KYMMENES LUKU
Hämmästyttäviä kokemuksia.
On tapahtunut paljon ihmeellisiä asioita ja yhä vielä tapahtuu. Minulla on käytettävänäni ainoastaan viisi muistikirjaa ja käärö leveitä paperikaistaleita sekä yksi ainoa stylografikynä, mutta niin kauan kun voin kättäni liikuttaa, aion kirjoittaa muistiin kokemuksiani ja vaikutelmiani, sillä koska me olemme ainoat ihmiset maailmassa, jotka ovat sellaisia ilmiöitä saaneet nähdä, on äärettömän tärkeätä, että minä kirjoitan ne paperille niinkauan kun ne vielä verekseltä muistan, ja ennenkun meitä alituisesti uhkaava kohtalo meidät nujertaa. Viekö Zambo nämä kirjeet joelle, tai voinko itse jollakin ihmeellisellä tavalla päästä kotiin, vai joku rohkea tutkijako joskus huomaa jälkemme ja ehkä täydellisen lentokoneen avulla pääsee tänne ja löytää tämän käsikirjoituspinkan, en tiedä — varmaa on vain, että nämä kirjoitelmani joutuvat jälkimaailmalle seikkailujen vuosikirjojen klassillisina lisinä.
Sen päivän jälkeisenä aamuna, jona Gomez oli meidät halpamaisesti pettänyt, ja me olimme suljetut ylätasangolle, saimme uuden lisän kokemuksiimme. Tämä ensimäinen havainto ei tosin millään tavalla vaikuttanut edullisesti käsitykseeni uudesta olinpaikastamme. Kun aamun jo sarastaessa nukahdettuani heräsin, huomasin jalassani jotakin kummallista. Housuni olivat kurtussa, niin että ihoni näkyi puolisukan varren yläpuolelta. Ja tässä paljaassa ihossa oli kiinni suuri purppuranvärinen viinamarja. Hämmästyneenä kumarruin ottaakseni käteeni sen, mutta kauhukseni se särkyi hyppysissäni, ja siitä pärskyi verta joka taholle. Inhonhuudahdukseni oli kutsunut molemmat professorit paikalle.
"Perin ihmeellistä", sanoi Summerlee kumartuen pohkeeni yli. "Suuri punkki, jolla ei varmasti vielä ole nimeä."
"Vaivojemme esikoinen", selitti Challenger ankaran pedantisella tavallaan. "Kunnioittakaamme sitä nimellä Ixodes Maloni. Pistoksen aiheuttaman tuskan korvaa varmaan se kunnia, että saatte nimenne kirjoitetuksi zoologian kuolemattomiin papereihin. Onnettomuudeksi rutistitte kuoliaaksi tuon kauniin eläimen juuri silloin kun se oli imenyt itsensä kylläiseksi."
"Tuo inhoittava eläin!" huudahdin minä.
Professori Challenger kohotti paheksuvasti pensasmaisia kulmakarvojaan ja laski toisen käpälänsä minun olkapäälleni.
"Teidän pitäisi kehittää tieteellistä silmäänne ja vapautunutta tieteellistä aistianne", sanoi hän. "Minun filosofisen käsityskantani mukaan on punkki suikulaisine imutorvineen ja venyvine vatsoineen yhtä kaunis luonnonilmiö kuin riikinkukko tai revontulet. Loukkaannun kuullessani teidän puhuvan siitä noin halventavalla tavalla. Toivon kuitenkin että me kyllin uutterasti etsittyämme vielä löydämme toisen samanlaisen."
"Niin, varmaankin", sanoi Summerlee pisteliäästi, "sillä sellainen katosi juuri nyt teidän paidankauluksenne alle."
Challenger hyppäsi pystyyn ulvoen kuin eläin ja pyyhkien raivoissaan takinkaulustaan saadakseen sen pois. Summerlee ja minä nauroimme niin että tuskin voimme häntä auttaa. Riisuttuamme hänet näimme, että hänen ihonsa oli ylt'yleensä mustan karvan peittämä, ja tässä viidakossa me saavutimme kuljeskelevan punkin, ennenkun se oli ehtinyt pistää häntä. Kaikki lähellä olevat pensaat olivat täynnä näitä inhoittavia eläimiä, ja oli päivän selvää, että meidän täytyi muuttaa leirimme toiseen paikkaan.
Mutta ensimäiseksi oli sovittava asiasta uskollisen neekerimme kanssa, joka pian ilmestyi pilarikalliolle heittäen sieltä meille kaakaopurkkeja ja keksilaatikoita. Varastostamme tuli hänen jättää itselleen elintarpeita niin paljon, että hän voisi tarvittaessa elää kaksi kuukautta. Intiaanit saisivat lopun palkakseen oppaina olostaan ja siitä, että veivät kirjeemme Amazonjoelle. Jonkun tunnin perästä näimme me heidän hanhenmarssissa kulkevan tasangolle päin, mytty päänsä päällä, koettaen päästä samoamaan sitä tietä, jota me juuri olimme tulleet. Zambo jäi meidän kallion juurella olevaan kotaamme, muodostaen ainoan yhdyssiteen meidän ja alapuolellamme olevan maailman kanssa.
Ja nyt meidän piti ratkaista, mitä oli tehtävä. Me muutimme leiripaikkamme noiden punkkeja täynnä olevien pensaiden läheisyydestä vähän matkan päässä sijaitsevaan pieneen notkelmaan, joka kaikilta puolilta oli puiden ympäröimä. Notkelman lähellä kaivoimme esiin mainion lähteen, ja sen reunalla me nyt istuimme tehden ensi suunnittelujamme. Linnut lauloivat lehviköissä — erikoisesti yhden laulutapa oli meille tuntematon — mutta muuten ei näkynyt elonmerkkiäkään.
Ensinnä täytyi meidän ottaa tarkasti selkoa, kuinka paljon meillä oli tarveaineita käytettävänämme. Yhteensä se, mitä itse olimme tuoneet mukanamme, ja Zambon heittämät tavarat muodostivat tyydyttävän varaston. Oli tärkeintä mahdollisesti uhkaavien vaarojen varalta, että meillä oli neljä kivääriä ja niihin kuuluvia patruunia tuhatkolmesataa. Sen lisäksi oli meillä haulipyssy, mutta siihen vain sataviisikymmentä patruunaa. Ruokavaroja oli useaksi viikoksi, olipa tupakkaakin, sekä joitakuita tieteellisiä kojeita, kuten suuri kaukoputki ja hyvä kiikari. Me kokosimme tavaramme yhteen kohtaan, ja ensimäinen varovaisuustoimenpiteemme oli kaataa kirveillämme ja puukoillamme piikkipensaita, jotka me sitten ladoimme päällekkäin läpimitaltaan noin viidenkymmenen sylen suuruiseksi ympyräksi. Tämä oli meidän päämajamme — meidän pakopaikkamme vaaran uhatessa ja tavara-aittamme. Fort Challengeriksi me sen nimitimme.
Oli jo keskipäivä, ennenkun olimme saaneet turvatuksi asemamme, mutta kuumuus ei ollut lainkaan tukahuttava, ja ylätasangon ilmasto oli kasvullisuutensakin laatuun nähden lauhkea. Pyökkiä, tammia vieläpä koivujakin oli meitä ympäröivien puiden joukossa. Valtava ginkopuu [Salispuria adiantifolia] nosti latvaansa yli kaikkien muiden puiden levitellen runsaita Venuskutrejaan rakentamamme linnoituksen yli. Sen suojassa me jatkoimme keskusteluamme, samalla kun lordi Roxton, joka ratkaisevalla hetkellä oli heti ottanut käskyvallan, ilmoitti meille huomionsa.
"Niin kauan ei ole mitään hätää, kun meitä ei ole ainoakaan ihminen tai eläin nähnyt tai kuullut", sanoi hän. "Siitä hetkestä, jona ne saavat tietää meidän täällä olomme, alkavat meidän vastuksemme. Ei mikään osoita, että meidät olisi huomattu. Meidän on parasta olla hiljaa ja vakoilla maata. Olisi erittäin hyvä, jos saisimme tarkastaa naapurejamme ennenkun seurustelemme heidän kanssansa."
"Mutta meidän täytyy päästä eteenpäin", uskalsin huomauttaa.
"Tietysti, poikaseni. Meidän täytyy päästä eteenpäin. Mutta me emme saa koskaan mennä niin pitkälle, että emme voi peräytyä varustuksiimme. Ennen kaikkea tulee meidän karttaa ampumista niin kauan, kun ei ole elämä tai kuolema kysymyksessä."
"Mutta te ammuitte itse eilen", sanoi Summerlee. "Tein sen, mutta sitä ei voinut estää. Silloin tuuli sitäpaitsi ankarasti ja sen suunta oli ylätasangolta poispäin. Ei ole luultavaa, että laukaus kuului kauaksikaan ylätasangolla. Apropos, minkä nimen annamme paikalle? Meidän tehtävämme kai on ristiä tämä lapsi?"
Useampia ehdotuksia — parempia ja huonompia — lausuttiin, mutta
Challengerin ehdotus voitti.
"Sitä voidaan kutsua vain yhdellä tavalla", sanoi hän, "Sen täytyy saada löytäjänsä nimi. Tämä on Maple Whiten Maa."
Maple Whiten Maan nimen se sai — niin kutsutaan sitä sillä kartalla, jonka olen saanut tehdäkseni, ja niin mainitaan sitä myös tulevaisuuden atlaksessa.
Ensimäinen tehtävämme on nyt ottaa selkoa Maple Whiten Maasta. Olimme omin silmin nähneet, että paikalla asui tuntemattomia olentoja ja Maple Whiten luonnoskirjan mukaan piti siellä löytyä vielä hirveämpiä ja vaarallisempia eläimiä. Bamburuo'on seivästämä luuranko, jonka oli täytynyt pudota ylhäältä päin, todisti, että maassa asui ilkeämielisiä ihmisiä. Koska meidät ilman pakomahdollisuuksia oli teljetty sellaiseen maahan, oli asemamme sangen vaarallinen, ja järkemme kehoitti meitä hyväksymään kaikki lordi Roxtonin kokemustensa perustalla laatimat varovaisuustoimenpiteet. Mahdotonta oli meidän pysähtyä tämän salaperäisen maailman rajalle, kun me jokainen sydänjuuriamme myöten vapisimme halusta tunkeutua eteenpäin ja päästä sen sisäisen olemuksen perille.
Me suljimme sentähden varustetun leirimme kulkutien, tukkimalla sen suun piikkipensailla; pieni turva- ja varastopaikkamme oli nyt kokonaan piikkiaidan ympäröimä. Hitaasti ja varovasti lähdimme nyt käymään kohti tuntematonta kulkien lähteestämme alkavan puron vartta myöten, joka neuvoisi meille paluutien.
Tuskin olimme päässeet alkua pitemmälle, kun saimme aavistuksen siitä, että tällä matkalla näkisimme monia kummallisia asioita. Kuljeskeltuamme muutaman satasen kyynärää taajassa metsässä, jonka puulajit olivat aivan tuntemattomia — Summerlee, seurueen botanisti, arveli niiden olevan havupuiden ja käpypalmujen heimolaisia, jotka jo aikoja sitten olivat hävinneet tunnetusta maailmasta saavuimme seutuun, jossa puro alkoi leventyä ja lopulta laajeni suoksi. Maa kasvoi runsaasti omituisenmuotoista ruokoa, joka kuului olevan Hippuris vulgaris'ta eli vesikuusta, ja sanajalkoja, jotka kaikki huojuivat navakassa tuulessa. Äkkiä pysähtyi edellä kulkenut lordi Roxton ja kohotti kättänsä.
"Katsokaa!" huudahti hän. "Varmaan olemme löytäneet kaikkien lintujen kantaisän jäljet."
Pehmeässä maassa näkyi todella suuria kolmivarpaisen jalan merkkejä. Eläin — mitä lajia lieneekin ollut — oli kulkenut suon yli ja kadonnut metsään. Kaikki pysähdyimme tutkimaan sen mahdottoman suuria jälkiä. Jos tämä eläin todellakin oli lintu — ja mikä muu eläin olisi voinut tehdä tuollaisia jalanjälkiä — niin oli sen jalka niin paljon suurempi kamelikurjen jalkaa, että sen korkeuden täytyi suhteellisesti olla aivan suunnaton. Lordi Roxton katseli vaanien ympärilleen ja pani kaksi patruunaa pyssyynsä.
"Panen metsästäjämaineeni pantiksi siitä, että jäljet ovat aivan tuoreet. Eläin on kulkenut tästä noin kymmenen minuuttia sitten. Katsokaahan kuinka vesi vielä pulppuilee jalanjäljissä! Totta tosiaan — tässähän on poikanenkin juossut."
Ja todellakin oli tuossa pienemmät samanmuotoiset jäljet.
"Mutta mitä tämä merkitsee?" huudahti professori Summerlee riemuiten ja osoitti jotakin, joka muistutti suuren ihmiskäden jälkeä noiden kolmivarpaisten merkkien keskellä.
"Tuttu muodostuma!" huudahti Challenger ihastuneena. "Olen nähnyt noita kivettymissä. Tämä on sellainen eläin, joka kulkee pystyssä kolmivarpaisilla jaloillaan ja toisinaan panee viisisormisen etukäpälänsä maahan. Ei tämä mikään lintu ole, hyvä Roxton — varmasti ei ole mikään lintu."
"Nelijalkainenko sitten?"
"Ei, vaan matelija — dinosaurus. Vain sellainen eläin on voinut jättää tuollaisia jälkiä. Aikanaan tuottivat ne paljon päänvaivaa tutkijoille — mutta kuka olisi voinut toivoakaan enää saavansa nähdä itse eläimiä."
Hänen sanansa kuolivat kuiskaukseen, ja me seisoimme kaikin hämmästyksestä sanattomina. Jälkien johtamina olimme kulkeneet läpi rämeikön ja sitten tunkeutuneet tiheiköstä väljemmille aloille. Etäämmällä oli notkelma, jossa huomasimme viisi mitä ihmeellisintä eläintä, jollaisia en koskaan ennen ollut nähnyt. Pensaiden taakse kyykistyneinä jäimme niitä katselemaan.
Niitä oli, kuten sanoin, luvultaan viisi — kaksi täysi-ikäistä ja kolme poikasta. Ne olivat hirvittävän suuria. Jo poikasetkin olivat elefantin kokoisia, ja molemmat vanhemmat olivat suurempia kuin mitkään ennen näkemäni eläimet. Niiden iho oli vuolukiven väristä, suomuista, sisiliskon ihoa muistuttavaa pintakerrosta, ja se välkehti auringonpaisteessa. Kaikki ne istuivat leveän, voimakkaan häntänsä varassa suurilla kolmisormisilla takajaloillaan, pitäen kiinni pienillä viisisormisilla eturaajoillaan siitä oksasta, jota pureksivat. En luule voivani antaa teille selvempää kuvausta niiden ulkonäöstä kuin jos sanon, että ne olivat kengurun näköisiä, kaksikymmentä jalkaa korkeita, mutta että itse ruumis oli krokotiilimainen.
Kauan me liikkumattomina katselimme tuota omituista näytelmää. Tuuli kävi juuri meitä vastaan, ja me olimme hyvässä piilossa, joten uskalsimme rauhassa tarkastella. Poikaset leikkivät tehden kömpelöitä hyppyjä vanhempainsa ympärillä. Ne ponnahtivat korkealle ilmaan ja putosivat sitten mätkähtäen maahan. Vanhempien voima näytti olevan rajaton, sillä kun toisen niistä oli vaikea ulottua syömään erästä oksaa, kiersi se etujalkansa rungon ympäri ja katkaisi tuon jokseenkin suuren puun, aivan kuin se olisi ollut vain heikko vesa. Tuo teko osoitti minusta lihasten voimakasta kehittyneisyyttä, mutta samalla aivojen alhaisasteisuutta, sillä kaatuessaan puu koko painollaan osui eläimen päähän ja sai tämän kimeästi ulvahtamaan, — joka taas osoitti, että vaikka eläin olikin suuri, ei se kuitenkaan loputtomasti voinut kärsiä tuskaa. Tapaus sai sen epäilemään paikan turvallisuutta, koska se nyt alkoi löntystää naaraan ja kolmen poikasen seuraamana metsää kohti. Puunrunkojen lomitse näimme vielä eläinten vuolukivenvärisen pinnan välähtelevän ja niiden päiden pistävän esiin viidakon puiden yläpuolella. Sitten ne hävisivät näkyvistämme.
Minä katsahdin tovereihini. Lordi Roxton tähysteli sormi pyssyn hanassa, ja hänen terävässä katseessaan kuvastui metsästäjän into. Mitä hän olisikaan tehnyt saadakseen tuollaisen pään Albanyyn tupakkahuoneensa seinälle, lieden yläpuolelle, ristiinsidottujen airojen viereen! Ja kuitenkin järki esti häntä, sillä tämän tuntemattoman maan ihmeitten tutkiminen onnistuisi meiltä vain sillä ehdolla, että maan asukkaat eivät saisi tietää meistä mitään. Molemmat professorit olivat mykkiä ihastuksesta. Innoissaan olivat he tietämättään tarttuneet toisiaan käsistä ja seisoivat kuin kaksi lasta ihmettä katselemassa. Challengerin poskia kaunisti enkelimäinen hymy, ja Summerleen virnistelevät kasvot pehmensi hämmästyksen ja kunnioituksen tunne.
"Nunc dimittis!" huudahti hän viimein. "Mitähän tästä sanotaan Englannissa?"
"Veli Summerlee, minä tiedän kyllä mitä Englannissa tullaan sanomaan", — lausui Challenger. "Väitetään yleisesti, että te olette kirottuja valehtelijoita ja tieteen puoskareita — aivan niinkuin te ja monet muut sanoitte minusta."
"Mutta kun meillä on valokuvia, joita voimme näyttää heille?"
"Väärennettyjä, Summerlee. Kömpelösti väärennettyjä!"
"Mutta jos meillä on itse eläin mukanamme?"
"Sitten he kai uskovat. Voi kyllä tapahtua, että Malone ja muut Fleet Streetin lörpöttelijät ovat pakoitetut piankin julistamaan maailmalle meidän kunniamme. Elokuun kahdentenakymmenentenätoisena päivänä näimme me viisi elävää iguanodonia Maple Whiten Maassa eräässä notkossa. Kirjoittakaa tämä muistikirjaanne, nuori ystäväni, ja lähettäkää uutinen lehdellenne."
"Ja valmistukaa sitten kiitokseksi tekemään tuttavuutta toimittajan saappaananturoitten kanssa", sanoi lordi Roxton. "Asiat näyttävät hiukan toisilta katsottuina Lontoon latitudilta, poikaseni. Hyvin moni jättää kokemuksensa kertomatta, koska hänellä ei ole toivoa tulla ymmärretyksi. Ja mitä moitittavaa siinä on? Jonkun kuukauden kuluttua tuntuu tämä meistä itsestämmekin unennäöltä. Miksi te nimititte eläimiä?"
"Iguanodoneiksi", sanoi Summerlee. "Niiden jalanjälkiä on kaikkialla Hastingsin hiekkakivissä Kentissä ja Sussexissa. Olosuhteet ovat muuttuneet, ja nuo pedot ovat jo kuolleet. Täällä sitävastoin elinehdot ovat entisellään ja täällä pedot vielä elävät."
"Jos me täältä ehjin nahoin pois pääsemme, niin on minulla tuollaisen elukan pää mukanani," sanoi lordi Roxton. "Luulenpa että Somali-Ugunda yhdistyksen jäsenet olisivat viheriäisiä kateudesta, jos he sen näkisivät. — En tiedä, mitä te, hyvät ystävät, arvelette, mutta minusta tuntuu, että me nyt kuljemme jokseenkin heikolla jäällä."
Minulla oli sama salaperäisyyden ja ympäröivän vaaran tunne. Puiden varjot uhkasivat, ja silmätessämme niiden oksia täytti kauhu ja pelko mielemme. Näkemämme suuret ihme-eläimet olivat tosin kömpelöitä ja sävyisiä, jotka eivät ketään yrittäneetkään vahingoittaa, mutta tässä kummallisuuksien maassa olisi ehkä toisia — hurjia, petomaisia eläinlajeja, jotka vuorten ja metsikköjen kätkössä sijaitsevista pesistään voisivat hyökätä kimppuumme. Tiesin peräti vähän esihistoriallisen ajan merkillisyyksistä, mutta muistan kuitenkin eräästä kirjasta lukeneeni, että silloin oli olemassa eläimiä, jotka käyttivät elantonaan leijonia ja tiikereitä aivan niinkuin kissa elää rottia ja hiiriä syömällä. Voisihan Maple Whiten Maankin metsissä olla sellaisia! Kohtalojen kirjaan oli kirjoitettu, että meidän samana aamuna — ensimäisenä uuteen maahan jouduttuamme piti tulla huomaamaan mitkä moninaiset ja kummalliset vaarat meitä todella olivat uhkaamassa. Sattui inhoittava seikkailu, jota minä kauhulla muistelen. Jos — kuten lordi Roxton sanoi — iguanodonien notkelma kerran tuntuu meistä unennäöltä, niin varmaan pterodaktylien rimpi ahdistaa mieltämme kuin painajainen. Mutta kuvaanpa asiat, niinkuin ne tapahtuvat.
Me samosimme hyvin hitaasti eteenpäin, osaksi siitä syystä, että lordi Roxton kulki edellä vakoilemassa ennenkun antoi meille luvan tulla jäljessään, osaksi siitä syystä, että melkein joka toisella askelella jompikumpi professoreista huudahtaen ihastuksesta kumartui tutkimaan jotakin ennestään tuntematonta kukkaa tai hyönteistä. Olimme kaiken kaikkiaan kulkeneet ehkä pari kolme Englannin peninkulmaa pysytellen puron oikealla puolella, kun saavuimme jokseenkin laajalle puuttomalle kentälle. Kaistale metsää päättyi kalliolouhikkoon ja koko tasanko oli vierinkivien peittämä. Me lähestyimme hitaasti noita kallioita kulkien pensaiden keskitse, jotka ulottuivat vyötäisiimme asti; silloin me äkkiä kuulimme kummallista matalaa vaakkumista ja viheltävää ääntä, joka keskeytymättömästi täytti ilman ja tuntui tulevan aivan meidän edestämme. Lordi Roxton kohotti kättään sen merkiksi että meidän täytyi pysähtyä, jonka jälkeen hän itse — kumartuneena juosten — pian raivasi itselleen tien kalliolohkareille. Me näimme hänen katsovan alaspäin ja tekevän käsillään hämmästyksen eleitä. Koko hänen olentonsa osoitti, että siellä oli jotakin ihmeellistä mutta samalla vaarallista.
Hiivimme hänen luokseen ja kumarruimme katsomaan tuonne suurten kivien väliin. Näimme silloin suuren syvänteen, joka mahdollisesti muinoin oli ollut ylätasangon tuolivuori-aukko. Se oli maljan muotoinen ja sen pohjassa, muutamia satoja kyynäröitä siltä paikalta, jossa me seisoimme, näkyi vihreävaahtoisia kaislareunaisia vesilätäköitä. Paikka oli itsessään satumaisen merkillinen, mutta sen asukkaat saattoivat sen muistuttamaan jotakin Danten seitsemän kerroksen kohtausta. Paikka oli pterodaktylien tyyssija. Meidänkin nähdäksemme oli niitä siellä satoja. Aukeaman koko pohja ja lätäkköjen ympärykset vilisivät niiden poikasia ja iljettäviä naaraita, jotka hautoivat nahkamaisia kellertäviä muniaan. Tästä rääkyvästä räpyttelevästä inhoittavien matelijoiden joukosta lähti tuo ilman täyttävä epämiellyttävä ääni, sekä löyhkäävä ummehtunut ilma, joka teki meidät aivan sairaiksi. Mutta hirvittävät harmaat ja ryppyiset koiraat istuivat kukin omalla kivellänsä muistuttaen enemmän kuolleita kuivattuja muumioita kuin eläviä eläimiä. Ne istuivat aivan liikkumattomina, niiden punaiset silmät vain pyörivät, ja silloin tällöin ne sieppasivat hiirenloukkusuuhunsa jonkun ohi lentävän korennon. Niiden suuret kaivomaiset siivet yhtyivät toisiinsa käsivarren mutkassa, niin että ne muistuttivat kauheisiin hämähäkinseitin värisiin huiveihin kääriytyneitä jätti-eukkoja, joiden inhoittavat päät kurkoittautuivat esiin. Suuret ja pienet yhteenlaskettuina oli noita kauheita eläimiä kolossa ainakin tuhatkunta.
Tiedemiehemme olisivat mielellään jääneet tänne vaikka koko päiväksi, siinä määrin oli heille mielenkiintoinen tämä tilaisuus, joka tarjosi heidän tutkittavakseen esihistoriallisten aikakausien elämää. He kiinnittivät huomionsa kivikkoon heitettyjen kalojen ja kuolleitten lintujen jäännöksiin, joista voi vetää johtopäätöksen, minkälaista ruokaa nämä olennot syövät. Kuulin heidän onnittelevan toisiaan selvitettyään kysymyksen, minkätähden juuri tämän lentävän lohikäärmeen muinaisjälkiä tavataan niin runsain määrin muutamilla pienillä aloilla, kuten esimerkiksi Cambridge Greenin hiekkariutoilla; nythän oli nähty, että ne elävät laumoittain.
Lopuksi Challenger innoissaan, näyttääkseen Summerleelle jotakin, kurkoittautui yli kallionpartaan ja oli vähällä tuottaa meille kaikille perikadon. Heti paikalla päästi lähin koiras kimeän viheltävän huudon ja lentää pyrähytti kaksikymmentä jalkaa pitkine kalvomaisine silpineen ilmaan. Naaraat ja poikaset ryömivät toistensa luo lätäkköjen lähelle, samalla kun vartioivain urosten koko lauma kohosi lentämään. Oli ihmeellistä nähdä satalukuisen lauman noita suunnattoman suuria ja innoittavan näköisiä olentoja joutsenten tavoin terävin leikkaavin siivenlyönnein nousevan ilmaan; mutta me huomasimme pian, ettei tämä näky tuottanut meille pitkäaikaista nautintoa. Alussa nuo rujot eläimet leijailivat suuressa kehässä päästäkseen vakuutetuiksi vaaran todellisesta suuruudesta. Mutta sitten ne laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi, piiri tuli yhä ahtaammaksi ja lopulta kaartelivat ne aivan meidän ympärillämme; niiden suurten vuolukivenväristen siipien kuiva ratiseva viuhina täytti ilman sellaisella äänten paljoudella, että mieleeni muistui Hendonin aerodromi kilpasoutupäiviltä.
"Nopeasti metsää kohti ja pysytelkää yhdessä!" huusi lordi Roxton heiluttaen pyssynperäänsä. "Nuo konnat tarkoittavat täyttä totta."
Sinä silmänräpäyksenä kun me aioimme paeta, suppeni piiri niin pieneksi, että lähimmät siivenkärjet olivat vähällä lyödä meitä kasvoihin. Me koetimme iskeä eläimiä pyssyillämme, mutta siitä ei ollut apua. Äkkiä pisti esiin sähisevä pitkä kaula vuolukivenharmaasta renkaasta, ja julma ammottava nokka kurkottautui meitä kohti. Ja sitä seurasi toinen ja kolmas. Summerlee huusi ja vei käden kasvoilleen, joista purskahti verta. Tunsin aivankuin naskali olisi pistetty niskaani, ja kova isku sai minut horjahtamaan. Challenger kaatui ja kun minä kumarruin häntä nostamaan, sain taas iskun takaapäin ja suistuin hänen päällensä. Samassa silmänräpäyksessä kuulin lordi Roxtonin pyssyn paukahtavan, ja kohottaessani päätäni näin yhden eläimen raadelluin siivin ryömivän maassa sähisten ja sätkytellen, suu ammollaan ja mulkoilevat silmät veristävinä — muistuttaen keskiaikaisten maalauksien paholaista. Sen toverit olivat kohonneet korkeammalle pelästyttyään tuota kauheata ääntä, ja räpyttelivät nyt siipiään meidän päittemme yläpuolella.
"No nyt!" huusi lordi Roxton. "Nyt on henki pelastettava!"
Me hoipertelimme pensasmetsän läpi, mutta juuri kun ehdimme puitten läheisyyteen, olivat raivottaret taas kimpussamme. Summerlee työnnettiin kumoon, mutta me nostimme hänet nopeasti pystyyn ja vedimme hänet mukanamme puunrunkojen suojaan. Kun olimme onnellisesti sinne päässeet, olimme pelastuneet, sillä eläinten suurilla siivillä ei ollut täällä liikkumistilaa. Kun me sitten ontuen kuljimme leiriin päin piestyinä ja lamautuneina, näimme me niiden korkealla sinitaivaalla metsäkyyhkysten näköisinä lentelevän ja aivan varmaan seuraten silmillänsä meidän matkaamme. Kun me tulimme syvemmälle metsään, luopuivat ne metsästyksestä, ja me emme nähneet niitä enää.
"Perin mielenkiintoinen ja vakuuttava kokemus", sanoi Challenger pysähtyessämme purolle ja ryhtyi hautomaan ajettunutta polveansa. "Olemme päässeet täydellisesti selville, Summerlee, vihastuneen pterodaktyluksen tavoista."
Summerlee kuivaili verta otsassaan olevasta uurroksesta, ja minä samalla aikaa sidoin niskalihaksissani olevaa epämieluista haavaa. Lordi Roxtonin takin olkakappale oli repaleina, mutta pedon hampaat olivat vain hipaisseet hänen ihoansa.
"On huomattava", jatkoi Challenger, "että nuori ystävämme on eittämättömästi saanut iskun niskaansa, kun sitä vastoin lordi Roxtonin takki on kynsin revitty. Minä puolestani sain korvapuustin niiden siivistä, joten olemme kokeneet kuinka eri tavoilla he hyökkäävät vihollisen kimppuun."
"Me olemme hädin tuskin pelastaneet henkemme", sanoi lordi Roxton vakavana, "ja minä puolestani en voi kuvitella inhoittavampaa tapaa lähteä tästä maailmasta kuin joutua tuollaisten petojen uhriksi. Minun täytyi ampua, mutta ei ollut enää mitään muuta keinoa."
"Jos te ette olisi sitä tehnyt, emme me nyt istuisi tässä", sanoin minä syvällä vakaumuksella.
"Ehkäpä siitä ei ollut mitään vahinkoa", sanoi hän. "Näissä metsissä kuuluu kyllä usein paukahtavia ääniä puitten kaatuessa ja taittuessa, niin että ne muistuttavat pyssynlaukausta. Mutta jos olette kanssani samaa mieltä siinä, että meillä yhden päivän osaksi on kyllin ollut jännitystä, niin teemme viisaimmin, kun riennämme leiriimme huuhtomaan karbolilla haavojamme. Kukapa tietää, mitä vaarallisia myrkkyjä noilla pedoilla voi olla inhoittavissa leuoissaan."
Varmaankaan ei kukaan maailman luomisesta asti ole kokenut sellaista päivää kuin tämä. Aina odotti meitä joku uusi yllätys. Kun me puron vartta pitkin lopulta päädyimme omaan notkoomme ja näimme leiriämme ympäröivän pienoisen barrikadin, luulimme seikkailujemme vihdoinkin loppuneen. Mutta saimmepa vielä ankaran ajattelemisen aiheen, ennenkun pääsimme levolle. Fort Challengerin kulkutie oli koskematon, vallitukset ehjät, ja kuitenkin oli siellä poissaollessamme käynyt jokin ihmeellinen ja voimakas olio. Ei ainoakaan jalanjälki ollut osoittamassa sen laatua, ainoastaan gingkopuun taipunut oksa saattoi meidät aavistamaan, miten se oli tullut ja mennyt. Sen ilkeydestä ja voimasta antoi kyllä selvän näytteen varaston epäjärjestys. Tavaramme olivat heitetyt sikin sokin, suuri säilykerasia oli rikottu ja sen sisällys ryöstetty. Yksi patruunalaatikko oli aivan rikkimuserrettu ja metalliprojektiilit särjettyinä sen vieressä. Taas täytti uhkaavan vaaran tunne sielumme ja kauhistuneina katselimme meitä ympäröivien puitten tummia varjoja, joissa mahdollisesti piileskeli joitakin kauheita olentoja. Rauhoittavaa oli silloin kuulla Zambon äänen ja, ehdittyämme ylätasangon reunalle, nähdä hänen istuvan ja hyväntahtoisesti virnistelevän vastapäisen pylväskallion huipulla.
"Kaikki hyvin, Challengerin joukko, kaikki hyvin!" huusi hän. "Minä pysy täällä. Ei pelkä. Te löytä minu aina täältä, kun tahto."
Hänen rehelliset mustat kasvonsa sekä tuo suurenmoinen näköala, jonka ääret ulottuivat lähes Amazonjoen sivu-uomalle saakka, muistutti meille voimakkaasti, että me vielä olimme tämän maan kamaralla kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, eikä meitä oltukaan jonkun lumouksen kautta siirretty toiseen sivistymättömään kiertotähteen. Oli vaikea uskoa, että tuo etäisen taivaanrannan sinipunerva juova ei ollut kovinkaan kaukana suuresta joesta, jossa suuret höyrylaivat liikkuivat ja jonka äärillä ihmiset tekivät pikku askareitaan, samalla kun me, eläen menneitten aikojen kummallisten eläinten parissa, voimme vain katsella tuonne kauas ja uneksia kaikesta siitä, mitä elämä siellä voi tarjota.
Vielä yksi tuon ihmeellisen päivän muistoista väikkyy mielessäni, ja minä lopetan kirjeeni sillä. Molemmat professorit, joiden mielialaa kärsimämme vammat ja vahingot varmaankin olivat masentaneet, alkoivat väitellä, olivatko nuo ahdistajamme pterodaktylusten vai dimorfodonien sukua, ja joutuivat kiivaaseen sanasotaan. Päästäkseni kuulemasta tuota menin hiukan etäämmälle ja istahdin kaatuneelle puunrungolle tupakoimaan, kun lordi Roxton tuli käyden minua kohti.
"Kuulkaa nyt, Malone", sanoi hän, "muistatteko tuon petojen onkalon?"
"No varmasti minä sen muistan."
"Sehän oli jonkinlainen vulkaninen aukeama, eikö niin?"
"Epäilemättä", sanoin.
"Panitteko merkille, millaista oli sen maanlaatu?"
"Pelkkiä kalliomöhkäleitä ja kiviä."
"Mutta veden partailla, jossa kasvoi kaislaa?"
"Siinä oli maa sinertävää. Se oli hyvin saven näköistä."
"Aivan niin. Sinisen saven täyttämä vulkanisen torven suu."
"Mitä siitä nyt enää?" kysyin.
"No muuten vaan, muuten vaan", sanoi hän palaten pitkin askelin väittelevien miesten luo, joiden äänet kuuluivat yhtenäiseltä duetolta. Summerleen korkeat kimeät sävelet erottautuivat selvästi Challengerin heleästä bassosäestyksestä. En olisi kiinnittänyt huomiotani lordi Roxtonin kysymyksiin, mutta kuulin hänen vielä yönkin aikana mutisevan itsekseen: "Sinistä savea — savea vulkanisessa torvessa!" Nämä olivat viimeiset kuulemani sanat; sitten minä lopen väsyneenä vaivuin syvään uneen.