylvään huippuun, mutta kun suuri kallio on siitä erillään, on turhaa sinne noustakaan. Viime kerralla minua kiirehti sadeajan lähestyminen ja varastojeni vaillinaisuus. Nämä seikat rajoittivat aikaani ja huomautan vain, että olen tutkinut vuorenseinämän kuuden penikulman pituudelta tästä itään enkä löytänyt mitään tietä tuonne ylös. Mitä nyt tekisimme?"

"Minun nähdäkseni on olemassa vain yksi järjellinen ratkaisu", sanoi professori Summerlee. "Jos te olette tutkinut vuoren itäisen kyljen, täytyy meidän seurata sen vasenta sivustaa etsien sieltäpäin ylöspääsymahdollisuuksia."

"Aivan oikein", sanoi lordi Roxton. "Tämä ylätasanko ei luultavasti ole kovinkaan suuri ja meidän on parasta kiertää sitä kunnes joko löydämme tien, jota myöten helposti pääsemme tuonne ylös, tai sitten tulemme takaisin lähtöpaikallemme."

"Minä olen jo sanonut tälle nuorelle ystävällemme", sanoi Challenger, joka aina puhui minusta kuin kymmenvuotiaasta koulupojasta, "että kaikkien helposti kuljettavien teitten olemassaolo on sula mahdottomuus jo siitä yksinkertaisesta syystä, että jos kulkutie olisi olemassa, ei huippu olisikaan eristetty eivätkä sellaiset ehdot siellä vallitsemassa, jotka ovat niin ihmeellisesti vaikuttaneet yleisiin säilymisenlakeihin. Minä kuitenkin myönnän, että voi löytyä paikkoja, joista taitava kiipeilijä voi päästä huipulle mutta joista kömpelö ja raskas eläin ei mitenkään voi laskeutua maahan. On aivan varmaa, että löytyy kohta, josta voi kiivetä ylätasangolle."

"Kuinka sen niin varmasti tiedätte, sir?" kysyi professori Summerlee terävästi.

"Koska edeltäjäni, ameriikkalainen Maple White, on päässyt sinne kiipeämään. Kuinka hän muuten olisi voinut nähdä tuon pedon, jonka hän piirsi luonnoskirjaansa?"

"Nuo teidän pakinanne poikkeavat syrjään todistettujen faktojen tieltä", intti professori Summerlee itsepäisesti. "Myönnän, että teidän ylätasankonne on olemassa, koska olen sen nähnyt, mutta vielä en ole tullut vakuutetuksi siitä, että se voisi tarjota nähdäksemme mitään elämän ilmauksia."

"Sillä mitä te, sir, myönnätte tai olette myöntämättä on määrättömän pieni merkitys. Olen kuitenkin ilahtunut huomatessani että kuitenkin ylätasanko on mahtunut käsityskykyynne." Hän katseli ylös sitä kohden ja meidän hämmästykseksemme hyppäsi heti alas kiveltä, kävi käsiksi Summerleen kaulukseen ja väänsi hänen kasvonsa ylöspäin. "Katsokaa nyt, sir", huusi hän käheänä innostuksesta, "Joko teille nyt käy selväksi, että ylätasangolla on meille näytettävänä animalista elämää?"

Minä olen maininnut, että tuuhea, vihreä pensasseppele kiersi pitkin kallion reunaa. Näistä pensaista pistihe nyt esiin musta kiiltävä esine. Kun se hitaasti ojentautui ja jäi riippumaan kuilun ylle, huomasimme me sen olevan suuren käärmeen, jolla oli omituisen litteä, lapiomainen pää. Se liikkui huojuen yläpuolellamme minuutin ajan ja aamuaurinko kimalteli sen liukkaista kiemurtelevista silmukoista. Sitten se hitaasti vetäytyi taaksepäin ja katosi. Summerleesta oli tämä niin mielenkiintoista, että hän vastaansanomatta oli antanut Challengerin kääntää hänen päänsä ylöspäin. Mutta nyt työnsi hän virkaveljensä luotaan ja saavutti tavallisen arvokkaisuutensa.

"Minua ilahuttaisi suuresti, professori Challenger", sanoi hän, "jos voisitte esittää päähänpistonne käymättä kiinni kurkkuuni. Ei edes ylen yleisen pytonormin ilmaantuminen voi mielestäni oikeuttaa teitä käyttämään sellaisia vapauksia."

"Mutta elämää on tuolla ylhäällä joka tapauksessa", vastasi toinen aivan riemuitsevasti. "Ja kun minä nyt teistä jokaiselle — olkoon joukossamme kuinka ennakkoluuloisia ja typeriä yksilöitä tahansa — olen kouraantuntuvalla tavalla todistanut tämän tärkeän johtopäätöksen oikeudellisuuden, olen minä sitä mieltä, että teemme parhaiten lähtiessämme liikkeelle, vasemmalta puolelta hakeaksemme nousupaikkoja kalliolle."

Maa kallion juurella oli kivistä ja epätasaista, niin että eteenpäinkulku oli hidasta ja vaivalloista. Äkisti me kuitenkin näimme jotain, joka vaikutti meihin virkistävästi. Löysimme vanhan leiripaikan jäännöksiä, muutamia tyhjiä Chicagon leimalla merkittyjä säilykerasioita, pullon, jonka kyljestä vielä voi lukea sanan "Konjak", rikkinäisen rasianaukaisijan ja joukon muita jätteitä, jotka todistivat matkamiesten käyneen paikalla. Rääsyinen revelty sanomalehti näkyi olevan Chicago Democrat, mutta siinä ei ollut päivänmäärää.

"Se ei ole minun", sanoi Challenger. "Se on varmaan Maple Whiten."

Lordi Roxton oli mielenkiinnolla katsellut suurta saniaispuuta, joka varjosti leiriä. "Katsokaahan tätä", sanoi hän. "Minä luulen, että se on tarkoitettu tienviitaksi."

"Varmasti se on tienviitta", sanoi Challenger. "Mitä muuta se voisi olla? Kun meidän tienraivaajamme huomasi olevansa vaarallisella matkalla, jätti hän tähän tämän merkin, jotta se, joka mahdollisesti seuraisi hänen jälkiään, tietäisi mitä tietä hän on kulkenut. Ehkä tuonnempanakin tapaamme samanlaisia osoituksia."

Niin tapahtuikin, mutta ne olivat laadultaan kauheita ja kovin yllättäviä. Aivan vuoren juurella kasvoi jono bamburuokoja, samanlainen, jonka läpi matkallamme olimme kulkeneet. Monet niistä olivat kaksikymmentä jalkaa pitkiä, ja niiden kärjet suippenivat niin teräviksi, että ne olivat aivankuin vaarallisia keihäitä. Me kuljimme bambumetsän sivua myöten, mutta silloin minä näin jotakin valkoista sen keskellä. Tutkiessani huomasin sen olevan lihattoman pääkallon. Se oli irtaantunut luurangosta, joka oli jonkun askeleen päässä maassa. Käyttäen intiaanien suuria puukkoja raivasimme tieltämme puita senverran, että voimme tarkemmin tutkia tämän murhenäytelmän yksityisseikkoja. Vaatteista ei ollut enää paljon tietoa, mutta lahonneissa jaloissa oli kengänriekaleita jäljellä, ja niistä voi päättää kuolleen olleen eurooppalaisen. Luiden joukosta löysimme New-Yorkissa olevan Hudsonin liikkeen valmistaman kellon ja perät kynävarsineen. Myös oli siellä hopeainen savukekotelo, jonka kuoreen oli kaiverrettu "J. C. — A. E. S." Metallin kiilto todisti, että onnettomuus ei ollut tapahtunut kovin kauan sitten.

"Kukahan hän mahtaa olla?" kysyi lordi Roxton. "Miesraukka, joka ainoa hänen luistaan on ruhjoutunut."

"Ja bambu kasvaa hänen pirstoutuneitten kylkiluittensa välissä", sanoi Summerlee. "Kyllähän se kasvaa nopeasti, mutta käsittämättömältä minusta tuntuu, että tämä kuollut ruumis on voinut maata tässä siksi, että ruoko on kasvanut kaksikymmentä jalkaa."

"Miehen identtisyyttä en epäile", sanoi professori Challenger. "Kulkiessani virtaa ylöspäin, ennenkun saavutin teidät haciendassa, kyselin tietoja Maple Whitesta. Parassa eivät tienneet mitään. Hänen skitsikirjassaan oli kuva, joka esitti häntä syömässä aamiaista erään papin kanssa Rosariossa, ja siitä sain tienviitan etsiessäni. Onnistuin saamaan tietoja tästä papista, ja vaikka hän oli hyvin halukas kiistelemään ja pani pahakseen, kun minä huomautin, mikä käänteentekevä vaikutus nykyaikaisella tieteellä on hänen uskonoppiinsa, antoi hän minulle tarpeelliset selvitykset. Maple White kulki Rosarion kautta neljä vuotta sitten ja kaksi vuotta ennemmin, kun minä näin hänen kuolleen ruumiinsa. Silloin hän ei ollut yksinään, vaan ystävänsä, erään ameriikkalaisen, nimeltä James Cover, kera, joka oli odottanut veneessä, eikä pastori niin ollen ollut häntä tavannut. Luulen senvuoksi, että ei ole epäilemistäkään, että nämä eivät olisi James Coverin maalliset jäännökset."

"Eikä myöskään ole epäilemistäkään, millä tavalla hän kuoli. Hän on pudonnut tai työnnetty kallionreunalta ja on pudotessaan tullut seivästetyksi. Kuinka voisi muuten selittää nuo ruhjotut luut ja kuinka hänet olisivat lävistäneet hänen päänsä yläpuolelle ulottuvat piikit?"

Seisoimme sanattomina noita pirstoutuneita jäännöksiä katsellen ja tuntien todeksi lordi Roxtonin sanat. Kallion uhkaava reuna pistihe yli bambuviidakon. Varmasti oli hän pudonnut tuolta maahan. Mutta oliko hän todella pudonnut? Oliko tapahtunut onnettomuus? Vai jo alkoivat pelottavat ja onnettomuutta ennustavat mahdollisuudet keräytyä tämän tuntemattoman maan ympärille.

Me astuimme vaieten edelleen ja puikkelehdimme kallioitten ympäri, jotka olivat tasaisia ja keskeytymättömiä kuin etelänapamaitten jääkentät. Viiden peninkulman matkalla en nähnyt en rakoa enkä koloa. Mutta yht'äkkiä keksimme jotakin, joka antoi meille uutta toivoa. Sateensuojaisessa kallionsyvennyksessä oli nuoli, joka osoitti länttä kohti.

"Taas Maple White", sanoi professori Challenger. "Hänellä näytti olleen aavistus, että hänen jälkiään aletaan tutkia."

"Hänellä oli siis varastossaan liitua?"

"Löysin hänen matkalaukussaan olleitten tavaroitten joukosta laatikon värillisiä liituja. Muistuttelen, että valkeata oli vain lyhyt pätkä jäljellä."

"Siinä meillä on varma todistus", sanoi professori Summerlee. "Emme voi muuta kuin seurata hänen ohjaustansa ja kulkea länteen päin."

Kuljettuamme noin viisi peninkulmaa löysimme taas toisen nuolen vuorenseinämässä. Tässä vuori ensi kerran muodosti pienen halkeaman. Siinä oli vielä toinenkin eteenpäin viittaava merkki, joka näytti osoittavan, että etsittävä kohta oli korkeammalla kuin meidän jalkaimme alla oleva maa.

Seisoimme juhlallisessa paikassa, sillä vuorenseinämät olivat niin jättiläismäiset ja sinisestä taivaasta näkyvä juova niin kapea ja vihertävän vuorenreunan varjostama, että vain hämärä valonheijastus lankesi pohjaan. Emme olleet syöneet moneen tuntiin ja olimme äärettömästi uupuneet kulkemisesta kivisellä tiellä ja epäsäännöllisestä matkasta, mutta hermomme olivat niin jännittyneet, että emme voineet pysähtyä. Annoimme intiaanien tehtäväksi leirin pystyttämisen, ja me neljä molempien puolirotuisten kera tunkeuduimme ahtaaseen solaan.

Sen suu oli vain neljäkymmentä jalkaa leveä ja kapeni äkkiä loppuen terävään kulmaan, joka oli aivan liian jyrkkä ja liukas kiivettäväksi. Tätä ei tienraivaajamme ollut voinut tarkoittaa. Me käännyimme takaisin — koko sola oli noin neljännespeninkulman pituinen — ja äkkiä keksi lordi Roxtonin terävä katse jotakin erinomaista. Ylhäällä varjossa oli tummempi pyöreä kohta. Sehän ei voinut olla muu kuin luolan suu.

Vuoren juurella oli tässä kohden joukko irtonaisia kiviä ja niiden avulla voimme kiivetä. Päästessämme kolon luo, hälvenivät kaikki epäilykset. Siinä oli vuorikäytävän suu, ja sitä paitsi sen toisessa sivussa oli tuo sama osoittava nuoli. Tästä paikasta Maple White ja hänen onnettomuustoverinsa olivat vuorivaelluksensa alkaneet.

Olimme aivan liian innostuneita palataksemme leiriin — ensimäisen tutkimusmatkan täytyi alkaa heti. Lordi Roxtonilla oli laukussaan sähkölyhty, ja se oli meidän valoneuvonamme. Lordi kulki etunenässä ja me seurasimme hänen kantapäillään.

Luola oli ilmeisesti veden syövyttämä, sillä sen seinämät olivat kiiltävät ja lattia pyöreiden kivien peittämä. Se ei ollut sen korkeampi, kuin että mies töin tuskin voi seistä siellä taivuttamatta selkäänsä. Sen pituus suoraan vuoren sisään päin oli viisikymmentä syltä, mutta sitten se muodosti 45 asteen kulman. Pian se tuli yhä kaltevammaksi, ja meidän täytyi nelin kontin ryömiä eteenpäin irtonaisten kivien yli, jotka pahasti pyöriskelivät kulkiessamme. Äkkiä huudahti lordi Roxton. "Luola on tukossa!" sanoi hän.

Me tungeskelimme hänen selkänsä takana ja näimme kellervän valojuovan avulla muurin murtunutta basalttia, joka ulottui aina kattoon asti. "Katto on sortunut!"

Turhaan irroitimme me muutamia pienempiä kiviä. Tästä oli seurauksena vain se, että suuremmat kivet irtausivat sekä olivat vähällä vieriä ja murskata meidät. Oli selvää, että emme kyenneet estettä poistamaan. Maple Whitea päämääräänsä johtanut tie ei ollut enää kuljettavissa.

Kovin apein mielin ryömimme me pimeän tunnelin läpi ja palasimme leiriin.

Ennenkun jätimme solan tapahtui kuitenkin jotakin, jonka seuraukset vaikuttivat ratkaisevasti.

Seisoimme rotkossa neljänkymmenen jalan päässä luolan suusta, kun äkkiä suunnattoman suuri kivi vieri ohitsemme hirveätä vauhtia. Itse emme voineet nähdä mistä päin se putosi, mutta palvelijamme, puolirotuiset, jotka olivat seisoneet luolan suun kohdalla, sanoivat, että se oli vierinyt heidän ohitsensa ja sen vuoksi oli sen täytynyt pudota ylätasangolta. Silmätessämme ylöspäin, emme voineet kalliolla huomata mitään liikettä. Ei kuitenkaan ollut epäilemistäkään, että kivi oli meitä kohti tähdätty, ja tämä taas ilmeisesti todisti, että ylätasangolla oli ihmisiä — pahansuopia ihmisiä.

Me peräydyimme kiireesti rotkosta innokkaasti puhellen uudesta kokemuksestamme ja sen vaikutuksesta suunnitelmiimme. Tilanne oli jo ennestään arveluttava, ja jos vielä luonnonesteisiin yhtyy ihmisten tahallinen vastustus, niin on osamme toivoton. Eikä sittenkään juolahtanut mieleemme, tuota muutamia satoja jalkoja päämme yläpuolella olevaa vehreyttä pälyillessämme, kääntyä takaisin Lontooseen tutkimatta sen salattuja syvyyksiä.

Tarkastellessamme asemaamme olimme yksimielisiä siitä, että oli parasta jatkaa kulkemista ylätasangon ympäri ja koettaa löytää tie tuonne ylös. Vuorenreunama, jonka korkeus oli huomattavasti vähentynyt, oli jo alkanut suuntautua enemmän pohjoista kohden, ja ympyrän piirin kaartumisesta päättelimme, että ympärysmitta ei voinut olla kovinkaan suuri. Pahimmassa tapauksessa olisimme muutaman päivän perästä lähtökohdassamme.

Sinä päivänä marssimme me noin kaksikymmentäkaksi peninkulmaa, mutta ei tapahtunut mitään toivomaamme muutosta. Lienee sopiva mainita, että aneroidibarometrimme näyttää meidän olevan kolmetuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella, sillä me olemme taukoamatta kohonneet ylöspäin sen jälkeen kun jätimme kanoottimme, Kasvi- ja eläinkunta on muuttunut aivan toisenluontoiseksi. Olemme osaksi vapautuneet noista kauheista hyönteisistä, jotka ovat troopillisten seutujen matkustajien pahin vaiva. Muutamia palmuja ja joukko sanajalkalajeja on vielä jäljellä, mutta Amazonseutujen puut ovat loppuneet. Näillä karuilla kallioilla oli hauska löytää konvolvuluksia, ristikukkia ja begonioita, jotka kaikki herttaisesti muistuttivat kodistamme. Siellä oli aivan saman värinen punainen begonia, jonka olen nähnyt erään Streathamin huvilan ikkunassa — mutta nyt huomaan takertuneeni liian yksityisluontoisiin asioihin.

Sinä iltana — puhun edelleen kiertokulkumme ensi päivästä — koimme jotakin, joka täydellisesti kumosi kaikki epäilyksemme.

Kun te, hyvä mr Mc Ardle, nyt luette tätä, niin tulette huomaamaan, että sanomalehti ei ole minua lähettänyt matkaan syyttä suotta, vaan professorin annettua julkaisuluvan, saa maailma valmistautua kuulemaan jotakin perin kummallista. En tahdo julaista näitä artikkeleja, ennenkun voin Englantiin tullessani tuoda mukanani varmat todistuskappaleet. Muussa tapauksessa minut kyllä leimattaisiin sanomalehtitoimen Münchhauseniksi. Olen vakuutettu, että te ajattelette niinkuin minäkin, ettekä aseta sanomalehtemme mainetta tällaiseen uhkayritykseen, ennenkun voimme ottaa vastaan sen arvostelujen ja luulevaisuuden myrskyn, jonka tällaiset kirjoitukset ehdottomasti nostavat. Tämän ihmeellisen selostuksen, joka vanhassa sanomalehdessä voisi saada jonkun ääretöntä huomiota herättävän päällekirjoituksen, täytyy siis piiloutua toimittajan pöytälaatikkoon odottamaan aikaansa.

Tuo sattumus tuli ja meni kuin salamanleimaus, eikä sillä ollut seurauksia — paitsi meidän henkilökohtaisiin mielipiteisiimme.

Tapahtui näet seuraavaa. Lordi Roxton oli ampunut ajoutin, joka on pieni sianmuotoinen eläin, ja kun intiaanit olivat saaneet toisen puolen, paistoimme me toista puolta nuotiossa. Hämärän laskeuduttua oli ilma tullut koleaksi, ja olimme kaikki vetäytyneet hyvin lähelle roihua. Ei ollut kuutamoa mutta tähdet loistivat, niin että voi eroittaa kappaleen matkaa tasangolle päin. Silloin äkkiä tulla viuhui pimeästä, tuosta mustasta yöstä jokin, joka suhisi kuin aeroplani. Koko joukkueemme peittyi nahkamaisten siipien varjoon, ja minä näin äkkiä pitkän, käärmemäisen kaulan, punaisen, nälkäisen silmäparin ja näykkivän nokan, jossa hämmästyksekseni loisti rivi valkeita hampaita. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli olento kadonnut — sekä meidän illallisemme. Suuri musta varjo, läpimitaltaan kaksikymmentä jalkaa, leijaili ilmassa; parin sekunnin ajan estivät nuo suunnattomat siivet tähtiä näkymästä, mutta sitten eläin hävisi kallion reunan taakse. Istuimme joka ainoa äänettömänä nuotion ympärillä, kuten Vergilius kertoo sankareitten istuneen raivotarten heitä lähestyessä. Summerlee ensimäisenä otti puhevuoron.

"Professori Challerger", sanoi hän särkyneellä, liikutuksesta väräjävällä äänellä, "minun täytyy pyytää teiltä anteeksi. Sir, olen menetellyt väärin ja pyydän, että unhoittaisitte kaiken menneen."

Oli kaunista puhua noin, ja ensi kerran nuo miehet puristivat toistensa kättä. Näin paljon voitimme, nähtyämme ensimäisen pterodaktyluksen. Vähät siitä vaikka menetimmekin illallisen, kun näimme kaksi sellaista miestä sovussa.

Mutta vaikka esihistoriallista elämää olikin vuorella, niin todennäköisesti sitä ei ollut ylen runsaasti, sillä seuraavina kolmena päivänä me emme enää nähneet mitään. Me vaelsimme hedelmättömän ja vastenmielisen maa-alan läpi, jossa vaihtelivat kiviset erämaat ja autiot nevat, ja kallioitten pohjois- ja itärinteillä asusti villiä lintuja. Tältä kohdalta on paikka melkein luoksepääsemätön, ja ellemme olisi löytäneet kovahkoa pengermää, joka kiersi jyrkänteen rinnettä, olisi meidän täytynyt palata takaisin. Monta kertaa ulottui liete ja muta aina vyötäisiimme asti kahlatessamme eteenpäin vanhassa puoleksi troopillisessa suolammessa. Asiaa pahensi melkoisesti se seikka, että jaracaca-käärme — koko Etelä-Amerikan myrkyllisin ja vaarallisin — oleskeli mielellään näissä seuduissa. Kerta kerran perästä tuli niitä vastaamme kiemurrellen ja kaarrellen löyhkäävän suon pintaa pitkin, ja meidän täytyi aina pitää pyssymme ampumakunnossa ollaksemme valmiina hyökkäysten varalta. Eräs rämeikössä oleva, jäkälää kasvava syvennys kangastelee alati mielessäni kaameana muistona. Se lienee ollut noiden petojen pesäpaikka, ja koko rinne vilisi niitä. Kaikki matelivat ne meitä kohti, sillä jaracaca-käärme pyrkii aina kohti ihmisiä. Niitä oli aivan liian paljon voidaksemme ne ampua, sentähden läksimme me käpälämäkeen ja juoksimme kunnes lopen uupuneina vaivuimme maahan. En koskaan unohda näkyä, joka nähtäväksi aukeni, kun sitten katsahdimme taaksemme. Etäällä kauheitten seuraajiemme päät ja kaulat pistivät esiin kaislain keskestä. Olemme kutsuneet paikkaa jaracaca-suoksi sillä kartalla, jota valmistelemme.

Täällä olivat kalliot kadottaneet punaisen värinsä ja muuttuneet suklaan ruskeiksi; huippujen kasvullisuus ei ollut niin rehevää, ja kallion korkeus näytti täällä olevan vain noin kolme- tai neljäsataa jalkaa, mutta mitään keinoa ei ollut päästä ylöspäin. Päinvastoin seinämät näyttivät vielä entistä jyrkemmiltä.

"Mutta lienee toki varmaa", sanoin minä miettiessämme asemaamme, "että sateen jollakin tavoin täytyy päästä juoksemaan alas ylätasangolta. Vuorissa täytyy olla vesikanavia."

"Nuori ystävämme on hetkeksi jättänyt pimeyden ja elää elämänsä valohetkeä", sanoi professori Challenger taputtaen minua olalle.

"Totta kai veden jonnekin täytyy joutua", penäsin yhä.

"Hän ei luovu vakaumuksestaan. Surullisinta on, että me omin silmin olemme nähneet, että vuorilta ei tule mitään vesikanavia."

"Minne vesi sitten joutuu?" kysyin.

"Luulen voivamme varmasti otaksua, että koska vesi ei pääse ulospäin, täytyy sen juosta sisäänpäin."

"Ylätasangon keskellä olisi järvi?"

"Oletan niin."

"On todennäköistä, että järvisyvänne on entinen kraateri", sanoi Summerlee. "Koko muodostuma on ilmeisesti vulkaaninen. Mutta haluanpa päästä selville, viettääkö ylätasanko keskustaansa kohti, ja onko sen keskessä järvi, joka on salaojittunut maanalaisten kanavien kautta Jaracaca-suon liejuun."

"Ehkä haihtuminen estää vedenpinnan kohoamisen", huomautti Challenger, ja niin syventyivät molemmat oppineet herrat tieteelliseen väittelyyn, joka maallikolle oli pelkkää hepreaa.

Seitsemäntenä päivänä päätimme vuorikierroksemme, sillä saavuimme ensimäiseen, erillistä vuoripilaria vastapäätä olevaan leiriimme. Mielemme oli jokseenkin apea, sillä olimme etsineet tarkkaan, ja oli aivan varma, että ei ainoastakaan kohdasta voi notkeinkaan ihminen menestyksellisesti kiivetä. Paikasta, johon Maple White oli piirtänyt liitumerkkinsä, ja josta hän oli kiivennyt ylös, oli nyt aivan mahdoton nousta.

Mitä oli tehtävä? Ruokavarastomme, jota ampumamme metsänriista lisäsi, oli vielä runsas, mutta kerran tulisi sekin päivä, jolloin se loppuisi. Parin kuukauden perästä on sadeaika, ja silloin meidän täytyisi lähteä leiristämme. Kallioseinä oli marmoriakin kovempaa, ja aikamme ja työvälineemme eivät olisi riittäneet, jos olisimme yrittäneet hakata portaat noin korkealle. Ihmekö siis, jos me sinä iltana katselimme synkkinä toisiimme ja monta sanaa vaihtamatta ryömimme huopiemme alle.

Muistan että sinä iltana nukahtaessani Challenger etukumarassa istui nuotion ääressä aivan kuin suuri sammakko, muodottoman suuri pää käsien varassa, ajatuksiinsa vaipuneena, ollenkaan huomaamatta, että minä toivotin hänelle hyvää yötä.

Mutta seuraavana aamuna herätessämme oli Challenger kuin toinen mies; koko hänen olentonsa säteili tyytyväisyyttä ja itseluottamusta. Kokoontuessamme aamiaiselle, katsoi hän meihin torjuvin, teeskennellyn ujoin katsein, aivankuin olisi tahtonut sanoa: "Tiedän kyllä ansainneeni kaiken kunnian, mutta älkää lausuko sitä ääneen, sillä silloin minä punastun." Hänen partansa kohosi, rinta aaltoili ja kädet olivat tiukasti housuntaskuissa. Varmaan hän mielikuvituksissaan näki itsensä seisomassa tuossa asennossa Trafalgar Sqarella vielä vapaana olevalla jalustalla lisäten Lontoon monien muistomerkkien lukua.

"Heureka!" huusi hän vaikeitten hampaitten loistaessa parran läpi. "Hyvät herrat, onnitelkaa minua ja onnitelkaa toisianne! Kysymys on ratkaistu!"

"Olette löytänyt tien tuonne ylös?"

"Uskallan luulla niin."

"Ja missä?"

Vastaukseksi osoitti hän oikealla olevaa vuoripilaria. "Mutta me emme koskaan pääse kuilun yli", sanoin minä huoahtaen.

"Me voimme ainakin nousta huipulle", sanoi hän. "Kun olemme saapuneet sinne, näytän teille että kekseliäitten aivojen keinovaroja ei ole vielä kaikkia käytetty. Murkinoituamme sulloimme kokoon kaikki, mitä johtajamme piti tarpeellisena. Hän otti kerän vahvaa ja kevyttä köyttä, jota oli noin sataviisikymmentä jalkaa, sekä rautasinkilöitä, palikoita ja muita tarvekaluja. Lordi Roxton oli tottunut vuorikiipeilijä, ja Summerlee oli myös nuoruutensa päivinä kiipeillyt, joten minä olin huonoin joukosta. Mutta voimani ja notkeuteni korvasivat puuttuvan kokemukseni."

Nousu ei tosiaan ollutkaan niin vaikeata, vaikka toisinaan kyllä hiukset nousivat pystyyn kauhusta. Ensimäinen puolisko meni kutakuinkin, mutta sitten kävi vuori yhä jyrkemmäksi, ja viimeisten viidenkymmenen jalan matkalla pysyimme kiinni kalliossa lujasti tarrautuen käsin ja varpain sen pieniin epätasaisuuksiin. En minä eikä liioin Summerlee olisi koskaan päässyt perille, ellei Challenger olisi huipulle ehdittyään kiinnittänyt köyttä siellä kasvavaan paksuun puuhun. Oli omituista nähdä, että semmoinen miehen-möhkäle kuin Challenger, oli niin notkea. Mutta köysi tukenamme kävi matka epämukavaa tietä helpostikin, ja pian olimme kaikin pienellä ruohikkoisella, kallion huipun muodostavalla tasolla, joka oli läpimitaten noin kaksikymmentäviisi jalkaa.

Hengähdettyäni silmäsin ympärilleni tuota maata, jonka läpi olimme kulkeneet, ja mitä suurenmoisin näköala aukeni eteeni. Koko Brasilian tasanko näytti olevan aivan allamme ulottuen yhä kauemmas ja kauemmas ja etäällä taivaan rannassa päättyen hämäriin sinertäviin sumupilviin. Etualalla oli pitkä valtavan suurten kivien ja sanajalkapuitten peittämä rinne; kauempana keskikohdalla, pistäen esiin satulanmuotoisesta kukkulasta, vilahtelivat bamburuokojen keltaiset ja vihreät kyljet, ja mieleeni muistui ponnistelumme tuon aarniometsän läpi. Sitten kasvullisuus vähitellen lisääntyi muodostaen lopulta komean metsän, joka ulottui silmänkantamattomiin, varmasti kahtatuhatta peninkulmaa etäämmälle.

Nautin yhä tästä ihmeellisestä panoraamasta, kun professorin painava käsi kosketti olkapäätäni.

"Tännepäin, nuori ystäväni", sanoi hän. "Vestigia nulla retrorsum. Älkää koskaan katselko taaksenne, aina eteenpäin kohti meidän ihanaa päämääräämme."

Kääntyessäni ympäri huomasin heti, että ylätasanko oli yhtä korkealla kuin se paikka, jossa seisoin, ja sen vihreät pensaat ja puut näyttivät olevan niin lähellä, että oli mahdoton uskoa, että ne olivat yhä edelleen saavuttamattomissa. Välimatka meistä ylätasangolle oli noin neljäkymmentä jalkaa, mutta aivan yhtä hyvin olisi se voinut olla neljäkymmentä peninkulmaa. Pitelin toisella kädelläni puunrungosta kiinni ja kurkistin syvyyteen. Tuolla alhaalla häämöittivät palvelijaimme tummat haamut katsellen meihin päin. Vuorenseinämä oli tässä kohden aivan pystysuora, samaten kuin vastakkaisellakin sivulla.

"Tämä on todella kummallista", sanoi professori Summerlee kärtyisellä äänellään.

Käännyin ja silloin huomasin hänen tarkkaavaisena tutkivan puuta, josta minä pitelin kiinni. Tunsin sileän kaarnan ja pienet röyheltävät lehdet. "Kas", huudahdin, "tämähän on pyökki."

"Niin onkin", sanoi Summerlee. "Kansalaisemme vieraalla maaperällä."

"Ei vain kansalainen, hyvä sir", sanoi Challenger, "mutta myös käyttääkseni vielä tuota samaa vertausta, mitä arvokkain liittolainen. Tästä pyökistä tulee meidän pelastajamme."

"Totta totisesti!" huudahti lordi Roxton. "Silta!"

"Niinpä niin, ystäväni, silta. En minä suotta eilen käyttänyt tunnin aikaa, keskittääkseni älyäni asemamme ratkaisuun. Muistan kerran tehneeni nuorelle ystävällemme sen huomautuksen, että G.E.C. esiintyy enimmin edukseen silloin, kun hän on ahdingossa. Ja eilen illalla olimme me kaikin pälkähässä — sitä ei voitane kieltää. Mutta missä tahdonvoima ja äly yhtyvät, siinä kyllä keino keksitään. On hankittava nostosilta, jonka voi pudottaa kuilun yli. Sellainen on tässä!"

Tämä on todellakin loistava ajatus! Puu oli noin kuusikymmentä jalkaa pitkä, ja jos se vain putoaisi oikeaan kohtaan, ulottuisi se mainiosti syvyyden yli. Challenger oli heittänyt kirveen olalleen lähtiessämme kiipeämään. Nyt ojensi hän sen minulle.

"Nuorella ystävällämme on sekä lihaksia että jänteitä", sanoi hän. "Hän on sopivin tähän työhön. Pyydän kuitenkin, että ystävällisesti kokonaan herkeätte itse ajattelemasta ja teette juuri niinkuin minä sanon."

Hänen käskynsä mukaan iskin kirveeni puuhun, niin että se varmasti kaatuisi toivottuun suuntaan. Se oli kasvanut hiukan vinosti ylätasankoon päin, joten tehtävä ei ollut vaikea. Iskin runkoon kaikin voimin, ja lopuksi lordi ja minä vuorottelimme. Tunnin ajan kuului ankaraa pauketta, puu huojui ja kaatui haudaten oksansa toisella puolella oleviin pensaisiin. Katkennut runko vieri aivan tasomme reunalle, ja hetken ajan luulimme, että se kieriäisi yli sen. Mutta se pysähtyi muutaman tuuman päähän reunasta, ja tässä oli meillä silta tuntemattomaan maahan.

Sanomatta sanaakaan puristimme me kaikki professori Challengerin kättä; hän nosti olkihattuaan ja kumarsi syvään jokaiselle erikseen.

"Vaadin itselleni kunnian päästä ensimäisenä tuntemattomaan maahan", sanoi hän. "Sopiva aihe johonkin tulevaisuuden historialliseen maalaukseen."

Hän oli lähestynyt siltaa, kun lordi Roxton tarttui hänen käsivarteensa.

"Rakas ystävä", sanoi hän, "tämän en salli tapahtua."

"Ettekö te salli sen tapahtua?" Hän heitti päätään taaksepäin ja parta työntihe eteenpäin.

"Niin kauan kun on kysymys tieteestä, seuraan teidän johtoanne, kuten tiedätte, koska ei voida kieltää, että te olette tiedemies. Mutta teidän on toteltava minua silloin, kun astutaan minun alalleni."

"Teidän alallenne, sir?"

"Kaikilla meillä on oma alamme, ja sotilasala on minun. Minun käsitykseni mukaan me nyt hyökkäämme uuteen maahan, joka voi olla täpötäynnä kaikenlaisia vihollisia, vaikka emme sitä varmasti tiedäkään. Ei ole lainkaan menettelytapani mukaista syöksyä sokeasti vaaraan ilman järjen ja kärsivällisyyden rahtuakaan."

Vastalause oli liian järkevä tullakseen hylätyksi.

Challenger nakkasi niskojaan ja kohautti olkapäitään,

"No, sir, mitä ehdotatte?"

"Ei ole lainkaan mahdotonta, että joku ihmissyöjäheimo piilotteleikse pensaikoissa odottaen aamiaistaan", sanoi lordi Roxton vilkaisten sillan yli. "On parasta ottaa selvä asiasta ennenkun ollaan satimessa. Olkaamme toki iloisia ja toivokaamme, ettei mitään ikävää ole pelättävissä, mutta samalla toimikaamme aivan kuin asianlaita olisi päinvastoin. Malone ja minä laskeudumme jälleen laaksoon noutamaan neljää pyssyä ja Gomezia sekä toista puolirotuista. Sitten joku meistä menee kuilun yli, ja toiset ovat pyssyinensä valmiina häntä auttamaan, jos jotain tapahtuisi hänen ottaessaan selkoa voiko koko seurue mennä toiselle puolelle."

Challenger istuutui puunkannolle ääneen valittaen kärsimättömänä, mutta Summerlee ja minä olimme yksimieliset siinä, että lordi Roxtonilla oli määräämisvalta käytännöllisissä pikkuasioissa. Laskeutuminen oli nyt helppoa, kun köysi oli apuna vaikeimmassa kohdassa. Tunnissa olimme me tuoneet kiväärimme ja pyssymme. Myös puolirotuiset olivat kiivenneet huipulle ja lordi Roxtonin käskystä tuoneet mukanaan ruokavaroja siltä varalta, että tutkimusmatka kestäisi kauan. Kaikilla meillä oli mukanamme täysinäiset patruunalaukut.

"Ja nyt, Challenger, tahdotteko todellakin olla ensimäisenä paikalla?" sanoi lordi Roxton saatuamme valmiiksi kaikki varustukset.

"Olen hyvin kiitollinen teidän armollisesta luvastanne", sanoi professori vihaisena; minä luulen, ettei koskaan ole kukaan niin kovasti asettunut vastustamaan toisen holhousta. "Koska te hyväntahtoisesti tämän sallitte, niin tahdon minä tietysti olla tienraivaajana."

Kirves olalla istuutui Challenger kahtareisin puunrungolle, hyppäsi eteenpäin ja oli pian toisella puolella. Hän kömpi seisaalleen ja heilutti käsivarsiaan ilmassa. "Vihdoinkin!" huusi hän. "Vihdoinkin!" Minä katsoin häntä kauhuissani ja odotin melkein, että joku kauhea olio ryntäisi metsästä ja tappaisi hänet. Mutta mitään muuta ei tapahtunut, kuin että kummallinen kirjava lintu pyrähti lentoon juuri hänen jalkainsa juuresta ja katosi puitten väliin.

Summerlee oli toinen järjestyksessä. Hänen hintelän ruumiinsa tarmokas sitkeys on todella hämmästyttävä. Hän tahtoi välttämättä, että me panisimme kaksi pyssyä hänen selkäänsä, jotta hänen päästyään toiselle puolelle molemmat professorit olisivat asestettuja. Sitten oli minun vuoroni, ja minä koetin olla katsomatta tuonne kammottavaan syvyyteen. Summerlee ojensi pyssynperänsä minua kohti ja sitten tartuin hänen käteensä. Lordi Roxton sen sijaan kulki aivan tyynesti yli kuilun — kulki aivan ilman tukea. Hänellä mahtoi olla teräksiset hermot.

Ja niin olimme nyt me neljä siinä satumaassa, siinä kadonneessa maailmassa, jonka Maple White oli löytänyt. Kaikki käsitimme tämän olevan riemuhetken. Kuka olisi voinut aavistaa tässä piilevän syyn meidän suurimpaan onnettomuuteemme. Suokaa minun muutamin sanoin kuvata tuota musertavaa iskua.

Olimme kääntäneet selkämme siltaan päin ja kulkeneet noin viisikymmentä syltä, kun kuulimme kauheata jyskettä. Yhteisen vaiston ajamina me syöksyimme takaisin sitä tietä, jota olimme tulleetkin. Silta oli poissa!

Alhaalta kallion juurelta keksin minä pian rykelmän oksia ja rungon sirpaleita. Siellä oli meidän pyökkimme. Olikohan ylänteen reuna murtunut ja silta sen vuoksi sortunut? Ensin selitimme kaikin asian niinpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät puolirotuisen Gomezin tummat kasvot vuoripilarin toiselta puolelta. Niin, kyllähän se oli Gomez, mutta ei enää tuo entinen Gomez mielistelevine hymyineen ja ystävällisine ilmeineen. Hänen silmänsä leimusivat, kasvot olivat väännyksissä ilmaisten vihaa ja sädehtien tyydytetyn kostonhimon hillitöntä iloa.

"Lordi Roxton!" huusi Gomez. "Lordi John Roxton!"

"Mikä on asianne?" vastasi hän. "Tässä olen."

Vihlova nauru kaikui yli kuilun.

"Niin, siellä te olette, te englantilainen koira, ja sinne täytyy teidän myös jäädä. Olen odottanut ja odottanut, ja nyt viimein sattui tilaisuus. Teidän mielestänne oli vaikea päästä sinne. Vielä vaikeammaksi luulen paluun käyvän. Te kirotut narrit, nyt te olette loukossa joka ainoa!"

Olimme niin hämmästyneet, ettemme osanneet puhua mitään. Me seisoimme eteemme tuijottaen. Suuri murtunut, ruohikosta törröttävä oksa osoitti, mistä hän oli saanut vipulaitteen hävittääkseen sillan. Kasvot olivat kadonneet, mutta hetken perästä ne näkyivät entistä enemmän vihaa uhkuvina.

"Me aioimme surmata teidät sillä kivimöhkäleellä, jonka luolan suulta vyörytimme", huusi hän, "mutta tämä tapa oli parempi, sillä se on hitaampi ja kauheampi. Teidän luunne valkenevat siellä ylätasangolla, ei kukaan tiedä, missä ne ovat, eikä tule niitä hautaamaan. Kuolemanne hetkellä ajatelkaa Lopezia, jonka te ammuitte Putomayojoella viisi vuotta sitten. Minä olen hänen veljensä, ja tapahtukoon mitä tahansa, lähden elämästä onnellisena, sillä hänen kuolemansa on kostettu." Mielettömänä heristi hän meille nyrkkiänsä, ja sitten kaikki vaikeni.

Jos puolirotuinen olisi toteuttanut kostonsa ja sitten kadonnut, olisi kaikki hänelle hyvin onnistunut. Mutta hänen narrimainen vastustamaton latinalainen taipumuksensa esiintyä draamallisesti aiheutti hänen perikatonsa. Roxtonia, joka kolmessa maassa oli hankkinut itselleen nimen "Herran ruoska", ei niin vaan vaaratta saanut parjata. Puolirotuinen laskeutui laaksoa kohti kallion toista sivua, mutta ennenkun hän oli ehtinyt maahan, oli lordi Roxton juossut ylätasangon reunaan sellaiseen kohtaan, josta hän voi nähdä miehen. Kuului pyssynpaukahdus ja vaikka me emme mitään nähneetkään, kuulimme parkatisun ja putoavan ruumiin synnyttämän jymähdyksen. Roxton palasi, kasvot jäykkinä kuin graniitti.

"Olen ollut sokea tyhmyri", sanoi hän katkerasti.
"Ymmärtämättömyyteni on saattanut teidän tähän kurjuuteen.
Pitihän minun muistaa, että nämä ihmiset eivät voi antaa anteeksi
heimolaisensa surmaa ja minun olisi pitänyt olla varovaisempi."

"Kuinka kävi tuon toisen? Tarvittiin kai kaksi henkeä viskaamaan puuta paikoiltaan."

"Olisin voinut hänet ampua, mutta jätin hänet sentään henkiin. Ajattelin, että hän ehkä oli syytön siihen. Ehkä olisi ollut paras tappaa hänet, sillä — kuten te sanotte — hänhän oli apuna teossa."

Kun nyt olimme nähneet Gomezin teon, olimme kukin muistavinamme jotakin onnettomuutta ennustavaa hänen käytöksessään — hän oli aina halunnut saada selkoa meidän suunnitteluistamme, seisoskellut kuuntelemassa teltan ulkopuolella, meidän neuvotellessa keskenämme, ja silloin tällöin olimme hänen katseessaan lukeneet salattua vihaa. Me pohdimme yhä asiaa koettaen asettautua uuteen asemaamme niin mukavasti kuin suinkin. Silloin outo tapaus kiinnitti huomiotamme.

Valkeapukuinen mies — epäilemättä eloon jäänyt puolirotuinen — juoksi henkensä kaupalla. Hänen perässään ainoastaan muutaman askelen päässä näkyi Zambo — meidän aulis neekerimme — tuo ebenholtsivärinen jättiläinen syöksyvän. Me näimme kuinka hän saavutti pakolaisen ja takaapäin kietaisi kätensä hänen ympärilleen. Molemmat kierivät nyt toistensa yli maahan. Hetken perästä nousi Zambo, katsoi maassa makaavaa, heilutti iloisesti meille kädellään ja alkoi juosta meitä kohti. Valkea ruumis lepäsi liikkumattomana maassa.

Molemmat vihamiehemme olivat nyt saaneet surmansa, mutta heidän tuottamansa vahinko oli ja pysyi. Ei ollut mitään mahdollisuutta palata pienelle kalliolle. Me olimme olleet maailmankansalaisia, ja nyt oli meidän maailmamme supistunut tähän ylätasankoon. Maailma ja ylätasanko olivat ehdottomasti erillään toisistaan. Tuolla alhaalla oli kanoottejamme kohti viettävä tasanko. Kaukana, sinipunervan autereisen taivaanrannan takana juoksi pieni joki, joka vei sivistyksen yhteyteen. Mutta välirengas puuttui. Ei mikään ihmisnero osaisi rakentaa siltaa nykyisen ja entisen elämämme välillä olevan kuilun yli. Yksi ainoa silmänräpäys oli katkaissut kaikki olemassaolomme ehdot.

Tällöin opin täydellisesti tuntemaan miehekkäät toverini. He olivat tosin vakavia ja ajattelevaisia, mutta ehdottoman tyyniä. Toistaiseksi emme voineet muuta kuin odottaa Zambon paluuta. Pian hänen mustat rehelliset kasvonsa näkyivät kallioreunan takaa ja hänen herkulesmainen vartalonsa ilmestyi kohta kalliotornin huipulle.

"Mitä minä teke?" huusi hän. "Te minulle sano ja minä teke."

Helppo kysyä mutta vaikea vastata. Yksi asia oli meille selviö. Hän oli ainoa meitä muuhun maailmaan yhdistävä, luotettava yhdysside. Hän ei saanut meitä jättää millään ehdolla. "Ei, ei", huusi hän. "Ei minä jättä. Mitä tapahtuu, te löytä minu aina täällä. Ei voi pitää intiaani paikoilla. He sano jo liian paljon. Curupuri elää täällä ja senvuoksi he mene. Kun te jätti, minä ei ole voinut pitää heitä kurissa."

Tosiasia oli että intiaanimme monella tavalla olivat viime aikoina osoittaneet olevansa väsyneitä matkaan ja tahtovansa palata kotiinsa. Me käsitimme Zambon puhuneen totta siinä, ettei hän voinut heitä pidättää.

"Pyydä heitä odottamaan huomiseen, Zambo", huusin minä. "Lähetän kirjeen heidän mukanaan."

"Sen kyllä minä teke, sir. Minä lupaa, että he odotta huomiseen", sanoi neekeri. "Mutta mitä minä teke teille nyt?"

Hän sai paljon tehtävää, ja tuo uskollinen mies suoritti kaikki erittäin hyvin. Ensiksi irroitti hän köyden pyökin kappaleista ja heitti sen toisen pään meille. Se ei ollut tavallista vaatenuoraa paksumpi, mutta se oli tavattoman kestävää, ja vaikka emme voineetkaan käyttää sitä siltana, olisi se välttämätön kiipeämistä varten, jos siihen täytyisi ryhtyä. Sitten kiinnitti hän nuoran toiseen päähän ruokatavarakäärön, ja meidän onnistui saada se vedettyä yli kuilun. Täten saimme ruokavaroja viikoksi. Lopuksi kipusi hän alas noutamaan yhtä ja toista tarpeellista — ampumavaroja ja muuta sellaista, jonka onnistuimme saamaan omalle puolellemme heittämällä köyden hänelle ja vetämällä sen taas varovasti takaisin. Oli jo ilta tulossa, kun hän kapusi alas, vakuutettuaan meille, että hän kyllä pidättäisi intiaanit seuraavaan päivään.

Senvuoksi minä melkein koko ensimäisen yöni ylätasangolla vietin kirjoittamalla lyhdyn himmeässä valossa muistiin kaikkea mitä tähän asti on tapahtunut.

Me söimme illallista ja leiriydyimme kallion reunamalle, sammuttaen janomme apollinariksella, jota oli pari pulloa saamissamme laatikoissa. Olisimme mitä kipeimmin tarvinneet vettä, mutta minä luulen, että yksinpä lordi Roxtonillakin oli ollut tänään seikkailuja kylliksi yhden päivän osaksi, niin että kellään meistä ei ollut halua lähteä tutkimaan vierasta maata. Me emme sytyttäneet tulta ja kartoimme kaikkia tarpeettomia ääniä.

Huomenna — tai oikeammin tänään, sillä aamu jo sarastaa kun tätä kirjoitan — lähdemme me ensimäiselle tutkimusmatkallemme tuntemattomaan maahan. Enpä tiedä, koska taas saan tilaisuuden kirjoittaa — saanenko koskaan. Näen että intiaanit vielä ovat tuolla alhaalla, ja olen varma, että uskollinen Zambo kohta tulee noutamaan kirjeeni. Tulkoon tämä onnellisesti perille!

P. S. Mitä enemmän asemaamme ajattelen, sitä lohduttomammalta se tuntuu. En näe mitään palaamismahdollisuutta. Jos ylätasangon reunalla kasvaisi joku korkea puu, niin voisimme kaataa sen ja käyttää sitä paluusiltana, mutta viidenkymmenen sylen alalla reunasta ei kasva ainoatakaan sellaista. Yhdistyneet voimamme ovat liian heikot sellaisen kuljettamiseen. Nuora on tietysti liian lyhyt ulottuakseen maahan asti. Ei, asemamme on toivoton — aivan toivoton!