NELJÄSTOISTA LUKU
"Ne saavutukset olivat todellisia."
Me olimme luulleet, että vainoojamme, apinamiehet, eivät tienneet meidän piilopaikastamme mitään, mutta tulimme pian huomaamaan että olimme erehtyneet. Metsässä ei kuulunut risahdustakaan, ei yksikään lehti värähtänyt. Mutta meidän olisi pitänyt ottaa oppia ensimäisestä kokemuksestamme ja muistaa, kuinka viekkaasti ja sitkeästi nuo olennot voivat vartioida ja väijyä aina sopivan hetken koittoon asti. Minä en voi joutua lähemmäksi kuolemaa, kuin olin tuona aamuna, tulkoon osakseni elämässäni kohtaloita millaisia tahansa. Mutta kerronpa järjestyksessä kuinka kaikki kävi.
Kaikki me heräsimme väsyneinä ja voimattomina eilispäivän kauheitten mielenliikutusten ja riittämättömän ravinnon vaikutuksesta. Summerlee oli edelleen niin heikko, että hän tuskin pysyi jaloillaan, mutta tuossa vanhassa miehessä oli annos vihaista tuikeutta, joka ei suostunut tunnustamaan minkäänlaista lamautumista. Yhteisen neuvottelun jälkeen me päätimme vielä pari tuntia pysyä paikallamme, syödä hyvin ansaitsemamme aamiaisen ja sitten lähteä vaeltamaan Keskusjärven ympäri ylätasangon toiseen laitaan noille luolille, joissa minun havaintojeni mukaan intiaanit asuivat. Olimme varmat siitä, että meidän vapauttamaimme intiaanien suositus takaisi meille heidän tovereittensakin lämpimän vastaanoton. Sitten me työmme tehtyämme ja tultuamme yhä paremmin tuntemaan Maple Whiten Maata keskittäisimme kaikki ajatuksemme tuohon elämällemme niin tärkeään ongelmaan, miten pääsisimme pakenemaan ja palaamaan kotia. Itsensä Challengerin oli tunnustaminen, että olimme täyttäneet tehtävämme ja että ensimäinen velvollisuutemme oli saattaa sivistyneelle maailmalle tieto tekemistämme hämmästyttävistä löydöistä.
Me voimme nyt lähemmin tarkastella noita pelastamiamme intiaaneja. He olivat pienikasvuisia, jänteviä, notkeita ja hartevia, heillä oli sileä musta tukka, joka oli nahkapaulalla sidottu niskaan ja heidän lantioverhonsa olivat niinikään nahkaiset. Heidän kasvonpiirteensä olivat tasaiset, hyvinmuodostuneet ja hyvänluontoiset. Heidän korvanipukkansa, jotka nyt roikkuivat reveltyinä ja verisinä, todistivat, että niihin oli kiinnitetty koristuksia, jotka apinamiehet nyt olivat ryöstäneet. Heidän puheensa, jota me emme ymmärtäneet, sujui virtanaan heidän keskustellessaan keskenään, ja kun he osoittivat toisiaan ja kerran toisensa jälkeen toistivat sanan "Accala", ymmärsimme me, että tämä oli heidän kansansa nimi. Toisinaan pelko ja viha vääristivät heidän kasvonsa ja he puristivat nyrkkejänsä kohti ympäröiviä metsiä ja huusivat: "Doda! Doda!", joka luultavasti oli heidän vihollistensa nimi.
"Mikä on mielipiteenne heistä, Challenger?" kysyi lordi John. "Päivänselvää on ainakin, että tuo pikku vekkuli, jonka otsalta hiukset ovat ajellut, on muita arvokkaampi." Tosiaan oli ilmeistä, että tuo mies erosi toisista, eivätkä he koskaan rohjenneetkaan puhua hänelle osoittamatta syvää kunnioitusta. Hän näytti olevan nuorin heistä ja kuitenkin hän oli niin ylpeä ja ylhäinen, että kun Challerger laski suuren kätensä hänen päänsä päälle, vavahti hän kuin hevonen kannustettaessa, hänen tummat silmänsä salamoivat ja hän vetäytyi jonkun matkan päähän professorista, Laskien käden rinnallensa hän arvokkaasti lausui tämän jälkeen useita kertoja sanan "Maretas". Professori ei ollut milläänkään vaan tarttui lähintä intiaania olkapäähän ja alkoi pitää hänestä esitelmää, aivankuin hän olisi ollut spriihin pantu esine luentosalissa.
"Tämä kansakunta", sanoi hän korkealla äänellä, "tutkittakoon sen pääkallon muotoa, kasvojen kulmaa tai muita tunnuksia, ei ole suinkaan alhaisasteinen, päinvastoin meidän on asetettava se huomattavasti korkeammalle tasolle kuin kaikki tähän asti tuntemani etelä-ameriikkalaiset heimot. On mahdotonta selittää, kuinka tuollainen rotu olisi voinut täällä kehittyä. Muuten on olemassa sellainen juopa apinaihmistenkin ja tällä ylätasangolla vielä elävien primitiivisten eläinten välillä, että ei voi olettaa heidänkään täällä voineen kehittyä."
"Miten kummalla he sitten ovat tänne joutuneet?" kysyi lordi John
Roxton.
"Sitä kysymystä tullaan varmasti innokkaasti pohtimaan kaikissa Euroopan ja Ameriikan tieteellisissä seuroissa", vastasi professori. "Minun tulkintani, minkä arvoinen se sitten lieneekin" — hän pöyhisti rintaansa tavattomasti ja katseli ympärilleen ärsyttävän kopeasti sanoessaan viimeiset sanat — "on sellainen, että kehitys on jatkunut tälle maalle omituisten ehtojen vallitessa aina luurankoisten tasolle saakka ja että vanhat lajit ovat säilyneet ja eläneet yhdessä uudempien kanssa. Me löydämme täältä esim. niin nykyaikaisia eläimiä kuin tapiirin — jolla on kunnioitettavan pitkä sukuluettelo —, suuren hirven ja muurahaisnieliäisen yhdessä jurakauden matelijalajien kanssa. Tämähän on ilmeistä. Ja nyt me tapaamme apinaihmisen ja intiaanin. Mitä sanookaan tiede heidän ilmaantumisestaan? Minä voin selvitykseksi esittää vain ulkoakäsin tapahtuneen maahantulon. On luultavaa, että Etelä-Ameriikassa on elänyt ihmisenmuotoinen apina ja että se ammoisina aikoina on löytänyt tiensä tälle paikalle sekä kehittynyt täällä kohtaamiksemme olennoiksi, joista muutamat" — tässä hän loi silmänsä minuun — "ovat ulkomuotonsa ja ruumiinrakenteensa puolesta siksi edistyneitä, että jos niillä olisi vastaava määrä älyllisyyttä, ne olisivat — en epäile sitä sanoa — kunniaksi mille nykyään elävälle rodulle tahansa. Mitä intiaaneihin tulee, niin päättelen minä niiden olevan viimeisiä alhaalta tulleita vaeltajia. Nälänhädän ahdistamina tai vainottuina he ovat paenneet tänne korkealle. Kohdattuaan täällä villipetoja, pakenivat he noihin nuoren ystävämme kuvailemiin luoliin, mutta he ovat saaneet olemassaolostaan taistella kovaa kamppailua villipetojen ja ennen muita apinaihmisten kanssa, jotka ovat pitäneet heitä tungettelijoina ja sotineet heitä vastaan säälimättömästi ja suuremmille eläimille tuntemattomalla viekkaudella. Tästä myös selviää, että intiaanien luku on sangen rajoitettu. No niin, hyvät herrat, olenko tulkinnut arvoituksen oikein vai löytyykö ehkä vielä joku hämärä kohta?"
Professori Summerlee oli niin perin heikko, että hän ei jaksanut riidellä, mutta hän kiivaasti pudisti päätänsä osoittaakseen omaavansa aivan toisen mielipiteen. Lordi John pyyhkäisi ohutta tukkaansa ja teki tiettäväksi, ettei hän voinut ryhtyä mihinkään kiistaan, kun häneltä puuttui siihen edellytykset. Mitä minuun tulee, siirsin minä tapani mukaan keskustelun aivan jokapäiväisille ja käytännöllisille aloille, huomauttamalla, että yksi intiaaneista oli kadoksissa.
"Hän on mennyt noutamaan vettä", sanoi lordi John. "Me annoimme hänelle tyhjän läkkirasian ja hän lähti niine hyvineen."
"Vanhalle leirillekö?" minä kysäsin.
"Ei, vaan tuolle puitten välissä olevalle purolle. Sinne on korkeintaan parisataa kyynärää. Miten kauhean kauan hän viipyy."
"Minä lähden ottamaan selvää hänestä", sanoin minä. Otin pyssyni ja aloin astella puroa kohden jättäen ystäväni valmistamaan vaatimatonta aamiaistamme. Teistä ehkä tuntuu että menettelin varomattomasti edes täksi pieneksi ajaksi jättäessäni oivallisen suojapaikkamme, mutta teidän täytyy muistaa, että me olimme monen peninkulman päässä apinakaupungista, että, sikäli kuin silloin tiesimme, apinamiehet eivät olleet keksineet piilopaikkaamme ja että minä en missään tapauksessa peljännyt heitä kun minulla oli pyssy kädessäni. Minä en vielä ollut oppinut tuntemaan heidän viekkauttaan ja voimaansa.
Kuulin puron lorisevan vähän matkan päässä, mutta sen ja minun välillä oli tiheikkönä kasvavia pensaita ja puita. Aioin juuri raivata tieni niitten halki kohtaan, joka oli tovereitteni näköpiirin ulkopuolella, kun erään puun alla vesakossa näin jotakin punaista. Kun tulin lähemmäksi kauhistuin nähdessäni siinä kaipaamani intiaanin kuolleena. Hän virui kyljellään polvet koukussa ja pää eriskummallisella tavalla vääntyneenä, niin että näytti siltä kuin hän olisi katsellut oman olkapäänsä ylitse. Minä päästin kirkaisun ilmoittaakseni ystävilleni, että jotain oli hullusti, riensin paikalle ja kumarruin katsomaan kuollutta. Suojelusenkelini oli varmaan silloin vierelläni, sillä jonkunlainen pelontapainen vaisto tai mahdollisesti joku lehtien kahahdus sai minut katsomaan ylös. Puitten lehvät ulottuivat melkein minun päähäni asti, ja niitten lomista ojentautui hitaasti kaksi pitkää väkevää punakarvaista kättä. Vain silmänräpäys ja nuo suuret, luihut kädet olisivat kiertyneet kaulaani. Minä hypähdin taaksepäin, mutta vaikka liikkeeni olivat nopsat, olivat nuo kädet vieläkin nopsemmat. Äkillisen hyppyni takia niiden kohtalokas ote tosin jäi saamatta mutta toinen niistä tarttui niskaani, toinen kasvoihini. Minä kohotin molemmat käteni suojellakseni kurkkuani, mutta seuraavana hetkenä oli suuri kämmen lipunut kasvoilleni ja levittäytynyt siihen. Minä melkein kohosin maasta ja tunsin sietämätöntä painetta, joka pakotti pääni yhä enemmän ja enemmän takakenoon, kunnes niskan pingoittuminen tuli suuremmaksi, kuin mitä voin kestää. Olin pyörtymäisilläni, mutta kiskoin kuitenkin kaikin voimin apinaihmisen kättä, saadakseni sen irti leuastani. Kohottaessani katseeni näin kauheat kasvot kylmine, vaaleansinisine silmineen, jotka katsoivat omiini. Noissa hirveissä silmissä oli jotakin hypnoottista. En jaksanut kauemmin tehdä vastarintaa. Kun peto tunsi, että minä hänen otteessaan lamauduin, välkkyi pari suden hampaita ja peljättävä suu vetäytyi hymyyn, leuan ote tuli lujemmaksi ja sitä painettiin yhä enemmän ylös- ja taapäin. Kevyt, opaalinvärinen sumu laskeutui silmieni eteen ja oli kuin pienet hopeakellot olisivat soineet korvissani. Kumeasti ja kaukaa kuului pyssynlaukaus ja minulla oli jonkunlainen käsitys siitä että pudota mätkähdin maahan ja jäin siihen tiedottomana ja liikkumattomana.
Tullessani tajuihini makasin selälläni nurmella pensastossa olevassa piilopaikassamme. Joku oli tuonut purosta vettä ja lordi John Roxton kostutteli kasvojani, professorien huomattavasti levottomina koettaessa pitää päätäni pystyssä. Hetken aikaa pilkisteli esiin ihminen noitten tieteellisten naamioitten takaa. Pikemmin säikähdys kuin mikään suoranainen vahinko oli aiheuttanut pyörtymiseni, ja puolen tunnin perästä, huolimatta särkevästä päästäni ja kankeasta niskastani, minä taas olin pystyssä valmiina ottamaan vastaan mitä tahansa.
"Teidän henkenne oli hiuskarvan varassa", sanoi lordi John. "Kun minä kuulin teidän huutonne ja näin päänne puolittain vääntyneenä sekä koipenne ilmassa sätkyttelevän, luulin minä, että seurueemme oli tullut yhtä henkeä pienemmäksi. Minä kiireessä ampua paukautin petoa kohti, mutta hän joka tapauksessa päästi teidät käsistään ja katosi kuin nuoli. Totta totisesti, toivoisinpa, että minulla olisi viisikymmentä pyssyillä asestettua miestä! Silloin minä tekisin lopun koko tuosta inhoittavasta roskaväestä ja jättäisin tämän maan hiukan siistimmäksi kuin mikä se oli tullessamme tänne."
Oli siis aivan ilmeistä, että apinaihmiset olivat jollain tavalla keksineet meidän piilopaikkamme ja että meitä vartioitiin joka taholta. Meidän ei suuresti tarvinnut peljätä heitä päivän aikana, mutta pimeän tultua he luultavasti ryntäisivät kimppuumme, niin että oli parasta koettaa mahdollisimman pian päästä pois heidän läheisyydestään. Kolmella puolellamme oli tiheää metsää ja siellä he voivat väijyä meitä. Mutta neljännellä puolella — sillä joka vietti järveä kohti — kasvoi parhaastaan vain matalaa pensaikkoa ja joku harva puu, joiden väliin siellä täällä jäi aivan avoimia kohtia. Juuri tuota tietä minä olin kulkenut yksinäisellä retkelläni ja se vei suoraan intiaaniluolille. Kaikkien mahdollisten syitten perustalla meidän oli valittava tämä suunta.
Vaikealta tuntui meistä vain vanhan leirimme jättäminen, ei ainoastaan sinne jääneitten varastojen takia, vaan vielä enemmän sentähden, että meidän näin ollen täytyi luopua yhteydestä Zambon kanssa, joka oli ainoa meitä muuhun maailmaan yhdistävä rengas. Meillä oli tosin riittävä määrä patruunia ja kaikki pyssymme, niin että me ainakin jonkun aikaa voisimme tulla toimeen omin neuvoin, ja sitäpaitsi me toivoimme voivamme pian palata ja jälleen päästä yhteyteen neekerin kanssa. Hän oli varmasti luvannut pysyä paikoillaan ja me emme epäilleet, etteikö hän pitäisi sanaansa.
Varahin iltapäivällä me lähdimme taipaleelle, Nuori ylimys kulki ensimäisenä tietä näyttäen, mutta hän jyrkästi kieltäytyi kantamasta mitään kuormaa. Heti hänen jäljessään astuivat molemmat henkiinjääneet intiaanit, meidän vähäiset kompeemme selässään.
Me neljä valkoista miestä muodostimme jälkijoukon ja ladatuin pyssyin me kuljimme valmiina ampumaan. Lähtiessämme matkaan kuului takanamme olevista tiheistä, synkistä metsistä äkkinäinen kiljunta, joka voi merkitä pakomme herättämää raivoa tai pilkkaavaa halveksumista. Katsoessamme taaksemme näimme vain puitten tiheät lehvät, mutta tuo pitkällinen ulvonta puhui niiden suojassa vaanivien vihollistemme määrättömästä paljoudesta. Me emme kuitenkaan huomanneet mitään vainoamisaikeita ja pian olimme tulleet tasaiselle kentälle ja siis heidän valtansa ulkopuolelle.
Kulkiessani siinä meistä neljästä viimeisenä, en voinut olla hymyilemättä, katsellessani omituisen näköisiä tovereitani. Oliko tuo komeutta rakastava lordi John Roxton, joka kerran oli istunut Albanyssa persialaisten mattojen ja kallisarvoisten taulujen keskellä värillisten lamppujen ruusunhohteisessa valaistuksessa? Ja oliko tuo sama valtavan vaikutuksen tekevä professori, joka oli pöyhistellyt suuren mahonkisen kirjoituspöytänsä takana kirjastossaan Enmore Parkissa? Ja lopuksi oliko tämä sama juhlallinen ja ryhdikäs herra, joka oli käyttänyt puheenvuoroa kokouksessa Zoologisella laitoksella? Kolme kaikkein resuisinta souvaria Surreyn kylätiellä ei olisi voinut olla näitä pahemman näköiset. Me olimme tosin olleet ylätasangolla vasta viikon päivät, mutta meidän varavaatteemme olivat alhaalla leirissä ja tämä viikko oli ollut meille kaikille kovin vaikea — vähimmin vaikea kuitenkin minulle, joka en ollut joutunut apinaihmisten käsiteltäväksi. Kaikki kolme ystävääni olivat kadottaneet päähineensä ja olivat sen tilalle sitoneet nenäliinoja, heidän vaatteensa roikkuivat riepuina, ja heidän ajamattomat, likaiset kasvonsa olivat muuttuneet melkein tuntemattomiksi. Sekä Summerlee että Challenger ontuivat aika lailla, ja minä puolestani olin vielä niin väsynyt aamullisesta kauhukokemuksestani, että vaivoin jaksoin laahustaa eteenpäin, ja kaulani oli kankea kuin tukki tuon murhaintoisen pedon puristuksen jäljiltä. Me olimme todellakin surullinen seurue ja minua ei lainkaan hämmästyttänyt huomatessani, että intiaanimme silloin tällöin kääntyivät meitä katselemaan kauhun ja hämmästyksen kuvastuessa heidän kasvoillaan.
Illan suussa me saavuimme järven rannalle ja päästyämme pensaikosta kirkkaan vedenkalvon näkyviin, päästivät intiaanimme äänekkään ilokirkaisun ja osoittelivat innokkaasti järvelle. Ja meitä kohtasi todellakin ihmeellinen näky. Peilikirkkaalla järvellä kiiti kokonainen suuri laivasto kanootteja meidän rantaamme kohti. Ne olivat usean peninkulman päässä, kun me ensiksi ne huomasimme, mutta ne lähestyivät sangen nopeaan, niin että soutajat pian voivat eroittaa keitä me rannalla seisojat olimme. Samassa he päästivät kaikuvan riemuhuudon, ja me näimme heidän nousevan teljoilta ja hurjasti heiluttavan keihäitä ja airoja. Mutta sitten he taas kävivät käsiksi työhönsä, lipuivat lentäen meitä vielä erottavan vesimatkan yli ja ryntäsivät meidän luoksemme, heittäytyen voimallisin tervehdyshuudoin nuoren ylimyksen jalkoihin. Lopulta muudan heistä, vanhahko mies, jolla oli suurilla loistavilla lasihelmillä koristetut kaula- ja rannerenkaat ja mustatäpläinen, merenpähkinänvärinen kaunis talja harteille heitettynä, kiiruhti esiin ja syleili pelastamaamme nuorukaista. Hän katsoi sitten meihin ja teki muutamia kysymyksiä, jonka jälkeen hän hyvin arvokkaasti lähestyi meitä ja syleili meistä kutakin vuorotellen. Hänen käskystään heittäytyi koko heimo kasvoilleen maahan osoittaakseen meille kunnioitustaan. Minä puolestani tunsin tulevani ujoksi ja hämilleni näin nöyrähenkisen palvomisen esineeksi jouduttuni ja samoja tunteita voin lukea Roxtonin ja Summerleen kasvonpiirteistä, mutta Challenger oikein lekotteli ja levittäytyi kuin kukka päivänpaisteessa.
"Tosin tuo on kehittymätöntä kansakuntaa", sanoi hän ja siveli partaansa heitä katsellessaan, "mutta heidän käyttäytymistapansa korkeammalla asteella olevia henkilöitä kohtaan kelpaisi meidän edistyneemmille eurooppalaisillemme esikuvaksi. Luonnonihmisen vaistot ovat ihmeellisen välittömät."
Oli ilmeistä, että alkuasukkaat olivat sotaretkeltä, sillä kullakin intiaanilla oli keihäs, luulla terästetty pitkä bamburuoko, ja eräänlainen kivinen nuija tai taistelukirves, joka oli kiinnitetty vyötäröille. Synkät, kiukkuiset katseet, joita he loivat meidän juuri jättämäämme metsään, ja heidän alituinen "Doda"-sanan toistamisensa todistivat selvästi, että he olivat muodostaneet apuretkikunnan ja lähteneet matkaan pelastaakseen vanhan ylimyksen pojan tai kostaakseen hänen kuolemansa, sillä kaikesta voi päättää tuon nuoren miehen siksi. Koko heimo ryhtyi nyt neuvottelemaan istuutuen ympyrään; me taas otimme paikkamme lähistölle asettautuen eräälle basalttimöhkäleelle ja seurasimme sieltä keskustelujen kehitystä. Kaksi tai kolme soturia puhui ja lopuksi meidän nuori ystävämme piti voimallisen juhlapuheen, jota hän säesti niin puhuvilla kasvonilmeillä ja liikkeillä, että me ymmärsimme kaikki, aivankuin olisimme osanneet hänen kieltänsä.
"Mitä hyödyttää palata?" hän sanoi. "Ennemmin tai myöhemmin sen kuitenkin täytyy tapahtua. Teidän toverinne ovat tapetut. Mitä siitä vaikka minä olenkin onnellisesti palannut? Toiset ovat kuitenkin saaneet surmansa. Meillä ei koskaan ole minkäänlaista turvallisuutta. Nyt me olemme kokoontuneet ja valmiina." Ja sitten hän osoitti meitä. "Nuo muukalaiset ovat meidän ystäviämme. He ovat suuria taistelusankareita ja vihaavat apinaihmisiä yhtä kiihkeästi kuin mekin. He hallitsevat" — tässä hän viittasi taivasta kohden — "he hallitsevat ukkosta ja salamaa. Koska muulloin meillä on tarjona tällainen etu? Rynnätkäämme heidän kimppuunsa ja joko kuolkaamme nyt tai vastedes eläkäämme turvallisesti. Kuinka muuten häpeämättä voisimme palata naistemme luo?"
Nuo pienet punanahkaiset soturit kuuntelivat tarkasti puhujan sanoja ja hänen lopetettuaan suosionhuudot puhkesivat esiin ja miehet heiluttelivat alkuperäisiä aseitaan ilmassa. Vanha ylimys astui meidän luoksemme ja teki meille muutamia kysymyksiä osoittaen metsiin päin. Roxton antoi hänelle merkin, että hän odottaisi vastausta, ja kääntyi sitten meidän puoleemme.
"Teidän asianne on päättää miten menettelette", sanoi hän. "Minulla puolestani on vielä hanhi kynittävänä tuon apinakansan kanssa, ja jos juttu päättyisi siten, että me kerta kaikkiaan lopettaisimme heidän olemassaolonsa, niin eipä taitaisi olla maaemolla siitä suurta surua. Minä lähden noitten pikku vekkulien matkaan enkä totisesti aio jättää heitä pulaan. Mitä te sanotte, nuori mies?"
"Tietysti tulen mukaan."
"Ja te, Challenger?"
"Kaikella muotoa aion avustaa."
"Entä te, Summerlee?"
"Minusta tuntuu siltä, että me sangen huomattavasti poikkeamme tämän retkikunnan tarkoitusperistä, lordi John. Minä vakuutan teille, että jättäessäni professorinpaikkani Lontoossa ei silmämääränäni ollut lähteä villijoukon etunenässä sotaretkelle ihmisiä muistuttavien apinoitten siirtokuntaa vastaan."
"Näin ihmeellisesti voi kuitenkin joskus käydä", sanoi Roxton hymyillen. "Nyt on sitäpaitsi juuri siitä kysymys, ja mikä on teidän päätöksenne?"
"Tämä on sangen epäiltävä yritys", sanoi Summerlee tapansa mukaan taipuisana kysymysten perinpohjaiseen pohtimiseen, "mutta jos te kaikin annatte suostumuksenne, en ymmärrä, kuinka yksinäni voisin jäädä tähän paikoilleni."
"Asia on siis ratkaistu", sanoi Roxton, jonka jälkeen hän kääntyi ylimyksen puoleen ja löi kädellään pyssyänsä.
Vanhus puristi meidän käsiämme intiaanien riemuitessa ja huutaessa kovemmin kuin ennen koskaan. Oli liian myöhäistä ryhtyä samana iltana rynnäkköön, ja siksi intiaanit asettautuivat nopeasti viritetyn nuotion ympärille. Kaikilla puolilla alkoivat nyt heidän tulensa välkkyä ja savuta. Muutamat heistä, oltuaan hetken aikaa poissa, palasivat ajaen edellään suurta iquanodonia. Samoin kuin muilla oli tälläkin kyljessään suuri asfalttiläikkä, ja vasta nähtyämme erään alkuasukkaista nousevan ja omistajan ilmein antavan suostumuksensa eläimen teurastamiseen, tajusimme me vihdoinkin, että nämä tavattoman suuret eläimet olivat nautakarjan tapaan yksityisomaisuutta, ja nuo meille niin paljon päänvaivaa tuottaneet merkit olivatkin omistajain leimoja. Kun ne olivat avuttomia, hitaita ja ruohoasyöviä eläimiä, joilla oli tavattoman suuret jäsenet mutta perin pienet aivot, voi niitä lapsi paimentaa ja ajaa. Muutaman hetken perästä tuo suunnaton eläin oli teurastettu ja sen kimpaleita riippui kymmenisellä leiritulella yhdessä suurten suomuisten ganoidikalojen kanssa, jotka keihäillä seivästämällä oli pyydystetty järvestä.
Summerlee oli paneutunut nukkumaan hiekalle, mutta me muut kuljeskelimme järven rantamalla koettaen saada lisää tietoja tästä ihmeellisestä maasta. Kaksi kertaa me tapasimme sinisiä savikuoppia, jollaisia olimme nähneet pterodaktylien rimmellä. Ne olivat vanhoja vulkanisia ilmareikiä ja jostain syystä ne herättivät Roxtonin suurta mielenkiintoa. Challengerin mieltä taas erikoisesti kiinnitti kuohuva, pulpahteleva mutalähde, jonka pinnalle joku kummallinen kaasu muodosti suuria, halkeilevia rakkuloita. Hän pisti lähteeseen onton putken ja huudahti ihastuksissaan kuin koulupoika, kun hänen viedessään palavan tulitikun putken päähän kuului kova pamaus ja näkyi sininen liekki. Vielä enemmän hän ihastui, kun hän, suljettuaan nahkaisella tupolla putken pään, sai sen kaasun täyttämänä nousemaan ilmaan.
"Palavaa ja epäilemättä ilmaa kevyempää kaasua. Minä uskallan varmasti väittää, että siinä on suuri määrä vetyä tai ehkä jotain muuta kevyttä kaasua, jota tieteemme ei vielä tunne. G.E. Challengerin keinot eivät ole vielä läheskään loppuneet, nuori ystäväni. Vielä minä varmaan voin teille näyttää, kuinka suuri nero voi käyttää koko luontoa hyväkseen." Hän kopeili jostakin salaisesta aikeestaan, mutta ei puhunut siitä sen enempää.
Rannalla emme nähneet mitään niin ihmeellistä, kuin mitä edessämme karehtiva suuri vedenkalvo nähtäväksemme tarjosi. Meitä oli niin paljon ja olimme pitäneet sellaista meteliä, että olimme pelottaneet pois kaikki elävät olennot, ellen ota lukuun muutamia pterodaktylejä, jotka leijailivat korkealla yllämme, vaanien itselleen teurastetun eläimen jäännöksiä; muuten ympäröi leiriämme täydellinen hiljaisuus. Toisin oli Keskusjärven laita, jonka pinta hehkui ruusunvärisenä laskevan auringon sitä valaistessa. Siellä kiehui ja kohoili harvinaisen elämän ilmiöitä. Suuria, liuskakiven värisiä selkiä ja korkeita, piikkisiä selkäeviä nousi näkyviin hopeisen vaahdon ympäröiminä, ja seuraavana hetkenä ne taas painuivat syvyyteen. Etäiset hiekkasärkät kuhisivat omituisia ryömiviä olentoja, valtavia kilpikonnia, kummallisia sisiliskoja, ja joukossa näkyi myös tavattoman suuri litteä olio, joka muistutti suunnatonta matelevaa, värisevää suuresta rasvaisesta nahasta tehtyä mattoa, hiljalleen järveä kohti hivuutumassa. Siellä täällä pilkisti vedestä esiin korkeita käärmeenpäitä, jotka kiitivät eteenpäin pieni vaahtoinen hevosenkenkä edessään ja kauan värehtivä vanavesi jäljessään, kohoten ja laskien miellyttävissä joutsenentapaisissa aaltokaarteissa. Kun yksi näistä eläimistä oli tulla kohahtanut meistä vain muutaman sadan sylen päässä olevalle hiekkasärkälle ja näyttänyt meille sukkulamaisen ruumiinsa ja pitkän käärmeenkaulan takana olevat suuret evänsä, Challenger ja Summerlee, jotka olivat kävelleet meidän luoksemme, puhkesivat hämmästyksen ja ihastuksen kaksinlauluun.
"Plesiosaurus! Makeanveden-plesiosaurus!" huudahti Summerlee. "Ajatelkaahan että minä saan nähdä tällaisen näyn. Ikionnelliset olemme me, kunnon veli Challenger, kaikkien maailman alusta eläneitten eläintieteilijäin rinnalla!!"
Vasta kun yö oli tullut ja villien liittolaistemme tulet alkoivat hehkua pimeässä, meidän molemmat tiedemiehemme irroittautuivat tämän muinaisjärven herättämästä innostuksestaan.
Heti päivän valjettua alettiin leirissämme liikkua ja tunnin perästä olimme lähteneet unohtumattomalle sotaretkellemme. Minä olen usein aprikoinut, että minusta vielä aikaa voittaen voisi tulla sotakirjeenvaihtaja. Mutta niin hurja ei ole mielikuvitukseni koskaan ollut, että olisin voinut uneksiakaan mistään sentapaisesta taistelusta, joka nyt tuli kuvattavakseni. Kas tässä ensimäinen pikaviesti taistelutantereelta.
Rivimme olivat yöllä vielä vahvistuneet, sillä luolilta oli tullut uusi lähetys alkuasukkaita, ja meitä oli nyt noin neljän- tai viidensadan miehen voimainen joukko samoamassa eteenpäin. Muutamia tiedustelijoita pantiin kulkemaan rivien edellä ja heidän jäljessään muu väki taajana armeijana nousi pensaita kasvavaa rinnettä, kunnes saavuttiin metsän rintaan. Täällä jakaantuivat miehet keihäänheittäjien ja kaarella-ampujain kahteen ohueen, kevytliikkeiseen riviin. Roxton ja Challenger sijoittautuivat oikean siiven päähän Summerleen ja minun ottaessa paikkamme äärimmäisiksi vasemmalle. Tämä oli kivikauden aikainen sotajoukko jota me seurasimme taisteluun — me, joilla varustuksina oli St. James's Streetiltä ostetut pyssynrakennustaiteen viimeiset tuotteet.
Meidän ei kauan tarvinnut odottaa vihollisiamme. Hurja, rämäkkä kirkuna kuului metsän laidasta, ja äkisti ryntäsi esiin joukko apinamiehiä aseinaan nuijia ja kiviä, aikeissa murtaa intiaanien rintaman keskuksen. Heidän rynnäkkönsä oli urhoollinen mutta mieletön, sillä suurina, vääräsäärisinä ja kömpelöinä he eivät voineet aukealla kentällä olla tasavoimaisia kissamaisen notkeitten vastustajiensa kanssa. Oli kauheata nähdä noiden hurjien petojen vaahtoavin suin ja kiiluvin silmin ryntäävän tavoittamaan ketteriä vihollisiaan, jotka aina väistyivät heidän tieltänsä, samalla kun nuoli toisensa jälkeen iskeytyi heidän omaan ruumiiseensa. Eräs suuri apinamies juoksi ohitseni tuskasta mylvien ja ainakin kymmenisen nuolta rinnassaan. Armeliaisuudesta lennätin kuulan hänen otsaansa, ja hän kaatua mätkähti aloepuitten sekaan. Tämä oli ainoa ampumani panos, sillä hyökkäys oli kohdistunut rintaman keskukseen, ja intiaanit olivat ilman meidän, apuamme torjuneet sen. En luule että yksikään näistä metsänrannasta esiin rynnänneistä apinoista palasi sinne takaisin.
Mutta vielä verisemmäksi taistelu muuttui tultuamme puitten keskeen. Ainakin tunnin ajan siitä kun olimme päätyneet metsään kesti raivoista kahakkaa, ja meidän oli joskus vaikea pitää puoliamme. Juosten esiin pensaista apinamiehet nuijineen kävivät intiaanien kimppuun ja ehtivät joskus iskeä heistä kolme, neljä kuoliaaksi, ennenkun heidät saatiin keihästetyiksi. Heidän hirveät iskunsa musersivat kaiken, mikä tielle sattui. Tuollainen isku teki lopun Summerleen pyssystä ja seuraava isku olisi ruhjonut hänen pääkallonsa, ellei eräs intiaani olisi työntänyt keihästään pedon sydämeen. Toiset apinamiehet, jotka istuivat yllämme olevissa puissa, heittelivät maahan kiviä ja pölkkyjä ja pudottautuivat joskus itsekin kädet suorina meidän yllemme ja tappelivat hurjasti, kunnes ne saatiin tapetuiksi. Kerran jo liittolaisemme ankarasti ahdistettuina alkoivat horjua, ja elleivät meidän pyssymme olisi niin hyvin tehneet tehtäväänsä, olisivat he varmasti joutuneet alakynteen. Mutta nyt vanha ylimys taas kokosi joukkonsa ja ne ryntäsivät niin vimmatusti, että apinamiehet alkoivat horjua ja väistyä tieltä. Summerleehan oli kadottanut aseensa, mutta minä pamauttelin niin nopeasti kuin voin, ja toiselta sivustalta kuului toverien laukausten mäjähtely. Ja sitten tuli sekasorto ja pako. Kirkuen ja ulvoen nuo suuret eläimet pakenivat pensaikoissa kaikkiin suuntiin, meikäläisten kiljuessa hurjan ihastuksen valtaamina, nopeasti vainotessaan pakenevia vihollisiaan. Kaikki lukuisten sukupolvien aikana käydyt kahakat, kaikki tähän ahtaaseen historiaan sisältyvä viha ja julmuus, kaikki rääkkäysten ja vainojen muistot saisivat nyt tänä päivänä sovituksensa. Vihdoinkin ihminen pääsisi oikeuksiinsa ja ihmiseläin saisi sille kuuluvan aseman. Vaikka pakenijat miten koettivat rientää, olivat he liian hitaita välttääkseen nopsia vainolaisiaan ja joka taholta noista tiheistä metsistä me kuulimme riemuitsevaa kiljuntaa, jousenjänteen soinnahtelua ja rasahtelua ja jyminää, mikä syntyi, kun apinamiehet putosivat piilopaikoistaan puista.
Minä liityin muihin nähdessäni, että Roxton ja Challenger olivat tulleet meidän puolellemme.
"Nyt on juttu selvänä", sanoi Roxton. "Päätöksen me kai jätämme heille. Luulenpa että mitä vähemmän siitä näemme, sitä paremmin nukumme ensi yönä."
Challengerin silmät hehkuivat sotaista innostusta.
"Meillä on ollut suuri etuoikeus", sanoi hän tassutellessaan edestakaisin kuin kilpataistelukukko, "saada olla mukana historiallisesti ratkaisevassa taistelussa — eräässä noista kamppailuista, jotka ovat muodostaneet maailman kohtalon. Mitä, hyvät ystävät, on, jos kansakunta voittaa toisen? Jonninjoutavaa mitättömyyttä. Kävi kuinka kävi, tulos on aina sama. Mutta tällaiset hurjat taistelut, jolloin aikojen aamuna luola-asukkaat voittivat tiikerikansan tai elefantit ensi kerran saivat kokea, että heillä oli voittajansa ja lannistajansa — ne toivat matkassaan todellisia saavutuksia, jotka olivat jonkin arvoisia. Ihmeellinen kohtalo on tuonut meidät tällaisen sodan todistajiksi ja avustajiksi. Ihminen tulee nyt tämän ylätasangon hallitsijaksi kaikiksi ajoiksi."
Tarvittiin raudanlujaa uskoa päämäärään, jotta voi hyväksyä näin traagillisten keinojen käytön. Kun me yhdessä kuljimme metsän halki, näimme me röykkiöittäin apinamiehiä, jotka kangistuneina, keihäitten ja nuolien lävistäminä viruivat. Siellä täällä näkyi myös pieni ryhmä murskattuja intiaaneja; ihmiseläin oli tässä asettunut vastarintaan ja myynyt henkensä kalliista. Edessämme kuului yhä kiljuntaa ja mölinää, joka osoitti paon suuntaa. Apinamiehet olivat ajetut kaupunkiinsa ja siellä he olivat ryhtyneet viimeiseen vastarintaan; taas heidät oli lyöty ja me tulimme oikeaan aikaan nähdäksemme kauhean loppukohtauksen. Noin kahdeksankymmentä tai sata apinamiestä — viimeiset eloonjääneet uroot — oli ajettu kalliojyrkänteen reunalla olevalle kentälle, meidän toissapäiväisen urotyömme näyttämölle. Meidän saapuessamme olivat keihäillä asestetut intiaanit kaartaneet heidät puoliympyrään ja lyhyen hetken perästä oli kaikki ohitse. Kolme- tai neljäkymmentä urhoollisinta sai surmansa paikallaan. Toiset kirkuen ja vääntelehtien pakoitettiin syöksymään alas noita samoja kuudensadan jalan syvyydessä olevia teräviä bamburuokoja kohti, joihin he ennemmin olivat heittäneet vankinsa. Challenger oli ollut oikeassa: ihminen oli tästä lähtien Maple Whiten Maan hallitsija. Apinamiehet olivat hävitetyt sukupuuttoon, apinakaupunki oli tuhottu, naaraat ja poikaset joutuivat orjuuteen ja lukuisten sukupolvien aikana käyty pitkällinen kilpataistelu oli saanut verisen päätöksen.
Meille voitto toi paljon etuja. Vielä kerran voimme käydä leirillämme ja päästä varastoillemme. Vielä kerran voimme ilmoittaa itsestämme Zambolle, jota etäältä näkemänsä apinoitten maahansyöksyminen oli suuresti kauhistuttanut.
"Pois sieltä, massa — pois sieltä!" huusi hän, silmiensä ollessa lentämäisillään kuopistaan. "Paha henki varmasti otta, jos viipy siellä."
"Siinä puhui järjen ääni", sanoi Summerlee vakaumuksella. "Olemme saaneet jo tarpeeksemme seikkailuista, ja sellaiset eivät sovi meidän luonteellemme eivätkä asemallemme. Oletan teidän pitävän sananne, Challenger. Tästälähtien te omistatte kaiken tarmonne siihen, että pääsisimme pois tästä kauhistuttavasta maasta ja voisimme palata sivistyneeseen maailmaan."