KAHDESTOISTA LUKU
"Metsässä oli kaameata."
Olen jo sanonut — tai ehkä en olekaan sitä sanonut, sillä muistoni pettää minut usein nykyisin — että olin tavattoman ylpeä, kun kolme tovereitteni kaltaista miestä kiitti minua, arvellen minun pelastaneen tai ainakin kerrassaan parantaneen aseman. Ollen nuorin joukosta en ainoastaan ikääni vaan myös kokemuksiin, luonteeseen, tietoihin ja kaikkeen siihen nähden, joka tekee ihmisestä miehen, olin ensin ollut syrjäasemassa. Mutta nyt pääsin oikeuksiini. Oi, kuinka tämä tuntui ihanalta! 'Ylpeys käy lankeemuksen edellä', sanoo sananlasku, ja sen minäkin sain kokea. Tuo itsetyytyväisyyden tunne, lisääntynyt itseluottamus saattoi minut samana yönä mitä kauheimpaan seikkailuun, jonka pelkkä muistaminenkin tekee minut sairaaksi.
Kerronpa koko tapahtumain sarjan. Olin niin innostunut onnistuneesta kiipeämismatkastani, että en voinut nukkua. Summerlee oli vartiana ja istui kokoonkyyristyneenä pienen leiritulen luona. Hän oli ihmeellisen kulmikkaan näköinen, pyssy oli hänen polvillaan ja pukinpartansa heilahteli pään nuokkuessa. Lordi Roxton nukkui hiljaa eteläameriikkalaiseen ponchoonsa [hihaton takki] kääriytyneenä, ja Challenger kuorsasi niin että kaiku metsästä vastasi. Täysi kuu paistoi kirkkaasti ja ilma oli raikas ja kylmä. Miten ihanaa olisikaan tehdä tällaisena yönä pieni kävelyretki. Ja niin syntyi ajatus: "Miksikä ei!" Hiipisin hiljaa täältä, tulisin Keskusjärvelle, palaisin ennen aamiaista tarkat tiedot paikasta mukanani — eikö minua silloin pidettäisi seurueen tärkeimpänä henkilönä? Ja Summerleen mielipide voittaisi, keksittäisiin joku poispääsy-keino ja sitten palattaisiin Lontooseen tietoisina ennen muuta ylätasangon keskusmysteriosta, jossa vain yksin minä olisin käynyt. Minä ajattelin Gladya ja hänen lausettaan "sankarityöt ympäröivät meitä." Olin kuulevinani hänen äänensä, kun hän sanoi tuon. Ajattelin myös Mc Ardlea. Kuinka mainioita kolmenpalstan kirjoituksia sanomalehteen! Mitkä ylenemisen mahdollisuudet! Ensi suuren sodan kirjeenvaihtajan paikkaa tarjottaisiin varmasti minulle. Tartuin pyssyyn — patruunia oli taskuni täynnä — ja työnnettyäni piikkipensaat syrjään piilopaikkamme kulkuaukon kohdalta, pujahdin nopeasti metsään. Heitin silmäyksen tiedottomaan Summerleehen, kelvottomaan vartiaan, joka yhä istui nuokkuen kuin kiinalainen porsliininukke hiipuvan hiiloksen äärellä.
Olin tuskin kulkenut sata kyynärää, kun jo syvästi kaduin äkkinäistä päätöstäni. Olen ehkä jo monasti tässä selostuksessa maininnut, että minulla on liian suuri kuvittelukyky ollakseni rohkea, mutta että minä hirveästi pelkään näyttää pelkurilta. Ja tuo tunne ajoi minua eteenpäin. En voinut luikerrella takaisin toimittamatta jotakin. Vaikkapa toverini eivät olisi minua kaivanneetkaan, eivätkä koskaan saaneet tietää heikkouttani, jäisi sieluuni sittenkin ainaiseksi sietämätön häpeän tunne. Ja kuitenkin minä väristin asemaani ajatellessani ja olisin antanut kaikki mitä minulla oli suoriutuakseni kunnialla leikistä.
Metsässä oli kaameata. Puut olivat niin taajassa, niiden lehvät levittäytyivät niin laajalti, että en voinut nähdä kuutamosta muuta kuin että korkeimmat oksat siellä täällä muodostivat taidokasta filigraanikudosta tähtikirkasta taustaa vastaan. Kun silmät olivat ehtineet tottua pimeään, huomasin että puiden välit olivat milloin tummempia, milloin vaaleampia — toiset niistä voi erottaa, toiset taas olivat sysimustia kuin luolain suut, ja minä kauhulla ohikulkiessani väistin niitä. Minä ajattelin tuon kiusatun iguanodoksen raivokasta ulvontaa — tuota pöyristyttävää huutoa, mikä oli metsässä kaikunut. Ajattelin myös tuota vertatihkuvaa käsnäistä kärsää, jonka olin vilahdukselta nähnyt lordi Roxtonin soihdun valossa. Ja nyt minä olin sen eläimen metsästysmailla. Koska tahansa voi se hyökätä esiin pimeästä ja heittäytyä kimppuuni — tuo nimetön kauhea hirviö. Pysähdyin, otin patruunan taskustani ja aioin ladata aseeni. Mutta mitä huomasinkaan! Kiireessä olin ottanut haulipyssyn kiväärin sijasta.
Taas tunsin että minun täytyisi kääntyä takaisin. Tässähän minulla nyt oli oivallinen syy epäonnistumiseeni — syy minkä tähden ei kukaan pitäisi minua pelkurina. Mutta ylpeyteni nousi vastustamaan jo tuota sanaakin "epäonnistua". Minä en voinut, en saanut tehdä noin. Kivääri oli yhtä hyödytön kuin haulipyssykin sellaisten vaarojen varalle, jotka minua ehkä uhkasivat. Jos palaisin leiriin vaihtamaan asetta, niin tuskin pääsisin huomaamattomasti pujahtamaan takaisin. Ja jos minut nähtäisiin, tulisi siinä kaikenlaisia selvittelyjä, enkä minä enää saisi koettani pysymään omana tietonani. Hetken epäiltyäni mursin luontoni ja jatkoin matkaani käyttökelvoton pyssy kainalossani.
Metsän pimeys oli herättänyt levottomuuttani, mutta vielä enemmän kammotti minua kuun valkea aavemainen valovirta. Pensaisiin piiloutuneena kurkistelin iguanodonien puutonta notkoa. Ei ainoatakaan hirviötä näkynyt. Mahdollisesti tuon yhden surullinen kohtalo oli karkoittanut toiset pois laitumiltaan. Sumuisessa hopeanhohtoisessa yössä en nähnyt minkään elävän olennon jälkeäkään. Tulin senvuoksi rohkeammaksi ja riensin tuon pienen kentän poikki. Sen toisella puolella löysin taas joen, joka oli minun oppaani. Se oli iloinen seuralainen, riemullisesti se huppelehti juostessaan, aivan kuin kotiseutuni rakas vanha puro, jonka äärellä ennen lapsena olin huvikseni illoin onkinut. Tätä seuraten tulisin varmaan järvelle ja päinvastaiseen suuntaan kulkien saapuisin sitä myöten takaisin leiripaikallemme. Usein täytyi minun jättää se näkyvistäni taajan metsän takia, mutta aina kuulin sen lorinan ja loiskeen.
Vähitellen varsinainen metsä harveni ja pensaat sekä siellä täällä kohouvat korkeat puut tulivat sijalle. Voin senvuoksi nopeasti rientää eteenpäin ja nähdä itse, vaikka minua ei nähty. Minä astuin juuri pterodaktylusten rämeen ohitse, kun kuulin räpyttävien siipien suhinaa ja läheltäni lähti lentoon yksi noita suuria eläimiä, joiden siipien väliä on vähintäin kaksikymmentä jalkaa. Kun se leijaillessaan sattui varjostamaan kuuta, ja valo lankesi sen kaivomaisten siipien läpi, näytti tuo eläin lentävältä luurangolta valkeata troopillista sädeloistoa vastaan. Minä ryömin pensaiden suojaan, sillä tiesin kokemuksesta, että tuon eläimen yksi ainoa huuto kokoaa satoja samanlaisia inhoittavia olentoja pääni ympärille. Vasta kun se oli laskeutunut maahan, uskalsin minä hiipien jatkaa matkaani.
Yö oli ollut jokseenkin hiljainen, mutta kun minä nyt pyrin eteenpäin, kuului korviini kumea, jymisevä ääni, taukoamaton humina. Se kasvoi yhä ja viimein se kuului aivan läheltäni. Seisoessani hiljaa oli ääni tasainen ja keskeytymätön, aivan kuin sen aiheuttaja olisi pysynyt paikallaan. Se oli kuin kiehuva kattila tai poriseva suuri pata. Pian keksin mistä se johtui. Näin järven tai oikeammin lammikon, sillä se ei ollut suurempi kuin Trafalgar Squarella oleva vesiallas. Suuri pikimäinen aine, jonka pinta nousi ja laski suurina kaasukuplina, oli lammikon sisällyksenä. Sen yläpuolella oleva ilma värisi kuumuudesta ja ympäröivä maa oli niin polttavaa, että sitä tuskin voi käsin koskettaa. Oli aivan selvää, että suuri vulkaaninen purkaus, joka ajast'aikoja sitten oli muodostanut tämän kummallisen ylätasangon, ei ollut vielä kokonaan tyhjentänyt voimaansa. Mustuneita kiviä ja laavakasoja olin jo ennenkin nähnyt ylätasangon rehevän kasvullisuuden keskessä, mutta tämä asfalttilampi oli ensimäinen täysin pätevä todistus; tässä oli nyt vanhan kraaterin suu. Minulla ei ollut aikaa lähemmin tutkia sitä, sillä minun täytyi rientää, jos aioin ehtiä aamuksi takaisin leiriin.
Kamala oli tuo retki, eikä sen muisto koskaan mielestäni hälvene. Minä milloin hiljaa hiivin eteenpäin, milloin melkein ryömin pysähtyen pamppailevin sydämin joka kerta kun kuulin oksien taittuvan jonkun petoeläimen kulkiessani edelläni. Toisinaan kohosi äkkiä näkyviin suuria mykkiä varjoja, jotka tuntuivat astuvan sametinhienoin käpälin, mutta sitten ne taas hävisivät. Monasti minä kyllä pysähdyin aikoen kääntyä takaisin, mutta joka kerta voitti ylpeyteni pelon, ja minä ponnistelin eteenpäin saavuttaakseni päämääräni.
Vihoviimein — kelloni oli silloin yksi yöllä — näin veden välkkyvän viidakon pensaiden lomitse ja kymmenen minuutin perästä olin Keskusjärven rannalla. Minua janotti kovasti ja niinpä laskeuduin juomaan tuota raikasta kirkasta vettä. Leveä poljettu tie johti rantaan, joten minä ilmeisesti olin eläinten juomapaikalla. Aivan lähellä vedenkalvoa oli suuri erillinen laavalohkare. Minä kiipesin sille, ja sen kupeella maaten oli minulla mainio näköala joka suuntaan.
Heti ensi silmäyksellä näin jotakin perin kummallista. Kun kuvasin suuren puun latvasta aukeutuvaa näköalaa, sanoin huomanneeni vastassa kohoavien kallioitten juurella rivin tummia täpliä, joita arvelin luolien suiksi. Katsoessani nyt samoja kallioita näin kaikkialla pyöreitä valoläikköjä, punertavia selvästi eroavia pyörylöitä, jotka pimeässä muistuttivat linjalaivan kanuunanreikiä. Ensin luulin ilmiötä jostakin vulkanisesta purkauksesta syntyneeksi laavahehkuksi, mutta sitä se ei voinut olla. Jos tuolla olisi ollut liikkeellä vulkanisia voimia, olisi niiden alkukohdan täytynyt sijaita syvyydessä eikä ylhäällä kallionkoloissa. Mitä ihmettä tuo mahtoi olla? Kummallista mutta nytpä sen keksin. — Näiden punaisten pilkkujen täytyi heijastua luolissa palavasta valosta — ihmiskäsien sytyttämistä valkeista. Tällä ylätasangolla oli siis ihmisiä! Minkä loistavan havainnon olinkaan tehnyt. Onnistunut oli tutkimusmatkani! Nytpä meillä tosiaan oli uutisia Lontoossa kerrottaviksi!
Kauan minä siinä makasin tarkastellen noita punaisia lepattavia valopilkkuja. Vaikka ne olivat noin kymmenen peninkulman päässä minusta, voin kuitenkin selvästi havaita, kuinka ne toisinaan kirkkaina loistivat ja toisinaan pimenivät jonkun kulkiessa niiden ohi. Mitä olisinkaan antanut, jos olisin voinut ryömiä heidän luokseen, tutkiskella heitä ja viedä tovereilleni pienen kuvauksen tässä ihmemaassa asuvan rodun ulkonäöstä ja luonteenlaadusta! Nythän en sitä mitenkään voinut tehdä, mutta emme me millään muotoa saattaisi poistua tältä ylätasangolta, ottamatta tästä asiasta todellista selkoa.
Gladysjärvi — minun oma järveni — päilyi peilikirkkaana, ja kuun kilot heijastuivat sen kalvossa. Järvi oli jokseenkin matala, sillä monin paikoin kohosi hiekkasärkkiä vedenpinnasta, jolla minä alituiseen näin elonmerkkejä, milloin vain vesipyörylöitä, milloin jonkun ilmaan singahtavan hopeasuomuksisen kalan, milloin jonkun uivan merihirviön koukkuisine vuolukivenvärisine selkineen. Kerran näin keltaisella hietikolla jonkin olennon, joka muistutti suurta kömpelöruumiista ja pitkäkaulaista joutsenta ja joka velttona astua tallusteli eteenpäin. Äkkiä se hyppäsi veteen ja heti senjälkeen näin siitä vain taipuneen kaulan ja terävänokkaisen pään, ja vinhaa vauhtia se kiiti yli veden. Ja sitten se sukelsi kadoten näkyvistäni.
Mutta pian siirtyi katseeni noista kaukana tarkkaamistani ilmiöistä johonkin, joka kulki aivan ohitseni. Kaksi vyötiästä muistuttavaa eläintä oli tullut juomapaikalle ja kyykistynyt vedenrajaan. Niiden juodessa lipoi niiden pitkä, liikkuva kieli suuhun ja suusta ulos. Komea haarasarvinen hirvi, ylpeä eläin, joka esiintyi kuin kuningas, tuli naaraansa ja kahden vasikan kera juomaan asettuen vyötiäisten viereen. Toista niin komeata eläintä ei ole varmaan koko maailmassa, sillä ainakin ne hirvet, joita minä ennen olen nähnyt, olisivat ulottuneet tätä tuskin rintaan asti. Äkkiä se varoittavasti pärskähytti ja katosi joukkoineen kaislikkoon, ja samalla myös vyötiäiset pötkivät pakoon. Uusi mitä peloittavin eläin lähestyi astellen tietä pitkin.
Ensin minä ihmettelin, missä ennen olin nähnyt tuon kömpelön olennon, sen koukkuisen kolmikulmaisen selän ja ihmeellisen lintumaisen pään, joka ulottui melkein maahan asti. Mutta sitten minä äkkiä muistin. Tämähän on stegosaurus — juuri sama eläin, jonka kuvan Maple White on piirtänyt luonnoskirjaansa ja joka ensimäisenä veti Challengerin huomion puoleensa. Tuossa se nyt oli — mahdollisesti vielä aivan sama eläin, jonka amerikkalainen taiteilija oli tavannut. Maa tömisi sen äärettömän painon alla, ja kun se ahmi vettä kitaansa, vastasi läiskinään hiljaisen yön kaiku. Viisi minuuttia se oli niin lähellä minun laavalohkarettani, että olisin käteni ojentamalla voinut koskettaa sen selässä törröttäviä inhoittavia särmiä. Mutta sitten se mennä hölkötti pois kadoten kalliolohkareitten keskeen.
Katsoessani kellooni näin sen jo olevan puoli kolme, joten minun siis täytyi lähteä paluumatkalle. Minun oli helppo määrätä matkani oikea suunta, sillä koko ajan olin tarkannut, että pieni puro tuli olemaan aivan lähellä vasemmalla puolellani, ja se laski Keskusjärveen kivenheiton matkan päässä siitä suuresta kivestä, jolla minä olin pitkänäni. Lähdin siis matkaan sangen hyvilläni, sillä olin mielestäni tehnyt suuren työn ja minulla oli tovereilleni tuliaisina melko kaunis osinkolisä uutisia. Arvokkain uutinen oli tietysti noiden tulella valaistujen luolien havaitsemus ja tieto siitä, että niissä eli joitakin luola-asukkaita. Mutta sitäpaitsi voin vielä kuvata Keskusjärveä. Voin vakuuttaa, että siinä eli paljon ihmeellisiä eläimiä, ja että olin nähnyt monia muinaisaikaisia lajeja, joita ei koskaan ennen oltu tavattu. Kulkiessani ajattelin, että eipä mahtanut olla maailmassa monta ihmistä, jotka olisivat viettäneet tätä ihmeellisemmän yön ja sen kuluessa enemmän laajentaneet inhimillisen tietämisen piiriä.
Minä kapusin rinnettä ylös ja olin ehkä ehtinyt matkani puolitiehen, kun ajatukseni palasivat nykyiseen asemaani, kuullessani ihmeellistä ääntä takanani. Se oli korskahtelevaa murinaa, hillittyä, syvää ja äärettömän uhkaavaa. Varmasti oli joku tuntematon eläin läheisyydessäni, mutta kun en mitään nähnyt, kiirehdin ainoastaan askeleitani. Olin tätä vauhtia kulkien ehtinyt ehkä noin puoli englanninpeninkulmaa, kun ääni taas kuului takaani, mutta nyt uhkaavampana. Sydämeni lakkasi lyömästä, kun älysin, että eläin, oli se sitten mikä tahansa, ajoi minua takaa. Polveni tutisivat ja hiukseni nousivat pystyyn. Oli aivan luonnollista, että nämä hirviöt paloittelivat toisiaan oman olemassaolonsa turvaamiseksi, mutta hämmästyttävä ja kauhua herättävä oli ajatus, että ne kääntyisivät nykyajan ihmistä vastaan ja seuraisivat tarkasti vaanien luomakunnan herran jälkiä. Muistin heti nuo vertatihkuvat kasvot, jotka olimme nähneet lordi Roxtonin soihdun valossa, ja tämä muistikuva oli kuin kaamea näky Danten Helvetin alimmista kerroksesta. Vapisevin polvin ja tuijottavin silmin seisoin tähyten kuun valaisemaa tietä takanani. Kaikki oli hiljaista kuin unen maisemassa. Kuun hohde ja mustat varjot olivat ainoa, minkä erotin. Mutta läpi hiljaisuuden kaikui taas läpitunkevana ja uhkaavana, entistä voimakkaammin tuo kurluttava ratiseva ääni. Nyt eläin aivan selvästi oli päässyt jälilleni ja lähestyi minua joka hetki.
Olin aivan herpautunut ja katselin yhä äsken kulkemaani tietä. Silloin minä sen äkkiä näin. Se liikkui pensaitten keskessä saman kentän toisella puolella, jonka yli minä juuri olin tullut. Voin havaita suuren mustan haahmon, joka sitten hyppäsi kuun valaisemalle alueelle. Sanon tahallani "hyppäsi", sillä eläin liikkui voimakkailla takaraajoillaan kengurun tapaisesti pystyasennossa etujalkojen ollessa taipuneina sisäänpäin. Se oli äärettömän suuri ja voimakkaan näköinen, aivan kuin takajaloillaan seisova elefantti, mutta eläimen isokokoisuudesta huolimatta sen liikkeet olivat tavattoman nopeat, Ensin nähdessäni sen muodon arvelin sitä vaarattomaksi iguanodoniksi, mutta vaikka tiesinkin perin vähän näistä asioista, huomasin kuitenkin pian, että se oli aivan toisenlainen eläin. Suuren kasvissyöjän hirvimäisen pään sijassa oli tällä leveät litteät rupikonnamaiset naamaosat, jotka paljon muistuttivat leirissämme vieraillutta hirviötä. Sen villi huuto ja kauhistuttava tahdonvoima saivat minut vakuutetuksi siitä, että tämä oli nyt suuri lihaasyövä dinosaurus, kauhein eläin, mikä milloinkaan on maata polkenut. Liikkuessaan laskeutui tuo hirviö nuuskimaan maata noin joka kahdenkymmenen kyynärän päässä. Se vainusi minun jälkiäni. Toisinaan se vähän erehtyi, mutta sitten se taas palasi sille tielle, jota minä olin äsken tullut.
Vielä nytkin kohoavat suuret hikikarpalot otsalleni tätä kauheata ilmiötä muistellessani. Mitä tehdä? Mitätön haulipyssy oli kädessäni. Siitä ei ollut apua. Epätoivoissani etsiskelin katseillani kalliota tai suurta kiveä, mutta olin pensaisella ahomaalla, jossa kasvoi vain ohuita nuoria puita, ja tiesin että seuraajani olisi voinut katkaista melko suurenkin puun niinkuin oljenkorren. Ainoa mahdollisuuteni oli pako. En voinut esteettömästi kulkea rosoisella epätasaisella tanterella, mutta kun lohduttomana katsahdin ympärilleni, keksin kovaksi poljetun tien, joka kulki minun polkuni poikki. Tutkimusmatkoillamme olimme nähneet monta tuollaista eläinten tietä. Jos nyt sitä pitkin lähtisin pakenemaan, voisin ehkä pelastautua, sillä minä olen hyvä pikajuoksija. Heitin kelvottoman pyssyni luotani ja juoksin nyt puoli englanninpeninkulmaa ennätyksellä, jota en ennen ollut voinut saavuttaa. Jalkojani särki, rinta kohosi ja kaulani oli haljeta ilman puutteesta, mutta tuo eläin oli jäljissäni, minun täytyi juosta, yhä juosta. Viimein minä pysähdyin melkein kykenemättömäksi liikuttamaan jäsentäkään. Luulin jo välttäneeni vaaran. Takanani oleva tie oli tyhjä. Mutta silloin taas pensaat kahisivat, kuului jättiläismäisten jalkojen töminää, hirviön keuhkojen huohotusta, ja taas oli se siis lähelläni. Se oli aivan kintereilläni. Olin mennyttä miestä.
Miten tyhmästi olinkaan tehnyt, kun en ennemmin ollut lähtenyt käpälämäkeen. Ensin oli se seurannut jälkiäni vaistonsa avulla, ja senvuoksi oli se joutunut hitaammin. Mutta kun minä lopulta lähdin juoksemaan, oli se todella huomannut minut, ja nyt sitä johti näkönsä, sillä poljettu tie osoitti pakoni suunnan. Kun se oli päässyt mutkan ohi, lähti se tulemaan kauheata vauhtia. Kuu valaisi sen suuret tapillaan olevat silmät, kauheat hammasrivit välkkyivät sen avonaisesta kidasta ja kynnet kiilsivät voimakkaissa etukäpälissä. Kirkaisten kauhusta minä käännyin ja ryntäsin hurjaa vauhtia eteenpäin. Takanani kuului yhä selvemmin pedon raskas läähättävä hengitys. Joka hetki luulin sen tarrautuvan selkääni. Joku ryskähti, minä putosin, yhä putosin, ja sitten kaikki hiljeni ja pimeni.
Herättyäni tiedottomasta tilastani, joka ei kuitenkaan ollut voinut kestää kauempaa kuin muutaman minuutin, tunsin inhoittavaa pistävää löyhkää. Kurottaessani käteni pimeässä osui se suureen lihakappaleeseen, ja toinen käteni tapasi kauhean ison luun. Yläpuolellani näin kaistaleen tähtikirkasta taivasta, ja sen valossa huomasin makaavani syvän kuopan pohjassa. Hitaasti nousin pystyyn ja aloin tunnustella, miten oli laitani. Koko ruumiini oli arka ja kankea, mutta ei mikään jäsen ollut vioittunut. Kun sekaiset aivoni olivat päässeet selville asemastani, katsahdin kauhuissani ylöspäin odottaen näkeväni tuon kauhean pään kelmeätä sineä vasten. Mutta hirviötä ei näkynyt eikä mitään ääntä kuulunut tuolta ylhäältä. Aloin vähitellen liikuskella tunnustellen paikkaa, jonne niin sopivalla tavalla olin syöksynyt.
Kuten jo sanoin, olin kuopassa, joka oli jyrkkäreunainen, tasapohjainen ja noin kahdenkymmenen jalan levyinen. Sen pohjalla oli suuria lihakappaleita, useimmat mätänemisen viimeisellä asteella. Ilma oli myrkyllinen ja ilettävä. Kuljeskellessani noiden lahoavien jäännösten seassa, töyttäysin jotakin kovaa esinettä vasten ja tulin huomaamaan, että suuri pylväs oli hakattu keskelle hautaa. Se oli niin korkea, että en ulottunut sen kärkeen, ja sen pinta tuntui rasvaiselta.
Äkkiä muistin että minulla oli tulitikkulaatikko taskussani. Raapaisin tulen ja voin nyt saada käsityksen paikasta, jonne olin pudonnut. Sen tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään. Tämä oli — ihmiskäden kaivama salakuoppa. Keskellä oleva pylväs oli noin kymmenen jalkaa pitkä, kärjellinen ja siihen seivästettyjen eläinten hyytyneen veren mustaama. Hajallaan viruvat jätteet olivat peräisin uhreista, jotka oli kiskottu pois paalusta, jotta se olisi taas valmiina pyydyksenä seuraaville hautaan syöksyville. Muistin silloin Challengerin sanoneen, että tällä ylätasangolla ei voinut asua ihmisiä, koska niitten heikoilla aseillaan olisi ollut mahdoton puolustautua täällä eleleviä petoja vastaan. Mutta nyt tämänkin asian oikea laita tuli selville. Asukkailla oli pienisuisia luolia, jonne suuret sauriot eivät voineet tunkeutua, sitäpaitsi he kehittyneine aivoineen olivat keksineet panna pauloja ja rakentaa oksilla peitettyjä salahautoja juuri kovaksi poljetuille eläinpoluille ja siten surmata pedot heidän voimastaan ja notkeudestaan huolimatta. Ihminen oli sentään ja pysyi luomakunnan herrana.
Notkean miehen ei ollut vaikea kiivetä vierua seinämää ylös, mutta kauan minä epäilin ennenkun uskalsin nousta tuon kauhean pedon ulottuville. Kuinka voin olla varma siitä, ettei se vaani pensaikossa odotellen paluutani? Sain kuitenkin uutta rohkeutta muistaessani Challengerin ja Summerleen keskustelun suurten saurioitten tavoista. Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että nämä hirviöt olivat vailla aivoja, että äly ei ollut saanut tilaa niiden pienten pääkallojen loukoissa, ja että jos ne olivat hävinneet maailmasta, oli siihen ollut syynä niiden oma tyhmyys, joka teki ne kykenemättömiksi seuraamaan vaihtelevia elinehtoja.
Jos nyt eläin olisi ollut minua väijymässä, olisi tämä todistanut sen käsittäneen tapauksen, ja tämä taas osoittaisi kykyä yhdistää syy ja seuraus. Paljon luultavampaa oli, että eläin, joka toimi ailahtelevan raateluvaistonsa johtamana, luopui metsästyksestä sitten kun minua ei enää näkynyt ja hetken hämillään odotettuaan ryhtyi väijymään toista saalista. Minä kiipesin haudan reunalle ja katselin ympärilleni. Tähdet himmenivät, taivas yhä valkeni ja lauha aamutuuli puhalsi ihanasti kasvoihini. Vihollistani ei näkynyt eikä kuulunut. Hitaasti nousin haudasta ja istuin maahan ollen joka hetki valmiina hyppäämään takaisin piilopaikkaani, jos joku vaara uhkaisi. Täydellinen hiljaisuus ja koittava päivä rohkaisivat mieltäni, ja minä aloin hiipiä hiljaa sitä tietä, jota olin tullutkin. Jonkun matkan päästä löysin pyssyni ja pian senjälkeen puron, joka taas tuli oppaakseni. Monen monta kertaa vilkuilin pelokkaana taakseni kulkiessani kotiinpäin.
Mutta äkkiä johduin muistamaan tovereitani, joiden luota illalla olin lähtenyt. Läpi kirkkaan ja tyynen aamuilman kuului kaukaa yhden ainoan pyssynlaukauksen synnyttämä pamaus. Pysähdyin kuuntelemaan, mutta sitten oli taas kaikki hiljaa. Ensin tulin levottomaksi ja pelkäsin jonkun onnettomuuden sattuneen. Mutta sitten olin keksivinäni asialle yksinkertaisemman ja luonnollisemman selvityksen. Nythän oli jo täysi päivä. Aivan varmaan he olivat huomanneet, että minä en ollut leirissä, luulleet minun eksyneen metsään ja ampuneet minulle merkinantolaukauksen. Kyllähän me olimme sopineet, että ei kenenkään pitäisi ampua, mutta jos he luulivat minun olevan vaarassa, eivät he tuota ajattelisi. Nyt täytyi minun kaikin mokomin rientää heitä rauhoittamaan.
Olin raukea ja lopen uupunut, enkä senvuoksi voinut kulkea niin nopeasti kuin olisin tahtonut, mutta lopulta saavuin kuitenkin tuttuihin seutuihin. Vasemmalla puolellani levittäytyi pterodaktylien rimpi, edessäni iguanodonien viidakko, Nyt erotti minut Fort Challengerista vain kapea metsäkaistale. Hälventääkseni tovereitteni levottomuutta huusin heille iloisella äänellä. Mutta en saanut mitään vastausta. Rohkeuttani lamautti tuo onnettomuutta ennustava hiljaisuus. Aloin juosta. Tuossa oli leiri edessäni, sellaisena kuin sen jätin, mutta käytävä oli auki. Syöksyin sisään. Kauhistuttava näky kohtasi katsettani tuona viileänä aamuhetkenä. Kaikki matkatavaramme olivat hujan hajan maassa. Toverini olivat teillä tietämättömillä, ja sammuneen nuotion vieressä inhoittava verilätäkkö värjäsi nurmen punaiseksi.
Jouduin tämän odottamattoman kauhunkuvan nähdessäni aivan suunniltani ja olin menettää järkeni. Muistan hämärästi kuin unennäköä, että syöksyin metsään, harhailin tyhjän leirin ympärillä ja hurjana huusin tovereitani nimeltä. Mutta hiljaisesta metsästä ei kuulunut mitään vastausta. Jouduin mitä suurimpaan epätoivoon ajatellessani, että en koskaan enää saisi heitä nähdä, että olin nyt yksin ja turvattomana tässä kauhujen maassa pääsemättä täältä pakenemaan, ja että minun nyt olisi pakko elää ja kuolla näitten hirviöitten luolassa. Olin aivan sekaisin, niin että raastoin hiuksiani ja taoin päätäni. Nyt vasta minä älysin, kuinka suuressa määrin olin luottanut seuralaisiini, Challengerin tyyneen itsetietoisuuteen ja lordi Roxtonin ylimieliseen, hymyilyttävään kylmäverisyyteen. En tiennyt, mitä minun piti tehdä, ja minnepäin lähteä.
Istuttuani hetkisen aivan tylsänä, päätin tutkia tovereitteni onnettomuuden laatua ja syytä. Leirissä vallitseva kauhea epäjärjestys todisti, että heidän kimppuunsa oli hyökätty, ja kuulemani pyssynlaukaus ilmoitti minulle koska tämä tapahtui. Kun vain yksi laukaus ammuttiin, täytyi kaiken tapahtua silmänräpäyksessä. Pyssyt olivat maassa ja lordi Roxtonin haulikossa oli vielä patruuna jäljellä. Challengerin ja Summerleen huovat olivat lieden luona, josta päättäen heidät oli yllätetty unessa. Ampuma- ja ruokatavaralaatikkomme olivat hujan hajan valokuvakoneitten ja levyjen sekamelskassa, mutta mitään niistä ei ollut hävinnyt. Sen sijaan kaikki säiliöistä puretut runsaat ruokatavaramme olivat kadoksissa. Päätin että hävitystyön tekijät olivat eläimiä, sillä alkuasukkaat olisivat tietysti ottaneet mukaansa niin paljon kuin mahdollista.
Mutta jos tässä olisi temmeltänyt vaikkapa vain yksi ainoakin eläin, niin mitä olikaan silloin tapahtunut tovereilleni. Raivostunut peto olisi varmasti repinyt heidät kappaleiksi ja jättänyt jätteet sinne tänne. Tuo kauhea verilätäkkö puhui väkivallasta. Sellainen hirviö, jonka minä olin yöllä nähnyt, voisi kantaa saaliinsa pois kevyesti kuin kissa hiiren. Siinä tapauksessa olivat toiset toverit seuranneet mukana. Mutta silloin he tietysti olisivat ottaneet pyssyt mukaansa. Mitä enemmän minun sekaiset ja väsyneet aivoni koettivat asiaa selvitellä, sitä hämärämmäksi se kävi. Harhailin metsässä, mutta en löytänyt merkkiäkään, joka olisi ohjannut minua oikealle tolalle. Kerran jo eksyinkin ja vain sattumalta, kauan harhailtuani löysin leirin.
Äkkiä juolahti mieleeni ajatus, joka hiukan minua rauhoitti. En ollut sentään aivan yksin maailmassa. Vuoren juurella kuulomatkan päässä odotti uskollinen Zambo. Menin ylätasangon reunalle katsomaan häntä. Aivan oikein! Tuolla hän istui huopiensa keskessä nuotion ääressä. Mutta hämmästyin suuresti nähdessäni jonkun toisen istuvan häntä vastapäätä. Hetken aikaa jyskytti sydämeni ilosta, sillä luulin jonkun tovereistamme päässeen täältä sinne. Mutta pian se toivo petti. Nouseva aurinko valaisi miehen kasvot. Hän oli intiaani. Huusin suurella äänellä ja heilutin nenäliinaani. Heti katsoi Zambo ylöspäin, antoi merkin kädellään ja oli valmis kiipeämään kalliohuipulle. Jonkun minuutin perästä seisoi hän aivan lähellä minua ja kuunteli syvästi järkytettynä kertomaani tapausta.
"Itse paholainen heidät ottanut, massa Malone", sanoi hän. "Te olette sen maassa, ja se otta teidät vielä kaikki. Paras totella minu, massa Malone, ja tulla pois sieltä, muuten otta se teidät myös."
"Kuinka pääsen pois, Zambo?"
"Ottakaa köynnöskasvia puista, massa Malone, heittäkää tänne. Minä lyö ne johonkin kantoon, ja silta valmis."
"Sitä me olemme kyllä ajatelleet, mutta täällä ei ole niin vahvoja köynnöskasveja, että ne kannattaisivat meitä."
"Lähettäkää noutamaan köyttä, massa Malone."
"Kenen minä lähettäisin ja minne minä lähettäisin?"
"Intiaanikyliin, sir. Paljon nahkaköyttä intiaanikylissä. Tuolla alhaalla olevan intiaanin voitte lähettää."
"Kuka hän on?"
"Yksi meidän intiaani. Toiset hänet pieksi ja otti hänen palkan. Hän tuli takaisin meidän luo. Hän valmis viemään kirjeen, noutamaan köyttä — teke mitä vaan."
"Vie kirjeen! Miksikä ei? Hän ehkä voisi hankkia apua. Joka tapauksessa hän huolehtisi siitä, että me emme turhaan ole elämäämme uhranneet ja että meidän tieteelliset saavutuksemme joutuvat kotona olevien ystäviemme tietoon. Minulla oli kaksi kirjettä valmiina odottamassa. Päätin käyttää päiväni kolmannen kirjeen kirjoittamiseen, joka selostaisi nykyisiä kokemuksiani. Ja nämä kirjeet intiaani sitten saattaisi maailmalle. Käskin siis Zambon tulemaan takaisin illalla ja vietin nyt surullisen ja ikävän päivän selostamalla edellisen yöni kokemuksia. Kirjoitin myös muutamia riviä erikseen, ja ne intiaanin piti jättää ensimäiseksi kohtaamalleen valkealle miehelle tai kapteenille. Vannotin siinä vastaanottajaa toimittamaan meille köyttä, koska henkemme riippui siitä. Nämä kirjoitukset sekä kukkaroni, jossa oli kolme sovereigniä, heitin illalla Zambolle. Rahaa saisi intiaani kaksin kerroin, jos hän palaisi takaisin köyttä tuoden.
"Ja nyt te, hyvä mr Mc Ardle, ymmärrätte, millä vaikealla tavalla tämä tiedonanto tulee käsiinne, ja saatte myös tietää totuuden, vaikkapa ette enää koskaan saisi mitään kuulla onnettomasta kirjeenvaihtajastanne. Nyt illalla olen liian väsynyt ja alakuloinen tehdäkseni uusia suunnitelmia. Huomenna täytyy minun keksiä jokin keino, miten voin pysytellä Zambon leirin yhteydessä etsiskellessäni onnettomia tovereitani."