XIII.
Yöllinen seikkailu.
Sanaakaan ei sanottu Lauralle, kun hän palasi, hänen poissaollessaan sattuneesta tapauksesta. Hän oli mitä iloisimmalla tuulella ja puheli hilpeästi ostoksistaan ja puuhistaan, ihmetellen silloin tällöin, miksei Raffles Haw tullut. Vihdoin illan saavuttua, kun ei mitään kuulunut, tuli hän levottomaksi.
"Mitä on syynä, ettei hän tule", sanoi hän. "Ensikerran kihlauksemme jälkeen en ole nähnyt häntä; en ole nähnyt häntä koko päivänä".
Roobert katsoi ulos ikkunasta.
"On myrskyinen ilta ja sataa navakasti", huomautti hän. "Minä en häntä lainkaan odota".
"Hector raukka, hän tuli ennen, satoipa lunta tai vettä tai olipa kaunis ilma. Mutta hänhän oli merimies. Sellaisista hän ei välittänyt. Mutta eihän Raffles vaan liene sairas?"
"Hän voi varsin hyvin nähdessäni hänet aamulla", vastasi veli, ja huoneessa oli taas kaikki hiljaista, sade vain rapisi ikkunoita vastaan ja tuuli viuhui jalavien oksissa.
Vanha Mc Intyre oli istunut eräässä nurkassa suurimman osan päivästä pureskellen kynsiään, tuijotellen tuleen, mietiskelevä, ilkeä ilme juonteisilla kasvoillaan. Vastoin tapaansa hän ei mennyt ravintolaan, vaan lähti aikaisin levolle sanomatta sanaakaan lapsilleen.
Laura ja Roobert viipyivät vielä hetken ja istuivat jutellen kamiinin edessä. Laura kertoi tuhansista ihmeellisistä asioista, joita pantaisiin toimeen hänen tultuaan valtiattareksi herraskartanoon. Hänen puhelunsa liikkui vähemmän hyväntekeväisyydessä, kun hänen tuleva miehensä ei ollut läsnä, eikä Roobert saattanut olla huomaamatta, että ajoneuvot; puvut, vastaanotot ja ulkomaamatkat saivat osakseen kaiken sen innon, jonka hän ennen oli kuullut kohdistuvan armeliaisuuskoteihin ja yleishyödyllisiin harrastuksiin.
"Luulen harmaiden hevosten olevan kauneimpia", Laura sanoi. "Ruskeat ovat kauniit kyllä myös, mutta harmaat ovat sentään kaikkein komeimmat. Me voisimme tulla toimeen pitämällä brougham-vaunut ja neljän istuttavat kuomivaunut ja ehkä korkeat metsästysvaunut Rafflekselle. Hänen vaunuhuoneensa on täynnä, mutta hän ei käytä niitä koskaan, ja olen vakuutettu siitä, että hänen viisikymmentä hevostansa kuolisivat liikunnonpuutteesta tai lihoisivat kuin strassburgilaishanhet, jos odottaisivat hänen ajavan tahi ratsastavan niillä.
"Minä otaksun että edelleenkin tulette asumaan täällä" sanoi veli.
"Meillä pitää olla talo myöskin Lontoossa voidaksemme oleskella siellä sesongin aikana. Nyt en pidä väliä enkä huoli tehdä mitään vaatimuksia, mutta myöhemmin se on toista. Olen varma, että Raffles tekee mielikseni, kun pyydän. On kyllä sangen hyvä, että Raffles sanoo olevansa välinpitämätön kiitoksista ja kunnianosoituksista, mutta minä tahtoisin tietää, mitä maksaa olla ihmiskunnan hyväntekijä saamatta siitä rahtustakaan hyvikettä. Olen varma siitä, että jos hän panee toimeen puoltakaan siitä, mitä hän puhuu, niin tehdään hänet paariksi — Tamfieldin lordiksi, ehkä — ja silloin tulen minä luonnollisesti lady Tamfieldiksi, mitä sanotaan siitä Roobert?"
Hän niiasi syvään veljensä edessä ja hypelöi niskaansa, kuin olisi ollut syntynyt kantamaan kruunua. "Isän täytyy saada eläke", sanoi hän heti perään. "Hän saa määrätyn summan vuodessa ehdolla, että pysyy syrjässä. Mitä tulee sinuun, Bob, niin en tiedä, mitä sinun eduksesi olemme tekevä, mutta jos se on tehtävissä rahoilla, olet sinä tuleva kuninkaallisen akatemian presidentiksi".
Oli myöhä, kun he lakkasivat rakentamasta ilmalinnojaan ja vetäytyivät makuuhuoneisiinsa. Mutta Roobertin aivot olivat liikkeessä, hän ei saattanut nukkua. Päivän tapahtumat olisivat riittäneet viemään unen vankemmankin ihmisen silmistä. Ensin salaisuuden perille pääseminen aamulla, eriskummalliset asiat, joille hän oli ollut todistajana laboratoriossa ja hänelle tiedoksi uskottu tavaton keksintö.
Sitten iltapäivällä hänellä oli ollut keskustelu isänsä kera, väittely ja Raffles Hawin odottamaton ilmestyminen. Vihdoin oli haastelu sisaren kanssa kiihoittanut hänen mielikuvitustansa ja karkoittanut unen hänen silmistään.
Turhaan hän vuoteellaan kääntelehti ja vääntelehti tai käyskenteli huoneessa. Hän ei ollut vain valveilla, vaan niin tavattomasti valveilla, että hänen jokainen hermonsa oli jännityksessä ja kaikki aistimet tavattoman herkät.
Mitä hän tekisi saadakseen edes hiukan nukkua?
Hän muisti, että oli hiukan konjakkia alakerrassa, karahvissa, ja ajatteli lasin sitä, ehkä vaikuttavan rauhoittavasti.
Avattuaan huoneensa oven kuuli hän äkkiä hitaita hiiviskeleviä askeleita rappusista. Hänen oma lamppunsa oli sammutettu ja kuitenkin havaitsi hän heikon hohteen jostakin valosta, joka liikkui, ja pitkä, tumma varjo väikkyi alhaalla seinässä. Liikkumatta seisoi Roobert ja kuunteli tarkasti. Nyt kuului ääni etehisestä, ja hän kuuli heikon kitinän, kun avainta hiljaa väännettiin lukossa. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuntui kylmä ilmanveto, valo sammui ja kova paukaus ilmoitti, että ovi suljettiin ulkopuolelta.
Roobert seisoi hämmästyksissään. Ken oli tuo yökulkija? Sen täytyy olla hänen isänsä. Mutta mikä sai hänet menemään ulos kello kolme aamulla? Ja sellaisena aamuna lisäksi! Joka tuulenpuuska pieksi sadetta ikkunaan kuin murskatakseen sen. Ruudut helisivät ja puut ulkopuolella ryskyivät ja suhisivat myrskyn tempoessa niiden oksia. Mikä voi saada isän lähtemään ulos sellaisena yönä?
Nopeasti raapasi Roobert tulta ja sytytti lamppunsa. Isän huone oli hänen huoneensa vastapäätä ja ovi oli ravollaan. Hän avasi sen ja katseli ympärilleen. Huone oli tyhjä. Vuode oli koskematon. Ainoa tuoli oli ikkunan luona, ja siinä vanhus siis oli istunut lähtöönsä saakka. Ei näkynyt edes kirjaa tai sanomalehteä tai muuta, jonka kera hän olisi aikaansa kuluttanut istuessaan — ei mitään muuta kuin partaveitsen teroitushihna, joka oli ikkunalaudalla.
Aavistus käsillä olevasta onnettomuudesta täytti Roobertin sydämen. Isän yömatka merkitsi jotakin pahaa. Hän ajatteli hänen mietiskelemiään edellisenä päivänä, hänen synkeyttään, hänen katkeria uhkauksiaan. Niin, jotakin oli hullusti siinä kaikessa. Mutta kenties hän vielä ajoissa ehtisi estämään sen. Ei hyödyttänyt tehdä Lauraa levottomaksi. Hän ei kuitenkaan voisi tehdä mitään asiassa.
Roobert pukeusi kiireesti, heitti päällystakin hartioilleen, sieppasi lakkinsa ja keppinsä rientäen isänsä jälkeen.
Kyläkadulla tuuli niin tuimasti, että hänen täytyi kääntää kylkensä eteen päästäkseen eteenpäin. Se kävi kuitenkin helpommin laatuun sittekuin hän oli päässyt ohi lehtokujan käänteen. Korkea valli ja aita suojasivat häntä toiselta puolelta. Mutta tie oli liejuinen ja satoi rankasti. Ei sieluakaan ollut liikkeessä, mutta hänen ei tarvinnut kysellä mitään, hän tiesi, mihin isä oli mennyt, yhtä varmasti kuin olisi sen nähnyt. Lehtokujan rautaportti oli raollaan, ja Roobert ponnisteli edelleen hiekoitettua kärrytietä vettätiukkuvien mäntyjen välissä.
Mikä olisi isän aikomus saavuttuaan herraskartanoon? Halusiko hän vain nuuskia siellä, tähystellä ja vakoilla, vai aikoiko hän herättää tilanomistajan väitelläkseen hänen kanssaan vääryyksistään? Vai oliko mahdollista että harvinainen yömatka johtui jostakin mustemmasta ja vielä enemmän onnettomuutta tuottavasta aikomuksesta?
Roobertin mieleen tuli äkisti teroitushihna ja hän läähätti kauhistuksesta. Mitä oli vanhuksella sen kanssa tekemistä? Hän alkoi juosta ja kiiti eteenpäin kunnes tuli herrastalon portille.
Jumalan kiitos, siellä oli kaikki hiljaista! Hän seisoi jykevän portin edessä kuunnellen tarkkaavasti. Ei kuulunut muuta kuin sade ja tuuli. Missä oli sitten isä? Jos hän olisi tahtonut päästä sisään huoneisiin, niin ei hän voinut yrittää sitä niinkään ikkunan kautta, sillä hän oli ollut läsnä Raffles Hawin selittäissä käytäntöön panemiaan varovaisuustoimenpiteitä.
Silloin tuli äkkiä uusi ajatus Roobertin päähän. Yksi ikkunoista oli jätetty suojelematta. Raffles oli ollut kylliksi varomaton sanoakseen sen. Se oli laboratorion keskimäinen ikkuna. Kun hän niin selvästi sen muisti, muisti sen luonnollisesti myöskin isä. Siinä oli vaarallinen kohta.
Ja niin pian kun hän oli kääntynyt kulmasta, havaitsi hän otaksumisensa oikeaksi. Laboratoriossa paloi sähkölamppu, ja kolmen suuren ikkunan hopeamaiset neliöt loistivat kirkkaasti pimeässä. Keskimäinen oli auki, ja juuri kun hän katsoi sinne, näki hän mustan, apinamaisen vartalon hyppäävän ikkunalaudalta ja katoavan huoneesen. Ainoastaan silmänräpäyksen ajan näkyivät tumman muodon ääriviivat toisella puolella olevaa kirkasta valoa vastaan, mutta se riitti Roobert'ille ilmaisemaan, että se oli hänen isänsä.
Varpaillaan hän hiipi avoimen ikkunan luo ja kurkisti sisään. Omituinen näky kohtasi hänen silmiään.
Lasipöydällä huoneessa oli ehkä puolitusinaa edellisenä iltana valmistettuja suuria kultaharkkoja, joita ei vielä oltu ehditty korjata varastohuoneeseen. Vanhus oli heittäytynyt niiden päälle, kuin mies, joka anastaa itselleen täysin oikeutetun omaisuutensa.
Hän oli poikittain pöydällä syleillen kultaharkkoja, painaen poskiaan niitä vasten, muristen ja myhäillen itsekseen. Kirkkaassa, tyynessä valaistuksessa, jättiläismäisten vauhtipyörien ja eriskummallisten koneiden keskellä näytti tuo pieni, tumma olento, joka kiinteästi takertui harkkoihin, sekä surkuteltavalta että kamalalta.
Ainakin viisi minuuttia seisoi Roobert pimeässä ja sateessa, ja katseli eriskummallista näkyä, isän koko aikana tuskin muuta liikahtaissa kuin vielä lähemmältä syleilläkseen kultaa ja taputellakseen sitä käsillään.
Roobert ei vielä tiennyt, mitä hänen piti tehdä, kun hänen silmänsä suuntausivat pääkuvasta johonkin muuhun, joka sai hänet heikosti hämmästyksestä huudahtamaan; tuulen ulvonnassa ei se toki mihinkään kuulunut.
Raffles Haw seisoi huoneen yhdessä nurkassa. Mistä hän oli tullut, sitä Roobert ei voinut sanoa, mutta hän oli varma, ettei hän ollut siellä hänen ensin katsoessaan sisään. Haw seisoi hiljaa puettuna pitkään tummaan aamunuttuun, kädet ristissä rinnalla ja katkera hymyily kalpeilla kasvoillaan. Vanha Mc Intyre lienee huomannut hänet samassa silmänräpäyksessä, sillä hän päästi kirouksen ja takertui vielä takkelammin aarteeseensa, viistoillen talon herraa vilkuin, pahanilkisin silmäyksin.
"Onko todellakin tultu näin pitkälle", Haw vihdoin sanoi astuen askeleen eteenpäin. "Onko herra Mc Intyre todellakin vajonnut niin syvälle, että tavallisen murtovarkaan tapaan hiipii huoneeseeni keskellä yötä. Te tiesitte, että tuo ikkuna oli vaaraton. Muistan sanoneeni sen. Mutta en sanonut teille, mitä muita keinoja minulla oli, saadakseni tiedon jonkun voron tunkeutuessa tänne. Mutta että te saatoitta tulla, te!"
Vanha asetehtailija ei koettanutkaan puolustautua, vaan murisi käheästi joitakuita sanoja pidellen yhä kiinni aarteestaan.
"Rakastan tytärtänne", sanoi Raffles Haw, "ja hänen tähtensä olen antamatta teitä ilmi. Teidän halveksittava ja alhainen salaisuutenne on varmasti pysyvä vain minun tietonani, yksikään korva ei ole kuuleva tämän yön tapahtumasta. En tahdo, kuten voisin, herättää väkeäni ja käskeä hakemaan poliisia. Mutta teidän on jätettävä huoneeni sanaakaan sanomatta. Minulla ei ole teille muuta sanomista. Menkää, kuten olette tullut!"
Hän astui taas askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä ikäänkuin temmatakseen vanhan miehen pois kultaharkoilta. Tämä pisti kätensä povitaskuunsa ja heittäytyi kimeästi, mielettömästi kirkaisten alkemistin kimppuun. Niin äkkiarvaamatta ja kiivaasti kävi se, että Haw ei ehtinyt olla varuillaan. Laiha käsi tarttui hänen kurkkuunsa, ja partaveitsen terä välähti ilmassa.
Iskiessä ase onneksi osui erääseen huonetta risteilevistä monista metallilangoista ja lentäen vanhan miehen kädestä putosi se kilahtaen kivilattialle.
Mutta aseetonnakin oli hän vielä vaarallinen. Hirmuisella, äärettömällä tarmolla töytäsi hän tilanomistajan taapäin, ja tultuaan erään penkin lähelle kaatuivat he molemmat sen ylitse, Mc Intyre päällimmäiseksi. Toisella kädellään piti hän yhä alkemistiä kurkusta, ja tämän olisi käynyt pahoin, jollei Roobert olisi kiivennyt sisään ikkunasta ja raastanut isäänsä irti hänestä.
Haw'in avulla sai hän pidellyksi ukon ja sidotuksi pitkän kaulahuivin hänen käsiensä ympärille.
Vanhus oli hirveä nähdä, sillä hänen kasvonsa värähtelivät suonenvedon tapaisesti, silmät olivat pullistuneet päästä ja huulet valuivat vaahtoa.
Haw nojasi läähättäen pöytään pitäen kättään kylkeään vastaan.
"Te täällä, Roobert", huohotti hän. "Eikö se ole hirveätä? Kuinka tulitte te tänne?
"Seurasin hänen jäljessään. Kuulin hänen lähtevän ulos".
"Hän aikoi varastaa minulta ja olisi murhannut minut. Mutta hän on varmaan hullu, ihan hullu?"
Siitä ei tarvinnut epäillä. Ukko, joka oli noussut istuvaan asentoon, purskahti äkkiä käheään, kaikuvaan nauruun heilutellen ruumistaan edestakaisin ja katsellen ylös kiiluvin, pahansuovin silmin. Molemmat ymmärsivät selvästi, että hänen järkensä, joka oli heikontunut saman ajatuksen alituisesta hautomisesta, nyt vihdoin oli aivan löyhtynyt. Hänen kolkko, aiheeton iloisuutensa oli melkein kamalampaa, kuin äskeinen raivonsa.
"Miten menettelemme hänen kanssaan?" kysyi Haw. "Emme voi viedä häntä
Elmdeneen, se olisi liian kova isku Lauralle".
"Me voimme kääntyä lääkärin puoleen heti päivän valjettua. Emmekö saattaisi säilyttää häntä täällä siihen asti? Jos veisimme hänet kotiin, kohtaisi ehkä joku meidät tiellä, ja silloin syntyisi häväistysjuttu".
"Nyt tiedän. Me viemme hänet yhteen verhotuista holveista, jossa hän ei kykene vahingoittamaan itseään eikä muita. Tarttukaa toisesta kädestä, minä otan toisesta".
Puoliksi taluttaen, puoliksi laahaten onnistui heidän viedä vanha tehtailija pois hänen onnettomuutensa näyttämöltä ja sijoittaa hänet jälellä olevaksi osaksi yötä varmaan paikkaan.
Kello viisi aamulla lähti Roobert keveillä ajopeleillä matkaan neuvotellakseen lääkärin kera asiasta, ja Raffles Haw käyskeli sill'aikaa edestakaisin palatsimaisessa talossaan huolestuneen näköisenä ja raskain sydämin.