KUUDESTOISTA LUKU
Paluu.
Tahtoisin tässä lausua kiitollisuuteni kaikille Amazonvirran varrella asuville ystävillemme heidän meille paluumatkallamme osoittamastaan suuresta hyvyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Erikoisesti tahtoisin kiittää signor Penalosaa ja niitä Brasilian hallituksen virkamiehiä erinomaisista matkaamme helpottavista järjestelytoimenpiteistä sekä signor Pereiraa Parassa, joka oli hankkinut meitä varten valmiiksi tähän kaupunkiin täydelliset vaatekerrat kaikkine pienempinekin tarpeineen, joten me saatoimme siistittyinä henkilöinä taas näyttäytyä sivistyneelle maailmalle. Ehkäpä tuntuu omituiselta, että tavallaan petoksella olemme palkinneet näitä isäntiämme ja hyväntekijöitämme, mutta olosuhteet nyt kerta kaikkiaan olivat sellaiset, että meillä ei ollut valinnan varaa, ja saan siis täten ilmoittaa näille herroille, että he vaan tuhlaisivat aikansa ja rahansa jos he yrittäisivät seurata jälkiämme. Nimetkin olemme selostuksissamme muuttaneet muiksi, ja minä olen varma siitä, että kukaan heistä ei edes kaikkein tarkimman tutkimuksen perustalla pääsisi tuntematonta maata tuhatta peninkulmaa lähemmäksi.
Se vilkas mielenkiinto, joka meihin kohdistettiin niissä Etelä-Ameriikan seuduissa, joiden kautta me matkustimme, oli meidän luulomme mukaan laadultaan aivan paikallista, ja voin vakuuttaa Englannissa oleville ystävillemme, ettei meillä ollut aavistustakaan siitä tavattomasta huomiosta, jonka vaiheittemme huhu oli herättänyt koko Euroopassa. Vasta höyrylaiva Ivernialla, ollessamme noin viidensadan peninkulman päässä Southamptonista, alkoi meille sanomalehdiltä ja toimistoilta sataa langattomia sähkösanomia, joissa tarjottiin satumaisia summia tutkimustemme tuloksia selostavan lyhyen vastaussähkösanoman maksuksi, ja meille selvisi, minkälaista mielenkiintoa matkamme oli herättänyt ei ainoastaan tieteellisessä maailmassa vaan myöskin suuren yleisön keskuudessa. Me olimme kuitenkin yksimielisiä siitä, että mitään selostusta ei sanomalehdille jätettäisi, ennenkun olimme tavanneet Zoologisen laitoksen jäsenet, sillä olihan meidän velvollisuutemme jättää ensimäiset tiedot tuolle yhdistykselle, jolta olimme ottaneet vastaan meidät matkalle saattaneen tehtävän. Vaikkakin saapuessamme Southamptoniin koko kaupunki oli täynnä sanomalehtimiehiä, kieltäydyimme jyrkästi antamasta heille mitään selvityksiä, josta taas oli seurauksena, että yleinen mielenkiinto kohdistui marraskuun 7. päiväksi ilmoitettuun kokoukseen. Eläintieteellinen sali, joka oli ollut retkikuntamme perustamisen näyttämönä, oli tällä kertaa aivan liian pieni ja Queen's Hall Regent Streetin varrella katsottiin soveliaaksi huoneustoksi. Kuitenkin järjestäjät olisivat voineet valita Albert Hallin. Tilaa ei olisi sittenkään ollut riittävästi.
Tuo suuri kokous oli määrätty tulomme seuraavaksi illaksi. Ensimäinen päivä meni meidän omiin henkilökohtaisiin asioihimme. Omistani en voi vielä puhua. Ehkäpä tuonnempana voin ajatella ja haastaa niistä pienemmällä liikutuksella. Minä olen tämän kertomuksen alussa kertonut lukijoille menettelyni aiheuttimet. Luultavasti on oikein ja kohtuullista, että täydennän kertomuksen ja mainitsen tuloksen. Varmaan kai sekin päivä tulee, jolloin en soisi, että olisi toisin kuin on. Olen ainakin tullut ottaneeksi osaa ihmeelliseen kokemukseen enkä voi muuta kuin olla kiitollinen sille voimalle, joka minut siihen kannusti.
Ja nyt minä siirryn seikkailumme viimeiseen merkilliseen vaiheeseen. Juuri vaivatessani aivojani keksimään parhaan tavan, millä kuvailla sitä, osui katseeni lehteni tämänpäiväiseen numeroon — marraskuun 8. päivä — ja siinä oli täydellinen ja erinomainen selostus, jonka ystäväni ja toverini Macdona oli kirjoittanut.
Mitä voin muuta kuin liittää tähän hänen kertomuksensa päällekirjoituksineen, henkilökuvauksineen ja kaikkine päivineen? Myönnän että kieli on hieman ylitsekuohuvaa, mutta lehtihän oli lähettänyt matkalle oman kertojansa, ja toiset päivälehdet olivat kateudesta vähemmän suurellisia tuomioissaan. Kas tässä Mac-veljen selostus:
KADONNUT MAAILMA.
Suuri kokous The Queen's Hallissa,
Katukahakka.
Mikä se oli?
Yöllinen meteli Regent's Parkissa.
Tuo jännityksellä odotettu kokous, jonka Zoologinen laitos oli järjestänyt sitä varten, että siellä saataisiin kuulla viime vuonna Etelä-Ameriikkaan lähetetyn tutkijakunnan kertomus, tutkijakunnan, jonka tehtävänä oli ollut professori Challengerin esihistoriallisten eläinten maan päällä löytymistä koskevien väitteitten pätevyyden tarkastelu, oli eilen illalla Queen's Hallissa, ja voidaan huoleti sanoa, että tämä päivä tullaan aina merkitsemään punaisella kirjaimella tieteen historiaan, sillä ilmitulleet seikat olivat laadultaan siksi ilmiömäisiä, ettei kukaan läsnäolleista niitä ikinä unhoita. (Hyvä veli Macdona, mikä kauhean pitkä lause!) Ainoastaan jäsenille ja heidän ystävilleen piti jaettaman pääsylippuja, mutta jälkimäinen sana on venyvä käsite, ja jo paljon ennen kello kahdeksaa — jolloin kokouksen piti alkaa — olivat tuon suuren salin kaikki sopetkin täpö täynnä väkeä. Neljännestä vailla kahdeksan ulkopuolelle jäänyt yleisö kohtuuttomasti närkästyneenä alkoi törmätä ovia vastaan ja mielettömyydessään särki ne ankaran käsikähmän jälkeen, jolloin monet loukkaantuivat ja poliisipäällikkö Scoblen toinen jalka katkesi. Tämän anteeksiantamattoman rynnäkön jälkeen, jolloin eivät ainoastaan kaikki käytävät täyttyneet, vaan sanomalehtimiehillekin varattu tila aivan anastettiin, arviolta viisituhatta henkeä odotti matkamiesten saapumista. Kun nämä vihdoin tulivat, asettuivat he korokkeen etupaikoille, jossa heitä olivat vastassa ei ainoastaan oman maan vaan myöskin Ranskan ja Saksan johtavat tiedemiehet. Myöskin Ruotsin edustaja, professori Sergius, tuo Upsalan yliopiston kuuluisa eläintieteilijä, oli saapuvilla. — Neljän urotyöntekijän saapuminen oli merkkinä valtavien suosionosotusten puhkeamiseen, koko kuulijakunta kohosi seisaalleen ja tervehti heitä eläköönhuudoilla. Riemua kesti muutaman minuutin ajan. Tarkkaava huomiontekijä oli kuitenkin erottavinaan suosionmyrskyn seasta vastustaviakin mielipiteenilmaisuja ja veti siitä sen johtopäätöksen, että asian käsittely muodostuisi pikemminkin vilkkaaksi kuin sopusointuiseksi. Kukaan ei kuitenkaan ollut niin tarkkanäköinen, että olisi voinut arvata, minkä ihmeellisen käänteen se tulisi saamaan.
Noiden neljän tutkimusmatkailijan ulkomuodosta ei tarvitse paljon sanoa, sillä jo muutamia viikkoja sitten heidän valokuviaan alkoi näkyä kaikissa lehdissä. Heissä ei paljon huomaa niiden kärsimysten jälkiä, joita heidän kerrotaan kestäneen. Mahdollisesti professori Challengerin parta on tullut hiukan pörröisemmäksi, professori Summerleen piirteet enemmän askeettisiksi ja lordi Roxtonin vartalo vähän hontelommaksi, kaikki kolme on ehkä aurinko paahtanut tummaverisemmiksi, kuin mitä he olivat jättäessään rannikkomme, mutta muuten näyttivät he olevan mainioissa voimissa. Mitä tulee omaan edustajaamme, niin hän, tuo tunnettu atleetti ja kansainvälinen jalkapalloilija E. D. Malone, näytti olevan mitä parhaimmassa kunnossa, ja hyväntahtoinen kiitollinen hymy levisi hänen rumanpuoleisille kasvoilleen, hänen silmäillessään joukkoa. (Suuri kiitos, Mac! Odotahan kunnes tapaan sinut kahdenkesken!)
Mielialan tyynnyttyä ja kuulijakunnan istuuduttua sekä retkeilijöille kohdistettujen suosionosotusten lakattua, lausui puheenjohtaja, Durhamin herttua, muutamia sanoja kokoukselle. Hän ei tahtonut, huomautti hän, silmänräpäystä pitemmäksi ajaksi asettua yleisön ja sitä odottavan ylen harvinaisen mielenkiihottimen väliin. Hänen asiansa ei ollut edeltäkäsin ilmoittaa, mitä komitean esimies, professori Summerlee, tulisi puhumaan, mutta huhu tiesi kertoa, että retkikunnalla oli ollut aivan harvinaisluontoinen menestys. (Käsientaputusta). Romantiikan aikakausi ei ilmeisesti ole sattunut ikiammoiseen aikaan, mutta oli olemassa muudan yhteismaa, jossa romaaninkirjoittajan hurjimmat mielikuvitukset saattoivat yhtyä tieteellisen totuudenetsijän tosiksi todistettaviin keksintöihin. Hän tahtoi vielä vain lausua oman ja kaikkein muittenkin yhteisen ilon siitä, että nämä herrat terveinä ja reippaina olivat palanneet vaikealta ja vaaralliselta matkaltaan, sillä epäilemätöntä oli, että jos joku onnettomuus olisi kohdannut laadultaan tämänmoista retkikuntaa, olisi eläintiede joutunut kärsimään suoraan sanoen korvaamattoman vahingon. (Voimakkaita käsientaputuksia, joihin professori Challengerin nähdään yhtyvän.)
Professori Summerlee nousi nyt paikaltaan, ja tämä aiheutti vielä kerran voimakkaan ihastuksen purkauksen, jollainen myös silloin tällöin keskeytti hänen esitystään. Hänen esitelmäänsä ei tässä yhteydessä selosteta in extenso siitä syystä, että oman erikoiskirjeenvaihtajamme täydellinen matkakertomus tullaan julkaisemaan lehden liitteinä.
Muutamat yleiset viittaukset siis riittäkööt. Kuvailtuaan matkan alkuvaiheita ja omistettuaan kauniin kiitossanan ystävällensä, professori Challengerille, sekä pyydettyään häneltä anteeksi nyt täysin todistettuihin väitteisiin kohdistunutta epäluuloansa, kuvaili hän retken vaiheita, kuitenkin huolellisesti välttäen kaikki sellaiset tiedonannot, jotka olisivat voineet olla kuulijakunnalle ohjeina tuon merkillisen ylätasangon paikan määräämiseksi. Muutamin piirtein selostettuaan matkan päävirralta aina kallioitten juurelle saakka, kiinnitti hän kuulijain mielenkiinnon niihin vaikeuksiin, joita hän kuvaili retkikunnalla olleen, ennenkun se monien epätoivoisten yritysten jälkeen, jotka olivat maksaneet kahden uskollisen palvelijan — kahden puolirotuisen — hengen, onnistui kipuamaan vuorelle. (Tämä puolirotuisia koskeva hämmästyttävä tiedonanto oli tuloksena Summerleen pyrkimyksestä saada jutusta eroitetuksi arveluttavat yksityisseikat.)
Näin mielikuvituksessa vietyään kuulijakuntansa ylängön laelle, jätti hän sen sinne kiikkiin sillan suistuttua syvyyteen ja siirtyi kuvailemaan tuon ihmeellisen maan vaaroja ja houkutuksia. Henkilökohtaisista seikkailuista hän puhui vähän, pannen pääpainon tieteen korjaamalle runsaalle sadolle ylätasangon rikkaan imettäväis-, lintu-, hyönteis- ja kasvimaailman tultua tutkimuksen piiriin. Varsinkin coleoptera — kovakuoriaiset — ja lepidoptera — perhoset olivat runsain lajivarastoin olleet täällä edustettuina, ja muutamina viikkoina oli edellisiä saatu säilöön neljäkymmentäkuusi ja jälkimäisiä yhdeksänkymmentäneljä uutta lajia. Yleisön mielenkiinto kohdistui kuitenkin parhaastaan suuriin eläimiin, varsinkin niihin suuriin eläinlajeihin, joiden oli luultu jo aikoja sitten kuolleen sukupuuttoon. Hän esitti niitä pitkän luettelon, mutta piti luultavana, että se karttuisi huomattavasti, kunhan paikka perusteellisemmin tutkitaan. Hän ja hänen toverinsa olivat nähneet vähintäinkin kaksitoista eläintä, useimmat kaukaa, jotka eivät voineet olla mitään tieteen tähän asti tuntemia lajeja. Hän mainitsi esimerkkeinä käärmeen, jonka siniseen vivahtava purppuranvärinen ruumis oli ojentuneena ollut viidenkymmenenyhden jalan pituinen, sekä suuren valkean olion, luultavastikin imettäväisen, joka pimeässä loisti fosforinvaloisena. Hän puhui myös suuresta mustasta yöperhosesta, jonka puremaa intiaanit olivat pitäneet hyvin myrkyllisenä. Paitsi näitä aivan uusia lajeja, oli ylängöllä runsaasti tunnettuja esihistoriallisia eläinmuotoja, joista jotkut polveutuivat aina jurakaudelta saakka. Näiden muassa mainitsi hän jättiläismäisen ja luonnottoman stegosauruksen, jonka mr Malone oli nähnyt juomassa järven rannalla ja jonka kuva oli piirustettu tuon kuolleen ameriikkalaisen matkamiehen luonnoskirjaan, hänen, joka ensimäisenä oli käynyt tässä vieraassa maailmassa. Hän kuvaili myöskin iguanodonia ja pterodaktylia — kahta ensimäiseksi kohtaamaansa ihmettä.
Sitten saattoi hän kuulijansa jännittyneinä pidättämään henkeänsä tekemällä selkoa noista kauheista lihaasyövistä dinosaurioista, jotka monta eri kertaa olivat vainonneet retkikunnan jäseniä, ollen kaikista heidän kohtaamistaan eläimistä peljättävimpiä. Sitten siirtyi hän kuvailemaan valtavaa ja saaliinhimoista phororachus-lintua ja suurta hirveä, joka vielä nytkin kuljeksii tuolla ylängöllä. Mutta vasta alettuaan puhua Keskusjärven mysterioista hän saattoi yleisön mielenkiinnon ja jännityksen äärimmilleen. Täytyi nipistää käsivarttansa tullakseen vakuutetuksi siitä että oli hereillään, kun kuuli tuon viisaan ja käytännöllisen professorin tasaisella äänellä kertovan tavattoman suurista kolmisilmäisistä kalaliskoista ja mahtavista vesikäärmeistä, joita eli tässä velhomaisessa järvessä. Sitten hän lausui muutaman sanan intiaaneista ja ihmeellisestä ihmisenmuotoisten apinoitten siirtokunnasta; hän mainitsi näiden apinoitten epäilemättä edustavan Javan pithecantropusta korkeampaa astetta sekä että ne ovat lähempänä n.k. "puuttuvaa rengasta" kuin mikään tähän asti tunnettu eläinlaji. Lopuksi hän kuulijakunnan riemuksi kuvaili professori Challengerin keksimää sangen nerokasta mutta perin vaarallista ilmapurjehduskojetta sekä päätti muistosta haipumattoman esityksensä kertomalla, miten retkikunta vihdoin pääsi pois ylängöltä ja voi alkaa paluumatkansa sivistyneeseen maailmaan.
Oli toivottu että asian käsittely olisi päättynyt tähän sekä että upsalalaisen professori Sergiuksen esittämä kiitos- ja onnittelulauselma olisi saavuttanut kaikkien yhteisen suostumuksen, mutta pian huomattiin, että asia ei päättyisi niin tyynesti. Illan kuluessa oli silloin tällöin päässyt ilmoille vastalauseentapaisia, ja nyt nousi paikaltaan edinburgilainen tohtori James Illingworth. Tri Illingworth kysyi, eikö oikaisuehdotuksen pitäisi tulla lausutuksi ennen päätöksen tekoa.
Puheenjohtaja: "Tietysti, jos sellainen katsotaan tarpeelliseksi esittää."
Tri Illingworth: "Teidän armonne, pahoin pelkään että asian laita on sellainen."
Puheenjohtaja: "Alkakaamme siis heti."
Professori Summerlee, joka on hypähtänyt paikaltaan: "Sallittakoon minun saada ilmoittaa, teidän armonne, että tämä henkilö on minun personallinen vihamieheni aina siitä ajasta asti, jolloin polemiseerasimme Quaterly Journal of Sciencessä bathybiuksen todellisesta luonnosta."
Puheenjohtaja: "En katso voivani puuttua henkilökohtaisiin suhteisiin. Jatkakaa."
Oli paikotellen hyvin vaikeata kuulla tri Illingworthin sanoja, sillä ne herättivät voimakkaan oppositsionin tutkimusmatkailijain ystävien taholta. Yritettiinpä tempaista puhuja alas korokkeelta. Mutta kun hän oli tavattoman kookas ja väkevä-ääninen, sai hän melusta huolimatta lopetettua puheensa. Ensi hetkestä asti oli ilmeistä, että hänellä oli salissa paljon ystäviä ja liittolaisia, vaikkakin ne muodostivat vain vähemmistön salin koko kuulijakunnasta. Suuri osa yleisöä näytti asettuneen valppaan puolueettomuuden kannalle.
Tri Illingworth lausui huomautustensa johdatuksessa korkeasti arvostavansa sekä professori Challengerin että professori Summerleen tieteellisiä ansioita. Hän valitti suuresti, että oli tahdottu nähdä jotain henkilökohtaista kaunaa hänen tieteellisen totuudenrakkautensa aiheuttamassa esiintymisessään. Hänen asemansa oli nyt aivan sama, kuin professori Summerleen viime kokouksessa. Silloin professori Challenger oli esittänyt muutamia väitteitä, joiden totuudenmukaisuuden hänen virkatoverinsa asetti kysymyksenalaiseksi. Nyt esiintyi sama virkatoveri samoin väittein, kuvitellen, ettei kukaan nousisi niitä vastustamaan. — ("Juuri niin, Ei", ja pitkä keskeytys, jonka aikana sanomalehtimiesten penkiltä voitiin kuulla professori Challengerin pyytävän puheenjohtajan suostumusta siihen, että hän saisi heittää tri Illingworthin kadulle.) — Vuosi sitten yksi mies väitti erinäisiä seikkoja. Nyt sensijaan neljä henkilöä toi kuultaviksi vielä hämmästyttävämpiä asioita. Tarvitsiko tämän lopullisesti todistaa mitään, varsinkin kun esitetyt selosteet olivat sisällöltään ja laadultaan äärettömän mullistavia ja epätodenmukaisia? Olihan tuoreita esimerkkejä miehistä, jotka olivat tulleet tuntemattomista seuduista valheellisin kertomuksin; ne oli liian hätäpikaa uskottu tosiksi. Näyttäytyisikö nyt Lontoon Zoologinen laitos yhtä herkkäuskoiseksi? Hän myönsi, että komitean jäsenet olivat luotettavia miehiä. Mutta ihmisluonto on niin monisäikeinen. Professoreitakin voi johtaa harhaan kunnian- ja maineenhimo. Me olemme kaikki kuin valkean ympärillä räpytteleviä perhosia. Kuuluisat metsästäjät tahtoisivat mielellään voida esittää juttuja, joiden rinnalla kaikkien muiden saavutukset olisivat vähäpätöisiä, ja sanomalehtimiehillä taas ei voi olla kuin yksi mieli suurta hälinää nostavien uutisten julkaisemisesta, vaikkakin sitten mielikuvitusvoiman täytyisi tulla tapahtuneitten asioitten avuksi. Kullakin komitean jäsenellä on ollut omat syynsä saada tulokset mahdollisimman suuriksi. ("Hävytöntä! Hävytöntä!") Hän ei tahtonut ketään loukata. ("Niinhän juuri teette!" Keskeytyksiä). Todistukset näiden ihmeellisten satujen todenperäisyydestä olivat tavattoman heikot. Mitä ne muka olivat? Joitakin valokuvia. Voidaanko väittää valokuvien tänä silmänkääntötemppujen aikana kelpaavan todistuskappaleiksi? Tässä esitettiin kertomus köydellä maahan laskeutumisesta, joka muka olisi tehnyt mahdottomaksi suurempien esineitten mukaanoton. Mahdollista, mutta ei vakuuttavaa. On sanottu lordi John Roxtonin väittäneen omaavansa phororachuksen pääkallon. Hän voi niin väittää, mutta sitä olisi hauska nähdä.
Lordi John Roxton: "Väittääkö tuo mies minua valehtelijaksi?" (Melua salissa).
Puheenjohtaja: "Järjestykseen! Tri Illingworth, pyydän teitä lopettamaan huomautuksenne ja esittämään ehdotuksenne oikaisulauselmaksi."
Tri Illingworth: "Teidän armonne, minulla olisi paljon enemmän sanottavaa, mutta taivun teidän vaatimukseenne. Minä ehdotan, että professori Summerleelle annetaan erikoinen kiitos hänen mielenkiintoisesta esityksestään, mutta esitettyä asiaa älköön pidettäkö todistettuna vaan annettakoon se suuremman ja, mikäli mahdollista, luotettavamman komitean tutkittavaksi."
On mahdoton kuvailla sitä hämminkiä, minkä tämä oikaisuehdotus aiheutti. Suuri osa kuulijoista ilmitoi syvän paheksumisensa tästä arvoisia matkamiehiä kohdanneesta solvauksesta, meluttiin ja huudettiin: "Sitä ei saa panna pöytäkirjaan!" "Peruuttakaa ehdotuksenne!" "Ajakaa hänet ulos!" kuului monelta taholta. Toiselta puolen tyytymättömät — joita näköjään ei ollut vähän — vaativat oikaisuehdotuksen hyväksymistä ja huusivat "Järjestykseen!" "Herra puheenjohtaja!" ja "Asiaan!" Takimmaisilla penkeillä ei selviydytty kysymyksestä ilman käsikähmää, ja lääketieteen ylioppilaat, jotka tungeskelivat salin tässä osassa, jakelivat häikäilemättä iskuja toisilleen. Ainoastaan lukuisten naisten läsnäolo esti yleisen tappelun syntymisen. Mutta äkkiä sattui keskeytys, tyynnyttiin ja salissa tuli aivan hiljaista. Professori Challenger oli noussut paikaltaan. Hänen ulkonäkönsä ja esiintymistapansa ovat omituisesti vaikuttavat, ja kun hän kohotti kätensä kehoittaen yleisöä palautumaan järjestykseen, vaikenivat nuo kuohuvat tunteet äkisti, ja koko kuulijakunta odotti saada kuulla hänen puhuvan.
"Monet täälläolevista", sanoi professori Challenger, "muistanevat varmaan, että äskeistenkaltaiset narrimaisen ja sopimattoman käytöksen ilmaisut olivat senkin kokouksen tunnusmerkkejä, jossa yleisöllä viimeksi oli tilaisuus kuulla minun puhuvan. Sillä kertaa professori Summerlee ennen muita astui yli sopivaisuuden rajojen, ja vaikkakin hän nyt on tullut toiselle mielelle ja katuu, ei tuo asia sentään ole täysin unohdettu. Tänä iltana olen äskeisen puhujan esittämänä saanut kuulla samantapaisia ja vielä solvaavampia lausuntoja ja vaikkakin suuresti loukkaan itsetietoisuuttani alentuessani tuon henkilön älylliselle katsantokannalle, koetan kuitenkin sen tehdä poistaakseni ne kohtuuttomat epäilykset, mitä olen muutamain kuulijain huomannut hautovan. (Naurua ja keskeytyksiä). Minun ei tarvinne muistuttaa kuulijoitani siitä, että vaikkakin professori Summerlee tutkijakomitean esimiehenä on täällä tänä iltana puhunut, olen minä kuitenkin yrityksen varsinainen alkaja, ja kaikki onnelliset tulokset ovat katsottavat minun saavutuksikseni. Minä olen tyynesti vienyt nämä kolme herraa ilmoittamalleni paikalle ja, kuten olette kuulleet, olen saanut heidät vakuutetuiksi esittämäni selostuksen totuudesta. Olimme toivoneet, että palatessamme emme tapaisi ketään, joka olisi kyllin paksupäinen vastustaakseen meidän yhteistä todistustamme. Edellisen kokemukseni varoittamana en kuitenkaan ole tullut tänne tuomatta mukanani todistuskappaleita, jotka saavat jokaisen järkevän ihmisen vakuutetuksi. Kuten professori Summerlee jo on sanonut, saivat apinaihmiset leiriämme ryöstäessään käsiinsä kameramme ja useimmat levyt menivät piloille. (Pilkallisia huudahduksia, naurua ja 'sitä me emme usko' kuului salin takaosasta). Mainitsin apinaihmiset enkä voi olla huomauttamatta, että jotkut nyt kuuluviini tulevat äänet mitä elävimmin tuovat muistooni noitten mieltäkiinnittävien eläinten parissa tekemäni kokemukset. (Naurua). Vaikkakin monet korvaamattoman arvokkaat levyt ovat menetetyt, on meillä kuitenkin joukko valmiita valokuvia, jotka esittävät ylätasankoa ja sillä vallitsevia olosuhteita. Syytetäänkö meitä valokuvien väärennyksestä?" (Eräs ääni: "Kyllä" ja kova melu, joka päättyi siten, että muutamia henkilöitä työnnettiin ulos salista.) "Valokuvat jätetään kernaasti asiantuntijoitten tarkastettaviksi. Mutta mitä muita todistuksia heillä oli? Paon aiheuttamien olosuhteitten vallitessa oli tietysti mahdotonta ottaa mukaan paljon tavaraa, mutta he olivat pelastaneet kuitenkin professori Summerleen perhos- ja kovakuoriaiskokoelmat, jotka sisälsivät monia uusia lajeja. Eikö tämä kelvannut todistukseksi? (Monet äänet: 'Ei'). Kuka sanoi ei?"
Tri Illingworth, joka on noussut paikaltaan: "Me väitämme, että sellainen kokoelma on voitu tehdä muuallakin kuin jollakin esihistoriallisella ylätasangolla." (Käsientaputusta).
Professori Challenger: "Epäilemättä me, sir, kumarramme tieteellistä auktoriteettianne, vaikkakin täytyy sanomani, että nimi ei juuri ole tunnettu. Mutta jos nyt sivuutamme sekä valokuvat että entomologisen kokoelman, kiinnitän minä huomionne siihen luotettavaan selontekoon, jonka me voimme antaa monista tähän asti aivan hämäristä seikoista. Minä mainitsen esimerkkinä pterodaktylin elintavat (eräs ääni: 'lörpötystä' ja melua), minä väitän, että me voimme luoda valoa pterodaktylin elintapoihin. Minulla on salkussani ja voin näyttää teille tämän eläimen luonnon mukaan tehdyn kuvan, joka on saattava teidät vakuutetuiksi —"
Tri Illingworth: "Ei mikään kuva, olkoon millainen tahansa, voi saada meitä vakuutetuiksi."
Professori Challenger: "Te tahtoisitte nähdä itse eläimen?"
Tri Illingworth: "Tietysti,"
Professori Challenger: "No uskoisitteko sitten?"
Tri Illingworth (nauraa): "Totta kaiketi."
Ja nyt seurasi illan suuri sensatsioni — numero niin draamallinen, ettei sellaista tule toista löytymään tieteellisten kokouksien historiassa. Professori Challenger nosti kätensä merkiksi, ja heti nähtiin hänen toverinsa mr E. D. Malonen kohoavan paikaltaan ja astuvan korokkeen taakse. Hetken perästä hän tuli takaisin jättiläiskokoisen neekerin seuraamana ja he kantoivat suurta nelikulmaista laatikkoa. Se oli arvattavasti hyvin raskas, sillä hitaasti he sitä raahasivat ja laskivat sen professorien tuolirivin eteen. Salissa oli tullut aivan hiljaista, ja kaikki seurasivat jännittynein katsein mitä korokkeella tapahtui. Professori Challenger veti pois pyörillä liukuvan reiällisen kannen, Kurkistettuaan laatikkoon näpäytteli hän useita kertoja sormiaan ja sanomalehtimiesten penkiltä voitiin kuulla hänen hyväilevällä äänellä puhelevan: "No tulehan nyt, pikku simasuu!" Vähän tämän jälkeen laatikosta kuului rätinää ja sen pohjalta kohosi kauhea, iljettävä eläin, joka asettautui istumaan laatikon reunalle. Ei edes se seikka, että Durhamin herttua aivan äkkiarvaamatta putosi korokkeelta, voinut herättää kauhistuneen yleisön huomiota. Olion ulkomuoto muistutti kaikkein vääristellyintä, nurinkurisinta fysionomiaa, mitä minkään järjettömän keskiaikaisen kuvaniekan mielikuvitus on saanut aikaan. Se oli ilkeä ja hirvittävä, ja sen kaksi pientä punaista silmää hehkui kuin hiilet. Sen leveässä, hurjassa kidassa oli kaksi riviä haimaisia hampaita. Sen koukkuisilla olkapäillä poimutteli jokin vanha harmaan shaalin näköinen laite. Se oli lapsuusajan ruumiillistunut "mörkö". Salissa tultiin rauhattomaksi; joku päästi kirkaisun, kaksi ensimäisellä tuolirivillä istunutta naista putosi taintuneina lattialle ja korokkeella huomattiin yleinen pyrkimys seuraamaan puheenjohtajaa orkesteriosastoon.
Ensi hetkinä oli syntyä yleinen pakokauhu. Professori Challenger kohotti kätensä tyynnyttääkseen yleisöä, mutta tämä liike säikähdytti ja saattoi rauhattomaksi hänen vieressään olevan kuvatuksen. Tuo merkillinen shaali ojentautui ja alkoi räpytellä nahkamaisina siipinä. Eläimen omistaja koetti tarttua sen koipeen kiinni, mutta liian myöhään. Se oli kohonnut laatikon reunalta ja lenteli nyt kehässä salia kiertäen, kymmenen jalan pituisten siipien pitäessä kuivaa viuhinaa ja inhoittavan hajun levitessä koko huoneeseen. Parvilla olijat alkoivat peljätä, hehkuvien silmien ja terävän nokan heitä lähestyessä, ja heidän huutonsa säikäyttivät tuon räpyttelevän eläimen aivan hurjapäiseksi. Se lisäsi vauhtiaan ja puski seiniä ja kattokruunuja vastaan. "Akkuna, taivaan tähden, sulkekaa akkuna!" huusi professori hypellen korokkeella ja epätoivoisena väännellen käsiään. Mutta varoitus tuli liian myöhään. Heti senjälkeen tuo yleistä kauhua herättänyt olio, joka oli pompahdellut seinästä toiseen kuin koiperhonen kaasukuulassa, löysi aukinaisen akkunan, työnsi inhoittavan ruumiinsa sen lävitse ja katosi. Professori Challenger vaipui tuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä, koko yleisön huoatessa keventynein mielin, päästyään eroon tuosta pedosta.
Ja kuinka kuvailla mitä sitten tapahtui, kun enemmistön kuohuva ilo ja vähemmistön muuttuneet tunteet yhtyivät suureksi liikutuksen aalloksi, joka vyöryi esiin salin takaovesta, kasvoi, lainehti oskesteriosaston ylitse, nousi korokkeelle ja harjallaan vei pois nuo neljä sankaria? (Ei hulluimmin sanottu, kunnon Mac!) Yleisö tahtoi nyt hyvittää äskeisen oikeudentuntonsa niukkuuden. Kaikki olivat jaloillaan. Kaikki huusivat ja liikehtivät. Joukko riemuitsevia miehiä tungeskeli matkamiesten ympärillä. "Nostakaa heidät ilmaan!" huusivat sadat äänet. Silmänräpäyksessä nuo neljä miestä lennähtivät joukon päitten yläpuolelle. Turhaan he koettivat tempoa itseään irti. Heitä pidettiin lujasti korkeilla kunniapaikoillaan ja vaikkapa olisi tahdottukin laskea heidät alas, olisi se ollut kovin vaikeata, kun joukko oli niin taaja. "Regent Streetille! Regent Streetille!" huusivat äänet. Tiheään sulloutunut yleisö alkoi huojua, ja hidas ihmisvirta, joka olkapäillään kantoi neljää miestä, vetäytyi ovea kohti. Ulkona kadulla kohtasi katsojaa tavaton näky. Ainakin satatuhantinen joukko odotti siellä. Tuo määrätön ihmismeri tervehti neljää seikkailijaa kaikuvilla eläköönhuudoilla heidän joukon päitten päällä tultuaan näkyville ja sähkölamppujen valaistessa heidän kasvonpiirteensä. "Kulkueeksi! Kulkueeksi!" huudettiin. Ja tiheänä falangina, sulkien kadut seinästä seinään, lähti joukko liikkeelle kulkien Regent Streetin, Pall Mallin, St. James's Streetin ja Piccadillyn kautta. Lontoon koko liikenne keskeytyi ja monia pikku yhteentörmäyksiä lienee sattunut mielenosoittajien ja toiselta puolen poliisin sekä ajurien välillä. Vasta puolenyön aikaan päästettiin nuo neljä tutkimusmatkailijaa rauhaan ja heistä erottiin lordi John Roxtonin nuorenmiehen-asunnon portilla Albanyssa, innostuneen joukon kuorossa laulettua: "Niitä poikia kiitämme lauluin" ja päätettyä ohjelman kuninkaanlaululla. Niin loppui eräs merkillisimpiä iltoja, mitä Lontoossa pitkiin aikoihin on ollut.
* * * * *
Näin kertoi ystäväni Macdona, ja hänen selostuksensa oli kyllä aivan oikea vaikkakin hieman väritetty. Mitä tuohon voimakkaimmin vaikuttaneeseen välikohtaukseen tulee, oli se yleisölle tietenkin hämmästyttävä yllätys, mutta tarvitsee tuskin mainita, että sellainen se ei ollut meille. Lukija kai muistaa, kuinka minä tapasin lordi John Roxtonin suojelevaan krinuliiniin pukeutuneena, kun hän oli menossa hakemaan professori Challengerille "pedon poikasta". Minä olen myöskin maininnut siitä vaivasta, minkä professori Challengerin matka tavarain kuljettaminen meille tuotti, lähtiessämme ylätasangolta, ja jos olisin kuvaillut merimatkaamme, olisi minulla ollut paljon puhumista siivottoman matkatoverimme ruokahalusta ja mikä puuha meillä oli tyydyttäessämme sitä pahentuneilla kaloilla. En ollut aikaisemmin tästä juuri maininnut, kun professori jyrkästi vaati, ettei tuon kieltämättömän todistuskappaleen maahantuonnista saisi herätä hämärintäkään aavistusta kenessäkään ennen sitä hetkeä, jolloin hänen vihollistensa vastustus lopullisesti nujerrettaisiin.
Vielä sana Lontoon-pterodaktylin kohtalosta. Siitä ei voida sanoa mitään varmaa. Kaksi säikähtynyttä naista todistaa, että se ensin lensi Queen's Hallin katolle ja parisen tuntia istui siellä liikkumattomana, kuin olisi se ollut raudasta valettu helvetillinen ilmestys. Seuraavan päivän iltalehdissä kerrottiin, että sotamies Miles Coldstreamkaartista oli vartioidessaan Marlborough Housen sisäänkäytävää luvattomasti jättänyt vartiopaikkansa ja joutunut sotaoikeuteen vastaamaan tästä rikkomuksesta. Sotamies Milesin kertomusta, että hän oli heittänyt pyssynsä ja lähtenyt juoksemaan katua pitkin, nähtyään kuun ja itsensä välissä äkisti paholaisen, ei tosin oikeus ottanut uskoakseen, mutta lienee sillä jotain yhteyttä kysymyksessä olevan asian kanssa. Ainoa todistus, mikä minulla vielä on esitettävänä, on saatu hollantilais-ameriikkalaisen postialuksen _Friesland'_in laivakirjasta, ja mainitaan siinä, että laivasta oli noin kymmenen peninkulman päässä Englannin rannikosta nähty merkillinen, puoleksi lentävää vuohta, puoleksi suunnatonta nahkasiipeä muistuttava otus, joka kauheata vauhtia lensi lounaista kohti. Jos kotiseudun vaisto ohjasi sitä oikeaan suuntaan, ei ole epäilystäkään, etteikö Euroopan viimeinen pterodaktyli olisi heittänyt henkeänsä jossakin kaukana Atlannilla.
Ja Gladys — oi, minun Gladyni! — mystillinen Gladysjärvi, jonka nimi tästedes aina tulee olemaan Keskusjärvi, sillä koskaan en minä tee hänen nimeänsä kuolemattomaksi. Enkö aina ennen ollutkin huomaavinani jonkunlaista kovuutta hänen luonteessaan? Eikö minusta vain silloinkin, kun ylpeillen olin totellut hänen käskyjänsä, ollut tuntunut ihmeelliseltä tämä rakkaus, joka ajoi rakastetun kuolemaan tai ainakin saattoi hänen henkensä vaaraan? Enköhän minä sentään silloin tällöin koettaessani katsoa hänen kauniitten kasvojensa ohitse suoraan hänen sielunsa sisimpään huomannut siellä itsekkäisyyden ja oikullisuuden varjojen häilyvän? Rakastiko hän sankarillisuutta ja kaikkea suurenmoista sen oman itsensä takia, vai eikö hän pikemminkin olisi tahtonut saavuttaa siten itselleen, ilman mitään vaivannäköä tai uhrausta, jonkunlaista maineen heijastusta? Vai ovatko nämä ajatukset vain luulottelevaa viisautta, joka ilmestyy vasta perästäpäin? Tämä oli elämäni raskain kokemus. Alussa se teki minut kyynikoksi. Mutta kirjoittaessani tätä nyt viikon kuluttua ja kun lordi John Roxtonilla ja minulla jo on ollut sangen merkittävä keskustelumme — no niin, pahemminkin voisivat asiat olla.
Koetan olla mahdollisimman suppea. En ollut Southamptoniin saanut ainoatakaan kirjettä enkä sähkösanomaa ja kuumeisen rauhattomana minä saavuin tuolle pienelle Streathamissa sijaitsevalle huvilalle kymmenen aikaan illalla. Elikö hän vai oliko hän kuollut? Kuinka toteutuisivatkaan unelmani avoimesta sylistä, hymyilevistä kasvoista ja kiitollisista sanoista hänen rakkaalleen, joka täyttääkseen hänen oikkunsa oli pannut oman elämänsä vaaranalaiseksi? Minä olin jo laskeutunut alas korkeilta vuorilta ja kuljin peräti maajalassa. Jos hänellä oli vaikenemiseensa hyvät syyt, niin voisin uudelleen nousta pilviin. Minä ryntäsin puiston halki, kolkutin kaikin voimin porttia, ryntäsin tyrmistyneen palvelustytön ohi ja astuin vierashuoneeseen. Gladys istui suuren verhotun lampun alla olevalla pienellä sohvalla pianon vieressä. Kolmella askeleella olin rientänyt lattian poikki ja tarttunut hänen molempiin käsiinsä.
"Gladys!" huusin minä. "Gladys!"
Hän katseli minua hämmästyneenä. Hän oli jollakin merkillisellä tavalla muuttunut. Tuo silmien ilme, kylmä tuijottava katse, yhteenpuristuneet huulet olivat minulle ennen näkemättömiä. Hän veti pois kätensä.
"Mitä te tarkoitatte?" sanoi hän.
"Gladys!" huudahdin minä. "Miten ovat asiat? Olethan sinä kai minun
Gladyni — pikku Gladys Hungerton?"
"En", sanoi hän, "minä olen Gladys Potts. Saanko esittää teille mieheni."
Miten kohtuuton on elämä! Siinä minä nyt seisoin koneellisesti kumartaen ja puristaen pienen punatukkaisen herran kättä, joka oli istunut mykkyräisissään minulle ennen pyhitetyssä nojatuolissa. Me kumartelimme ja irvistelimme toisillemme.
"Isäni antaa meidän asua täällä toistaiseksi. Me laitamme juuri omaa kotiamme kuntoon", sanoi Gladys.
"Vai niin, minä ymmärrän", sanoin minä.
"Te ette siis Parassa saanut kirjettäni?"
"En ole saanut mitään kirjettä."
"Oh, miten ikävää. Se olisi selittänyt kaikki."
"Asia on selvä muutenkin", sanoin minä.
"Olen puhunut kaiken teitä koskevan Williamille", sanoi hän. "Meillä ei ole mitään salaisuuksia. Minä olen hyvin pahoillani tähtenne. Mutta mitään erittäin syvällistä se ei kai voinut olla, kun saatoitte noin lähteä maailman ääreen ja jättää minut tänne yksin? Ette kai ole vihainen minulle?"
"En mitenkään. Luulenpa että nyt lähden."
"Ottakaa joitakin virvokkeita", sanoi tuo pieni mies ja lisäsi tuttavallisesti: "Kas tällainenhan on maailman meno, eikö totta? Ja minkä sille mahtaa, kun ei kerran moniavioisuus ole sallittua — minä tarkoitan, niin no, kyllä te ymmärrätte, mitä minä tarkoitan."
Hän nauroi kuin idiootti, minun käydessäni ovea kohti.
Olin jo astunut sen ulkopuolelle, kun äkisti sain haaveellisen päähänpiston ja palasin takaisin onnellisen kilpailijani luokse, joka heitti hermostuneen katseen sähkökelloon.
"Tahdotteko vastata kysymykseeni?" sanoin minä.
"Ellei se ole perin kohtuuton", sanoi hän.
"Kuinka te käyttäydyitte? Oletteko etsinyt ja löytänyt jonkun salatun aarteen, oletteko käynyt pohjoisnavalla tai voittanut merirosvon tai lentänyt Kanaalin ylitse, tai mitä te olette tehnyt? Millainen on teidän romanttinen sädekehänne? Kuinka olette saanut sen hankituksi?"
Hän tuijotti minuun, toivottoman ilmeen kuvastuessa hänen tyhjänpäiväisellä, kiltillä, partaisella pikku naamallaan.
"Arveletteko että tuo on jotakin henkilökohtaista?" sanoi hän.
"Vielä toinen kysymys. Mikä te olette? Mikä on ammattinne?"
"Olen asianajotoimiston kirjuri", sanoi hän. "Toinen mies Johnson ja
Marivalella, 41, Chancery Lane."
"Hyvää yötä", sanoin minä ja katosin muitten musertuneitten sankarien lailla pimeään, surun, raivon ja naurunhalun kuohuessa minussa kuin kiehuvassa padassa.
* * * * *
Vielä erään kohtauksen lyhyt kuvaus, ja sitten lopetan. Eilen olimme illallisella lordi John Roxtonin nuorenmiehenasunnossa, tupakoimme ja hyvinä tovereina juttelimme seikkailuistamme. Tuntui varsin somalta nähdä nämä hyvintunnetut kasvot tässä ympäristössä. Tuossa istui Challenger alentuvine hymyineen, raskaine silmäluomineen, suvaitsemattomine silmineen, tuuheine partoineen, valtavan rintansa paisuessa ja puuskuttaessa, kun hän luki lakia Summerleelle. Ja Summerlee sitten — hänellä oli lyhyt ruusupuinen piippunsa ohuitten viiksien ja harmaan pukinparran välissä, hänen laihojen kasvojensa työntyessä kiivaan riidan kestäessä esiin, samalla kun hän mahdollisimman pontevasti vastusti Challengerin kaikkia väitteitä. Ja isäntämme sitten uurteisine kotkankasvoineen, kylmine, sinisine jäätikkösilmineen, joiden pohjalla aina asui satiirin ja huumorin hohdetta. Tällainen on viimeisin vaikutukseni heistä.
Illallinen oli jo syöty. Me istuimme hänen omassa pyhäkössään, tuossa ruusunvärisen valaistuksen ja monien voitonmerkkien huoneessa, ja lordi Johnilla oli jotain meille sanottavaa. Hän oli ottanut muutamasta kaapista esiin vanhan sikarilaatikon ja tämän hän asetti meidän eteemme pöydälle.
"Tästä asiasta minun olisi ehkä jo aikaisemmin pitänyt puhua teille", hän sanoi, "mutta tahdon ensin tulla täysin varmaksi sen oikeasta laidasta. Ei maksa vaivaa herättää toiveita, jotka sitten rohistuvat. Mutta nyt on kysymys faktoista eikä enää toiveista. Te muistatte tuon päivän, jolloin löysimme pterodaktylipesän suolta — eikö totta? Maan laatu siinä kiinnitti minun huomiotani. On mahdollista että ette tulleet panneeksi merkille sitä, ja sanonpa sentähden nyt, mitä se oli. Siinä oli vulkaaninen silmäke, jonka sinisavi oli täyttänyt."
Professorit nyökkäsivät päätään.
"Nyt on asia sellainen, että minä olen nähnyt vain yhden ainoan paikan, joka oli vulkaaninen sinisaven täyttämä kraateri. Tuo paikka oli tunnettu suuri De Beers-timanttikaivos Kimberleyssä. Olin siis joutunut timanttikuumeeseen. Tekaisin häkintapaisen säilyttääkseni henkeni noitten löyhkäävien petojen parissa ja vietin siellä lapioineni onnellisen päivän. Nämä minä sieltä sain."
Hän aukaisi sikarilaatikon, kaatoi sen kumolleen, ja kaksi- tai kolmekymmentä hiomatonta kiveä, joiden koko vaihteli herneen ja kastanjan väliasteissa, vierähti pöydälle.
"Te ehkä arvelette, että minun olisi joka tapauksessa pitänyt puhua teille asiasta. Sen olisin tehnyt, mutta minä tiedän, että maailma on täynnä varomattoman tielle viritettyjä ansoja ja että kivet voivat olla miten suuria tahansa ja kuitenkin niillä on pieni arvo. Minä otin ne sentähden kotiin ja jätin heti ensimäisenä päivänä yhden Spinksille pyytäen, että se hiottaisiin ja arvonsa puolesta määriteltäisiin."
Hän otti taskustaan pillerirasian ja pudotti siitä nähtäväksemme säihkyvän timantin — yhden kauneimmista kivistä mitä eläissäni olen nähnyt.
"Kas tämä on tulos", sanoi hän. "Hän arvioi ne yhteensä vähintäin kahdensadantuhannen punnan arvoisiksi. Tietysti meillä kaikilla on yhtä suuri osuus niihin. Mikään muu ei voi tulla kysymykseen. No, Challenger, mitä aiotte tehdä viidelläkymmenellätuhannellanne?"
"Jos te todella pysytte tuossa auliissa käsityksessänne", sanoi professori, "niin luulenpa että perustan yksityisen museon, jollaista jo kauan olen unelmissani hautonut."
"Entä te, Summerlee?"
"Minä luultavasti otan virkaeron ja siten saan aikaa antautuakseni kalkkikivettymien luokitteluun."
"Ja minä käytän omani", sanoi lordi John, "varustaakseni retkikunnan ja vielä kerran heittääkseni silmäyksen tuolle rakkaalle vanhalle ylängölle. Mitä tulee teihin, nuori ystäväni, niin te kai käytätte rahanne mennäksenne naimisiin."
"Enpä niinkään", sanoin minä surullisesti hymyillen. "Jos tahdotte ottaa minut mukaan, tulen kernaammin teidän kanssanne."
Lordi John ei sanonut mitään, mutta ruskea käsi ojentautui pöydän ylitse ja tarttui omaani.