VIII.
Biljoneerin suunnitelmia.
Sen aamun ja monta muuta vietti Laura herraskartanossa katsellen museon aarteita, leikkien kallisarvoisilla leikkikaluilla, joita Raffles Haw oli kokoillut, tai kulkien kristallikaapissa tupakkahuoneesta lähtien pitkin upeita kasvihuoneita.
Haw tavallisesti kulki vakavana hänen rinnallaan hänen liehuessaan perhosen tavoin paikasta toiseen. Hän kiinnitti salaisesti häneen huomionsa ja tunsi itsensä tyytyväiseksi hänen ihastuksestaan. Ainoa ilo, minkä rikkaudet hänelle tuottivat, oli se, että hän havaitsi muiden olevan huvitettuja niistä.
Hänen huomaavaisuutensa Lauraa kohtaan oli nyt tullut niin selväksi, että tuskin saattoi erehtyä sen suhteen. Hänen kasvonsa kirkastuivat huomattavasti Lauran läsnäolosta, eikä hän milloinkaan väsynyt keksimästä uutta ja uutta hämmästyttääkseen häntä.
Joka aamu, ennenkuin Mc Intyret olivat vielä ylhäälläkään, toi palvelija herraskartanosta kimpun harvinaisen kauniita kukkia aamiaispöydän koristeeksi. Lauran pieninkin pyyntö, oli se miten fantastinen tahansa, täytettiin heti, mikäli se rahoilla ja ihmisnerolla oli täytettävissä.
Kun pakkanen jatkui, tukittiin joki ja muutettiin suunnastaan, niin että se tulvi kahden niityn yli ainoastaan luistinradan hankkimiseksi hänelle. Lauhan ilman ollessa saapui joka iltapäivä kuomureki kauniin, loistavan hevosen vetämänä, siltä varalta että neiti Mc Intyre olisi halunnut lähteä ajelemaan. Sanalla sanoen, kaikesta näkyi, että hän oli valloittanut herraskartanon erakon kiintymyksen.
Laura puolestaan näytteli osaansa ihmeteltävästi. Naisellisella taipuvaisuudella omisti hän hänen ihanteensa ja katseli maailmaa hänen silmillään. Hän puhui vain köyhäinhuoneista ja kansankirjastoista, armeliaisuustoimista ja kaikellaisista parannuksista. Milloinkaan ei Haw mitään suunnitelmaa tehnyt ilman, että neiti Mc Intyre siihen osasi liittää jonkin sivuseikan, jonka kautta se tuli täydellisemmäksi ja tehokkaammaksi. Haw uskoi vihdoinkin tavanneensa sielun täydellisesti oman sielunsa mukaisen. Siinä olisi seuralainen, joka ei ainoastaan voisi seurata häntä, vaan myös johtaa häntä sillä tiellä, jonka hän oli valinnut. Roobert ei enempää kuin isänsäkään voinut olla huomaamatta, mitä tapahtui, mutta jälkimäiselle ei mikään saattanut olla tervetulleempi, kuin sukulaisuusside, joka edes epäsuorasti yhdistäisi hänet niin suunnattoman rikkaaseen mieheen.
Kultapussien tenhovoima vaikutti myöskin Roobertiin pannen vastaväitteet jähmettymään hänen huulilleen. Oli sangen suloista pidellä noita rikkauksia, joskin vain asiamiehenäkin. Miksi tekisi tai sanoisi hän mitään, joka häiritsisi heidän jokapäiväistä, onnellista yhdessäoloansa. Sehän oli hänen sisarensa asia eikä hänen, ja mitä Hector Spurlingiin tuli, niin sai hän kestää tappionsa, kuten niin moni muu oli saanut tehdä. Ilminähtävästi oli paras olla tekemättä siihen asiaan nähden mitään sinne tai tänne.
Mutta Roobertista itsestään tuntui työnsä ja ympäristönsä yhä vastenmieliseltä. Hänen mieltymyksensä taiteeseen oli vähentynyt senjälkeen kuin hän oli oppinut tuntemaan Raffles Haw'in. Oli niin vaikeata työskennellä ja orjailla ansaitakseen mitättömän rahasumman, kun itse asiassa oli tarpeen vain sana, ja sillä sai rahoja yllin kyllin. Tosin ei hän ollut pyytänyt mitään, mutta suuria summia kulki alituisesti hänen kättensä läpi niille, jotka tarvitsivat, ja jos hän nyt itse olisi tarvinnut, niin varmaankaan hänen ystävänsä ei olisi moittinut häntä siitä.
Siten jäivät roomalaiset galeerilaivat pelkiksi epämääräisiksi ääriviivoiksi suurelle kankaalle Roobertin kuluttaissa päivänsä joko herraskartanon komeassa kirjastossa tai samoillessa ympäri seutua kuuntelemassa kertomuksia surusta ja kurjuudesta palatakseen pelastavana enkelinä tuoden Raffles Haw'in avun tarvitseville.
Se ei ollut kunnianhimoista elämää, vaan se oli elämää, joka sopi erinomaisesti hänen heikolle, kevytmieliselle luonteelleen.
Roobert oli huomannut että miljoneeri usein oli hyvin alakuloinen, ja sentähden pisti joskus hänen päähänsä ajatus, että ne suunnattomat summat, joita hän käytti, mahdollisesti olivat tuntuvasti vähentäneet hänen pääomaansa, ja hän oli huolissaan tulevaisuudesta. Hänen hajamielisyytensä, hänen synkkä otsansa ja kumarainen päänsä puhuivat huolien rasittamasta sielusta; ainoastaan Lauran läsnäolo tuntui vapauttavan hänet salaisesta levottomuudestaan.
Viideksi tunniksi päivässä sulkeutui hän laboratorioonsa ja askaroitsi mieliharrastuksissaan, mutta niin omituinen oli hän, ettei kukaan, ei ainoakaan palvelija, ei Laura tai Roobert saanut astua yli sen rakennuksen kynnyksen. Joka päivä katosi hän sen oven taa, useita tunteja myöhemmin näyttäytyäkseen kalpeana ja väsyneenä. Koneiden jyminä ja savu, joka tuprusi ylös korkeasta savupiipusta, osoittivat, miten suurellaisia ne työt olivat, joita hän toimitti ypö yksinään.
"Enkö voisi auttaa teitä jollakin tavalla", kysyi Roobert kun he eräänä päivänä aamiaisen jälkeen istuivat tupakkahuoneessa. "Ihan varmaan te rasitatte itseänne liiaksi. Tahtoisin niin mielelläni auttaa teitä ja tunnen myös hiukan kemiaa".
"Todellako", sanoi Raffles Haw kohottaen kulmakarvojaan. Sitä en osannut aavistaa; on hyvin harvinaista nähdä yhdistettyinä tieteellisiä ja taiteellisia taipumuksia".
"Ei juuri saata sanoa, että kummatkaan olisivat mainittavasti kehittyneet minussa. Olen käynyt läpi kurssin kemiassa ja kaksi vuotta työskennellyt laboratoriossa Sir Josiah Mason'in laitoksessa".
"Olen iloissani kuullessani teitä", vastasi Raffles Haw painokkaasti. "Se saattaa olla tärkeätä meille. On paljon mahdollista — niin, itse asiassa melkein varmaa, että tulen ottamaan vastaan teidän tarjouksenne ja opettamaan teille muutamia metoodejani, jotka, se täytyy sanoani, poikkeavat tuntuvasti ortodoxisen koulun menettelytavoista. Aika ei kuitenkaan vielä ole tullut. Mitä sinulla on, Jonas?"
"Kirje, sir".
Pöytäpalvelija toi kirjeen hopeaisella tarjottimella. Haw mursi sinetin ja silmäsi sisältöä.
"Ai, ai! Se on lady Morseleyltä, kutsumus maaherran tanssiaisiin. En voi ottaa sitä vastaan. He ovat sangen ystävällisiä, mutta toivoisin todellakin, että minut jätettäisiin rauhaan. Hyvä, Jones. Minä kirjoitan vastauksen. Tiedättekö, Roobert, olen toisinaan kovin onneton".
Hän oli alkanut kutsua nuorta taiteilijaa ristinimeltä, olletikin tuttavallisempina hetkisiä.
"Olen toisinaan pelännyt, että niin olisi laita", sanoi toinen osanottavasti. "Mutta se kuulostaa omituiselta, te kun olette nuori, terve ja kyvykäs nauttimaan ja sen lisäksi miljoneeri".
"Oh, Roobert", huudahti Haw heittäytyen taapäin tuolillaan ja puhallellen paksuja, sinisiä savupyörylöitä piipustaan. "Te olette koskettaneet suoraan huolteni syyhyn. Jos olisin miljoneeri, silloin ehkä olisin onnellinen, mutta voi, minä en ole miljoneeri!"
"Taivaan Jumala", huokasi Roobert.
Jäinen puistatus tunki hänen läpitsensä, sillä hän ajatteli sen olevan esipuhetta tulevaan tunnustukseen edessäolevasta vararikosta, ja että koko tuo loistelias elämä, kaikki kiihoitus, komeus ja vaihtelu olisi luhistuva tyhjiin.
"Ette miljoneeri?" sammalsi hän.
"Ei, Roobert; minä olen biljoneeri — ehkä ainoa maailmassa. Juuri se painaa mieltäni, juuri siitä syystä toisinaan olen onneton. Tunnen, että minun täytyy käyttää rahojani, että velvollisuuteni on panna niitä liikkeeseen — mutta on niin vaikeata, ettei samalla epäonnistuisi; kun tarkoittaa tehdä hyvää, voi tehdä suorastaan vahinkoa. Tunnen syvästi edesvastuuni. Se masentaa minut. Onko minulla halua elää tätä hauskaa elämää, kun on olemassa miljooneja, joita voisin auttaa, pelastaa, jos vain minulla olisi tietoa heistä".
Roobert päästi syvän helpotuksen huokauksen.
"Ehkä otatte velvollisuutenne liian vakavasti", sanoi hän. "Kaikki tietävät teidän tekevän määrättömästi hyvää. Mitä voitte pyytää enempää. Jos todellakin haluaisitte laajentaa vielä hyväntekeväisyyttänne, niin onhan järjestettyjä armeliaisuusyhdistyksiä kaikkialla, jotka ihastuisivat teidän avustanne".
"Minä olen hankkinut tietooni kaksisataaseitsemänkymmentä sellaista yhdistystä", vastasi Haw. "Saatte joskus katsoa läpi nimiluettelon niistä siltä varalta, että mahdollisesti voisitte esittää joitakuita lisää. Lähetän vuotuisen avustuksen jokaiselle niistä. Luulen ettei ole paljoa lisämahdollisuuksia sillä taholla.
"No hyvä, te olette tehneet velvollisuutenne, ja enemmän kuin sen. Minä teidän sijastanne asettuisin rauhaan ja viettäisin onnellista elämää miettimättä enempää sitä asiaa".
"Niin en minä voisi tehdä", vastasi Haw totisena. "En ole määrätty yksin omistamaan niin suunnatonta valtaa ainoastaan elääkseni onnellista elämää. Minun on mahdoton sitä uskoa. No Roobert, ettekö voi ponnistaa kekseliäisyyttänne ja oivaltaa jonkun keinon, miten mies, jolla on — sanokaamme lyhyesti — loppumattomat rikkaudet, mitenkä hän antaisi ihmiskunnan hyötyä siitä, vahingoittamatta samalla kenenkään itsenäisyyttä ja tekemättä millään tavalla sillä pahaa."
"Jaa, kun sitä oikein ajattelee, on se todella hyvin vaikea tehtävä", sanoi Roobert.
"Nyt haluan esittää muutamia suunnitelmia, ja toivoisin teidän lausuvan mielipiteenne niistä. Ajatelkaamme nyt, että tuo mies ostaisi neljä neliöpenikulmaa maata täältä Staffordshirestä ja rakennuttaisi siihen siistin kaupungin, jossa olisi ainoastaan pieniä kodikkaita taloja, jokaisessa neljä huonetta, yksinkertaisia ja kalustettuja, puoteineen j.n.e. mutta ei yhtään väkijuoma-anniskelua. Ajatelkaamme edelleen, että hän tarjoaisi yhden talon vapaasti jokaiselle varattomalle, jokaiselle irtolaiselle, jokaiselle kykenemättömälle ja työttömälle Suurbritanniassa. Antakaamme hänen sitten, koottuaan heidät sinne tarpeellisen tarkastuksen alaisina, käyttää heitä johonkin suunnattomaan työhön, joka kestäisi monta vuotta, ja joka olisi pysyväksi, todelliseksi hyödyksi ihmiskunnalle. Hän antaa heille hyvän päiväpalkan, pitää heidän työaikansa kohtuullisen pitkänä ja heidän vapaa-aikansa mieluisena. Eikö hän silloin tee hyvää heille kaikille ja samalla koko ihmiskunnalle?"
"Mutta minkälaisen työn keksitte, joka niin pitkäksi ajaksi antaisi tehtävää sellaiselle suunnattomalle työmiesjoukolle, ilman että samalla joutuisitte kilpailemaan jonkun varsinaisen ammatin kera? Jos se tulisi tapahtumaan, olisi kaikki vain kurjuuden siirtämistä toisen ihmisluokan hartioilta toiselle.
"Aivan niin. Minun ei pitäisi kilpailla kenenkään kanssa. Ajattelin, että sopisi kaivattaa tunneli maan läpi, joten saataisiin aikaan nopea yhteys vastassa olevan maanpuoliskon kanssa. Kun olisi tultu tiettyyn syvyyteen — mitenkä syvälle, se on mieltäkiinnittävä matemaatinen probleemi — tulisi painovoiman keskus olemaan alapuolella sivussa päin kulkulinjasta, jos nimittäin ei olisi kaivettu suoraan sitä kohden, ja silloin voitaisiin asettaa alas kiskot ja rakentaa tunneli aivan kuin tasaisella maalla".
Silloin sävähytti Roobert Mc Intyreä ensi kerran se ajatus, että hänen isänsä satunnaiset sanat olivat olleet oikeat, ja että hänellä oli edessään hullu. Suuret rikkaudet olivat varmaankin panneet pyöräile miehen pään ja tehneet hänet päähänpistoja hautovaksi: Hän nyökkäsi hyväksyvästi, samoin kuin myönnytään lapsen oikkuihin.
"Se olisi kyllä mainiota", sanoi hän. "Mutta olen kuullut, että maan sisus on sula, ja sen mukaan teidän työmiestenne pitäisi olla salamantereita".
"Myöhemmät tieteelliset mielipiteet ovat luopuneet siitä, että maa olisi niin kuuma", vastasi Raffles Haw. "Totta ja varma on, että kohotettu lämpömäärä hiilenpolttimoissa johtuu ilmanpaineesta. Maassa on kaasuja, jotka voidaan sytyttää, ja siellä on palamaan syttyviä aineita, kuten näemme tulivuorista, mutta jos sellaisia sattuisi tielle kaivettaissa, niin voitaisiin yksinkertaisesti johtaa virta tai pari alas aukkoon ja siten päästäisiin siitä vaikeudesta".
"Mutta kaikki kävisi hullusti, jos tunnelin toinen pää sattuisi avautumaan Suuren Valtameren alle", sanoi Roobert pidätellen naurunhaluaan.
"Olen teettänyt kustannusarvion ja suunnitelmat aikamme parhailla insinööreillä — ranskalaisilla, englantilaisilla ja amerikalaisilla. Tunnelin aukeamiskohta voitaisiin määrätä matemaattisella tarkkuudella ihan pisteen päälle. Salkku tuolla kulmassa on täynnä läpileikkauksia, piirustuksia ja laskuja. Minulla on asiamiehiä, jotka ostavat minulle maata, ja jos kaikki käy hyvin, voidaan aloittaa työt syksyllä. Toinen aikeeni on kaivauttaa kanavia".
"Oh, silloin tulisitte kilpailemaan rautateitten kanssa".
"Ette ymmärrä minua oikein. Aijon kaivauttaa kanavia jokaisen maakannaksen poikki, missä vain sellainen yhdystie helpoittaisi kauppaa. Kun niissä ei kannettaisi lainkaan maksua läpikulkevilta laivoilta, olisi niiden kaivauttaminen luullakseni varsin hienosti ajateltu tapa auttaa ihmiskuntaa".
"Ja mihin, jos saan luvan kysyä, aijotte rakennuttaa kanavia", kysyi
Roobert.
"Minulla on maailman kartta", vastasi Haw nousten ja ottaen kartan hyllyltä. "Näettekö sinisiä lyijykynäviivoja? Niihin kohtiin olen ajatellut kaivauttaa kanavia. Luonnollisesti olisi minun alotettava sillä, joka selvästi on minun velvollisuuteni: Panamakanavalla".
"Luonnollisesti". Miehen mielettömyys tuli yhä selvemmin ilmi, ja kuitenkin oli niin paljon järkevyyttä ja johdonmukaisuutta hänen puheessaan, että Roobert vastoin tahtoansakin tunsi halua saada selvää hänen suunnitelmistaan.
"Kysymyksessä on ollut maakannas Korintin luona. Se sentään on pikkuasia niin aineelliselta kuin insinööritieteen kannalta. Edelleen ehdotan suoran vesitien aikaansaamista Kielin luo Itämeren ja Pohjanmeren välille; se helpoittaisi liikettä Saksan ja Venäjän välillä.
"Toinen silmiin pistävä parannus olisi yhdistää Forth ja Clyde vuonot, niin että Leith tulee välittömään yhteyteen irlantilaisen ja amerikalaisen liikenteen kanssa. Näettekö tätä sinistä viivaa?"
"Kyllä näen".
"Tästä teemme pienen läpileikkauksen. Se tulee ulottumaan Oulusta Vienan Kemiin ja yhdistämään Valkeanmeren ja Pohjanlahden. Mielestäni meidän ei sovi pitää silmällä ainoastaan omaa saartamme. Meidän tulee olla kosmopoliitteja pienine töinemme. Meidän on koetettava hankkia kunnon arkangelilaisille parempi kauppatie, jota myöten voivat kuljettaa turkiksiansa ja taliansa".
"Mutta kanava tulee jäätymään".
"Kuudeksi kuukaudeksi vuodessa, kyllä. Mutta se on kuitenkin jotain. Sitten voimme tehdä jotakin itämaitten hyväksi. Ei sovi unohtaa syrjään itämaita".
"Se olisikin todella väärin", sanoi Roobert, joka oli herkkä huomaamaan asiassa hullunkurisia puolia. Mutta Raffles Haw istui hyvin vakavana ja piirusteli viivoja ja pisteitä karttaan sinisellä kynällään.
"Tässä on kohta, jossa voimme tehdä hyvää. Jos kaivatamme kanavan Battemista Kura-jokeen, elvytämme kaupan Kaspian merellä ja saatamme kaikki siihen päättyvät joet yhteyteen meren kanssa. Te näette että niiden alue on tavattoman laaja. Sitten luulen, että voisimme tehdä pienen kaivoksen Beirutista Välimeren rannalta Eufratin lähteille ja niin päästä Persian lahdelle. Kas siinä pari kanavaa, jotka varmaankin edistäisivät ihmiskunnan yhdistymistä yhdeksi kokonaisuudeksi".
"Teidän suunnitelmanne ovat todella hämmästyttäviä", sanoi Roobert epätietoisena nauraisiko vaiko olisi hämillään. "Te taukoatte olemasta ihminen ja tulette sen sijaan yhdeksi suurista luonnonvoimista, jotka muuttavat, muodostavat ja parantavat maailmaa".
"Juuri siltä kannalta katson asiaa. Senpä vuoksi juuri niin syvästi tunnen edesvastuuni".
"Mutta tehtyänne kaiken sen, voitte todellakin levätä. Se on suuremmoinen ohjelma".
"Päinvastoin. Olen isänmaan ystävä ja tahtoisin tehdä jotain, jonka johdosta nimeni ansaitsisi tulla merkityksi maani vuosikirjoihin. Se saisi kuitenkin mieluummin tapahtua kuoltuani, sillä julkisuus ja kunnianosoitukset missä muodossa tahansa ovat minusta sangen vastenmielisiä. Olen senvuoksi asettanut kahdeksansataa miljoonaa varmaan talteen, joka tarkoin selitetään jälkisäädöksessäni ja ne rahat tahdon tarjota valtiovelan suoritukseksi. En mitenkään voi havaita, että jotakuta vahingoittaisi se, että se lakkaisi olemasta".
Roobert oli aivan ällistynyt ja mykistynyt tuon omituisen miehen hämmästyttävistä puheista.
"Sitten voimme puhua maanpinnan lämmittämisestä. Siinä on avara työala parannuksille. Ehkä olette lukeneet suunnattomista viljasadoista, jotka on saatu Jerseyssä sen kautta, että on laskettu kuumia vesiputkia maahan. Vuodentulo tulee kolmen, jopa neljänkertaiseksi. Tahtoisin tehdä kokeen suuremmassa määrässä. Mahdollisesti voisimme saada Man-saaren lämmitys- ja pumppuamis-asemapaikaksi. Päätorvet kulkisivat Englantiin, Irlantiin ja Skotlantiin, joissa ne heti jakaantuisivat pienempiin torviin, kunnes lopulta muodostaisivat torviverkon kaikkialla kaksi jalkaa maanpinnan alapuolella. Torvi yardia kohden riittäisi täydellisesti tarkoitukseen".
"Pelkään, että vesi", keskeytti Roobert, "joka kuumana lähtisi
Man-saarelta, kadottaisi runsaasti lämmöstänsä, ennenkuin se ehtisi
Caithnessiin esimerkiksi".
"Se ei tuota mitään vaikeuksia. Muutamien penikulmien päähän toisistaan rakennetaan lämmitysuuni pitämään yllä lämpömäärää. Niin, olette kuulleet muutamista aikeistani, Roobert, ja minä tulen kyllä tarvitsemaan omaavoittoa pyytämättömien miesten apua, sellaisten kuin te olette. Mutta kas miten päivä paistaa, miten kaunis on maisema! Maailma on sangen kaunis, ja minä tahtoisin jättää sen vähän onnellisempana kuin se oli siihen tullessani. Lähtekäämme yhdessä kävelemään, niin voitte jutella minulle, jos olisi joitakin muita mahdollisuuksia vielä, joissa apuni olisi hyödyksi".