XI.
Kemiallinen näyte.
Raffles Haw osoitti tietä pääkäytävän kautta, ja astuttuaan yli hiekoitetun ajotien avasi hän laboratorion oven, saman, jonka kautta Mc Intyret olivat nähneet kuormavaunuissa tuodut paketit vietävän sisälle. Kun he olivat tulleet oven sisäpuolelle, näki Roobert, ettei vielä oltu itse rakennuksessa, vaan ainoastaan suuressa autiossa etuhuoneessa. Sen seinustoille oli ladottu ne esineet, jotka olivat herättäneet hänen uteliaisuuttaan ja saaneet hänen isänsä arveluihinsa. Ne olivat nyt kadottaneet kaiken salaperäisyytensä, sillä toisten vielä ollessa karkean verhovaatteensa peitossa, oli tämä toisilta poistettu, ja paketit osoittautuivat isoiksi lyijyharkoiksi.
"Tuossa näette raaka-aineeni", sanoi Raffles Haw välinpitämättömästi, samalla kun viittasi pinoihin. "Joka lauvantai saapuu sitä kuorma, joka riittää viikoksi, mutta meidän on pitennettävä työaika kaksinkertaiseksi Lauran ja minun mentyä naimisiin, kun alamme toteuttaa suuria suunnitelmiamme. Minun täytyy olla hyvin tarkka lyijyn laatuun nähden, sillä jos lyijy ei ole aivan puhdasta, ei luonnollisesti kultakaan tule täysin hyvää".
Raskas rautaovi johti sisempään huoneeseen. Hän avasi sen, mutta ainoastaan viedäkseen seuralaisensa toiselle samallaiselle ovelle, joka oli noin viiden jalan päässä.
"Tästä otetaan lattia kokonaan pois yöksi", huomautti hän. "Luulen tästä lukitusta huoneesta palvelijain kesken puhuttavan paljon, ja minun täytyy olla varuillani, jos sattuisi joku heistä tulemaan liian uteliaaksi".
Sisemmän oven kautta he tulivat laboratorioon, joka oli korkea, tilava, valkoiseksi maalattu, lasikatolla varustettu huone. Toisessa päässä oli sulatusuuni ja sen vieressä höyrypannu, jonka rautainen suupelti oli suljettu, mutta hehkuva, punainen lieska näkyi liitosten kautta, ja kumea jyrinä kuului kautta rakennuksen.
Molemmilla sivuilla oli lukemattomia, riveihin asetettuja Leydenin pulloja, patteri patterin päällä, ja niiden yläpuolella Voltan sähköjaksoja. Ympärilleen katsellessaan näki Roobert suunnattomia vauhtipyöriä, yhdistettyjä teräslankaverkkoja, alustelineitä, koetinkauhoja, pulloja, astemittareita, Bunsenin paahtimia, posliini-isolaattoreita ja mitä tahansa, mikä saattaa olla tarpeen kemiallisessa ja sähköopillisessa työhuoneessa.
"Tulkaa nyt tänne", sanoi Raffles Haw, tehden tietä metallikasojen, palaneiden röykkiöiden, tavaralaatikoiden ja tiiviisti suljettujen happoja sisältävien astioiden välitse. "Te olette ensimäinen, itseäni lukuunottamatta, joka on astunut jalallaan tänne, sen jälkeen kun rakentajatyömiehet täältä lähtivät. Väkeni kantavat lyijyn etuhuoneeseen, mutta kukaan ei tule sen etemmäksi. Uuni voidaan puhdistaa ja hoitaa ulkoapäin. Yksi mies on aina siinä työssä. Katsokaa nyt tänne".
Hän tempasi auki oven vastaiselta puolelta ja antoi nuorelle taiteilijalle merkin astua sisään. Tämä seisoi hiljaa toinen jalka kynnyksellä ja tuijotti hämmästyksissään ympärille. Huoneen, joka lienee ollut kolmisenkymmentä neliöjalkaa laaja, lattia ja seinät olivat kullan peitossa. Isoja, tulikiven muotoisia harkkoja oli läjissä lattialla ja seinille oli niitä joka puolelle ladottu tiiviisiin pinoihin, jotka ulottuivat aina kattoon asti, yksi ainoa tuota ikkunatonta huonetta valaiseva sähkölamppu heitti himmeän, tummankeltaisen hohteen suunnattomiin kasoihin jaloa metallia ja antoi kultaiselle lattialle punertavan loisteen.
"Tämä on minun aarrekammioni", sanoi omistaja. "Kuten näette on minulla nykyisin suuri varasto. Tuotanto on ollut vientiä suurempi. Te ymmärrätte minulla nyt olevan toisia ja tärkeämpiä velvollisuuksia kuin tehdä kultaa. Täällä säilytän valmiin tavaran, kunnes saan tilaisuutta lähettää sen pois. Melkein joka ilta tavallisesti lähetän Lontooseen laatikollisen. Seitsemäntoista asioitsijaa pitää huolta myömisestä. Jokainen heistä luulee olevansa ainoa, ja he jokainen ovat kuolla uteliaisuudesta saadakseen tietää, mistä minä saan niin mahdottomasti puhdasta kultaa. He sanovat sen olevan puhtaimpaa mitä konsanaan tavataan markkinoilla. Yleisesti pidetään minua luullakseni jonkun uuden etelä-afrikalaisen kaivoksen asiamiehenä, jonka olemassaoloa omistajat haluavat pitää salassa. Miten korkealle arvoisitte tässä huoneessa olevan kultaa? Sen arvon täytyy olla sangen suuren, sillä siinä on koko viikon työ".
"Siitä tulee epäilemättä satumaisen suuri summa", sanoi Robert tarkastellen keltaisia kasoja. "Sanonko sataviisikymmentätuhatta puntaa?"
"Eihän toki, kyllä saatte sanoa paljon enemmän", huudahti Raffles Haw nauraen. Katsokaamme. Jos ajattelemme 3,10 unssia kohden, joka on lähes kymmenen shillingiä liian vähän saamme sen alhaisen arvion mukaan viisikymmentäkuusi puntaa naulasta. Jokainen noista harkoista painaa kolmekymmentäkuusi naulaa, joka tekee rahassa kaksituhatta puntaa ja vähän päälle. Huoneen kolmella seinällä on jokaisella viisisataa harkkoa, neljännellä, jossa on ovi, ei ole muuta kuin kolmesataa, lattialla on ainakin kaksisataa, niin että pyöreissä luvuissa voimme sanoa kaksituhatta harkkoa. Toisin sanoen tekisi se välittäjä pienen, hyvän kaupan, joka saisi haltuunsa tämän huoneen sisustan neljällä miljoonalla punnalla".
"Ja se on viikon työ", sopersi Roobert. "Se panee pääni pyörälle".
"Nyt te saattanette ymmärtää minua, kun sanon ettei yhdenkään niistä suunnitelmista, joita yhtaikaisesti aijon ruveta toteuttamaan, tarvitse viivästyä varojen puutteen vuoksi. Tulkaa nyt laboratorioon katsomaan menettelytapaani".
Työhuoneen keskellä oli ikäänkuin hyvin suuri ruuvipenkki, joka oli varustettu kahdella kuparinvärisellä metallilevyllä ja isolla teräsruuvilla, jolla levyt voi pusertaa yhteen. Lukemattomia, toisesta päästään suuriin dynamokoneisiin kiinnitettyjä metallilankoja juoksi levyjen läpi. Alla oli lasijalusta, joka keskeltä, oli onteva, kuin pitkä kaukalo.
"Pian olette oivaltava kaiken", sanoi Raffles Haw riisuen takkinsa ja pukeutuen tahraantuneeseen liinaiseen nuttuun. "Ensin täytyy meidän vähän enentää kuumuutta".
Hän painoi koko voimallaan suurta puhalluspurjetta ja pian kuului isompi kohina uunista.
"Kas noin, mitä suurempi kuumuus, sitä voimakkaampi sähkövirta ja sitä nopeammin käy työmme. Nyt tarvitsemme lyijyä! Olkaa niin hyvä ja auttakaa minua kantamisessa".
He kantoivat tusinan lyijyharkkoja lattialla lasitelineelle, ja asetettuaan levyt paikoilleen molemmin puolin ruuvasi Haw ruuvipenkin kiinni, niin että ne pysyivät paikallaan.
"Ennen muinoin tämä tavallisesti oli pitkällinen processi", huomautti hän, "mutta nyt käy se hyvin pian, kun minulla on työssä erinomaiset apuneuvot. Nyt on jäljellä vain sähkövirran edistäminen ja niin se alkaa".
Hän tarttui pitkään, lasiseen vipuun, joka kohosi metallilankojen välistä, ja veti sen alas. Kuului tuima paukahdus, jota seurasi voimakas, rätisevä ääni. Suuria tulikipunoita räiskähteli johdoista, ja lyijymöhkäleen ympäröi kultasäteinen kaarikehys, joka sähisi ja paukahteli, kuin olisi pistoolilla ammuttu taajaan. Ilmassa tuntui omituinen, hapan ozoonituoksu.
"Se on summattoman suuri voima", virkkoi Raffles Haw tarkastaen ilmiötä kello kädessä.
"Se muuttaisi jokaisen orgaanisen aineen heti protyliksi. Koneistosta pitää olla täysin selvillä, sillä pieninkin erehdys voisi tuottaa arvaamattoman vahingon työskentelijälle. Tässä pidellään jättiläismäisiä voimia. Mutta näettekö, lyijy alkaa muuttua".
Hopeanhohtavia ikäänkuin kastepisaroita alkoi todellakin ilmestyä tumman lyijymöhkäleen pinnalle putoillen siitä metallinsoinnahtavalla äänellä lasikaukaloon. Vähitellen suli lyijy kuin jääpuikko auringon paisteessa, sähköjohdot liittyivät siihen yhä tiukasti sikäli kuin se suli kokoon, kunnes yhtyivät keskustassa kaiken kiinteän metallin muututtua elohopeaksi. Kaksi pienempää johtoa työnnettiin elohopeaan, joka vähitellen käpertyi kokoon ja tiivistyi, kunnes tuli aivan kiinteäksi, kellertäväksi, hiukan messingille vivahtavaksi kappaleeksi.
"Se, mikä nyt on uurnassa, on platinaa", huomautti Raffles Haw. "Nyt on se otettava kaukalosta ja kiinnitettävä jälleen suurten johtojen yhteyteen. Katsokaa, nyt yhdistämme virran taas. Näettekö, miten se vähitellen ottaa tummemman värin. Nyt luulen sen olevan valmista".
Hän veti ylös vivun, irroitti sähköjohdot, ja heidän edessään oli tusina tiilikiven muotoisia kappaleita, jotka eivät olleet mitään muuta kuin punaisinta, hohtavinta kultaa.
"Näettekö, laskumme mukaan on aamutyömme arvo kaksisataa neljäkymmentä tuhatta puntaa, ja siihen ei ole mennyt aikaa enemmän kuin kaksikymmentä minuuttia", huomautti alkemisti, ottaen ylös uudet harkot ja heittäen ne toisten joukkoon.
"Uhratkaamme yksi niistä erääseen kokeeseen", sanoi hän antaen viimeisen olla lasi-isolaattorilla paikallaan. "Se olisi maailman silmissä kallisarvoinen koe, koska se maksaa kaksituhatta puntaa, mutta meidän kannaltamme katsoen on se, kuten näette, toinen asia. Nyt me käymme läpi koko metallien sarjan".
Ensimäisenä kaikista ihmisistä, paitsi keksijää itseään, näki Roobert, miten kultainen möhkäle, kun johdot taas oli yhdistetty, nopeasti asteettain muuttui bariumiksi, tinaksi, hopeaksi, kupariksi, raudaksi. Hän näki pitkien, valkeiden sähkösäteiden muuttuvan karmosiininpunaiseksi strontiumissa, purppuranpunaisiksi potaskassa, keltaisiksi magnesiumissa.
Ja vihdoin, hyvinkin sadan muunnoksen jälkeen, hajaantui kaikki hänen silmiensä edessä, ja lasipöydällä oli jäljellä vain pieni kasa irtonaista, harmaata tomua.
"Tämä on protyliä", sanoi Haw tunnustellen sitä sormillaan. "Tulevaisuuden kemistit ehkä hajoittavat sen vielä pienempiin aineosiin, mutta minulle on se Ultima Thule".
"Ja nyt Roobert", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "olen näyttänyt teille kylliksi saadakseni teidät tajuamaan järjestelmääni. Tämä on suuri salaisuus. Se on salaisuus, joka tuntijalleen tuottaa suunnattoman vallan, jollaista yhdelläkään ihmisellä ei koskaan ole ollut sitten maailman luomisen. Sydämeni ylin toive on voitu käyttää tätä salaisuutta hyvään ja vannon teille Roobert Mc Intyre, että jos luulisin sen johtavan johonkin muuhun kuin hyvään, luopuisin siitä ikiajoiksi. En käyttäisi sitä silloin omaksi hyödykseni, eikä liioin kukaan toinen ihminen kuulisi sitä huuliltani. Sen vannon kaiken pyhän nimessä".
Hänen silmänsä salamoivat kun hän puhui, ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta. Kalpeana ja väsyneenä siinä seisoessaan sähköjohtojensa ja tislauslaitteittensa keskellä oli kuitenkin jotakin majesteetillista tuossa miehessä, joka kaikesta hämmästyttävästä myötäkäymisestään huolimatta voi säilyttää siveellisen tunteensa puhtaana kullan kimmellyksestä. Heikkoluonteinen Roobert ei koskaan ennen ollut niin elävästi käsittänyt, mikä voima kuvastui noissa ohuissa, kiinteissä huulissa ja noissa vakavissa silmissä.
"Teidän käsissänne, herra Haw, se ei varmaankaan vaikuta muuta kuin hyvää", sanoi hän.
"Toivon sitä. Pyydän ja rukoilen, että se ei vaikuttaisi toisin. Olen ilmaissut teille, Roobert, mitä en olisi ilmaissut omalle veljelleni, jos minulla olisi veli ollut, ja olen tehnyt sen, koska uskon ja toivon, että te olette mies, joka tämän vallan mahdollisena perijänä ette käyttäisi sitä itsekkäisiin tarkoituksiin. Mutta nytkään en ole sanonut teille kaikkea. Olen jättänyt ilmoittamatta yhden seikan, ja sitä että saa tietää ennen kuin kuoltuani. Mutta katsokaa tätä arkkua, Roobert".
Hän vei hänet kookkaan, raudoitetun arkun luo, joka oli eräässä nurkassa, avasi sen ja otti esille pienen norsunluisen lippaan.
"Tämä", virkkoi hän, "sisältää paperin, josta olette saava selvän kaikesta, mitä vielä ette ymmärrä. Tapahtuipa minulle niin ollen mitä tahansa, aina te voitte periä minun valtani, ja jatkaa suunnitelmaini toteuttamista, seuraamalla siihen kirjoitettua ohjausta. Ja nyt", hän jatkoi, laskien lippaan takaisin arkkuun, "aijon usein pyytää apuanne, mutta luulen, etten tarvitse tehdä sitä tänään. Olen jo liian paljon käyttänyt aikaanne. Jos menette takaisin Elmdeneen, pyydän teitä sanomaan Lauralle, että tulen sinne iltapäivällä".