IX.
Salaperäiset vaunut.
Niin paljon kuin Raffles Haw'in rikkauksista olikin hyvää, vaikuttivat ne epäilemättä muutamissa suhteissa pahaa. Pelkästään niiden ajatteleminen teki monet levottomiksi ja vaikutti haitallisesti useihin. Niin oli varsinkin vanhan asetehtailijan laita. Tuo vanha, nuriseva, ahnas ukko oli tullut katkeraksi, mietiskeleväksi ja vaaralliseksi. Kun hän, niin sanoaksemme, näki rikkauden virran viikko viikolta juoksevan oman talonsa kautta, voimatta pikku puroistakaan siitä poikkeuttaa omaksi hyödykseen, tuli hän entistään ahneemmaksi ja itarammaksi.
Vähemmän kuin ennen puheli hän kärsimistään "vääryyksistä", mutta mietiskeli enemmän ja saattoi tunnittain seisoa Tamfieldin kukkulalla katselemassa alhaalla olevaa palatsia, niinkuin janoa kärsivä katselee kangastusta erämaassa.
Hän on nähnyt vaivaa, tarkastellut ja nuuskinut, kunnes yhdessä ja toisessa suhteessa tiesi enemmän kuin sekä poika että tytär.
"Luulen ettet vielä tiedä, mistä ystäväsi saa rahansa", sanoa tokasi hän eräänä aamuna Roobertille heidän yhdessä kävellessään kylässä.
"En, isä, sitä en tiedä. Tiedän ainoastaan, että hän käyttää niitä erinomaisen hyvin".
"Hyvin", kähisi ukko. "Todellakin, saneen hyvin! Hän on auttanut jokaista irtolaista, renttua ja heittiötä koko paikkakunnalla, mutta hän ei tahdo antaa puntaakaan parasta varmuutta vastaan lainaksi auttaakseen kunniallista liikemiestä taistelussa onnettomuutta vastaan".
"Rakas isä, siitä asiasta en todellakaan voi lausua mitään arvostelua", sanoi Roobert. "Olen jo useammin kuin kerran lausunut sinulle mielipiteeni. Mr Haw'in tarkoitus on auttaa niitä, jotka kärsivät puutetta. Meitä pitää hän vertaisinaan, eikä saattaisi tulla hänen mieleensä ottaa meitä hoiviinsa tai kohdella meitä niin, kuin emme itse voisi pitää huolta itsestämme. Olisi nöyryyttävää ottaa vastaan hänen rahojansa".
"Puh! Onhan sitäpaitsi kysymys vain lainasta ja sitähän tapahtuu joka päivä liikealalla. Kuinka voit puhua niin tyhmästi Roobert?"
Varhain päivällä, jolloin tämä tapahtui, voi kuitenkin poika isänsä äreästä, riidanhaluisesta käytöstavasta nähdä, että hän oli juonut. Se oli tullut hänelle tavaksi viime aikoina; harvoin oli hän enää täysin selvä.
"Mr Raffles Haw voi itse paraiten tietää, mitä tekee siinä suhteessa", sanoi Roobert kylmästi. "Kun hän ansaitsee rahansa, saanee hän käyttääkin niitä, miten parhaiten haluaa".
"Ja millä tavalla ansaitsee hän niitä? Sitä sinä et tiedä, Roobert. Sinä et tiedä, vaikka auttaisit ja yllyttäisit häntä rikokseen avustaissasi häntä tuhlailemisessa. Onko koskaan kuultu sellaisia rikkauksia ansaitun kunniallisesti? Ei, sanon minä. Ja sanon senkin, että kultamöhkäleillä ei ole hänen edessään enemmän arvoa kuin kivihiilillä kaivostyömiesten silmissä. Hän voisi rakentaa koko talon pelkästä kullasta ilman sen enempiä mutkia".
"Tiedän, että hän on hyvin rikas, isä. Luulen kuitenkin hänen toisinaan liioittelevan ja antavan mielikuvituksensa viedä häntä harhaan. Olen kuullut hänen puhuvan suunnitelmista, joita maailman rikkaimman miehen olisi mahdoton toteuttaa".
"Älä anna pettää itseäsi, poikani. Vanha isä raukkasi ei ole niin typerä, ei, vaikka hän on vain vanha, kunniallinen, aineelliseen ahdinkoon joutunut kauppias".
Hän katsoi vinosti poikaansa ja iski silmää mitä ilkeimmästi irvistäen. "Minä haistan heti, missä on rahoja. Täällä löytyy rahoja, ja niin että riittää. Hän on maailman rikkain mies, se on minun luuloni, vaikka sanomatta jääköön, miten hän on siksi tullut. Minä en ole vielä aivan sokea, Roobert. Oletko nähnyt kuormavaunuja, jotka tulevat joka viikko?"
"Vaunuja, jotka tulevat kerran viikossa?"
"Niin, Roobert. Näetkö, voin kertoa sinulle vielä yhtä ja toista uutta. Ne tulevat juuri tänä aamuna. Joka lauvantai-aamu voit nähdä niiden tulevan. No, niin totta kuin elän, tuolla ne tulevat esille tien mutkasta."
Roobert katsahti taakseen ja näki suurten, ruskeiden kuormavaunujen kahden vankan hevosen vetäminä vitkalleen vyöryvän herraskartanoa kohden. Hevosten ponnistuksista ja vaunujen verkkaisesta kulusta päättäen täytyi niiden sisällyksen olla hyvin raskaan.
"Odota nyt tässä", huudahti vanha Mc Intyre temmaten poikaansa käsivarresta laihoilla sormillaan. "Odota tässä, kunnes ne menevät ohi. Sitten pitäkäämme silmällä, mihin ne menevät".
He seisoivat tien vieressä, kunnes vaunut olivat heidän kohdallaan. Ne olivat kolmelta sivulta peitetyt tervavaatteella, mutta takaapäin saattoi vilahdukselta nähdä, mitä kuorma sisälsi. Mikäli Roobert saattoi havaita, oli kuormana suuri joukko yhdenmuotoisia noin kaksi jalkaa pitkiä ja kuusi tuumaa paksuja paketteja, jotka olivat asetetut sopusuhtaisesti toinen toisensa päälle. Jokainen paketti oli kääritty karkeaan säkkikankaaseen.
"Mitä nyt luulet?" kysyi vanha Mc Intyre riemuiten, kuorman kulkiessa ohi.
"Mikä on tarkoituksesi sitten, isä?"
"Minä olen pitänyt tätä silmällä, Roobert. Olen pitänyt vaaria joka lauvantai ja ollut tilaisuudessa katselemaan sitä lähemmin. Muistatko sen päivän, jolloin tuuli kaatoi jalavan ja tie oli tukossa, kunnes puu ehdittiin sahata poikki? Se tapahtui juuri lauvantaina, ja kuorma sai pysähtyä, kunnes tie oli selvä. Silloin olin minä paikalla ja pidin vaaria. Hiivin kuorman taa ja tartuin yhteen pakettiin. Ne ovat hyvin pieniä, eikö totta? Ja kuitenkin vahva mies tuskin jaksaisi nostaa niitä. Ne ovat raskaita, Roobert, raskaita ja kovia, kuin metalli. Minä sanon sen sinulle, poika, nuo vaunut ovat lastatut kullalla!"
"Kullalla!"
"Suurilla kultaharkoilla, Roobert. Mutta tule mukaan istutuksille, niin saamme nähdä, mihin ne menevät".
He kävivät puistoveräjän kautta vaunujen perässä ja kulkivat sitten mäntyjen välissä, kunnes tulivat paikalle, josta oli laaja näköala. Kuorma ei pysähtynyt päärakennuksen eteen, vaan suurella savupiipulla varustetun laboratorion portille.
Joukko palvelijoita ja tallirenkejä seisoi valmiina rientäen purkamaan kuormaa ja kantamaan paketteja sisään portista.
Ensi kertaa näki Roobert jonkun muun kuin itse isännän astuvan sinne sisälle. Nyt häntä ei näkynyt, ja puolen tunnin kuluttua oli vaunujen sisusta varmassa tallessa ja hevoset palasivat tyhjin kärryin nopeasti pois.
"En käsitä tätä isä", sanoi Roobert mietteissään, kun he palasivat. "Edellyttäen että otaksumisesi olisi oikea, kuka lähettäisi hänelle niin suuria määriä kultaa ja mistä tulisi se?"
"Ha, ha, on kuin onkin ukko viisain", hymisi hänen seuralaisensa. "Minä olen katsonut niitä korteista. Se on aivan selvää. Heitä on kaksi, ymmärrätkö. Toinen hankkii kullan. Saman tekevä, miten, toivokaamme, että se tapahtuu kunniallisella tavalla. Voimme esimerkiksi ajatella, että he ovat löytäneet tyhjentymättömän kultakaivoksen, josta voi ammentaa kultaa kuin kaivosta. No, jaa, hän lähettää sen tälle, jolla on uuninsa ja kemikalionsa. Hän puhdistaa ja siistii sen ja laittaa sen myyntikelpoiseksi. Se on minun selvitykseni, Roobert.
"No, onko ukko oikeassa, mitä arvelet?"
"Jos olisi niin laita, isä, niin täytyisi kulta lähettää takaisin jälleen".
"Aivan niin, Roobert, mutta vain vähin erin. Ha, ha, minä olen pitänyt silmäni auki, näetkös. Joka ilta lähetetään sitä asemalle pienillä kärryillä, ja se menee Lontooseen klo 7.40 lähtevässä junassa. Ei harkoissa enää, vaan raudalla silatuissa laatikoissa. Minä olen nähnyt ne, poika, ja minä olen pidellyt niitä näillä omilla käsilläni".
"Hyvä", sanoi nuori mies mietiskelevästä, "ehkä olet oikeassa. On mahdollista, että olet oikeassa."
Isän ja pojan aprikoidessa hänen salaisuuksiaan oli Raffles Haw pistäynyt Elmdeneen, jossa Laura istui tulen edessä lukien sanomalehteä.
"Oi, miten ikävää", sanoi hän, heittäen luotaan lehden. "Kaikki ovat poissa, paitsi minä, mutta olen varma, etteivät he viivy kauvan. Odotan Rooberttia joka silmänräpäys".
"Tahtoisin puhutella teitä yksinänne", vastasi Raffles Haw tyynesti.
"Olkaa hyvä ja istukaa ja jutelkaamme hetkisen".
Laura palasi paikalleen punottavin poskin ja kiivaasti hengittäen. Hän käänsi pois kasvonsa ja tuijotti tuleen, mutta loiste hänen silmissään ei ollut tulen liekkien kajastusta.
"Muistatteko ensi kertaa, jolloin tapasimme toisemme, neiti Mc Intyre", kysyi Raffles Haw seisoen matolla muurin edessä ja katsellen hänen tummaa tukkaansa ja valkean kaulan kaunista kaarevuutta.
"Kuin eilisen tapauksen", vastasi Laura vienolla, verhotulla äänellänsä.
"Sitten varmaankin muistatte ne rohkeat sanat, jotka sanoin silloin erotessamme. Tein hyvin tyhmästi. Olkaa varma siitä, että olin kovin pahoillani ajatellessani peloittaneeni teitä tai tehneeni teidät levottomaksi, mutta olen elänyt niin kauvan yksinäni, että olen oppinut ruman tavan ajatella ääneen. Teidän äänenne, teidän kasvonne, teidän käytöksenne, kaikki oli minun ihanteeni mukaan niin tosi naisellista, rakastettavaa, uskollista ja miellyttävää, että en voinut olla ajattelematta, voisinko, jos olisin varaton, toivoa saavuttavani sellaisen naisen kiintymyksen".
"Teidän hyvä arvostelunne, herra Raffles Haw, ilahuttaa minua paljon", sanoi Laura. "Vakuutan teille, etten lainkaan pelästynyt, ja ettei tarvitse pyytää anteeksi sitä, mikä itsessään oli vain kohteliaisuutta".
"Sen jälkeen olen havainnut kaiken, mitä silloin kasvoistanne luin, olevan totta. Että teidän sielunne todella on tosi naisen, täynnä jaloimpia ja suloisimpia ominaisuuksia, mihin ihmisluonto konsa saattaa kohota. Te tiedätte, että olen rikas mies, mutta toivon, että karkoitatte sen ajatuksen sielustanne. Luuletteko sen nojalla, mitä tunnette luonteestani, voivanne tulla onnelliseksi vaimonani, Laura?"
Neiti ei vastannut, vaan istui pää poispäin käännettynä katsellen tuleen loistavin silmin. Pienellä jalallaan, joka pisti esiin hameen palteen alta, löi hän hiljaa mattoon.
"On aivan oikeuden mukaista, että saatte tietää vähän enemmän minusta, ennenkuin teette päätöksenne. Minulla on siinä suhteessa vain vähän kerrottavaa. Vanhempia minulla ei ole, ja mikäli tiedän, olen ilman omaisia maailmassa. Isäni oli arvossa pidetty lääkäri eräässä kylässä Walesissa, ja hän halusi kasvatuttaa minut samaan ammattiin. Mutta ennenkuin ehdin suorittaa tutkintoni, kuoli hän, jättäen minulle pienen vuosirahan jälkeensä. Olin kovin mieltynyt kaikkeen, mikä kuuluu kemiaan ja sähköön, ja sensijaan että olisin jatkanut lääkeopillisia lukuja, antausin kokonaan mielitieteilleni ja rakennutin vihdoin laboratorion, jossa omin päin voin jatkaa tutkimuksiani".
"Jotenkin siihen aikaan tulin suuren rahasumman omistajaksi, niin suuren, että tunsin suunnatonta vastuunalaisuutta sen sopivasta käyttämisestä. Vähän mietittyäni päätin rakentaa suuren talon johonkin rauhalliseen seutuun maalle lähelle suurta keskuspaikkaa, jossa saattaisin olla yhteydessä maailman kanssa ja kuitenkin levossa ja rauhassa kypsyttää ne suunnitelmat, joita mielessäni asui. Kohtalo tahtoi, että valitsin olinpaikakseni Tamfieldin. Nyt on jälellä vain toteuttaa suunnitelmiani ja koettaa vapauttaa maa jostakin sitä rasittavasta kurjuudesta ja puutteellisuudesta. Nyt kysyn teiltä, Laura, haluatteko jakaa kohtaloni ja auttaa minua elämäntyössäni, joka minua odottaa?"
Laura katsoi häneen, hänen jäntevään vartaloonsa hänen kalpeihin kasvoihinsa, hänen teräviin, mutta kuitenkin lempeihin silmiinsä. Katsellessaan hänestä jollakin tavalla tuntui, kuin olisi siinä vieressä ollut Hector Spurlingin varjo, hänen miehekkäät piirteensä hänen jalomuotoinen, lujaa tarmoa ilmaiseva suunsa, hänen kunnialliset silmänsä.
Nyt, itse voiton hetkellä, muisti hän selvästi, kuinka tämä hädän aikana oli lujasti seisonut heidän rinnallaan, ja kuinka hän oli rakastanut köyhää tyttöä yhtä kiintyneesti kuin omaisuuden perijätärtä. Viimeisen syleilynkin ovella tuolla muisti hän, ja hän oli tuntevinaan hänen lämpimien huuliensa painuvan omiinsa.
"Se on suuri kunnia minulle, herra Haw". sammalsi hän, "mutta se tuli niin odottamatta. Minulla ei ole ollut aikaa ajatella. En tiedä, mitä sanoisin".
"Älkää salliko minun kiiruhtaa päätöstänne", Haw vakavasti sanoi. "Pyydän teitä ainoastaan juurtajaksain ajattelemaan asiaa. Tulen takaisin kuulemaan vastaustanne. Milloin saan tulla? Illallako?".
"Niin, tulkaa illalla".
"Ja nyt hyvästi! Uskokaa minua, olen saanut teistä vielä ylevämmän ajatuksen sen johdosta, että epäröitte. Elän toivossa".
Hän kohotti neidin käden huuliaan vasten ja jätti hänet yksikseen ajatuksineen.
Ja minkälaiset ne ajatukset olivat, se ei kauvan ollut salassa. Yhä hämärämmäksi ja hämärämmäksi tulivat merimiehen etäiset kasvot, yhä selvemmäksi kuva suunnattomasta palatsista, kuningattarenmoisesta vallasta, timanteista, kullasta, loistavasta tulevaisuudesta. Tuo kaikki oli hänen jaloissaan odottaen, että hän ottaisi sen ylös. Kuinka oli mahdollista, että hän oli saattanut epäröidä edes minuuttiakaan.
Hän nousi, meni pöydän luo ja otti esille arkin paperia ja kirjekuoren.
Jälkimäiseen kirjoitti hän osoitteeksi:
"Luutnantti Spurling
H.M.S. Active, Gibraltar".
Kirje tuotti hänelle vähän päänvaivaa, mutta vihdoin sai hän sen mielensä mukaiseksi.
"Rakas Hector", kirjoitti hän — "olen vakuutettu, ettei isäsi koskaan ole oikein hyväksynyt kihlaustamme, muuten hän ei olisi estellyt naimisiinmenoamme. Olen myöskin varma siitä, että isäraukkani jouduttua onnettomuuteen ainoastaan kunnian ja velvollisuudentunto on pitänyt sinut minuun kiintyneenä ja että olisi arvaamattoman paljon parempi sinulle, ettet minua milloinkaan olisi nähnyt. Minä en jaksa kestää, Hector, sitä ajatusta, että sinä teet tulevaisuutesi epävarmaksi minun tähteni, ja kun perin pohjin olen ajatellut asiaa, olen päättänyt katkaista nuoruudenliittomme, niin että sinä nyt kokonaan olet vapaa. Mahdollisesti menettelyni sinusta nyt tuntuu epäystävälliseltä, mutta olen vakuutettu, rakas Hector, että sinä, tultuasi amiraaliksi ja kuuluisaksi mieheksi, muistat tätä ja olet sitä mieltä, että olen osoittautunut sinut tosi ystäväksesi, ehkäisemällä sinut väärästä askeleesta urasi alussa.
Mitä minuun tulee, niin, meninpä sitten naimisiin tai en, olen päättänyt omistaa jälellä olevan osan elämääni hyväntekeväisyydelle, koettaen jos mahdollista jättää maailman onnellisempana, kuin se oli siihen tullessani. Isäsi voi hyvin ja saarnasi meille erinomaisesti viime pyhänä. Liitän mukaan pankkiosoituksen, jota pyysit minun tallettamaan sinulle.
Hyvästi ainiaaksi, rakas Hector, ja usko minua sanoessani, että mitä tapahtuneekin, aina olen oleva tosi ystäväsi.
Laura Mc Intyre".
Hän oli tuskin sinetöinyt kirjeen, kun isä ja veli tulivat takaisin.
Laura sulki oven heidän tultuaan ja kumarsi hiukan.
"Odotan rakkaiden omaisteni onnitteluja", hän pystypäin sanoi. "Raffles
Haw on ollut täällä ja pyytänyt minua vaimokseen".
"Onko hän, mitä puhutkaan?" huudahti ukko, "Ja sinä sanoit —".
"Minä odotan häntä, kunnes hän tulee uudestaan".
"Ja mitä aiot vastata?"
"Otan vastaan hänen tarjouksensa".
"Sinä olet aina ollut kiltti tyttö, Laura", sanoi vanha Mc Intyre ja nousi varpailleen suudellakseen tytärtänsä.
"Mutta Laura, Laura, kuinka käy Hektorin", Roobert lempeästi nuhdellen kysyi.
"Oh, minä olen kirjoittanut hänelle", vastasi huolimattomasti sisar.
"Ole niin hyvä ja vie tämä kirje postiin puolestani".