X.
Suuri salaisuus.
Ja niin tuli Laura Mc Intyre asianmukaisesti kihloihin Raffles Haw'in kanssa, ja vanha Mc Intyre näytti vielä ahneemmalta nyt, kun hän tunsi tulleensa askeleen lähemmäksi rikkauden lähdettä, ja Roobert huoli työstään vähemmän kuin koskaan ennen, kiinnittämättä enää edes ainoatakaan ajatusta suureen tauluunsa, joka tomuttuneena yhä oli entisellään maalaustelineellä.
Haw lahjoitti Lauralle kihlasormuksen vanhasta kullasta, jossa oli suuri, salamoiva timantti. Kuitenkaan ei asiasta puhuttu enempää, sillä Haw'in tarkoitus oli, että kaikki kävisi mahdollisimman hiljaisesti.
Melkein joka illan vietti hän Elmdenessä, jossa Lauran kera tavallisesti teki mitä suunnattomimpia hyväntekeväisyyssuunnitelmia tulevaisuutta varten. Kartta edessään tapasivat nuo kaksi nuorta ihmistä sanalla sanoen liihotella kautta maailman, esittäen ehdotuksia, tehden keksintöjä ja suunnitellen parannuksia.
"Jumala tyttöä varjelkoon", sanoi vanha Mc Intyre pojalleen; hän puhuu luonnostaan, kuin olisi syntynyt miljoneeriksi. Ehkei hän, kun ensin tulee naiduksi, sitten enää ole niin halukas heittämään rahoja kaikkiin hullutuksiin, joita Raffles Haw sattuu keksimään".
"Laura on kovin muuttunut", vastasi Roobert, "hän on tullut paljon vakavammaksi viime aikoina".
"Saa nähdä vain", myhäili ukko. "Hän on kiltti tyttö, Laura, ja kyllä hän tietää, mitä tekee. Hän ei ole sellainen tyttö, joka antaa vanhan isänsä käydä paljain jaloin, jos voi auttaa häntä".
"Niin, se on todella oivallista" lisäsi hän katkerasti. "Tässä on tyttäreni menemässä naimisiin miehen kera, joka ei pane arvoa kullalle enempää, kuin minä panin arvoa vanhalle romulle, ja tässä on minulla poika, joka juoksee ympäri paikkakuntaa mukanansa niin paljon rahoja kuin itse haluaa, ja tekee hyvää jokaiselle lurjukselle Staffordshiressä, ja tässä on heidän vanha isänsä, joka on rakastanut heitä ja hoitanut heitä, ja kasvattanut heidät, ja nyt hänellä toisinaan ei ole sen vertaa rahaa, että saisi rahtusen konjakkia. Ajattelen, tokkopa teidän rakas äitiraukkanne olisi ollut hyvillään tällaisesta".
"Tarvitseehan sinun ainoastaan sanoa, mitä haluat".
"Niin, ikäänkuin olisin viisivuotias lapsi. Mutta sen sanon sinulle, minä tahdon oikeutta, ja jollen voi saada sitä tavalla, niin tottapa saanen toisella. En salli kohdella itseäni kuin olisin nolla. Ja vielä yksi asia, jos minä olen oleva tuon miehen appi, niin tahdon saada hänestä täyden selon ja ensisijassa hänen rahoistaan.
"Tosin olemme me köyhiä, mutta me olemme kunniallisia kuitenkin. Nyt menen herrastaloon ja pyydän selitystä". Hän otti hattunsa ja poistui ovelle.
"Ei ei, isä", huudahti Roobert tarttuen hänen käsivarteensa. "Jätä se asia. Mc Haw on äkkipikainen. Hän ei pitäisi siitä että tiedusteltaisiin hänen olosuhteitaan. Siitä saattaisi koitua vakavia seurauksia. Minä pyydän, älä mene".
"Jaa, en minä anna menetellä kanssani sillä tavalla", kähisi ukko, joka oli juonut paljon. Minä teen, kuten haluan, nyt ja vast’edes". Hän tempasi kättään vapautuakseen poikansa otteesta.
"Et saa mennä ainakaan Lauran tietämättä. Minä kutsun hänet sisälle, niin saamme kuulla, mitä hän ajattelee".
"Oh, minä en pidä kohtauksista", sanoi Mc Intyre äreästi ja taukosi riuhtomasta. Hän pelkäsi tytärtään, ja hänen pahimmillaan ollessa riitti pelkkä Lauran nimen mainitseminen pitämään häntä aisoissa.
"Sitäpaitsi", sanoi Roobert, "en vähintäkään epäile, ettei Raffles Haw pitäisi tarpeellisena antaa meille selvitystä, ennenkun asia pitemmälle kehittyy. Hänen täytyy ymmärtää, että meillä nyt on oikeus vaatia häneltä luottamusta".
Tuskin oli hän ehtinyt sen sanoa, kun ovelle koputettiin, ja mies, josta oli puhuttu, astui sisään.
"Hyvää huomenta, herra Mc Intyre", sanoi hän. "Roobert, tahtoisitteko tulla kanssani luokseni? Haluaisin keskustella kanssanne asioista". Hän näytti totiselta, ikäänkuin olisi ollut aikeissa toteuttaa jonkun ennalta tehdyn päätöksen.
He menivät palatsille vaihtamatta montakaan sanaa kummaltakaan puolelta. Raffles Haw oli vaipunut ajatuksiinsa. Roobert oli hermostunut ja jännityksessään odotuksesta, sillä hän tiesi jotakin tärkeätä olevan kysymyksessä.
Talvi oli jo melkein ohitse ja ensimäiset nuoret vesat alkoivat työntyä vihreänä esiin englantilaisen huhtikuun sateessa ja tuulessa. Lumi oli poissa, mutta maaseutu oli kolkko ja autio, kostean vetisistä niityistä nousevan sumun verhoama.
"Apropos, Roobert", Raffles Haw äkisti virkki heidän kulkiessaan puistokujaa. "Oletteko lähettäneet suuren roomalaisen taulunne Lontooseen?"
"En ole sitä vielä lopettanut".
"Mutta tiedän, että työskentelette nopeasti. Sen täytyy pian kait olla valmis".
"Ei, pelkään, ettei se ole paljoa edistynyt sen jälkeen, kun sen näitte. Paitsi muuta valaistuskaan ei ole ollut hyvä".
Raffles Haw ei sanonut mitään, mutta tuskallinen ilme vilahti hänen kasvoilleen. Heidän saavuttuaan kartanolle osoitti hän tien museon kautta. Kaksi isoa metallilaatikkoa oli lattialla.
"Olen saanut pienen lisäyksen jalokivikokoelmaani", huomautti hän mennessään niiden ohi. "Ne saapuivat vasta eilen illalla, enkä ole vielä ehtinyt avata niitä, mutta kirjeistä ja merkeistä voin päättää, että lähetys sisältää joitakuita oivallisia kappaleita. Voisimme järjestää ne jälkeen puolen päivän, jos haluaisitte auttaa minua. Menkäämme nyt tupakkahuoneeseen".
Hän heittäysi sohvalle ja viittasi Rooberttia istumaan vastapäätä olevaan nojatuoliin.
"Sytyttäkää sikari", kehotti hän. "Painakaa vieteriin siellä, jos haluatte jotakin virvoketta. Nyt, rakas Roobert, myöntäkää kaikkein ensiksi, että te usein olette luulleet minua hulluksi".
Syytös meni niin suoraan asiaan ja oli niin totuuden mukainen, että nuori taiteilija epäröi, tuskin tietäen mitä vastasi.
"Hyvä ystäväni, en moiti teitä. Se oli luonnollisin asia maailmassa. Minä puolestani olisin pitänyt höperönä jokaista, joka olisi puhunut minulle, miten minä olen puhunut teille. Mutta siitä huolimatta, Roobert, olette te väärässä, minä en nimittäin koskaan ole esittänyt teille keskustellessamme ainoatakaan aijetta, jonka toteuttaminenkin ei olisi vallassani. Sanon teille täydellä todella tulojeni riippuvan ainoastaan tahdostani, ja että kaikki pankkiirit ja raharuhtinaat yhteensä eivät voisi saada kokoon summia, joita minä voin vaivatta hankkia".
"Olen nähnyt sangen vakuuttavia todistuksia teidän suunnattomasta rikkaudestanne", sanoi Roobert.
"Ja te olette tietysti utelias tietämään, mistä moinen rikkaus tulee. Hyvä, saatan sanoa teille erään seikan. Rahat ovat aivan puhtaita. En ole varastanut, en pettänyt, en kiskonut enkä keinotellut, en saattanut ketään vararikkoon tulemalla niiden omistajaksi. Olen lukenut teidän isänne silmistä, Roobert, hänen arvostelevan minua väärin siinä asiassa. Hyvä, kaiketi ei voida häntä moittia.
"Ehkä minäkin voisin hautoa pahoja ajatuksia, jos olisin hänen sijassaan. Mutta siitäpä syystä nyt annan selvikettä teille, Roobert, enkä hänelle. Te ainakin olette luottaneet minuun ja teillä on oikeus saada tietää kaikki, mikä minua koskee, ennenkuin tulen sukulaiseksenne. Myöskin Laura on luottanut minuun, ja tiedän hänen vast’edeskin sen tekevän".
"En tahtoisi tunkea salaisuuksiinne, herra Haw", sanoi Roobert, "mutta luonnollisesti en kiellä, että tuntisin itseni ylpeäksi ja pitäisin itselleni kunniana sen, että te tahtoisitte osoittaa minulle sellaista luottamusta".
"Ja sitä tahdon. En täydellisesti. En usko, että eläissäni sanon teille kaikki. Mutta olen jättävä jälkeeni selityksiä, niin että te siinä tapauksessa, että kuolen, kykenette täydentämään työni. Olen sanova teille, mistä löydätte ne selvitykset. Siihen asti saatte te tyytyä tuntemaan ne vaikutukset, joita saan aikaan, ilman että tiedätte jokaista yksityiskohtaa välikappaleisiin nähden".
Roobert ojentausihen tuolillaan ja keskitti kaiken huomionsa isäntänsä sanoihin, Haw'in istuessa totisena, kumarapäin, kuten mies, joka tietää lausumiensa sanojen arvon.
"Te tiedätte jo", hän huomautti, "että olen kauvan ja innokkaasti tutkinut kemiaa".
"Sen olette sanonut minulle".
"Aloitin opintoni erään kuuluisan englantilaisen kemistin johdolla, jatkoin niitä Ranskan taitavimman kemistin luona, ja päätin ne Saksan mainehikkaimmassa laboratoriossa.
"En ollut rikas, mutta isäni oli jättänyt minulle niin paljon, että olisin voinut elää mukavasti, mutta kun elin säästeliäästi, sain kokoon rahasumman, joka teki minulle mahdolliseksi täydentää opintoni mitä perinpohjaisimmalla tavalla.
"Palattuani Englantiin rakensin itselleni laboratorion erääseen rauhalliseen seutuun, jossa voin työskennellä keskeymättä ilman häiriötä. Siellä alotin sarjan tutkimuksia, jotka pian veivät minut sellaisille tieteen aloille, ettei koskaan kukaan niistä mainehikkaista miehistä, joiden opetusta olin nauttinut, ollut sinne tunkeutunut.
"Te sanotte, Roobert, jossain määrin tuntevanne kemiaa, niin ollen olette helpommin ymmärtävä, mitä sanon. Kemia on suuressa määrin kokemukseen perustuva tiede; satunnainen koe voi siinä viedä suurempiin tuloksiin, kuin mitä nykyisin apuneuvoin voitaisiin saavuttaa tarkempienkaan tutkimusten, terävimpäinkään johtopäätösten avulla. Tärkeimmät kemialliset keksinnöt ensimäisestä lasin valmistuksesta aina sokerin puhdistamistapaan asti ovat onnellisen sattuman tuloksia, ja ne olisi yhtähyvin saattanut tehdä ken tahansa hutilus, kuin oppinut tiedemies.
"No hyvä, sellaista sattumaa saan minäkin kiittää omasta suuresta keksinnöstäni — ehkä suurimmasta, mitä maailmassa on tehty — vaikka minulla on se kunnia, että annoin aiheen ajatukselle, joka sen tuotti. Olen usein mietiskellyt sitä vaikutusta, jonka sähkövirrat saavat aikaan aineissa, joita kohden ne pitkän ajan ovat suunnattuina. En tarkoita tässä sellaisia heikkoja virtoja, kuin sananlennätinlangoissa kulkevat, vaan puhun mahdollisimman voimakkaaksi kehitetystä sähköstä.
"Sitä silmällä pitäen panin toimeen sarjan kokeita. Havaitsin juokseviin aineisiin tai aineyhdistyksiin suunnatulla voimalla olevan hajoittavan vaikutuksen. Tunnettu koe veden jakamisesta sähkön avulla on teille luonnollisesti tuttu. Mutta havaitsin lisäksi, että vaikutus oli aivan huomattava myöskin kiinteisiin alkuaineisiin. Perusaineen paino vähentyi vitkalleen ilman havaittavaa muutosta kokoomuksessa. Toivon teidän ymmärtävän, mitä tarkoitan".
"Täydellisesti", sanoi Roobert, jonka mieltä kovin kiinnitti isännän selitys.
"Kokeilin monilla eri alkuaineilla ja yhä samalla tuloksella. Aina aiheutti tunnin ajan vaikuttava sähkövirta aivan ilmeisen painon vähennyksen. Teoriani tällä asteella johtui siihen, että sähkövirta aiheutti ainehiukkasten eroittamisen, ja että määrätty luku ainehiukkasia irtaantui kappaleesta hienon hienona pölynä haihtuen sen ympärille, joten seurasi painon väheneminen niiden poistuttua. Olin kokonaan otaksunut sellaisen muutoksen tapahtuvan, kunnes omituinen sattuma kokonaan muutti mielipiteeni.
"Eräänä lauvantai-iltana olin kiinnittänyt vismuttitangon ruuvipenkkiin ja molemmin puolin asettanut sen sähkölangan yhteyteen saadakseni selville, miten virta vaikuttaisi siihen. Olin kokeillut useilla eri metalleilla toisella toisensa perään, antaen virran vaikuttaa niihin yhdestä kahteen tuntiin. Olin paraiksi saanut kaikki järjestykseen ja johdot kuntoon, kun odottamatta sain sähkösanoman, että John Stillingflect, eräs vanha kemisti Lontoossa, joka oli ollut sangen hyvä ystäväni, oli vaarallisesti sairastunut ja sitten lausunut toivovansa saada nähdä minua.
"Viimeinen juna oli lähtevä kahdenkymmenen minuutin perästä ja asuin täsmälleen penikulman (engl.) päässä asemalta. Sulloin muutamia tarpeellisia esineitä matkalaukkuun, suljin laboratorioni ja riensin kuin hengen edestä, ehtiäkseni matkaan.
"Vasta Lontooseen tultuani muistin unohtaneeni sähkövirran, ja että se niinollen vaikuttaisi vismuttitankoon siksi kuin patteri olisi tyhjentynyt. Se oli minusta kuitenkin pieni seikka enkä enempää asiaa ajatellut.
"Viivyin Lontoossa tiistai-iltaan, ja vasta torstaiaamuna palasin työhöni. Avatessani laboratorion oven muistin kesken jääneen kokeeni, ja se ajatus pisti päähäni, että vismuttitankoni silloin kaiken todennäköisyyden nojalla täytyisi olla kokonaan haihtunut ja hajaantunut alkuhiukkasiinsa. Asian oikea laita oli minulle aivan edeltä arvaamaton.
"Lähestyttyäni pöytää näinkin metallitangon kadonneeksi ja ruuvialasimen tyhjäksi. Sen huomattuani olin ryhtyä johonkin muuhun, mutta silloin havaitsin alasimen alaisen pöydän olevan täynnä jotakin hopeamaista ainetta, joka oli siinä pieninä erillisinä pisaroina ja yhtyneenä suuremmiksi kellukoiksi. Muistin aivan selvästi, että olin puhdistanut pöydän ennen kokeen aloittamista, niin että aine oli jollakin tavalla tullut siihen sen jälkeen, kun olin matkustanut Lontooseen. Se herätti suurimmassa määrässä mielenkiintoani; hyvin huolellisesti kokosin kaiken astiaan ja tutkin aineen tarkoin. Ei ollut epäilemistäkään, mitä se oli. Se oli puhtainta elohopeaa, joka tutkimuksessa ei osoittanut jälkeäkään vismutista.
"Heti älysin, että sattuma oli sallinut tehdäni mitä arvokkaimman kemiallisen keksinnön. Jos vismutti määrätyin edellytyksin asetettiin sähkön vaikutuksen alaiseksi, alkaisi sen paino vähetä ja vihdoin se muuttuisi elohopeaksi. Olin purkanut rajamuurin kahden alkuaineen väliltä.
"Mutta prosessin täytyi olla yleislaatuisen. Se osoittautuisi luultavasti yleiseksi laiksi eikä vain yksityiseksi tapaukseksi. Se vismutti muuttui elohopeaksi, minkä muutoksen alaiseksi joutuisi elohopea?
"En voinut ajatella lepoa ennenkuin olin ratkaissut kysymyksen. Uudistin käytetyt patterit ja annoin virran kulkea elohopea-astian kautta. Kuusitoista tuntia istuin pitäen silmällä metallia, ottaen vaarin, kuinka se vähitellen näytti ikäänkuin tulevan kiinteämmäksi, menetti hopeanhohtonsa sekä muuttui tummaksi ja himmeäksi. Kun vihdoin otin sen ylös pihdeillä ja laskin sen pöydälle, oli se kokonaan menettänyt elohopean ominaisuudet ja ilmiselvästi muuttunut joksikin toiseksi metalliksi. Muutamat yksinkertaiset kokeet riittivät osoittamaan minulle, että se uusi metalli on platina.
"Kemistin oli helppo havaita se laki, jota noudattaen nämä muutokset keskinäiseen järjestykseensä nähden olivat tapahtuneet. Kenties te voitte nähdä niiden välillä vallitsevan suhteen, Roobert?"
"Ei, minun täytyy sanoa, etten sitä oivalla".
Roobert oli kuunnellut tuota omituista selitystä avosuin, silmät pystyssä.
"Osoitan teille, mitä se on. Vismutti on raskain kaikista metalleista. Sen atoomipaino on 210. Seuraava järjestyksessä on lyijy 207, ja sitten tulee elohopea, jonka atoomipaino on 200. Mahdollisesti oli sähkövirta sinä pitkänä aikana, jonka viivyin poissa, muuttanut vismutin lyijyksi ja lyijyn vuorostaan elohopeaksi. Platinan ominaispaino taasen on 197,5, josta seurasi, että juuri sen vuorostaan täytyi muodostua jatkuvan sähkövirran vaikutuksesta. Onko seikka nyt teille selvä?"
"Aivan selvä".
"Ja niin johduin aatteeseen, joka sai sydämeni nousemaan kurkkuun ja teki minut aivan sekapäiseksi jännityksestä. Seuraava metalli järjestyksessä on kulta. Sen atoomipaino on 197. Nyt muistin ja käsitin ensikerran, minkä tähden vanhojen alkemistien sanottiin aina käyttäneen lyijyä ja elohopeaa kokeisiinsa.
"Mielenliikutuksesta vapisevin sormin asetin taas johdot järjestykseen ja runsaan tunnin kuluttua — sillä prosessin pituus suhteutui yhä samoin kuin eri metallit — oli edessäni rosoinen metallimöhkäle, joka kaikissa kokeissa osoittausihe kullaksi.
"Niin, Roobert, tämä on pitkä kertomus, mutta luulen teidän myöntävän, että sen tärkeys oikeuttaa minua menemään näin paljon yksityiskohtiin".
"Sittenkun olin tullut vakuutetuksi siitä, että todella olin valmistanut kultaa, leikkasin pienen möhkäleen keskeltä kahtia. Toisen puoliskon lähetin eräälle kultasepälle, joka myöskin hioi jalokiviä, ja pyysin hänen lausumaan mielipiteensä metallin laadusta. Toisella puoliskolla jatkoin koesarjaani ja muutin sen järjestelmällisin astein läpi koko metallien pitkän joukon hopeasta sinkiksi ja magnesiumiksi, kunnes olin muuttanut sen lithiumiksi, joka on kevein kaikista metalleista".
"Ja mitä tuli sitten siitä", kysyi Roobert.
"Se mikä sitten seurasi, on varmaankin kemisteille mieltäkiinnittävin kohta keksinnöstäni. Lithiumi muuttui hienoksi, harmaaksi jauhoksi, joka ei enää muuttunut miksikään, vaikka sitä miten olisi käsitellyt sähköllä. Ja se tomupa juuri on kaikkien aineiden perusaine, kaikkien alkuaineiden äiti, se on lyhyesti sanoen se aine, jonka olemassaolon mahdollisuuden eräs tunnettu kemiantutkija äskettäin on esittänyt, antaen sille nimen protyli. Olen siis keksinyt tuon tärkeän lain metallien muuttuvaisuudesta sähkön kautta, ja olen ensimäinen, joka on todistanut protylin olemassaolon niin, että kaikkienkin muullaisten suunnitelmaini rauetessa tyhjiin, voin olla kuitenkin vakuutettu siitä, että nimeni on elävä kemian tutkijain joukossa.
"Nyt minulla ei ole enää paljoa kerrottavaa. Sain kultakappaleen takaisin ystävältäni kultasepältä, ja hän varmensi ajatukseni sen luonnosta ja laadusta. Keksin pian erityisiä menetelmiä, joiden avulla prosessin voi tehdä yksinkertaisemmaksi ja erittäinkin muodostelman tavallisesta sähkövirrasta, joka oli paljoa tehokkaampi.
"Valmistettuani riittävästi kultaa, möin sen summasta, jolla sitten saatoin hankkia parannettuja tarvekaluja ja voimakkaampia pattereita. Sitten laajensin hommiani, kunnes vihdoin pääsin niin pitkälle, että saatoin rakennuttaa tämän talon ja järjestää kuntoon laboratorion, jossa voin työskennellä suuremmassa määrässä. Kuten ennen olen sanonut, sen voin nyt todeksi toistaa, nimittäin että tulojeni suuruus riippuu ainoastaan tahdostani".
"Se on ihmeellistä", ähkäsi Roobert. "Se on kuin lumotaru. Mutta tehtyänne sen suuren keksinnön te välttämättä tunsitte suurta houkutusta ilmoittaa siitä toisille".
"Sitä todellakin ajattelin. Punnitsin asiaa joka puolelta. Selvästi oivalsin, että jos keksintöni tulisi tunnetuksi, riistäisi se heti niin sanotuilta jaloilta metalleilta kaiken niiden erikoisen arvon. Joku muu aine — sanokaamme merenpihka tai norsunluu — olisi silloin täytynyt valita maksuvälineeksi vaihtokaupassa, ja kulta olisi tullut halvemmaksi kuin kupari, koska se on raskaampaa eikä kuitenkaan niin kovaa. Kukaan ei silloin minun ajatukseni mukaan olisi tullut siitä sen onnellisemmaksi. Jos sen sijaan säilytin salaisuuteni sitä viisaasti hyödykseni käyttäen, saatoin tulla yhdeksi ihmiskunnan suurimmista hyväntekijöistä. Ne olivat tärkeimmät syyt, ja saanen sanoa, että ne eivät olleet halpamaisia syitä, jotka saivat minun tekemään tänään ensikerran rikkomani päätöksen".
"Mutta teidän salaisuutenne on varmassa tallessa takanani", huudahti Roobert. "Minun huuleni tulevat olemaan suljetut, kunnes te sallitte minun puhua".
"Jollen olisi tiennyt voivani luottaa teihin, ette koskaan olisi saanut sitä kuulla. Ja nyt, rakas Roobert, emme enää puhele teoriasta, käytäntö on paljon mieltäkiinnittävämpää. Jos tahdotte tehdä hyvin ja seurata minua laboratorioon, annan teidän olla mukana tässä jälkimäisessä".