VIIDESTOISTA LUKU
"Silmämme ovat nähneet suuria ihmeitä."
Minä kirjoitan tätä päivä päivältä, mutta toivoen, että ennenkun pääsen loppuun, on aurinko jo päässyt pilkahtamaan pilvien lomista. Me olemme täällä yhä edelleen tietämättä mitään poispääsymahdollisuuksia, ja tämä vaikuttaa meihin hyvin masentavasti. Voin kuitenkin hyvin kuvailla mielessäni, että vielä tulee päivä, jolloin me iloitsemme siitä, että meidän oli pakko pysytellä täällä niin kauan, sillä täten tulimme tuntemaan yhä uusia tämän paikan ihmeitä ja saimme lisätietoja sen elävistä olennoista. 15
Intiaanien voitto ja apinamiesten häviö oli kohtaloittemme käännekohta. Itse asiassa me siitä hetkestä asti olimme ylätasangon herroja, sillä alkuasukkaat katselivat meitä pelon ja kiitollisuuden sekaisilla tunteilla, kun me ihmeellisillä keinoillamme olimme auttaneet heitä tuhoamaan verivihollisensa. Omasta puolestaan heillä ehkä olisi voinut olla ilon syytä, jos olisivat saaneet niin kauhistuttavan epäluotettavat olennot lähtemään tiehensä, mutta itse he eivät ehdotelleet meille mitään keinoja, millä olisimme päässeet alamaan tasangoille. Ennen oli — sikäli kuin ymmärsimme heidän merkkejään — ollut olemassa vuorikäytävä, jota myöten voi päästä paikalle ja sen toisen suun me olimme nähneet alhaalta käsin. Tätä vuorikäytävää pitkin sekä intiaanit että apinaihmiset epäilemättä olivat kiivenneet huipulle, ja Maple White tovereineen oli tullut samaa tietä. Viime vuonna, kauhean maanjäristyksen sattuessa, oli kuitenkin käytävän yläosa luhistunut ja kadonnut jäljettömiin. Intiaanit voivat vain pudistaa paitansa ja kohottaa olkapäitään, kun me teimme tiettäväksi, että olisimme halunneet päästä alas. On mahdollista, että he eivät voi, mutta kukatiesi he eivät tahdokaan auttaa meitä täältä pois.
Voittoisan sotaretken loputtua ajettiin apinakansan viimeiset jäännökset ylätasangon toiseen ääreen — heidän valitushuutonsa olivat hirvittäviä — ja heidät sijoitettiin intiaaniluolien läheisyyteen, jossa he tästä lähtien tulisivat isäntäinsä valvomiksi työjuhdiksi. Pimeän tultua voi tästä vankileiristä kuulla pitkällistä vaikerrusta.
Kahden päivän kuluttua taistelusta olimme me liittolaisinemme palanneet ylätasangon ylitse ja pystyttäneet leirimme heidän kallioittensa juurelle. He koettivat saada meitä muuttamaan heidän luoliinsa, mutta tähän ei Roxton millään muotoa tahtonut suostua, koska me hänen vakuutustensa mukaan silloin olisimme joutuneet heidän valtaansa, jos he olisivat olleet mieleltään petollisia. Me säilytimme siis riippumattomuutemme ja aseemme olivat aina valmiina kaiken mahdollisen varalta, vaikkakin meillä oli mitä parhaimmat suhteet villien kanssa. Me kävimme myös usein vieraskäynneillä heidän luolissaan, jotka olivat sangen merkillisiä asumuksia, vaikkakaan emme voineet ratkaista, olivatko ne ihmiskäsin tehtyjä vai luonnon muodostamia. Ne olivat kaikki samassa rivissä, erään hauraan kivilajin muodostuksia, joka näytti olevan jonkunlainen lomakerros yläpuolella punerviksi kallioiksi muodostuneen basaltin ja alapuolisen kovan graniittiperustan välillä. Luola-aukot olivat noin kahdenkymmenen jalan korkeudessa maankamarasta ja niihin päästiin pitkiä kiviportaita myöten, jotka olivat niin kapeat ja jyrkät, ettei mikään suuri eläin voinut nousta niitä. Sisältä olivat luolat lämpöisiä ja kuivia ja etääntyivät eri kauaksi suoraan vuoren sisään. Seinät olivat sileitä ja niiden koristuksiksi oli hiillytetyillä kepeillä piirretty mainioita kuvia ylängön ihmeellisistä eläimistä. Jos kaikki elämä tästä maasta loppuisi, niin saisivat tulevaisuuden tutkijat näitten luolien seinistä toki todistuksia noitten tavattomien eläinten dinosaurioitten, iguanodonien ja joutsenliskojen — hiljattaisesta olemassaolosta maanpäällä.
Saatuamme tietää, että alkuasukkaat pitivät noita valtavan suuria iguanodoneja kesynä karjanaan ja että ne olivat vain pelkkiä vaeltavia lihavarastoja, olimme tulleet siihen luuloon, että ihminen, jopa noinkin alkeellisesti varustettu, oli anastanut tasangon ylivallan. Tulimme kuitenkin pian näkemään, ettei asianlaita ollut tällainen, vaan että hän sai olla siellä vain armosta. Kolmantena päivänä siitä kun olimme tuoneet leirimme intiaaniluolien lähistölle sattui onnettomuus. Challenger ja Summerlee olivat tuona päivänä lähteneet järvelle, jossa muutamat alkuasukkaista heidän johtaminaan keihästivät suurten liskolajien edustajia. Lordi Roxton ja minä olimme jääneet leiriin, joukon intiaaneja ollessa asettuneina luolien edustan ruohoiselle rinteelle, missä he tekivät kukin askareitaan. Äkkiä kaikui räikeän meluisa merkinanto ja sana "Itopu!" kuului sadoilta huulilta. Joka taholta tuli miehiä, naisia ja lapsia, jotka kaikki ryntäsivät etsimään turvaa ja kiitivät hurjaa vauhtia portaita ylöspäin.
Kun me kohotimme katseemme, näimme me heidän heiluttavan käsiään ja viittovan meitä kiirehtimään luoksensa. Me olimme kumpikin tarttuneet kivääreihimme ja juoksimme katsomaan mikä oli hätänä. Lähimmästä lehdosta syöksyi samassa esiin kaksitoista tai viisitoista intiaania. He juoksivat henkensä edestä ja heidän kintereillään tulla möyrästi kaksi hirveätä petoa, juuri samoja, jollainen minuakin oli vainonnut yksinäisellä vaelluksellani. Muodoltaan ne muistuttivat suunnattomia sammakoita ja ne liikkuivat omituisesti loikaten, mutta niiden mittasuhteet olivat kuulumattoman valtavat, suuremmat kuin suurimmankaan elefantin. Me olimme ennen nähneet niitä vain pimeässä, ja ne ovatkin yöeläimiä, jotka näyttäytyvät päivisin vain silloin kun niitä niiden koloissa hääritään. Nyt me olimme aivan hämmästyksen lamauttamia nähdessämme ne, sillä niiden täplikkäällä, käsnäisellä nahalla oli aivan kalamainen loisto, ja auringonvalo heijasti siitä alituisesti vaihtelevan sateenkaarivälkkeen eläimen liikkuessa.
Meillä ei kuitenkaan ollut paljon aikaa niiden katselemiseen, sillä kädenkäänteessä ne olivat saavuttaneet pakenijat ja aikaansaivat suurta hävitystä heidän joukossaan. Niiden keinona oli koko painollaan rynnätä uhrinsa päälle ja jättää se siihen vertavuotavana ja murskattuna hypätäkseen sitten seuraavan päälle. Nuo onnettomat intiaanit huusivat kauhusta, mutta vaikka he kuinka juoksivat, olivat he avuttomia näitten jättiläiseläinten säälimätöntä päättäväisyyttä ja uskomatonta ketteryyttä vastaan. Toinen toisensa jälkeen he sortuivat maahan ja heitä oli jäljellä enää tuskin puoli tusinaa, kun toverini ja minä olimme ehtineet auttamaan heitä. Meidän apumme heitä kuitenkin vähän hyödytti ja itse jouduimme nyt samaan vaaraan. Parin sadan kyynärän päästä me tyhjensimme pyssymme lennättäen petoihin kuulan toisensa jälkeen. Seuraukset olivat joka tapauksessa samat, kuin jos olisimme viskelleet heitä paperipalloilla. Näitten matelijain hidas luonto ei suuresti välittänyt haavoista, ja niiden gangliot, jotka eivät ole yhteydessä aivojen kanssa vaan ovat selkäytimen haarautumia, ovat nykyaikaisilla aseilla saavuttamattomissa. Ainoa minkä voimme oli se, että saimme niiden eteenpäinmenon estetyksi, johtamalla niiden huomion pyssyjemme pamauksiin ja tulenliekkeihin, ja täten saimme alkuasukkaille ja itsellemme aikaa rynnätä pelastaville portaille. Mutta missä kahdennenkymmenennen vuosisadan räjähtävät kuulat olivat tehottomia, siinä alkuasukkaitten strophantus-nesteeseen kastetut myrkytetyt nuolet, joihin vielä lisäksi oli hierottu mädännyttä lihaa, tekivät vaikutuksensa. Tuollaisista nuolista ei metsästäjällä ollut suurtakaan hyötyä, sillä niiden vaikutus oli tämäntapaisten eläinten hitaan verenkierron takia varsin vitkallinen, niin että eläin ennen taintumistaan olisi ehtinyt surmata vainoojansa.
Mutta nyt kun molemmat hirviöt tulivat jäljessämme aina portaille asti, lensi niitä vastaan oikea nuolisade luolan kustakin aukosta. Lyhyen hetken perästä ne olivat muuttuneet aivan sulkapeittoisiksi, mutta osoittamatta mitään tuskanmerkkejä ne voimattomassa raivossa kuopivat ja tömistivät uhriensa luo johtavia portaita, onnistuivat pääsemään jonkun kyynärän ylöspäin, mutta lipuivat taas maahan. Lopuksi kuitenkin myrkky alkoi vaikuttaa. Toinen eläimistä päästi kumeasti jylisevän valituksen ja laski suuren litteän päänsä maahan. Toinen alkoi ulvoen ja kirkuen tuskasta hypellä, mutta pian sekin suistui pitkäkseen haavoittuneena vääntelehtien, ja muutaman hetken perästä se virui kankeana ja liikkumattomana.
Äänekkäästi riemuiten kiirehtivät nyt intiaanit alas luolistaan ja panivat toimeen hurjan voittotanssin kuolleitten eläinten ympärillä, melkein hulluina ilosta, kun oli onnistuttu kaatamaan kaksi heidän vaarallisimmista vihollisistaan. Samana iltana he hakkasivat palasiksi ja veivät pois ruumiit, ei syötäväksi — sillä myrkky vaikutti yhä edelleen — vaan jotta ne eivät tartuttaisi mitään ruttomaista sairautta. Suuret matelijasydämet — parin sohvatyynyn kokoiset — jätettiin kuitenkin paikoilleen, ja ne yhä hitaasti sykkivät, laajentuen ja kokoonvetäytyen, osoittaen kauheata, ruumiista erillistä elämää. Vasta kolmantena päivänä niiden toiminta lakkasi ja nuo hirveät elimet olivat hiljaa paikallaan.
Joskus, kun saan läkkirasiaa paremman kirjoituspöydän ja tuhruista lyijykynää sekä viimeistä ryvettynyttä muistiinpanokirjaa paremmat kirjoitusneuvot, minä annan täydellisemmän kuvauksen Accala-intiaaneista, heidän parissaan viettämästämme ajasta ja Maple Whiten Maan ihmeellisistä olosuhteista. Muistini ei tällöin tule minua koskaan pettämään, sillä niin kauan kuin elän ja hengitän, tulee jokaisen täällä sattuneen seikan ja kokemuksen muisto säilymään yhtä selvänä ajatuksissani kuin lapsuuden varhaisimmat merkilliset tapahtumat. Mitkään uudet vaikutteet eivät voi piirtyä niin syvälle mieleeni. Kun saan aikaa, tulen kuvailemaan sitä ihmeellistä, järvellä viettämäämme kuutamoyötä, jolloin nuori ichthyosaurus — kummallinen puoleksi hylkeen, puoleksi kalan näköinen olento, jolla oli luun peittämät silmät kuonon kummallakin puolella ja kolmas silmä pään keskellä — takertui erään intiaanin verkkoon ja oli kaataa kanoottimme, ennenkun me onnistuimme saamaan sen maihin. Samana yönä vihreä vesikäärme lennähti ylös vedenkalvosta ja silmukoissaan vei syvyyteen Challengerin venheen soutajan. Tulen myöskin kertomaan siitä suuresta, valkeasta, yöllisestä eläimestä — vielä tänäänkään emme tiedä oliko se nelijalkainen eläin vai matelija — joka eli järven itäpuolella olevassa tympäisevän liejuisessa rimmessä ja pimeässä liikkui sinne tänne levittäen ympärillensä heikkoa fosforivaloa. Intiaanit pelkäsivät sitä niin suuresti, ettemme saaneet heitä lähtemään mukaamme sinne; itse kävimme siellä kahdesti ja kummallakin kerralla näimme eläimen, vaikkakaan emme saaneet raivatuksi itsellemme tietä tuolle upottavalle rimmelle, missä se oleili. Voin vaan sanoa, että se näytti lehmää suuremmalta ja sillä oli omituinen myskinhaju. Tulen myöskin kertomaan siitä suuresta linnusta, joka eräänä päivänä ajoi Challengeria takaa aina luolien vapaakaupungille asti — se oli suuri juokseva lintu, paljon strutsia korkeampi, jolla oli korppikotkan kaula ja niin kauhistuttavan näköinen pää, että lintu oli kuin kulkeva kuolema. Challengerin kiivetessä portaille lintu ojensi nokkansa ja sieppasi hänen toisen kengänpohjansa aivankuin veitsellä leikaten. Mutta sillä kertaa nykyaikaiset aseet näyttäytyivät käyttökelpoisiksi, ja tuo suuri lintu, joka jaloista päähän oli yhdentoista jalan mittainen, sen nimi on phororachus, jos saa uskoa hengästynyttä mutta äärimmäisen ihastunutta professoria — sortui Roxtonin ampumana maahan liehuvien höyhenien ja kolisevien luitten sekamelskana, inhoittavien keltaisten silmien mulkoillessa tuosta kaaoksesta. Saisinpa vain elää ja nähdä tuon lattean, julman kallon kerran omassa lokerossaan muitten voitonmerkkien joukossa Albanyssa. Lopuksi en olisi hiukan selostamatta toxodonia, tuota valtavaa, kymmenen jalan suuruista marsua, ulkoisine torahampaineen, jonka me kerran tapoimme, sen juodessa järven rannalla. Kaikkea tätä minä kerran perinpohjaisemmin kuvailen, ja hermoja-ärsyttäneiden päivien lomiin liitän noitten ihanien kesäiltojen kuvauksia, jolloin me, kirkkaan sinisen taivaan yllämme kaareutuessa, hyvinä tovereina lojuimme korkeassa ruohikossa ja ihmettelimme pilvissä leijailevaa ihmeellistä lintua sekä kummallisia, tuntemattomia eläimiä, jotka ryömivät esiin koloistaan meitä katselemaan, suurten pensaitten aivan nääntyessä mehuisten hedelmäin painoon ja somien kukkien pilkistellessä ruohikosta. Mielinpä myös kertoa noista pitkistä, kuutamoisista öistä, joina me keinuimme suuren järven hohtavalla pinnalla, vavisten ja hämmästyneinä katsellen satumaisten hirviöitten molskahduksista syntyviä suuria pyörylöitä sekä vihertävää hohdetta syvyydessä, mikä syntyi jonkun eriskummallisen eläimen liikkuessa tuolla alhaalla pimeän rajoilla. Näihin kuvaelmiin mieleni ja kynäni vielä tulevaisuudessa palaavat, antaakseni niistä silloin yksityiskohtaisemman selonteon.
Mutta, kysytte te luultavasti, miksi näitä tarkasteluja ja miksi tällaista viivyttelyä, kun teidän ja toverienne olisi yötä päivää pitänyt suunnitella keinoja, miten päästä palaamaan ulkopuoliseen maailmaan? Vastaan siihen, että yksikään meistä ei ollut toimimatta tähän suuntaan, mutta kaikki meidän ponnistelumme olivat tähän asti rauenneet tyhjiin. Erään asian olimme pian tulleet huomaamaan. Intiaanit eivät millään muotoa tahtoneet auttaa meitä lähtöaikeissamme. Kaikissa muissa suhteissa he olivat meidän ystäviämme — voisipa melkein sanoa: meidän nöyriä orjiamme — mutta kun otettiin kysymyksenalaiseksi, eivätkö he tahtoisi auttaa meitä valmistamaan ja kuljettamaan siltaa erottavan kuilun ylitse, tai kun koetimme saada heitä antamaan meille nahkavöitä tai köynnöksiä punoaksemme niistä köyttä, kohtasi meitä hyväntuulinen mutta ehdoton kielto. He hymyilivät, vilkuttivat silmiään, puristivat paitansa eivätkä antaneet suostumustaan. Tuo vanha ylimyskin epäsi yhtä jyrkästi meidän pyyntömme, ja ainoastaan Maretas, pelastamamme nuorukainen, katseli meitä miettiväisenä ja liikkeillään merkitsi, että hänestä oli ikävää, kun meidän toiveitamme vastustettiin.
Aina siitä asti, kun apinaihmiset niin ratkaisevasti oli voitettu, he pitivät meitä jonkunlaisina yliluonnollisina olentoina, joilla oli voitto ihmeellisen aseensa putkessa, ja he uskoivat, että niinkauan kun me olisimme heidän luonaan, heitä onni seuraisi. Meille tarjottiin ilmaiseksi pieni punaposkinen vaimo ja oma luola kullekin, jos vain unohtaisimme oman kansamme ja kaikiksi ajoiksi jäisimme ylängölle. Tähän asti olimme olleet heille ystävällisiä, vaikkakin toiveemme kävivät toiseen suuntaan, mutta olimme aivan selvillä siitä, että meidän oli pidettävä salassa kaikki alaslaskeutumishankkeemme, sillä meillä oli syytä peljätä, että hätätilassa voitaisiin käyttää väkivaltaa meidän pysyttämiseksi paikallamme.
Dinosaurioitten vaarasta huolimatta — mikä ei ole varsin suuri muulloin kun öisin, sillä, kuten jo olen huomauttanut, ne ovat elintavoiltaan parhaasta päästä yöeläimiä — olen kahdesti viime viikkojen aikana käynyt vanhalla leirillämme tapaamassa neekeriämme, joka edelleen suorittaa vartiopalvelusta vuoren juurella. Minä tähystelin allani olevaa laajaa tasankoa nähdäkseni siellä pyytämämme apujoukon lähestyvän, Mutta tuo suuri kaktusta kasvava alue levittäytyi tyhjänä ja autiona aina bambupensaitten etäiseen näköalanrajaan saakka.
"Pian ne tulee, massa Malone. Ennenkun viikko on loppu, intiaanit pala, tuo köysiä ja ottama teidät alas." Tällainen oli Zambon rohkaiseva vakaumus.
Minulle sattui jotain hieman outoa palatessani tältä toiselta leirimatkaltani, joka pakotti minut olemaan yönkin poissa tovereitteni parista. Minä palasin taas tuota tuttua tietä ja olin päässyt arviolta peninkulman matkan päähän pterodaktylien rimmeltä, kun äkisti näin minua lähestyvän hyvin merkillisen ilmiön. Se oli mies, joka kulki taivutettujen putkien telineessä, niin että hän joka puolelta oli kuin kellomaisen häkin ympäröimä. Kun olin tullut lähemmäksi, jouduin vielä enemmän ihmeisiini tuntiessani miehen lordi John Roxtoniksi. Kun hän huomasi minut, ryömi hän pois eriskummallisesta verhostaan ja tuli luokseni hymyillen, vaikkakin, kuten minusta näytti, hieman hämillään.
"Kas hyvää päivää, nuori ystävä", sanoi hän, "kukapa olisi arvannut täällä toisemme tapaavamme?"
"Mitä merkillistä te puuhailette?"
"Olen käynyt katsomassa ystäviäni pterodaktylejä", sanoi hän.
"Mutta miksi?"
"Ne ovat mieltäkiinnittäviä eläimiä, eivätkö olekin? Mutta eivät lainkaan seuranhaluisia. Kauhean epäkohteliaita vieraille, kuten hyvin muistanette. Otin sentähden hartioilleni tämän häkin, joka estää heitä liiaksi lähentelemästä minua."
"Mutta mitä te aiotte tehdä tuolla rimmellä?" kysyin minä.
Hän katsoi minua terävästi ja minä näin hänen katseessaan jonkinlaista epäröimistä mutta myöskin vihastusta.
"Ettekö luule, että muutkin kuin professorit tahtovat saada selvää asioista ja olosuhteista?" sanoi hän viimein. "Minä tutkistelen noita simasuita. Olkoon tämä kylläksi sanottu."
"Älkää panko pahaksenne", sanoin minä.
Hänen hyvä tuulensa palasi ja hän alkoi nauraa.
"En minä pane pahakseni, nuori ystävä. Minä aion hankkia Challengerille kesyn tuollaisen. Se on eräs aikeeni. Ei, en tahdo teitä mukaani. Minulla ei ole mitään hätää häkissäni, mutta teidän laitanne on toinen. Hyvästi näkemiin. Illaksi palaan leiriin."
Hän erosi minusta ja minä näin hänen katoavan puitten sekaan tuossa ihmeellisessä häkissään.
Lordi John Roxtonin tuossa tapaamuksessamme osoittama ihmeellinen käytös ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla, miten professori Challenger viime aikoina oli ruvennut esiintymään. En voi vaieten sivuuttaa sitä, että hänessä oli jotakin intiaaninaisten mielestä erinomaisen viehättävää, ja hänellä oli aina kädessään suuri, tuuhea palmunoksa, jolla hän hätisteli heitä pois kuin kärpäsiä, heidän tullessaan liian tungettelevaisiksi. Nähdä hänen operetti-sulttaanin tavoin mahtavuutensa vertauskuva kädessään marssivan ulospäin käännetyin varpain ja suuri musta parta liehumassa edessään, iso liuta suurisilmäisiä nuoria intiaanityttöjä jäljessään, oli kuva, jota tökerömpää ja hullunkurisempaa en tältä ajalta muista. Mitä Summerleehen tulee, tunsi hän suurta mielenkiintoa ylängön hyönteis- ja lintumaailmaan, ja hän käytti kaiken aikansa — paitsi sitä huomattavaa osaa, joka omistettiin Challengeria vastaan tähdättyjen solvausten latelemiseen, kun tämä ei toimittanut meitä pois pälkähästämme — eläimiensä puhdistamiseen ja täyttämiseen.
Challengerilla oli tapana joka aamu lähteä yksinään kävelylle ja palata takaisin merkitsevän juhlallisin ilmein, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku suuri yritys yksinään harteillaan. Eräänä päivänä hän tuli luoksemme palmunoksa kädessään ja ihailijattariensa joukko kintereillään sekä vei meidät salaiselle työpaikalleen tehdäkseen selvää meille aikeistaan.
Paikka oli palmulehdon keskessä oleva pieni aukeama. Lehdossa pulppusi sellainen kuohuva liejulähde, jota jo kerran olen kuvaillut. Sen reunamilla oli levällään joukko nahkaviilekkeitä, joita oli leikelty iguanodonin taljasta, sekä suuri ilmaton rakko, joka näytti olevan järvestä pyydystetyn suuren kalaliskon kuivattu vatsalaukku. Rakko oli toisesta päästään neulottu umpeen ja vastakkaisessa päässä oli vain pieni reikä. Muutamia bamburuokoja oli pistetty reikään ja ruokojen toiset päät olivat yhteydessä lähteen liejusta pulpahtelevien kaasukanavien kanssa. Pian alkoi käpristynyt kalvo laajeta ja osoittaa sellaisia kohoamistaipumuksia, että Challenger katsoi parhaaksi kiinnittää sitä pitelevät köydet viereisten puitten runkoihin. Puolessa tunnissa oli muodostunut melko iso ilmasäiliö, ja köysien kiristymisestä ja tempoutumisesta voi päättää, että sillä oli huomattavan suuri kantovoima. Challenger, kuin onnellinen isä esikoisensa äärellä, hymyillen ja itsetietoisen tyytyväisenä partaansa sivellen katseli tehelmäänsä. Summerlee ensin keskeytti hiljaisuuden.
"Ei suinkaan teidän tarkoituksenne, Challenger, mahda olla sellainen, että meidän pitäisi nousta tuohon hökötykseen?" sanoi hän happamasti.
"Tarkoitukseni, rakas Summerlee, on täten osoittaa teille tämän laitteeni kantovoimaisuus, ja tultuanne siitä vakuutetuiksi voitte ilman epäilystä käyttää hyväksenne sen tarjoamia mahdollisuuksia."
"Heittäkää tuollaiset päähänpistot heti mielestänne", sanoi Summerlee hyvin riidanhaluisesti. "Eivät mitkään maailman voimat saisi minua yhtymään mokomaan hassutukseen. Lordi John, minä toivon, että ette myönny tällaiseen mielettömyyteen."
"Keinot ovat monet, täytyy myöntämäni", sanoi päällikkömme.
"Tahtoisin halusta nähdä kuinka se toimii."
"Sen te pian tulette näkemään", sanoi Challenger. "Olen tässä muutamina päivinä käyttänyt aivojeni kaiken voiman laskeutumisongelman ratkaisemiseen. Olemme vakuutetut siitä, että kiipeämällä emme voi päästä vuoriseinää alas ja mitään tunnelia ei ole olemassa. Me olemme yhtä kyvyttömiä rakentamaan siltaa kuilun ylitse pylväskalliolle, josta tulimme ylängölle. Miten sitten voisin keksiä keinon päästäksemme täältä pois? Joku aika sitten minä huomautin tälle nuorelle ystävällemme, että tavattoman kevyttä kaasua tulvi esiin liejulähteestä. Ilmapalloajatus tuli silloin mieleeni. Minä tunnustan, että tiiviin kaasusäiliön keksiminen tuotti minulle paljon tutkimista ja päänvaivaa, mutta näiden mateli joitten valtavien sisälmysten tarkastelu saattoi minut selviämään ongelmasta. Kas tässä on tulos!"
Hän vei toisen kätensä rääsyisen takkinsa etukappaleelle ja osoitti toisella ylpeästi keksintöänsä.
Kaasupussi oli nyt paisunut laajuussuhteiltaan varsin huomattavaksi sekä huojui ja tempoi kiinnittimiään. "Tämä on sulaa hulluutta!" intti Summerlee. Roxton sitävastoin oli peräti innostunut. "Hänellä on pää oikealla paikallaan!" kuiskasi hän minulle ja sanoi sitten ääneen Challengerille: "Mutta miten on gondoolin laita?"
"Se tulee nyt olemaan huomioni lähinnä seuraava esine. Olen jo suunnitellut kuinka se valmistetaan ja kiinnitetään. Sitä ennen kuitenkin näytän teille, että laite voi kantaa kunkin meistä erikseen."
"Te kai tarkoitatte että kaikki samalla kertaa?"
"En. Suunnitelmani on sellainen, että kukin laskeutuu erikseen kuin laskupurjeella, ja pallon vetää takaisin eräänlainen koneisto, jonka minä vaikeudetta tulen täydellistyttämään. Jos se voi kantaa ja laskea alas yhden ihmisen, on se täyttänyt kaikki vaatimukset, mitä sille voidaan asettaa. Nyt minä näytän teille, mihin se kelpaa."
Hän osoitti erästä kohtalaisen suurta basalttikiveä, jossa oli syvä kouru keskessä, niin että siihen voi helposti kiinnittää köyden. Köyden olimme tuoneet mukanamme ylängölle käytettyämme sitä apunamme kiivetessämme pylväskalliolle. Se oli ainakin sadan jalan pituinen ja ohkaisuudestaan huolimatta hyvin kestävä. Hän oli tehnyt nahasta jonkunlaisen vyön, josta riippui monia nahkasäikeitä. Tämä vyö asetettiin pallon laelle ja riippuvat säikeet koottiin sen alapuolelle, niin että paine tuli jakaantumaan suurelle pinnalle. Basalttimöhkäle sidottiin kiinni säikeisiin ja nuora sai riippua siitä alas, Challengerin kuitenkin ensin kiedottua sen kolmeen kertaan käsivartensa ympärille.
"Nyt minä näytän teille palloni kantovoiman", sanoi professori iloisen odotuksensa ihastuttamana. Sanottuaan tämän leikkasi hän veitsellään poikki kaikki kiinnittimet.
Koskaan ei retkikuntamme ole ollut suuremmassa häviämisen vaarassa. Pullistunut pallo lennähti kauhealla vauhdilla ilmaan. Häthätää tempautui Challenger maankamaralta ja raahautui mukaan. Minä töin tuskin ehdin iskeä käsivarteni hänen vyötäisillensä, kun jo itse kohosin ilmaan. Pihtinä tarttui nyt lordi John minun koipeeni, mutta minä tunsin, että hänkin kohosi maasta. Silmänräpäyksen ajan jo olin näkevinäni neljä seikkailijaa nuoraan ripustetun makkaranipun muotoisena rivinä leijailevan yli tutkimansa maan. Mutta onneksi köyden jännityskyvyllä sentään oli rajansa, vaikkakaan ei sellaista näyttänyt olevan tuon lurjusmaisen kaasun kantovoimalla. Se katkesi ja me olimme ryökkiönä maassa nuoranpalasten ympäröiminä. Kun me tuosta rytäkästä vihdoin selviydyimme jaloillemme, näimme me korkealla sinitaivaalla pienen tumman täplän; basalttimöhkäle siinä nousi avaruuteen.
"Ihanata!" huudahti koskaan kauhistumaton Challenger hieroessaan loukkaantunutta käsivarttaan. "Erittäin perinpohjainen ja täysin tyydyttävä näyte! En ollut voinut ajatella tällaista menestystä. Hyvät herrat, lupaan viikossa valmistaa toisen pallon, ja te voitte olla varmat siitä, että kotimatkamme alkaa täysin taatulla ja turvallisella taipaleella."
Tähän asti olen järjestyksessä kuvannut kaikki sattuneet tapahtumat. Nyt minä lopetan kertomukseni vanhassa leirissämme, jossa Zambo meitä niin kauan on odottanut. Kaikki vastuksemme ja vaaramme ovat nyt takanamme etäisinä kuin uni noilla suurilla punertavilla kallioilla, jotka kohoavat päittemme yläpuolella. Me olemme vahingoittumattomina päässeet laskeutumaan alas, vaikkakin aivan odottamattomalla tavalla, ja kaikki on nyt hyvin. Kuuden viikon tai kahden kuukauden perästä olemme Lontoossa, ja ehkäpä tämä kirje ei tule käsiinne paljoa ennen sitä, kun itse olemme ehtineet perille. Meidän sydämemme jo malttamattomina lyövät ja ajatuksemme edeltäkäsin rientävät tuohon meille niin rakkaaseen suurkaupunkiin. Ja sentään — mitkähän seikkailut meitä siellä odottavatkaan, kuinka kertomuksemme otetaan vastaan? Vaistoni sanoo minulle, että kokemuksiemme viimeisestä luvusta voi tulla kaikkein jännittävin ja vaiherikkain.
Sen päivän iltana, jona Challengerin omakätisesti rakentama pallo oli tuottanut meille tuon kuvailemani vaarallisen seikkailun, tapahtui meidän kohtaloissamme muutos. Olen jo sanonut, että vain pelastamamme nuori ylimys oli osoittanut myötätuntoa lähtöyrityksillemme. Hän oli ainoa, jolla ei ollut halua pidättää meitä vieraassa maassa vastoin omaa tahtoamme. Tämän oli hän sanonut meille ilmehikkäällä merkkikielellään. Sinä päivänä tuli hän leirillemme heti pimeän langettua maille ja hän jätti minulle — jostain syystä, luultavasti siitä, että hän ja minä olimme enimmin samanikäiset, hän aina oli kääntynyt minun puoleeni — pienen tuohikäärön, jonka jälkeen hän juhlallisesti osoitti ylempänä olevaa luolariviä, pani sormen huulillensa pyytäen asian salassa pitämistä ja hiipi taas takaisin kansansa luokse.
Minä otin tuohipalasen nuotion ääreen ja me tutkimme sitä kaikin miehissä tulen valossa. Se oli noin jalan levyinen ja sen sisäsivulle oli piirretty muutamia viiruja, jotka minä huolellisesti olen kopioinut.
Ne olivat hiilellä selvästi kuvatut tuolle valkealle pinnalle, ja ensin minä melkein luulin niillä olevan jonkunlaisen musikaalisen merkityksen, arvellen niiden olevan joitakin nuotteja.
"Mitä lienevätkin, siitä vain olen vakuutettu, että ne ovat sangen tärkeitä meidän kohtalollemme", sanoin minä. "Sen luin hänen kasvoistaan, kun hän jätti käärön minulle."
"Ellei tuo nuori mies vaan ole luonnontilassa oleva velikulta", huomautti Summerlee. "Luulisin että senluontoinen oliolaji on voinut syntyä jo hyvin alhaisella kehitysasteella."
[Intiaanikartta luolista tuohipalaselle piirrettynä.]
"Ilmeisesti tämä on jonkunlaista kirjoitusta", sanoi Challenger.
"Se on aivan kuin helppohintaisen tavaran hintataulukko", arveli lordi John, joka myös kurottautui sitä katsomaan. Mutta sitten hän ojensi kätensä ja sieppasi hintataulukon itselleen.
"Tulkitsinpa todentotta arvoituksen väärin!" huudahti hän. "Tuo pikku poika arvasi heti paikalle! Katsokaa tänne! Kuinka monta näitä merkkejä onkaan? Kahdeksantoista. Yläpuolellamme olevassa vuorenseinämässähän on juuri kahdeksantoista luola-aukkoa."
"Hän viittasi luolia kohden antaessaan minulle piirustuksen", sanoin minä.
"Se ratkaisee asian. Tämä on luolien kartta. Niitä on kahdeksantoista, ne ovat rivissä vierettäin, jotkut niistä ovat lyhyitä, jotkut syviä, jotkut haarautuneita, aivan sellaisia kuin miksi olemme ne nähneet. Tämä on tosiaan kartta ja tässä on tuon kohdalla risti. Mitähän tuo risti merkinnee? Se on piirretty sen luolan paikalle, joka pistää muita syvemmälle vuoreen."
"Se luola ulottuu varmaan läpi vuoren", huudahdin minä.
"Luulenpa että nuori ystävämme on ratkaissut arvoituksen oikein", sanoi Challenger. "Jos ei luola aukeutuisi vastakkaiselle puolelle, niin en ymmärrä miksi tuo nuorukainen, joka kaikesta päättäen tarkoittaa meidän parastamme, olisi kiinnittänyt meidän huomiomme siihen. Jos se tosiaan ulottuu läpi vuoren ja aukeutuu vastaavalla kohdalla sen toisella puolella, niin siitä ei voi olla maahan sataa jalkaa enempää."
"Sata jalkaa", mutisi Summerlee.
"Meidän köytemme on kai toki pitempi kuin sata jalkaa", huudahdin minä. "Varmasti voisimme sitä tietä päästä maahan."
"Mutta ajatelkaa luolissa olevia intiaaneja", huomautti Summerlee.
"Noissa luolissa intiaanit eivät asu", sanoin minä. "Niitä käytetään vain latoina ja varastohuoneina. Miksi emme heti lähtisi ottamaan selvää asiasta?"
Ylätasangolla kasvaa muudan kuiva, pihkainen puulaji — eräs araucaria, sanoo botanistimme — jota intiaanit käyttävät soihtuna. Me kokosimme kukin kimpun noita oksia ja nousimme rikkaruohoa kasvavia portaita myöten sille luolalle, joka kartalla oli merkitty ristillä. Se oli tyhjä, kuten olin sanonut, ainoastaan joukko suurensuuria nahkasiipiä lentää kahisteli ympärillämme meidän kulkiessa eteenpäin. Kun emme millään muotoa tahtoneet herättää intiaanien huomiota, hapuilimme pimeässä, kunnes olimme päässeet muutamien polvekkeitten taa ja ehtineet kyllin syvälle luolaan. Vasta sitten me sytytimme soihdut. Olimme komeassa, kuivassa tunnelissa, jonka harmaat seinät olivat sileät ja vertauskuvallisten piirrosten koristamat. Yllämme kaareutui holvimainen katto ja jalkojemme alla välkkyi valkea hiekka. Me kiiruhdimme nopeasti eteenpäin, mutta äkkiä me katkerasti pettyneinä huudahdimme ja pysähdyimme. Äkkijyrkkä kallioseinä, jossa ei ollut edes sen kokoista halkeamaa, että rotta olisi siitä päässyt pitemmälle, kohosi edessämme.
Murheellisina me katselimme odottamatonta estettä. Tämä ei ollut minkään luonnonmullistuksen seuraus, kuten tuon kohoavan tunnelin sulkeva seinä. Tämä oli aivan sivuseinien kaltainen. Tässä oli nyt ja oli aina ollut umpikuja.
"Älkää sentään kadottako rohkeuttanne, ystävät", sanoi Challenger. "Voittehan ainakin turvautua ilmapalloon, jonka olen lupautunut käytettäväksenne valmistamaan."
Summerlee valitti ääneen.
"Voisikohan olla mahdollista, että olisimme tulleet väärään luolaan?" minä huomautin.
"Älkää sitä kuvitelkokaan, nuori mies", sanoi Roxton osoittaen sormellaan karttaa. "Seitsemästoista oikealta, toinen vasemmalta. Kyllä se on juuri tämä luola."
Minä katsoin hänen osoittamaansa merkkiä ja päästin äkisti ilohuudon,
"Nyt minä ymmärrän, miten asiat ovat! Seuratkaa minua! Seuratkaa minua!"
Soihtu kädessä kiirehdin takaisin samaa tietä jota olimme tulleet.
"Tässä", sanoin minä osoittaen muutamia edessämme olevia tulitikkuja, "tässä me sytytimme soihdut. Tähän suuntaan menemällä pitäisi meidän löytää oikealta kädeltä luolan pitempi haarautuma."
Niin kävikin. Emme olleet kulkeneet kolmeakymmentäkään kyynärää, kun seinässä avautui suuri musta aukko. Astuimme sen sisään ja huomasimme olevamme edellistä paljon suuremmassa luolakäytävässä. Henkeä pidättäen ja äärimmäisen jännitettyinä riensimme me eteenpäin monta sataa kyynärää. Äkkiä näimme holvikaarroksen mustasta pimeydestä punaisen valon pilkoittavan. Hämmästyneinä pysähdyimme. Oli aivan kuin palava salpa olisi asettunut tiellemme ja sulkenut sen. Nyt me syöksyimme sitä kohti. Ei ääntä, ei lämpöä, ei liikettä ollut havaittavissa, mutta yhä hehkui tuolla tuo suuri loistava valo, hopeoiden koko luolan ja muuttaen hiekan hehkuviksi jalokiviksi. Vasta tullessamme lähemmäksi näimme sen pyöreän reunan.
"Totta totisesti, sehän on kuu!" huusi lordi John. "Nyt, pojat, nyt on tultu vuoren läpi, nyt on tultu vuoren läpi!"
Se oli todellakin täysikuu, joka paistoi suoraan kalliossa olevasta aukosta. Tämä oli huomattavan suuri halkeama, isokokoista akkunaa leveämpi ja aivan riittävän laaja meille. Kun me kurkottauduimme siitä alas, huomasimme me, ettei alaslaskeutuminen tulisi muodostumaan erittäin vaikeaksi ja ettei ollut järin pitkältä maahan. Ei ollut kumma, ettemme alhaalta käsin olleet huomanneet aukkoa, sillä kalliot sitä suojasivat ja sitäpaitsi sen alapuolista kallioseinää myöten olisi ollut mahdoton kiivetä ylöspäin, joten meillä ei tuolloin ollut mitään erikoista halua tarkastella lähemmin tätä paikkaa. Nyt me joka tapauksessa tulimme vakuutetuiksi siitä, että me köyden avulla voisimme päästä alas, ja suuresti iloissamme palasimme leiriimme tekemään seuraavaksi illaksi matkavalmistuksiamme.
Kaiken mitä teimme täytyi tapahtua nopeasti ja salaa, koska intiaanit vielä tänä viime hetkenä voisivat estää lähtömme. Varastomme, pyssyjä ja patruunia lukuunottamatta, meidän täytyi jättää sinne. Mutta Challengerilla oli yhtä ja toista vaikeasti käsiteltävää tavaraa, jota hän innokkaasti tahtoi saada mukaansa, varsinkin eräs kolli, josta en saa mainita mitään, tuotti meille vaivaa enemmän kuin muut yhteensä. Päivä kului hitaasti, mutta pimeän tullessa me olimme valmiit lähtemään taipaleelle. Suurella vaivalla saimme tavarat rapuista ylös ja katsoimme sitten taaksemme, luoden viimeisen silmäyksen tuohon ihmeelliseen maahan, joka kai pian kadottaa eriskummallisen viehätyksensä ja joutuu metsästäjien ja malminlouhijain saaliiksi mutta joka meille kullekin on ollut lumouksen ja romantiikan satumaa, maa, jossa me olemme paljon uskaltaneet, paljon kärsineet ja paljon oppineet — meidän maamme, jota me aina mielellämme omaksemme kutsumme. Vasemmalla puolellamme olevista lähiluolista heijastui punertava, iloinen valo, hälveten laajaan maisemaan. Allamme olevalta rinteeltä kuului intiaanien naurua ja lauluja. Etäämpänä kohosivat metsät ja ylängön keskellä pimeässä heikosti hohtaen levittäytyi tuo suuri järvi, eriskummallisten hirviöitten kasvattaja. Seistessämme siinä kuului räikeä, vinkuva ääni, jonkun velhomaisen eläimen huuto kautta pimeyden. Oli kuin Maple Whiten Maa olisi huutanut meille jäähyväisiksi. Me käännyimme ja kiirehdimme luolaan, josta oli tuleva meidän kotiin vievä tiemme.
Kahden tunnin perästä olimme tavaroinemme ja omaisuuksinemme kallion juurella. Ainoastaan Challengerin kollit olivat tuottaneet meille jonkunverran vaikeuksia. Päästyämme alas jätimme kaikki siihen ja riensimme kiireen kaupalla Zambon leirille. Aikaisin aamulla sitä lähenimme, mutta näimme paikalla yhden nuotiotulen asemesta ainakin kaksitoista sellaista. Apujoukko oli tullut. Sen muodosti kaksikymmentä virralta tullutta intiaania, ja he toivat mukanaan paaluja, köyttä ja kaikkea muuta, mitä voitaisiin tarvita sillan rakentamiseen kuilun ylitse. Tavaroittemme kuljetus tulee näinollen ainakin käymään helposti huomenna lähtiessämme paluumatkalle Amazonjokea kohti.
Kiitollisin ja nöyrin mielin minä nyt siis lopetan selostukseni. Silmämme ovat nähneet suuria ihmeitä ja kokemamme koettelemukset ovat jalostaneet sielujamme. Kukin meistä on tavallaan tullut paremmaksi ja ajattelevaisemmaksi ihmiseksi, Voi käydä niin, että saavuttuamme Paraan jäämme sinne hankkimaan itsellemme vaatteita ja yhtä ja toista muutakin. Siinä tapauksessa tulee tämä kirje perille yhtä postivuoroa ennen minua, Muutoin se tulee Lontooseen samana päivänä kuin minäkin. Kummassakin tapauksessa toivon, kunnon mr Ardle, pian saavani puristaa teidän kättänne.