XII.
Eräs perhekohtaus.
Niin selkeni se suuri salaisuus ja Roobert meni kotiin aivan huumautuneena ja veren kiivaasti sykkiessä suonissaan. Herraskartanoon mennessään oli hän tuntenut vilun väristyksiä kosteassa tuulessa, katsellessaan sumun verhoomaa maisemaa. Palatessa olivat ne hänestä kaukana. Hän näki ajatuksissaan kaikki päivänpaisteisena ja häntä halutti laulaa ja tanssia kulkiessaan eteenpäin pitkin lokaista, ajettua kylätietä.
Ihmeellinen oli Raffles Haw'in osalle tullut kohtalo, mutta itse asiassa ei ollut vähäpätöisempi se, joka oli hänelle itselleen sattunut. Hän oli osallinen alkemistin salaisuudesta ja oli perivä suuremman kuin kuninkaallisen rikkauden, saava vallan, joka tavallisesti on vain yksivaltiaille omituista. Se oli todellakin kohtalo! Tuhannet kullanhohtavat näyt vastaisesta elämästä häämöittivät hänelle, ja mielikuvituksessaan näki hän jo itsensä kohotetuksi korkealle ihmiskunnan yläpuolelle tuhansien ihmisten polvistuessa hänen eteensä pyytämään apua tai kiittämään häntä hyvistä teoista.
Miten vähäpätöiseltä tuntui hänestä nyt tuo huonosti hoidettu puutarha koukeroisine pensaineen ja kummituksenmoisine jalavineen! Miten huonolta sileä tiilikivipääty viheriöine puuparvekkeineen! Se oli aina loukannut hänen taiteellista makuansa, mutta nyt oli sen rumuus vielä silmiinpistävämpi.
Myöskin yksinkertainen huone ameriikkalaisella nahalla peitettyine tuoleineen, tumma matto lattialla ja tilkutettu kamiinivaippa olivat hänestä vastenmielisiä. Ainoa kaunis, mitä siellä oli, ja mihin hänen silmänsä mielihyvällä voivat kiintyä, oli hänen sisarensa, istuessaan siinä taapäin nojautuneena tuolissaan tulen edessä, kalpeat kauniit kasvot jyrkästi piirtyen tummaa taustaa vastaan.
"Tiedätkö, Roobert", sanoi hän katsahtaen veljeen pitkien, mustien silmäripsiensä alta, "isä tulee sietämättömäksi. Minun on täytynyt puhua hänelle vakavasti ja selittää hänelle, että menen naimisiin itseni tähden enkä hänen tähtensä".
"Missä on hän?"
"Sitä en tiedä. Epäilemättä 'Kolmessa kyyhkysessä'. Siellä hän nyt viettää enimmän aikansa. Hän syöksi tiehensä aivan raivoissaan ja puhui paljon tyhmyyksiä avioliittosopimuksesta ja kuulutusten kieltämisestä j.n.e. Hänen mielestään avioliittosopimus tuntuu olevan sopimus, joka on tehtävä morsiamen isän hyödyksi. Kun hän edes rauhoittuisi, että nähtäisiin, mitä voitaisiin tehdä hänen hyväkseen".
"Luulen, Laura", sanoi Roobert totisena, "että meidän täytyy pitää silmällä häntä. Olen viime aikoina huomannut hänen suuresti muuttuneen. En usko, että hänen laitansa olisi aivan oikein. Pitää kysyä neuvoa lääkäreiltä. Mutta minä olen ollut herraskartanossa nyt aamulla".
"Oletko? Oletko nähnyt Raffleksen? Lähettikö hän jonkin sanan minulle?"
"Hän sanoi tulevansa tänne lopetettuansa työnsä".
"Mutta kuinka on laitasi, Roobert", huudahti Laura, naisen tavallisella nopealla, vaistomaisella käsityksellä huomaten jotakin erikoista. "Sinä olet niin kiihtynyt, silmäsi loistavat, ja olet todella sangen hyvän näköinen. Raffles on kertonut sinulle jotain! Mitä se oli? Oh, minä tiedän. Hän on sanonut sinulle, mistä hän saa rahansa, eikö totta?"
"No jaa, kyllä. Hän on osaksi uskonut minulle sen. Toivotan sinulle onnea Laura, kaikesta sydämmestäni, sillä sinä tulet mahtavan rikkaaksi naiseksi".
"Niin omituiselta tuntuu että hän on tullut meidän luoksemme, jotka olemme niin köyhiä. Siitä saamme kiittää sinua, rakas vanha Roobert, sillä jollei hän olisi kiintynyt sinuun, ei hän milloinkaan olisi tullut Elmdeneen eikä mieltynyt siellä johonkuhun toiseen".
"Eikö mitä", vastasi Roobert istuen sisaren viereen ja ystävällisesti taputtaen hänen kättään. "Se oli kiintymys ensi näkemältä. Hän piti sinusta ennenkuin koskaan oli kuullut nimeäsi. Hän kysyi minulta sinua tavatessaan minut ensikerran".
"Mutta kerro minulle hänen rahoistaan Roobert". sanoi sisko. "Hän ei ole vielä sanonut minulle mitään ja olen niin utelias. Kuinka on hän saanut ne? Hän ei ole perinyt isältään, sen hän on sanonut minulle. Hänen isänsähän oli vain maalaislääkäri. Miten hän sai ne?"
"Olen luvannut säilyttää salaisuuden. Hän tahtoo itse sanoa sen sinulle".
"Oi, mutta sano minulle vain, arvaanko oikein. Hän on saanut ne joltakin enolta, vai kuinka? No hyvä, joltakin ystävältä sitten? Tai on hän ottanut patentin jollakin erinomaiselle keksinnölle? Tai onko hän löytänyt kultakaivoksen? Tai öljylähteen? Oi, sano minulle, Roobert!"
"Minä en todellakaan saa", huudahti veli nauraen. "Mutta minun ei ole hyvä puhua enemmän kanssasi. Olet liian ovela. Olen todellakin vastuunalainen tässä, ja sitäpaitsi täytyy minun alkaa työskennellä".
"Miten epäystävällinen olet", sanoi Laura pahoillaan. "Mutta minun täytyy laittautua valmiiksi. Matkustan Birminghamiin junassa k:lo 1.20".
"Birminghamiin?"
"Niin, minulla on sata asiaa toimitettavana. Sieltä saa kaikkea. Te miehet unohdatte aina pikku seikat Raffles toivoo, että häät vietetään noin neljäntoista päivän kuluttua. Ne pidetään luonnollisesti hiljaisesti. Mutta kuitenkin tarvitaan yhtä ja toista".
"Niin pian", sanoi Roobert ajatuksissaan. "No, ehkä on parasta siten".
"Ehdottomasti, Roobert. Eikö olisi hirveätä, jos Hector tulisi takaisin ja saisi aikaan kohtauksen? Kunhan vain ensiksi olen naimisissa, en välittäisi siitä. Miksi siitä välittäisin? Mutta Raffles tietysti ei tiedä mitään hänestä, ja se olisi kamalaa, että he kohtaisivat toisensa.
"Se täytyy estää, maksoi mitä maksoi".
"Oh, minä en kestä sitä ajatusta. Hector raukka! Mutta mitä voin tehdä? Tiedät, että se oli vain nuoruuden mieltymys. Ja kuinka voisin evätä tällaisen tarjouksen? Velvollisuuteni omaisiani kohtaan oli ottaa se vastaan, eikö totta?"
"Olit todellakin vaikeassa ristiriidassa, kovin vaikeassa", veli vastasi. "Mutta kaikki tulee kyllä hyväksi eikä ole epäilemistäkään, ettei Hectorkin vielä vastaisuudessa katsoisi asiaa samalta kannalta. Tietääkö kirkkoherra Spurling kihlauksestasi?"
"Ei! Hän oli täällä eilen ja puheli Hectorista, mutta mitenkään en saanut sitä sanotuksi. Meidät vihitään Birminghamissa erityisesti, niin ettei ole mitään syytä, miksi hänen tarvitsisi sitä tietää. Mutta nyt minun täytyy rientää, muuten, myöhästyn junasta".
Sisaren lähdettyä Roobert meni atelieeriinsa, ja valmistettuaan muutamia värejä värilaudalle hän seisoi hetken sivellin kädessä ison, tyhjän kankaan edessä.
Miten hyödyttömältä hänestä se työ nyt tuntui. Mikä oli sillä tarkoitus? Työskentelikö hän ansaitakseen rahoja? Niitähän hän voi saada pelkästään pyytämällä ja pyytämättäkin, mikäli hän saattoi oivaltaa. Oliko hänen työnsä tarkoituksena saada aikaan jotakin kaunista? Olihan hänen taiteensa kovin puutteellista. Raffles Haw oli sen sanonut, ja hän tiesi, että jos hän miten huolellisesti maalasi taulun, kenties se ei olisi hyvä, ja saattoihan hän rahalla ostaa milloin tahansa kauniita ja erinomaisia tauluja. Miksi hän sitten työskenteli? Sitä hänen oli mahdoton käsittää. Hän viskasi siveltimen pois, ja viritettyään piippunsa lähti takaisin alas rappusia.
Hänen isänsä seisoi tulen edessä, surkealla tuulella, sen näki selvään punaisista kasvoista ja rypistetystä otsasta.
"No, Roobert", hän alkoi, "varmaankin olet tavallisuuden mukaan viettänyt aamusi miettien salahankkeita isääsi vastaan?"
"Mitä tarkoitat, isä?"
"Tarkoitan sitä, mitä sanon. Mitä ovat ne muuta, kuin salahankkeita, kun kolme henkilöä — sinä, Laura ja Raffles Haw — tissuttelee ja tassuttelee ja sopii kohtaamisista sanomatta minulle sanaakaan? Mitäpä minä tietäisin teidän aikeistanne?"
"En voi ilmaista salaisuuksia, jotka eivät ole omiani, isä".
"Mutta yhtä kaikki tahdon minäkin nyt sanoa sanan puolestani. Salaisuuksia tai ei, sinä saat nähdä, että Lauralla on isä, joka ei anna sysätä itseään syrjään. Olkoon, että olen kokenut menestystä ja vastoinkäymistä maailmassa, minä en kuitenkaan ole vajonnut niin syvälle, että olisin nolla omassa kodissani. Mitä tulee minun osakseni tässä kauniissa naimiskaupassa?"
"Mitäkö tulee sinun osaksesi? Eikö Lauran onni ja menestys ole sinulle kylliksi".
"Jos tuo mies todella rakastaisi Lauraa, osoittaisi hän hänen isälleen asianmukaista arvonantoa. Viimeksi eilen pyysin häneltä lainaa, alennuin todellakin pyytämään sitä — minä, joka olin aivan vähällä päästä pormestariksi Birminghamissa! Ja hän kielsi sen jyrkästi!"
"Oi, isä, miten saatoit antautua sellaiseen nöyryytykseen?".
"Kielsi sen jyrkästi" huudahti vanha mies vihaisesti. "Se oli hänen periaatteitaan vastaan, — onko kuultu moista hulluutta! Mutta minä olen maksava hänelle sen kaiken, saadaan nähdä, enkö sitä tee. Tiedän yhtä ja toista hänestä. Miksi kutsutaan häntä 'Kolmessa kyyhkysessä?' Vääränrahantekijäksi —juuri niin — mieheksi, joka tekee vääriä rahoja. Miksi hänelle muuten saapuisi tänne niin paljon metallia, ja miksi röyhyäisi tuo suuri savupiippu kaiken päivää".
"Etkö voi antaa hänen olla rauhassa", vaikeroi Roobert. "Sinä et näy ajattelevan muuta kuin hänen rahojaan. Vaikka hänellä ei olisi äyriäkään, olisi hän yhtä hyvin hyväsydämminen, oivallinen ihminen".
Vanha Mc Intyre päästi helakan naurun.
"Kuinka hauska on kuulla sinun saarnaavan", hän sanoi. "Ilman äyriäkään, hui hai. Luuletko todellakin, että seisoisit varpaillasi hänen edessään, jos hän olisi köyhä? Luuletko että Laura olisi edes katsonut häneen? Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että hän ottaa hänet vain rahojen vuoksi".
Roobert päästi hämmästyksen huudahduksen. Sillä alkemisti seisoi ovella kalpeana ja äänetönnä, katsoen toisesta toiseen tutkivin silmäyksin.
"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Tarkoitukseni ei ollut kuunnella, mutta en voi auttaa sitä, että olen kuullut keskustelunne. Mitä tulee teihin, herra Mc Intyre, niin luulen teidän puhuneen vain omasta pahasta sydämmestänne. En tahdo välittää sanoistanne. Roobert on oivallinen ystäväni. Myöskin Laura pitää minusta minun itseni tähden. Te ette onnistu horjuttamaan minussa sitä uskoa. Mutta teidän kanssanne, herra Mc Intyre, minulla ei ole mitään tekemistä, ja lienee sen vuoksi parasta, että molemmat olemme siitä selvillä".
Hän kumarsi ja poistui, ennenkuin kukaan ehti sanoa sanaakaan.
"Voi, näetkö nyt", Roobert vihdoin sanoi". Mitä nyt olet tehnyt, sitä ei voi saada tekemättömäksi".
"Minä olen maksava hänelle", kirkui ukko mielettömänä, pudistellen nyrkkiään ikkunan edessä tumman pitkän, etääntyvän vartalon jälkeen.
"Odota vain, Roobert, saadaan nähdä, sopiiko vanhan isäsi kanssa leikitteleminen".