VII.
Kullan voima.
On helppo arvata, että mikäli viikot kuluivat, sikäli salaperäisen tilanomistajan nimi kiiti ympäri rauhallista maaseutua ja maine hänestä levisi aina Warwickshiren ja Staffordshiren etäisempiin soppiin ja komeroihin. Birminghamissa toisaalla ja Coventryssä ja Leamingtonissa toisaalla puhuttiin hänen suunnattomista rikkauksistaan, hänen tavattomista päähänpistoistaan ja erinomaisesta elämästä, jota hän vietti. Hänen nimensä lensi suusta suuhun, ja tuhansia ponnistuksia tehtiin sen selville saamiseksi, kuka ja mikä hän oli. Mutta kaikista vaivannäöistä huolimatta olivat uutistenurkkijat kykenemättömiä saamaan hituistakaan tietoa hänen entisyydestään tai muodostamaan itsellensä edes minkäänlaista käsitystä hänen rikkauksiensa salaperäisistä lähteistä.
Ei ollut ihme, että kaikellaisia arveluita tehtiin asiasta, sillä tuskin päivääkään kului ilman uusia todisteita hänen valtansa loppumattomuudesta ja sydämenhyvyydestään. Papin, Robertin ja muiden kautta oli hän oppinut paljon tuntemaan kuntalaisten elämää, ja usein tapahtui, että milloin mikin työssä äärimmilleen rasittunut ja uupunut perheenisä jonakuna kauniina aamuna löysi kädestään pienen lipun, jonka sisältö karkoitti kaikki hänen huolensa. Eräänä päivänä annettiin vuorilla varustettu merimiesnuttu ja pari hyviä, lujatekoisia saappaita jokaiselle köyhäintalon ukolle. Toisella kerralla annettiin miss Swirelle, joka oli ylhäinen, mutta köyhyyteen joutunut nainen ja enensi elinkorkoaan käsitöillä, uuden uutukainen ensiluokan neulomakone vanhan, kuluneen käsikoneen sijaan, joka oli niin rasittava hänen reumatismilleen.
Kalpea opettaja, joka oli viettänyt vuosikaudet toisensa perään keskeymättä taistellen Tamfieldin nuorison kovapäisyyttä ja laiskuutta vastaan, sai eräänä aamuna postin kautta kiertopiletin kahden kuukauden matkaa varten Etelä-Europaan hotellikuponkineen ja kaiken kaikkineen. John Hackert, maatilanvuokraaja, oli viiden pitkän, huonosatoisen, vuoden jälkeen, joiden yli hän oli päässyt sitkeydellään, vihdoin kuudentena joutunut vararikkoon ja ulosmittaajat olivat jo talossa, kun kunnianarvoisa pappi ehätti paikalle heiluttaen pankkiosoitusta päänsä päällä ja sanoen hänelle, että se ei ainoastaan riittänyt hänen velkojensa peitteeksi, vaan vieläpä teki hänelle mahdolliseksi ostaa parannetut viljelyskoneet ja siten päästä vastaiseksi turvalliseen asemaan.
Melkein loihtuinen tunnelma valtasi rahvaan, kun he katselivat suurta palatsia auringon kimmeltäissä suunnattomien kasvihuoneitten katoilla, tai ehkä vielä enemmän säteilevien sähkövalojen yöllä lähettäessä valkeata hohdettansa lukemattomien ikkunarivien läpitse. Heistä tuntui, kuin jonkinlainen kaitselmus olisi asunut tuossa suuressa palatsissa, näkymättömänä, mutta itse nähden kaikki, rajattomana vallaltaan sekä hyvyydeltään, yhä valmiina auttamaan ja tukemaan heitä.
Raffles Haw itse pysyi alati kaikkien hyvientöittensä takana; papin ja Roobertin hallussa oli hupaisa työ toteuttaa hänen määräyksensä köyhien ja kärsivien parissa.
Ainoastaan kerran esiintyi hän omassa persoonassaan, ja se tapahtui siinä kuuluisassa tilaisuudessa, jolloin hän pelasti Garnaweg-veljesten hyvin tunnetun pankin Birminghamissa.
Veljekset Louis ja Rupert Garnaweg olivat läpeensä kunniallisia ja oikeinajattelevia miehiä. He olivat perustaneet pankkiliikkeen, jolla oli haaraosastonsa jokaisessa pienessä kaupungissa neljässä kreivikunnassa. Heidän Lontoossa olevan asioitsijansa vararikko oli äkkiä tuottanut heille suuria häviöitä, ja kun huhu siitä levisi, aiheutti se odottamattoman ja levottomuutta herättävän ryntäyksen heidän konttooreihinsa. Itsepäisiä sähkösanomia, jotka pyysivät kultaa, tulvasi kaikista heidän neljästäkymmenestä haaraosastostaan, samalla kun pääkonttoori oli ahdinkoon täynnä levottomia tallettajia, jotka kaikki kurottivat säästökirjojaan ja vaativat rahojaan.
Urhoollisesti pitivät veljekset konttoriapulaisineen hymyillen ryhtinsä kiiltävän pöydän takana pikatietojen ja sähkösanomien sadellessa joka taholta vetääkseen puoleensa kaikki pankin saatavissa olevat vararahastot.
Koko päivän aaltosi virta konttoorin kautta, ja kun kello löi neljä ja ovet suljettiin siksi päiväksi, oli katu vielä tungokseen asti täynnä odottavaa joukkoa, vaikka kultaa oli tuskin tuhat puntaa jälellä kellareissa.
"Se on vain viivytystä Louis", sanoi Rupert-veli epätoivoissaan viimeisen kirjurin mentyä konttorista, kun he vihdoinkin saattoivat antaa hymyn kadota kalpeilta kasvoiltaan.
"Noita luukkuja ei koskaan enää avata" huudahti veli Louis, ja leväten toistensa sylissä puhkesivat he äkisti nyyhkytyksiin — ei omien huoliensa tähden, vaan sen kurjuuden vuoksi, joka oli kohtaava heille luottamuksensa antaneita henkilöitä.
Mutta kuka uskaltaa sanoa, ettei sille löydy toivoa, joka vain antaa maailman tietää murheistaan?
Samana iltana sai rouva Spurling kirjeen vanhalta koulutoveriltaan Louis Garnaweg'in rouvalta, jossa tämä haasteli huolensa ja toiveensa ja koko heidän surullisen tarinansa.
Nopeasti lensi tieto pappilasta herraskartanoon. Varhain seuraavana aamuna tuli mr Raffles Haw iso musta matkalaukku kädessä ja pyysi tavata Englannin pankin haaraosaston kasööriä kesken hänen aamiaissyöntinsä ja sai hänet avaamaan ovensa ennen konttoriaikaa.
Puoli yhdeksän aikaan oli joukkoa alkanut tunkeilla Garnawegien edustalla, kun outo mies, kalpea ja laiha, kantaen tukevaa matkalaukkua, itsepäisestä pyynnöstään päästettiin sisälle pankin vastaanottohuoneeseen.
"Ei maksa vaivaa sir", sanoi vanhempi veli nöyrästi heidän siinä seisoessaan kehoittamassa toisiaan urhoollisesti käymään onnettomuutta päin. "Me emme voi tehdä enempää. Meillä on vain vähäpätöinen määrä jäljellä ja olisi väärin muita kohtaan, että nyt maksaisimme teille. Voimme ainoastaan toivoa, että kun aktiiviset tallettajamme ovat saaneet rahansa, ei kukaan, paitsi me itse, tule menettämään mitään".
"En tule ottamaan ulos rahoja, vaan päinvastoin panemaan sisälle", sanoi Raffles Haw nöyrällä, anteeksipyytävällä tavallaan. "Minulla on täällä laukussani viisisataatuhatta puntaa englantilaisissa pankkiseteleissä. Jos tahtoisitte olla niin hyvä ja merkitä hyväkseni summan, olisin kiitollinen".
"Mutta taivaan Jumala sir", sammalsi Rupert Garnaweg, "ettekö ole kuulleet? Ettekö ole nähneet? Sitten emme voi sallia teidän tekevän sellaista silmät ummessa, emmehän saata Louis?"
"Emme tietystikään. Emme voi suositella pankkiamme tällä hetkellä, sillä täällä on rynnäkkö rahojen kimppuun, eikä kukaan tiedä, kuinka pitkälle se voi mennä".
"Ai, ai", sanoi Raffles Haw. "Jos rynnäkkö jatkuu, pitää teidän sähköittää minulle, ja minä teen pienen lisäyksen laskuuni. Tehkää hyvin ja lähettäkää minulle kuitti postissa. Hyvästi, hyvät herrat!"
Hän poistui kumartaen, ennenkuin hämmästyneet pankkiherrat edes ymmärsivät, mitä oli tapahtunut, ja ennenkuin he edes olivat siirtäneet silmänsä suunnattomasta, mustasta matkalaukusta ja pöydälle jätetystä nimikortista.
Suoritukset eivät tulleet tuhoisiksi sinä päivänä Birminghamissa, ja Garnawegin pankki on pystyssä vielä tänään, nauttien hyvin ansaitsemaansa menestystä.
Sellaisilla teoilla teki Raffles Haw itsensä tunnetuksi koko sisämaassa, ja kuitenkaan ei hän kaikesta auliudestaan huolimatta ollut se mies, jota kävi pettäminen.
Turhaan kumarteli työkykyinen kerjäläinen hätien portillaan, turhaan sepusteli petturi tuhannet tarunomaiset onnettomuutensa paperille.
Esittäessään herraskartanossa jonkun kertomuksen hädästä ja huolista kummastui Roobert usein erakon nopeata havaintokykyä, kuinka täsmällisesti hän saattoi havaita joka virheen kertomuksessa ja osoittaa jokaisen kohdan, jossa oli väärä sointu. Jos ihminen oli kyllin vankka auttaakseen itse itseään, tai sellainen, ettei apu olisi häntä hyödyttänyt, silloin hän turhaan kääntyi tilanomistajan puoleen. Turhaan esimerkiksi vanha Mc Intyre yhtenään oli miljoneerin tiellä koettaen tuhansin elein ja ilmein selvittää hänelle, miten ankarasti kohtalo oli häntä runnellut ja kuinka hänen mennyt suuruutensa helposti voitaisiin palauttaa. Raffles Haw kuunteli kohteliaasti, kumarsi, hymyili, mutta ei milloinkaan näyttänyt vähintäkään halua jälleen asettaa äreätä asetehtailijaa hänen kunniajalustalleen.
Mutta jos erakon rikkaudet houkuttelivat puoleensa kerjäläisiä läheltä ja kaukaa, niin kuin lampunvalo vetää koiperhosia, niin oli niillä sama vetovoima myöskin erääseen toiseen, paljon vaarallisempaan ihmisluokkaan.
Eriskummallisia, julmia naamoja nähtiin kylätiellä, haamuja, jotka lähtivät ulos saaliinhakuun, havaittiin öiseen aikaan hiiviskelevän mäntyistutuksilla ja varoituksia saapui kaupungin ja kreivikunnan poliisivirastoilta, että pahamaineisten henkilöitten oli nähty lunastavan matkalippuja Tamfieldiin.
Mutta jos, kuten Raffles Haw sanoi, tuskin mikään rajoitti rikkauksien valtaa, niin antoivat ne hänelle kyvyn myöskin suojella itseänsä, jonka yksi ja toinen sai harmikseen havaita.
"Haluaisitteko tulla kartanoon", sanoi hän eräänä aamuna kurkistaessaan ovesta Elmdenen arkihuoneeseen. "Minulla on siellä jotakin, joka ehkä huvittaisi". Hän oli nyt ystävällisissä väleissä Elmdenessä eikä montaakaan päivää kulunut ilman että hän ja Mc Intyret näkivät toisensa.
He seurasivat häntä mielellään kaikki kolme, sillä sellainen kutsumus tiesi tavallisesti jotakin aivan erinomaista, jota hänellä oli heille tarjottavana.
"Olen näyttänyt teille tiikerin", virkkoi hän Lauralle viedessään heidät ruokasaliin. "Nyt näytän teille jotakin yhtä vaarallista, vaikka ei läheskään niin kaunista".
Huoneen toisessa päässä oli peililaite, jonka huipussa oli iso, pyöreä lasi terävässä kulmassa.
"Katsokaa tuonne ylempään lasiin", sanoi Raffles Haw.
"Siunatkoon! niin hirmuisia miehiä", huudahti Laura. "Niitä on kaksi enkä tiedä sanoa kumpi niistä näyttää pahemmalta".
"Mutta, totisesti, missä he ovat?" kysyi Roobert. "Näyttää siltä, kuin he istuisivat jonkinlaisen kellarin lattialla".
"Sangen vaarallisia naamoja" sanoi vanhus. "Minä neuvoisin vakavasti teitä lähettämään noutamaan poliisia".
"Sen olen tehnyt, mutta on melkein liikaa viedä heitä vankilaan, sillä itse asiassa ovat lie jo varsin mukavassa vankilassa. Kuitenkin ajattelen, että laki saa tehdä tehtävänsä".
"Ja keitä he ovat, ja kuinka he ovat joutuneet tänne? Sanokaa meille, herra Haw".
Laura Mc Intyrellä oli sangen mielistelevä tapa, joka vaikutti vastustamattomasti, kun hän lisäksi oli kaunis kuin kuningatar.
"En tiedä siitä enempää kuin tekään. He eivät olleet siellä eilen illalla. Otaksun sen vuoksi varmuudella voitavan väittää heidän joutuneen sinne yöllä, varsinkin kun palvelijani tullessaan löysivät ikkunan avattuna täällä alhaalla. Mitä tulee heidän luonteesensa ja aikomuksiinsa, niin luulisin sen olevan kyllin selvästi kirjoitettuna heidän kasvoihinsa. Oikein kaunis pari, vai mitä arvelette?"
"Mutta en lainkaan käsitä, missä he ovat", sanoi Roobert ja tirkisteli peiliin. Toinen heistä puskee päätään seinään. Ei, hän on kumarruksissa, niin että toinen voi asettua hänen selkäänsä. Nyt hän on ylhäällä ja valo lankeaa hänen kasvoihinsa. Mikä villiytynyt lurjuksen naama! Haluaisin piirustaa sen. Se olisi hyvä luonnos tauluun, jota ajattelin "Hirmuhallituksen ajalta".
"Olen napannut heidät patentin saaneella varasloukullani", virkkoi Haw. "Nämä ovat ensimäiset lintuni, mutta eivät varmaankaan viimeiset. Nyt tahdon näyttää teille, kuinka laite työskentelee. Se on aivan uusi keksintö. Tämä lattia on nyt täysin pitävä, mutta joka ilta muutan sen pudotusluukuksi. Se tapahtuu yht'aikaisesti kaikissa huoneissa alakerrassa erään koneiston avulla, joka on yhteydessä niiden kanssa. Jos silloin astutaan kolme, neljä askelta eteenpäin ovelta tai ikkunalta, niin kääntyy se osa lattiata alas saranoilla, ja mies luisuu alas pehmitettyyn holviin, jossa hän saa raivota, kunnes hänet päästetään ulos. Keskilattialla on luja kohta, johon huonekalut nostetaan yöksi. Lattia menee heti taas entiselleen, niinpian kuin murtovaras on poissa painamasta, ja hän saa istuskella kellarissa minun katsellessani häntä tämän yksinkertaisen peililaitteen avulla. Ajattelin, että teitä huvittaisi nähdä vankejani ennenkuin jätän ne konstaapelille, jonka nyt näen tulevan puistokäytävää pitkin".
"Varas-raukat", sanoi Laura. "Ei ihme, että he näyttävät niin puusta pudonneilta, herra Haw, sillä luultavasti he eivät tiedä, missä ovat tai kuinka ovat sinne tulleet. Olen oikein iloinen tietäissäni, että te niin hyvin ymmärrätte suojella itseänne, sillä usein olen ajatellut, että teidän turvallisuutenne on epävarma".
"Ihanko todella", sanoi Raffles Haw hymyillen hänelle. "Luulen taloni olevan kylläkin suojatun sisäänmurtoja vastaan. Kuitenkin voitaisiin yhtä ikkunaa käyttää sisäänkäytävänä; se on keskimäinen kolmesta laboratoriossani. Olen asettanut sen niin syystä, että totuuden sanoakseni, itsessäni on yökulkijan vikaa, ja kun minua huvittaa kuljeskella tähtien valossa, tahdon mieluummin mennä ja tulla kenenkään huomaamatta. Mutta olisipa paikalle osattua, että varas sattuisi käyttämään juuri sitä yhtä varmaa sisäänpääsötietä sadasta, mutta jospa niinkin sattuisi, luultavasti joutuisi hän kuitenkin loukkuun. Täällä on konstaapeli, mutta te ette saa mennä, sillä minulla on vielä jotakin näytettävää pienessä valtakunnassani. Tehkää hyvin ja käykää biljaardihuoneeseen, minä tulen luoksenne silmänräpäyksen kuluttua."