YHDESTOISTA LUKU
Kerran minäkin olin sankari.
Lordi Roxton oli lausunut oikean otaksuman arvellessaan, että noiden kauheiden eläinten puremat olivat myrkyllisiä. Ensimäisen seikkailumme jälkeisenä aamuna ylätasangolla saimme sekä Summerlee että minä potea kovia tuskia ja kuumetta, ja Challengerin polvi oli niin hellä ja ajettunut, että hän tuskin voi nilkuttaa eteenpäin. Me pysyimme senvuoksi koko päivän leirissämme, ja lordi Roxton, meidän vähillä voimillamme häntä auttaessa, koetti kohottaa ja lujittaa linnoituksemme piikkiseiniä, jotka olivat meidän ainoa turvamme. Muistan että minulla koko päivän oli se tunne, että meitä tarkasti pidetään silmällä, vaikka en voinut tietää millä tavalla.
Tämä tuntemus oli niin voimakas, että minä kerroin siitä professori Challengerille, joka kuitenkin pani sen kuumeesta johtuneen kiihtymyksen tiliin. Yhtä mittaa minä pälyilin ympärilleni varmana siitä, että jotain täytyisi näkyä, multa katseeni osui vain piikki-aidan tummaan pensaikkoon ja yllämme humiseviin kaamean synkkiin puihin. Siitä huolimatta tuli yhä voimakkaammaksi tuo tunteeni, että jokin ilkeämielinen olento oli läheisyydessämme meitä väijymässä. Ajattelin intiaanien taikauskoa, ajattelin Curupuria — metsien vaanivaa henkeä — ja olin valmis uskomaan, että me olimme vihoittaneet tuon kauhean olennon, tunkeuduttuamme hänen etäisimpään pyhäkköönsä.
Sinä yönä — kolmantena Maple Whiten Maassa viettämistämme — koimme me jotakin, joka teki meihin syvän vaikutuksen ja saattoi meidät tuntemaan kiitollisuutta lordi Roxtonia kohtaan siitä, että hän niin väsymättömästi oli työskennellyt saadakseen meidän olomme mahdollisimman turvalliseksi. Nukuimme sammuneen nuotiomme ympärillä, kun meidät äkkiä herätti kauhea huuto ja kiljunta, jonka kaltaista en ole ikänäni kuullut. En osaa mihinkään verrata tuota kamalaa rähäkkää, joka tuntui lähtevän muutaman sadan kyynärän päästä leiristämme. Se oli yhtä korviasärkevä kuin lokomotiivin vihellyspilli, mutta kun tämän ääni on kirkas, konemaisen terävä, oli se laajempi ja syvempi sekä hirveintä vaaraa ja pelkoa todistava. Me tukimme korvamme käsillämme estääksemme tuota hermoja tärisyttävää ääntä särkemästä niitä. Kylmät hikikarpalot nousivat otsalleni, ja kokemaini vaikutelmien kamaluus sai minut voimaan pahoin. Kidutetun elämän kaikki kärsimykset, sen kauhu ja kirous, sen lukemattomat surut tuntuivat yhdistyneen tähän kaameaan tuskantäyteen huutoon. Ja tämän kimeän kirkunan ohella kuului toinen katkonaisempi ääni, matala, käheä nauru, edellisen jylisevänä, sekaisena, ilkkuvana säestyksenä. Kolme neljä minuuttia kesti tuo inhoittava kaksinlaulu, pelästyneitten lintujen alkaessa puiden lehvissä pyrähdellä. Ja sitten se loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Kauan aikaa me istuimme sanattomina. Vihdoin lordi Roxton heitti risukimpun hiillokseen, ja tulen loimu valaisi toverieni vakoilevat katseet ja heitti lepattavan valon yllämme riippuviin suuriin oksiin.
"Mitä se oli?" kuiskasin minä.
"Siitä saamme pohtia aamulla", sanoi lordi Roxton. "Se oli meitä hyvin lähellä — aivan notkon alueella."
"Me olemme nyt saaneet kuulla esihistoriallisen murhenäytelmän, kokeneet sellaisen draaman, joka esitettiin jonkun jura-lagunin rantakaislikossa, kun toinen lohikäärme tappoi ja nujersi toisen pohjamutaan", sanoi Challenger vakavammalla äänellä, kuin olin koskaan kuullut hänen puhuvan. "Onneksi luotiin ihminen viimeiseksi. Alkuaikoina oli liikkeellä sellaisia voimia, että ei mikään inhimillinen mahti eivätkä mitkään keinotekoiset aseet olisi voineet niitä vastustaa. Mitä olisivat miehen linko ja nuoli mahtaneet taistelussa sellaisia voimia vastaan, joita olemme tänä yönä tulleet tuntemaan! Yksinpä uudenaikainen pyssykin olisi todennäköisesti ollut tehoton tuollaisten hirviöitten suhteen."
Summerlee kohotti äkisti kättänsä.
"'Hiljaa!" huudahti hän. "Minä kuulen koko ajan jotakin."
Hiljaisuudesta kuului tasaisia tassuttelevia askeleita. Selvästi jokin eläin lähestyi — pehmeitten mutta painavien, varovasti maahan laskettujen käpäläin tömähdellessä. Se hiipi hitaasti leirin ympäri ja pysähtyi käytävän suulle. Eläimen hengitys kuului matalana nousevana ja laskevana huohotuksena. Vain heikko aita erotti meidät tuosta yön aaveesta. Me olimme kaikin tarttuneet pyssyihimme, ja lordi Roxton oli vetänyt syrjään erään aidan oksista avatakseen tirkistysreiän.
"Pyhän Yrjänän nimessä!" kuiskasi hän. "Minä luulen näkeväni hirviön!"
Minä kumarruin katsomaan hänen olkansa yli. Tosiaan, minäkin näin sen. Puiden tummista varjoista erottautui jotakin vielä tummempaa — jotakin suurta, uhkaavaa, horjuvaa — jokin villiä voimaa ja ilkeyttä puhkuva olento. Se oli ainoastaan noin hevosen korkuinen, mutta nuo hämärät ääriviivat todistivat kestävyyttä ja voimaa. Läähättävä hengitys, tasainen ja kuuluva kuin työskentelevän höyrykoneen ääni, todisti, että sillä oli jättiläisvoimainen elimistö. Kerran kun se liikahti, olin näkevinäni kauhistuttavan vihreän silmäparin leimuavan. Lehdet vapisivat aivan kuin eläin olisi pyrkinyt eteenpäin.
"Luulen että se aikoo hypätä", sanoin minä ja jännitin liipasinta.
"Älkää ampuko! Älkää ampuko!" kuiskasi lordi Roxton. "Pyssynlaukaus yön hiljaisuudessa kuuluu peninkulmain matkan päähän. Säästäkää se viime valtiksi."
"Jos peto pääsee aidan yli, olemme kuoleman omat", sanoi Summerlee ja puhuessaan hänen äänensä muuttui hermostuneeksi nauruksi.
"Se ei saa tulla tälle puolelle", sanoi lordi Roxton, "mutta ampukaa vasta viime hädässä. Ehkä minä saan tuon veitikan nöyrtymään. Joka tapauksessa aion koettaa."
"Ja nyt teki hän rohkeimman teon, minkä elämässäni olen nähnyt. Hän kumartui nuotiolle, otti palavan oksan ja pujahti käytävään tekemästään laskuportista pimeyteen. Eläin läheni heti kauheasti mylvien. Lordi Roxton ei epäillyt hetkeäkään, vaan riensi kepein askelin sitä vastaan ja linkosi leimuavan kekäleen sen otsikkoon. Näin nyt vilaukselta hirmuiset jättiläissammakon kasvot, joiden iho oli käsnikäs, ja lerpattavan, verisen suun. Silmänräpäyksessä se ryntäsi metsään päin, ja meidän kauhea vieraamme oli kadonnut."
"Minä arvasin ettei hän pidä valkeasta", sanoi lordi Roxton hymyillen palatessaan luoksemme ja heittäessään oksan nuotioon.
"Teidän ei olisi pitänyt antautua sellaiseen vaaraan?" huusimme hänelle kaikin.
"Muu ei auttanut. Jos se olisi päässyt tänne joukkoomme, olisimme me ampuneet toisiamme, koettaessamme hätyyttää sitä. Jos taas olisimme ampuneet aidan yli ja haavoittaneet sitä, olisi se kyllä pian ollut kimpussamme puhumattakaan siitä, että me olisimme herättäneet koko seudun yö-unestaan. Pää-asiahan on että olemme jokseenkin onnellisesti selvinneet koko jutusta. Mikähän tuo veitikka mahtoi olla?"
Oppineet herrat katsahtivat toisiinsa epäillen.
"Minä puolestani en voi sitä varmasti luokittaa", sanoi Summerlee ja otti tulen piippuunsa nuotiosta.
"Evätessänne lausuntonne, osoitatte te melkoista tieteellistä vaiteliaisuutta", sanoi Challenger pöyhkeän alistuvaisesti. "Itse koetan käyttää ymmärrettävää sanamuotoa ja teen sen todenmukaisen väitteen, että me tänä yönä olemme olleet tekemisissä jonkun lihaasyövän dinosauruksen kanssa. Olen jo ennen viittaillut siihen suuntaan, että niitä eläisi tällä ylätasangolla."
"Meidän ei pidä unohtaa", huomautti professori Summerlee, "että on ollut olemassa paljon esihistoriallisia olentoja, jotka eivät koskaan ole tulleet meidän tietopiiriimme. Olisi julkeata väittää, että me voimme antaa heti nimen kaikille olennoille, joita me mahdollisesti täällä tapaamme."
"Aivan niin. Meidän täytyy tyytyä oletettuun luokitteluun. Huomenna saamme varmaan uusia todistuksia, jotka ehkä ovat vakuuttavampia. Mutta ennen sitä käykäämme jatkamaan keskeytynyttä untamme."
"Mutta ei ilman vartiaa", tokaisi lordi Roxton päättävästi. "Tällaisessa maassa on hyvä olla aina varuillaan. Tästälähin on kullakin kahden tunnin vartiopalvelus."
"Minä alan, polttelenpahan samalla piippuani", sanoi professori
Summerlee.
Ja sen yön perästä emme uskaltaneet koskaan nukkua ilman vartiaa.
Aamulla me pian huomasimme, mistä oli aiheutunut tuo kauhea meteli, joka meidät yöllä oli herättänyt. Iguanodon-kenttä oli ollut julman teurastuksen näyttämönä. Luulimme ensin, nähdessämme vihreällä nurmikolla suuria verilätäköitä ja lihankappaleita, että paljon eläimiä oli tässä saanut surmansa, mutta kun lähemmin tutkimme jäännöksiä, huomasimme, että koko tämä teurasvarasto muodosti yhteensä vain yhden suunnattoman suuren eläimen, jonka toinen ehkäpä ei suurempi mutta raatelevaisempi peto oli voittanut.
Professorimme antautuivat syvämietteisiin todisteluihin ja laskelmiin tutkien tarkasti kaikki nämä palaset, joissa näkyi terävien hampaitten tai suurien kynsien jälkiä.
"Me emme voi vielä sanoa lopullisesti ratkaisuamme", sanoi professori Challenger istuessaan suuri valkoinen lihankappale polvellaan. "Jotkut merkit panevat ajattelemaan sapelihampaista tiikeriä, jollaisia vielä tapaamme breccialuolissamme, mutta tämä eläin oli varmasti suurempi ja matelijain luokkaan kuuluva. Minä puolestani olen taipuvainen pitämään sitä allosauriona."
"Tai megalosauriona", sanoi Summerlee.
"Niin juuri. Mikä lihaasyövä dinosaurio hyvänsä. Niiden joukkoon kuuluvat animalisen elämän kaikkein kauheimmat tyypit, mitä milloinkaan on elänyt maapallomme kirouksena ja museoitten siunauksena." Hän nauroi äänekkäästi omalle sukkeluudelleen, sillä vaikka hän ylimalkaan ei käsittänyt leikinlaskua, piti hän mitä onnistuneimpina omia kömpelöitä sanasutkauksiaan.
"Mitä varovaisempia olemme sitä parempi", sanoi lordi Roxton kuivasti. "Emmehän tiedä kuka tai mitä on läheisyydessämme. Jos tuo äskeinen veitikka palaa syömään aamiaistaan ja yllättää meidät täällä, niin silloin ei paljon naureta. Kesken kaiken, mikä tuo iguanodonin ihossa oleva merkki on?"
Suomuksisessa vuolukiven värisessä nahassa vähän lapaluun yläpuolella oli kummallinen asfalttimaisesta aineesta muodostunut rengas. Ei kukaan meistä voinut ymmärtää sen merkitystä, vaikka Summerlee luuli huomanneensa samanlaisia pari päivää sitten näkemissämme poikasissa. Challenger ei sanonut mitään vaan oli hyvin ylpeän ja ylimielisen näköinen, ikäänkuin tahtoen näyttää, että hän olisi kyllä voinut puhua, jos vain olisi tahtonut. Lordi Roxtonin täytyi viimein pyytää häntä avaamaan suunsa.
"Jos teidän armonne todellakin hyväntahtoisesti suvaitsee, niin minä mielelläni lausun mielipiteeni", sanoi hän hyvin ivallisesti. "En ole tottunut kuulusteltavaksi tavalla, jota te, mylord, pidätte sopivana. En ymmärtänyt, että minun olisi pitänyt pyytää teiltä lupa harmittomaan pilaani."
Vasta kun lordi nöyrästi oli pyytänyt anteeksi, heltyi tuittupäinen ystävämme. Kun hänen kiihoittuneet tunteensa olivat rauhoittuneet, alkoi hän puhua pitäen kaatuneella puunrungolla seisten meille pienen luennon tapansa mukaan sellaisella äänellä, että olisi luullut sen olevan tarkoitettu tuhatpäisen kuulijakunnan arvokkaaksi valistukseksi.
"Olen taipuvainen hyväksymään ystäväni, professori Summerleen, mielipiteen, että nämä merkit ovat asfalttia. Koska tämä ylätasanko on vulkaaninen muodostuma ja asfaltti on plutonisten voimain vaikutuspiiriin kuuluva aine, en epäilekään, ettei sitä olisi ollut vapaana juoksevassa tilassa, ja eläin on ollut sen kanssa kosketuksessa. Paljon tärkeämpi on kysymys tämän lihaasyövän pedon olemassaolosta. Mehän osapuilleen tiedämme, että tämä ylätasanko ei ole tavallista englantilaista kreivikuntaa suurempi. Tällä rajoitetulla alueella on lukemattomien vuosien aikana elänyt paljon eläintyyppejä, jotka jo ovat kadonneet muusta maailmasta. On päivän selvää, että jos nuo lihaasyövät hirviöt niin pitkien aikamäärien kuluessa olisivat saaneet esteettömästi lisääntyä, olisivat ne syöneet loppuun ruokavaransa, ja olisi heidän täytynyt luopua elintavoistaan ja eläinruoasta, tai kuolla nälkään. Me näemme, että niin ei ole tapahtunut. Meidän täytyy siis olettaa, että luonnon tasapaino on säilynyt jonkun vastavaikutuksen avulla, mikä rajoittaa näiden eläinten lukua. Perin mieltäkiinnittävä kysymys, joka odottaa ratkaisuansa, on senvuoksi tuon vastavaikutuksen ja sen käytäntöönsoveltuneisuuden keksiminen. Toivon että me myöhemmin saamme tilaisuuden tutkia lähemmin lihaasyöviä dinosauruksia."
"Ja minä toivon, että emme enää ikinä niitä näkisi."
Professori kohotti vain kulmakarvojaan aivankuin tekee koulumestari, kun joku ilkeä koulupoika on tehnyt nenäkkään huomautuksen.
"Ehkäpä professori Summerleella on jotakin sanomista tämän asian yhteydessä", sanoi hän ja oppineet herrat kohosivat nyt ohennettuihin tieteellisiin ilmapiireihin, joissa syntyneisyysmäärien mahdollisuudet mitattiin elantotarpeiden vähentyneellä käytöllä, olemassaolon taistelua tutkittaessa.
Sinä aamupäivänä me kartoitimme osan ylätasankoa, ja välttäen pterodaktylien rimpeä me pysyttelimme puron itäpuolella. Sillä taholla oli maa vielä taajan metsän peittämää, niin että me vaivoin pääsimme eteenpäin.
Tähän asti ollen kuvannut ainoastaan Maple Whiten Maan kauhuja, mutta oli sillä muunlaisiakin kokemuksia meille tarjottavana. Koko aamupäivän kuljimme me ihanien kukkien keskessä — huomasin, että ne useimmiten olivat joko valkeita tai keltaisia, mitkä värit professorien selvityksen mukaan olivat kukkaismaailman alkuperäisimmät. Monin paikoin oli maa aivan niitten peittämä, ja nilkkoihin asti me vajosimme tuohon ihmeelliseen pehmeään mattoon, jonka tuoksu oli niin suloinen ja voimakas, että se aivan huumasi. Tuttu Englannin mehiläinen surisi ympärillämme. Monet puut, joiden lehvien alitse me kuljimme, ja joista toiset olivat tuttuja lajeja, toiset outoja muunnoksia, nuokkuivat hedelmien painamina. Tarkastaen millaisia puita eläimet karttoivat, vältimme me myrkyttymisen vaaran ja saimme hyvältämaistuvan lisän ruokaamme. Kulkiessamme näimme metsiköissä paljon polkuja, joita villipedot olivat tehneet, ja pehmeämmissä kohdissa oli kummallisia jalanjälkiä, muun muassa iguanodoksen. Eräässä viidakossa näimme kerran noita jättiläispetoja, ja lordi Roxton voi kiikarinsa avulla todeta, että myös näiden iholla oli asfalttitahroja, vaikka ei samoissa ruumiinosissa, kuin aamulla näkemillämme eläimillä. Tätä ihmettä emme voineet selvittää.
Me tapasimme monta eläinlajia, kuten piikkisikoja, suomuisia muurahaiskarhuja ja monivärisiä pitkäkoipisia villisikoja. Vilahdukselta näimme erään kukkulan yli vinhaa vauhtia juoksevan suuren tummanruskean eläimen. Se juoksi niin nopeasti, että emme voineet erottaa yksityiskohtia. Mutta jos se, kuten lordi Roxton väitti, kuului hirvien sukuun, niin oli se yhtä suuri kuin ne suunnattomat irlantilaiset hirvet, joita silloin tällöin kaivetaan esiin kotimaani rämeistä.
Tuon salaperäisen leirissämme tapahtuneen kotitarkastuksen jälkeen me aina palasimme sinne hyvin arkoina. Tällä kerralla oli kuitenkin kaikki koskemattomana. Samana iltana me pidimme laajan neuvottelun nykyisestä asemastamme, ja minun täytyy se juurtajaksain toistaa, koska se johti meidät saamaan täydellisempää tietoja Maple Whiten Maasta, kuin mitä olisimme monen viikon tutkimusmatkoilla voineet itsellemme hankkia. Summerlee aiheutti ensin väittelyn. Hän oli ollut koko päivän hyvin riidanhaluinen, ja nyt sanoi lordi Roxton varomattomasti jotakin meidän huomispäivän tehtävistämme, ja se sai hänen pahantuulensa puhkeamaan ilmoille.
"Mitäkö me teemme tänään, huomenna ja aina tästälähin? Me etsimme tietysti keinoa päästäksemme pois tästä loukusta, johon olemme joutuneet. Te kaikki mietitte, miten pääsisitte tunkeutumaan yhä syvemmälle tähän maahan. Minä pidän parempana, että ajattelemme poispääsyä."
"Minua ihmetyttää, sir", raivosi Challenger sivellen majesteetillista partaansa, "että tiedemies voi ajatella noin epäjalosti. Te olette nyt maassa, joka kunnianhimoista luonnontutkijaa houkuttelee enemmän kuin mikään muu maa maailman luomisesta asti, ja te ehdotatte, että me lähtisimme pois ja jättäisimme kaiken tutkimattomaksi saatuamme vasta mitä pinnallisimpia tietoja. En olisi sentään sellaista odottanut teiltä, professori Summerlee."
"Teidän täytyy muistaa", vastasi Summerlee katkerasti, "että Lontoossa on suuri auditorioni jokseenkin kelvottoman viransijaisen käsissä. Tämä tekee minun asemani toiseksi kuin teidän, professori Challenger, sillä mikäli minä tiedän ei teille ole koskaan uskottu mitään kasvatustehtävää."
"Aivan oikein", sanoi Challenger, "olisi pyhyyden loukkausta käyttää ala-arvoisiin toimiin tällaisia aivoja, jotka kykenevät mitä korkeimpaan itsenäiseen tutkimustyöhön. Olen sentähden kieltäytynyt kaikista koulutoimista, joita minulle on tarjottu."
"Esimerkiksi?" kysyi Summerlee ivallisesti. Lordi Roxton riensi väliin kääntääkseen puheen muihin asioihin.
"Minun mielestäni tekisimme kunnottomasti, jos lähtisimme Lontooseen, ennenkun olemme lähemmin tutkineet maata."
"Minä en liioin uskaltaisi mennä toimitukseen, vielä vähemmin ukko. Mc Ardlen näkyviin", sanoin minä. — Tehän suotte anteeksi, että minä selostan sananmukaisesti, vai kuinka, sir? — "Hän ei koskaan antaisi minulle anteeksi, että niin paljon palstantäytettä jäisi käyttämättä. Sitäpaitsi, mitäpä hyödyttää tuosta asiasta kiistellä, kun me emme kuitenkaan voi päästä täältä pois, vaikka tahtoisimmekin."
"Nuori ystävämme korvaa monet sivistyksensä aukot luontaisen terveen järkensä avulla", huomautti Challenger. "Me emme sekaannu hänen surkuteltavan ammattinsa harrastuksiin, mutta, kuten hän sanoo, me emme voi päästä pois täältä, joten on turha vaiva puhua asiasta."
"On turha vaiva tehdä mitään muuta kuin sitä", mutisi Summerlee piippunysänsä takaa. "Sallikaa minun huomauttaa, että meidän tulollamme on ollut määrätty tarkoitus, jonka meille Lontoon Zoologisen laitoksen kokous on uskonut. Oli tutkittava professori Challengerin väitelmien totuudenmukaisuutta. Velvollisuuteni on tunnustaa, että me nyt voimme todistaa ne tosiksi. Varsinainen tehtävämme on siis päättynyt. Tämän ylätasangon yksityisseikat taas ovat siksi moninaiset, että tarvittaisiin suuri retkikunta asiaankuuluvine varustuksineen tutkimaan niitä. Jos me nyt ryhtyisimme tuohon työhön, olisi siitä ainoana mahdollisena seurauksena vain se, että me emme koskaan palaisi takaisin edistämään tiedettä tällä hankkimallamme lisällä. Professori Challenger hän keksi keinon, millä me pääsimme tälle ylätasangolle. Nyt meidän tulee vaatia häneltä yhtä suurta kekseliäisyyttä, päästäksemme takaisin siihen maailmaan, josta olemme tulleetkin."
Myönnän että professori Summerleen tekemä ehdotus oli hyvin järkevä. Myös Challenger kallisti korvansa tuolle huomautukselle, että hänen vihollisensa eivät koskaan tulisi kumotuiksi, jos hänen väitelmiensä todenperäisyysvakuutukset jäisivät julistamatta.
"Laskeutumis-kysymys on ensi näkemältä hyvin peloittava", sanoi hän, "mutta luulen kuitenkin, että järki voi sen ratkaista. Taivun olemaan samaa mieltä kollegamme kanssa siinä, että pitkä-aikainen oleskelu Maple Whiten Maassa ei ole hyödyllistä, vaan täytyy meidän pian ottaa puheeksi alaspääsyn mahdollisuudet. Minä kieltäydyn kuitenkin ehdottomasti lähtemästä täältä, ennenkun olemme edes pintapuolisesti tutkineet maata ja meillä on mukanamme kotiin vietäväksi osapuilleenkaan luotettava kartta."
Professori Summerlee puhkui kärsimättömyyttä.
"Olemme nyt tuhlanneet kaksi päivää maan tutkimiseen", sanoi hän, "emmekä tiedä yhtään enemmän sen topografiasta. Tasanko on tietysti kauttaaltaan metsän peittämä ja kestäisi kuukausia ennenkun ehtisimme tunkeutua sen läpi ja tutkia sen eri osien aseman ja suhteet. Toinen olisi asianlaita, jos sen keskikohdalla olisi jokin vuorenhuippu, mutta mikäli olemme nähneet, viettää maa tästä joka suunnalle. Mitä kauemmas menemme, sitä vähemmän on mahdollisuuksia yleissilmäyksen saamiseen."
Silloin minä keksin oivan ajatuksen. Katseeni sattui valtavan suureen kuhmuiseen gingkopuun runkoon ja sen komeisiin haaroihin. Koska tämän runko oli kaikkia muita puita vahvempi, täytyi puun olla myös naapureitaan korkeampi. Kun kerran ylätasangon reuna joka puolelta kohosi, niin voisihan tämä valtava puu olla koko maata hallitseva vartiotorni! Aina pienestä poikapahaisesta, jona juoksentelin Irlannissa, olen ollut rohkea ja taitava puunkiipeilijä. Toverini olivat etevämpiä vuorta kiivettäessä, mutta kun minä pääsin puun oksille, niin olin heidän mestarinsa. Kun vain ensin saisin jalkani alimmalle oksalle, niin kyllä totta totisesti keinottelisin itseni latvaan. Toverit ihastuivat tästä ajatuksesta.
"Nuori ystävämme", sanoi Challenger ja naureskeli niin että hänen punaiset poskensa pullottivat kuin omenat, "omaa nuorallatanssijan avuja, jotka olisivat sopimattomia — jonkun ylemmän ja vaikuttavamman toimialan ihmisille. Minä suostun hänen päätökseensä."
"Totta totisesti, nuori mies, te löitte naulan päähän!" sanoi lordi Roxton taputtaen olkapäätäni. "En voi ymmärtää, kuinka emme sitä ennen keksineet. Meillä on valoisaa vielä noin tunnin ajan, ja jos otatte muistikirjanne mukaanne, voitte heittää nopean yleissilmäyksen yli tasangon. Minä asetan nämä kolme ampumatavaralaatikkoa puun juurelle, ja sitten me hinaamme teidät alimmalle oksalle."
Hän nosti minua laatikoille, mutta samassa tuli Challenger ja antoi minulle semmoisen sysäyksen, että minä nuolena lennähdin puuhun. Kietoen molemmat käteni oksan ympäri, teiskaroin jaloillani, ja viimein sain kun sainkin nilkkani ja sitten polveni oksalle. Vielä kolme suurta oksaa oli voitettavana ja sitten oli helppo päästä eteenpäin, ja minä kiipesinkin sellaista vauhtia, että pian en nähnyt enää maata lainkaan vaan pelkkä vihreä puunlehvikkö oli alapuolellani. Silloin tällöin sattui esteitä ja kerrankin sain kymmenen jalan mitan kiivetä köynnöskasvia pitkin, mutta kaikki kävi hyvin, ja Challengerin jylisevä ääni kuului kuin syvyydestä. Puu oli tavattoman suuri, eikä vieläkään näkynyt lehtikatos ylläni harvenevan. Kavutessani näin sivullani kömpelön esineen, jota arvelin joksikin parasitiksi. Pistin pääni oksien rakoon nähdäkseni paremmin, mikä se oli, mutta hämmästyin ja pelästyin niin äärettömästi, että olin vähällä pudota puusta.
Parin kolmen jalan päässä katselivat minua eräät kasvot. Eläin oli ryöminyt parasitin taa ja kurkisti sieltä juuri kun minä katsoin toiselta puolelta. Ne olivat ihmiskasvot, ainakin inhimillisemmät kuin minkään ennen näkemäni apinan. Ne olivat pitkät, vaaleahkot ja käsnäiset, kuono leveä, alaleuka ulkoneva ja siinä karkea parta. Tuuheiden pensasmaisten kulmakarvojen alapuolella tähystelevät silmät olivat eläimelliset ja julmat, ja kun eläin aukasi kitansa muristakseen minulle kirouksia, kuten luulin, huomasin, että sillä oli koukkuiset, terävät koiranhampaat. Silmänräpäyksen ajan leimusivat nuo kauheat silmät vihaa ja uhkausta. Mutta äkkiä niihin tuli ääretön pelon ilme. Oksat taittuivat, kun tuo ruma eläin syöksyi pakoon. Näin vilahdukselta karvaisen ruumiin, joka muistutti punertavaa sikaa, ja sitten se hävisi lehvien ja oksien sekaan.
"Miten on laitanne?" huusi lordi Roxton alhaalta. "Onko jokin hullusti?"
"Näittekö?" huusin minä kiedottuani käteni oksan ympäri ja joka hermoni jännittyneenä.
"Jokin rytisi aivankuin te olisitte pudonnut. Mitä siellä tapahtui?"
Olin niin järkytyksissäni tämän apinan äkillisestä ja oudosta ilmaantumisesta, että aioin jo kavuta alas kertomaan tovereilleni kokemukseni. Mutta olin jo päässyt niin korkealle, että olisi ollut nöyryyttävää kääntyä takaisin toimittamatta asiaansa.
Hengähdettyäni kotvan ja koottuani uusia voimia jatkoin kiipeämistä. Kerran astuin lahonneelle oksalle ja jäin riippumaan käsieni varaan, mutta ylipäänsä kävi nousu hyvin. Vähitellen harveni lehväkatos, ja kasvoihini tuntuva tuulenhenki todisti, että olin korkeammalla kuin metsän muut puut. Olin päättänyt olla katsomatta ympärilleni, ennenkun olin ehtinyt latvaan asti, ja sen vuoksi kiipesin aimo vauhtia kunnes sain käsiini ylimmän, huojuvan oksan. Istahdin tanakasti mukavaan haarautumaan ja katsahdin sitten tämän ihmeellisen maan eriskummallista panoraamaa.
Aurinko oli juuri laskemassa läntisen taivaanrannan taa, ja ilta oli valoisa ja kirkas, niin että koko ylätasanko oli selvästi nähtävissä. Täältä ylhäältä katsottuna se näytti olevan munamaisen pyöreä, kolmekymmentä englannin peninkulmaa pitkä ja kaksikymmentä leveä. Muuten itse laki oli aivan savutorven muotoinen, sillä kaikki sivut viettivät keskessä olevaa jokseenkin suurta järveä kohti, Tämä järvi päilyi vihervänä ja ihanana iltavalaistuksen värittämänä. Sitä kehysti leveä kaislareunusta ja sen pinnan särkivät keltaiset hiekkasärkät, jotka loistivat kuin kulta lempeässä auringonvalossa. Joitakin pitkiä olentoja, liian suuria alligatoreiksi, liian pitkiä kanooteiksi oli näiden hietikkojen reunoilla. Kaukoputkella katsoessani minä kyllä näin, että ne olivat eläviä olentoja, mutta niiden muotoa en voinut erottaa.
Edessäni oli metsien ympäröimä iguanodonien notko ja kauempana näkyi pyöreä alue, joka epäilemättä oli pterodaktylien räme. Toisella puolella oleva maisema tarjosi aivan toisenlaisia nähtävyyksiä. Täällä ulkosivun basalttimuodostumat kaartuivat sisäpuolelle noin parinsadan jalan korkuisena lohkeamana, jonka edessä oli metsää kasvava rinne. Näiden punaisten kallioitten juurella vähän maankamaraa korkeammalla voin kaukoputkella nähdä rivin tummia reikiä, joita arvelin luolien aukoiksi. Yhdessä sisäänkäytävässä häämöitti jotakin valkoista, mutta tarkemmin en sitä voinut erottaa. Istuin piirtäen niin kauan kuin aurinko oli taivaalla ja lakkasin vasta pimeän tultua, jolloin en enää nähnyt ympärilleni. Sitten kipusin alas tovereitteni luo, jotka innokkaasti odottivat minua tuon suuren puun juurella. Kerran minäkin olin retkikunnan sankari. Minä yksin olin tämän keksinyt, minä yksin työn suorittanut, ja tässä nyt oli kartta, joka korvaisi meille kuukauden sokean hapuilemisen tuntemattomien vaarojen keskellä. Jokainen tovereistani puristi kohteliaasti kättäni. Mutta ennenkun he alkoivat käsitellä kartan yksityisseikkoja täytyi minun heille kertoa kohtaukseni apinan kanssa.
"Se on ollut täällä koko ajan", sanoin.
"Mistä te sen tiedätte?" kysyi lordi Roxton.
"Siitä, että minulla koko ajan on ollut sellainen tunne, että meitä joku pahansuopa olento vaanii. Mainitsin siitä jo professori Challengerille."
Nuori ystävämme sanoi todellakin jotakin sentapaista. Hän on meistä ainoa, jolla on kelttiläinen tempperamentti, ja senvuoksi on hänellä tuollaisia vaikutteita.
"Telepatian koko teoria —" alkoi Summerlee täyttäen piippuansa.
"On liian laaja tässä käsitellä", keskeytti Challenger päättävästi. "Sanokaa nyt" — hän puhui kuin piispa pyhäkoululapselle — "huomasitteko sattumalta, voiko tuo eläin taivuttaa peukalonsa käden sisäsivun ylitse?"
"En, sitä en todellakaan huomannut."
"Oliko se hännällinen?"
"Ei ollut."
"Oliko sillä tarttumajalat?"
"Otaksun, että se ei olisi voinut niin nopeasti liikkua oksissa, jollei se olisi niihin myös tarttunut jaloin."
"Etelä-Ameriikassa elää, ellen erehdy — noin kolmekymmentä kuusi eri apina lajia, mutta ihmistä muistuttava apina on siellä tuntematon. Nyt kuitenkin saadaan selville, että sellainen löytyy tässä maassa, eikä se ole tuo harvinainen gorilla-muunnos, jota on tavattu vain Afriikassa ja Itämailla." — Olin vähällä keskeyttää hänet tokaisemalla, että olin nähnyt tämän eläimen serkun Kensingtonissa. — "Tämä on sitäpaitsi parrakas ja väritön, ja viimemainittu seikka panee olettamaan, että se on viettänyt päivänsä puiden suojassa. Meidän on ennen muuta ratkaistava kysymys onko tämä olento lähempänä apinaa vai ihmistä, Jälkimäisessä tapauksessa lähenee se sitä tyyppiä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsutaan 'puuttuvaksi renkaaksi'. Ensimäinen velvollisuutemme on ratkaista tuo ongelma."
"Ei voi tulla kysymykseenkään," sanoi Summerlee tiukasti. "Kun me nyt mr Malonen älyn ja notkeuden avulla" — minun täytyy toistaa hänen sanansa — "olemme saaneet kartan, on ensimäinen ja ainoa velvollisuutemme koettaa terveinä ja ehjin nahoin päästä pois tästä kauheasta paikasta."
"Sivistyksen lihapatoja", mutisi Challenger.
"Sivistyksen mustepulloja, sir. Meidän tehtävämme on uskoa aikakirjoille näkemyksemme ja jättää muille seikkaperäisempi tutkimus. Siitähän olimme yksimielisiä jo ennenkun mr Malone antoi meille kartan."
"Hyvä," sanoi Challenger, "minä myönnän tulevani rauhallisemmaksi, kun saan varmuuden siitä, että tutkimusmatkamme tulokset joutuvat ystäviemme tietoon. Vielä en tiedä mitään poispääsy-keinoa, mutta en ole vielä milloinkaan käsitellyt ongelmaa, jota eivät kekseliäät aivoni olisi voineet ratkaista. Minä lupaan huomenna suunnata kaiken huomioni paluukysymykseen."
Ja silleen sai asia jäädä. Mutta samana iltana valmistettiin nuotion ja yhden ainoan kynttilän valossa tämän kadonneen maan ensimäinen kartta. Jokainen yksityisseikka, jonka minä vartiotornistani olin hätäisesti merkinnyt muistiin, sai nyt tarkasti määrätyn paikkansa. Challengerin lyijykynä kaareili tuon suuren tyhjän paikan yli, joka tarkoitti sisäjärveä.
"Kuinka me tämän nimitämme?" kysyi hän. "Miksi emme ikuistuttaisi tähän teidän nimeänne?" sanoi Summerlee happamalla tavallaan.
"Minä toivon, sir, että minun nimeni tulee saamaan muita henkilökohtaisempia hyvityksiä jälkimaailmalta", vastasi Challenger jyrkästi. "Typerinkin ihminen voi ikuistuttaa nimensä liittämällä sen johonkin vuoreen tai jokeen. Sellaista muistomerkkiä minä en tarvitse."
Summerlee veti suunsa hymyyn aikoen tehdä uuden hyökkäyksen, mutta lordi Roxton riensi nopeasti väliin.
"Teidän, nuori mies, on annettava järvelle nimi", sanoi hän. "Te näitte ensimäisenä sen, ja jos te tahdotte kutsua sitä 'Malonen järveksi', niin on teillä, toden totta, oikeus siihen."
"Aivan oikein. Nuori ystävämme saa antaa järvelle nimen", sanoi
Challenger.
"Siinä tapauksessa", sanoin minä ja tunsin punastuvani, "annan sille nimen 'Gladyn järvi'."
"Eikö teidän mielestänne 'Keskusjärvi' olisi sopivampi?" huomautti
Summerlee.
"Minä pidän edellistä parempana," Challenger katsoi minuun osanottavasti ja ravisti suurta päätään. "Lapset ovat lapsia", sanoi hän. "Olkoon sen nimi 'Gladyn järvi'."