XIV.
Turmio leviää.
Laura tuskin piti isänsä poisviemistä suurenakaan onnettomuutena. Hän ei saanut tietää mitään siitä, mitä yöllä oli tapahtunut. Roobert vain ilmoitti hänelle aamiaispöydässä lääkärin neuvon mukaan pitävänsä parhaana, että hänet joksikin ajaksi asetettaisiin vartioitavaksi. Lauralle se tieto ei ollut odottamaton, sillä hän oli itse usein valittanut vanhuksen yhä lisääntyviä päähänpistoja. Ainakaan ei hänen ruokahalunsa aamiaispöydässä siitä kärsinyt mitä kahviin ja kananmuniin tuli, tai estänyt häntä puhelemasta edessäolevista haistaan.
Mutta toisin oli Raffles Haw'in laita. Tapaus koski häneen syvästi. Hän oli usein peljännyt rahojensa vaikuttavan turmiollisesti, ja nyt ne olivat hänen omien silmiensä edessä olleet syynä rikokseen ja mielenvikaisuuteen. Turhaan koetti hän tukahuttaa tunteitaan ja saada itseänsä siihen käsitykseen, että vanhan Mc Intyren kohtaus oli jotakin, jolla oli syynsä itsessään, mutta ei yhteyttä hänen ja hänen rikkautensa kanssa.
Hän muisti, millainen mies oli ollut, kun hän hänet ensin tuli tuntemaan, riidanhaluinen, itsepäinen, mutta ilman varsinaisia paheita. Hän ajatteli hänessä viikko viikolta tapahtunutta muutosta, hänen ahnasta silmäystään, pahansuopaa käytöstapaansa, hänen eleitään ja salaviittauksiaan, jotka ainoastaan päivää ennen olivat päättyneet nimenomaiseen pyyntöön saada rahoja. Oli liian ilminähtävää, että hänessä oli tapahtunut asteettainen kehitys, joka johti suoraan kauhistavaan kohtaukseen laboratoriossa. Hänen rahansa olivat tuottaneet kirousta, missä hän oli luullut niiden tuottavan siunausta.
Mr Spurling, pappi, tuli hänen luokseen aamiaisen jälkeen, kuultuaan huhuja onnettomasta tapahtumasta. Haw'ille teki hyvää keskustella hänen kanssaan, sillä vanhan papin iloinen, tyyni käytöstapa vaikutti edullisesti hänen omaan synkeään ja mietiskelevään mielialaansa.
"Ai, ai", virkkoi pappi, "se oli pahoin, sangen pahoin! Mielenvikainen, sanotte, ja luultavasti parantumaton. Oi voi, huomasin kyllä hänen muuttuneen viimeisinä viikkoina. Näytti kuin olisi hänellä ollut jotain huolta. Ja kuinka on Roobert Mc Intyren laita?
"Hän voi hyvin. Hän oli täällä aamulla ukon saadessa kohtauksen".
"Haa! Nuorimies on muuttunut. Minä näen, että hänessä on tapahtunut muutos. Anteeksi, herra Haw, jos sanon muutamia vakaita sanoja antaakseni teille neuvon. Huolimatta siitä, että olen hengellinen, olen kyllä vanha ollakseni teidän isänne. Te olette sangen rikas mies, ja te käytätte rikkauttanne jalosti — niin, sir, jalosti. Luulen ettei yksi tuhannesta tekisi, kuten te teette. Mutta eikö teistä toisinaan tunnu siltä kuin rahanne vaikuttaisivat turmelevasti ympäristöönne?"
"Olen todellakin välisti sitä peljännyt".
"Älkäämme puhuko ukko Mc Intyrestä. Tuskin kenties on oikein mainita häntä tämän yhteydessä. Mutta tässä on meillä Roobert. Hän tapasi olla niin kiintynyt taiteeseensa, hän oli niin innostunut tauluihinsa. Milloin tapasikaan hänet, koskivat hänen ensimmäiset sanansa aina hänen aiheitaan tai viimeisessä maalauksessa saavuttamaansa edistystä. Hän oli kunnianhimoinen, ahkera ja itseensä luottava. Nyt ei hän tee suorastaan mitään. Tiedän varmasti, että on kaksi kuukautta siitä, kun hänellä viimeksi oli sivellin kädessään. Hän on työteliäästä nuoresta miehestä muuttunut tyhjäntoimittajaksi ja vieläkin pahemmin, loiseksi, pelkään minä. Suokaa anteeksi, että puhun niin suoraan".
Raffles Haw ei virkkanut sanaakaan, mutta levitti käsiänsä kuin tuskassa.
"Ja sitten voin mainita yhtä ja toista kyläläisistä", jatkoi hengenmies. "Teidän hyväntekeväisyytenne siinä suhteessa on ollut ehkä hiukan liiallista. He tuntuvat tulleen haluttomammiksi töihinsä ja luottavat vähemmän itseensä. Esimerkiksi nyt vanha Blatton. Tuuli vei tässä eräänä päivänä katon hänen läävästään. Hän on ollut aina tarmokas ja neuvokas mies. Kolmisen kuukautta takaperin hän olisi ottanut tikapuut ja parissa päivässä laittanut katon kuntoon. Mutta nyt istui hän tyynesti alas ja hykersi käsiään ja kirjoitti kirjeen asiasta, koska hän tiesi, että te saisitte kuulla siitä ja teettäisitte kaikki ehommaksi entistään. Ja entäs Ellary-ukko! No, hän nyt tosin on aina ollut köyhä, mutta hän oli ainakin siksi työtelijäs, ettei pahimpaan hätään joutunut. Mutta nyt, ei rahtuakaan ukko puuhaa, vaan savuttelee piippuaan ja juoruaa aamusta iltaan. Ja pahinta on, ettei se vahingoita ainoastaan avunsaajia, vaan vaikuttaa turmiollisesti myös niihin, jotka eivät ole mitään saaneet. He ovat väsyneitä ja happamia, ikäänkuin toiset olisivat saaneet jotakin, johon heillä olisi yhtä hyvä oikeus. Se on todellakin mennyt niin pitkälle, että olen katsonut velvollisuudekseni puhua siitä. Minä puolestani olen saanut tässä uusia kokemuksia. Usein on minun täytynyt moittia seurakuntalaisiani hyväntekeväisyyden puutteesta, mutta kuka olisi luullut olevan tavattavissa jonkun, joka on liiaksi armelias. Se on jalo vika".
"Kiitän sydämmestäni teitä siitä, mitä olette puhunut", vastasi Raffles puristaen kunnianarvoisan papin kättä. "Minä olen uudestaan tarkoin punnitseva menettelytapaani siinä suhteessa".
Hänen kasvonsa pysyivät kylminä ja liikkumattomina, kunnes vieras oli mennyt, mutta sitten meni hän erityiseen huoneeseensa, ja heittäytyen vuoteelle puhkesi nyyhkytyksiin ja peitti kasvonsa tyynyihin. Kaikista Englannin asukkaista oli rikkain sinä päivänä onnettomin.
Millä tavalla voisi hän käyttää hyvin suunnatonta valtaansa? Jokainen hänen yrittämänsä hyvätyö muuttui kiroukseksi. Hänen tarkoituksensa olivat niin hyvät, mutta tulokset niin turmiolliset. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut jonkin tarttuvan ruton myrkyttämä, joka saastutti jokaisen, ken vain tuli hänen vaikutuspiiriinsä. Hänen hyvää tarkoittavat ja huolellisesti mietityt armeliaisuusharrastuksensa olivat pilanneet koko maalaisväestön. Ja kun niin näkyi käyvän pienessä mitassa, mitan saattoi hän tietää, olisiko parempaa seuraava hänen aikomistaan suurista suunnitelmista? Jos ei hänen käynyt maksaa muutamien yksinkertaisten talonpoikain velkoja rikkomatta kaiken pohjana olevia, tärkeitä syitten ja seurausten lakeja, mitä hyvää oli hänellä silloin odotettavissa täyttäessään kokonaisten kansakuntien aarreaitat tai käydessään käsiksi kaupan ja liikkeen monimutkaisiin suhteisiin tai näytellessään kaitselmusta suurten kansanpaljouksien edessä?
Hän värisi kauhusta mielikuvituksessaan nähdessään, kuinka suunnattoman vaikeita probleemeja hänellä oli edessään, probleemeja, joitten ratkaisussa tapahtuvaa virhettä oli mahdoton korjata kaikilla hänen rahoillaan. Kaitselmuksen tie oli suora ja oikea tie. Ja sentään aikoi hän, puolisokea olento, tarttua asioiden järjestykseen koettaakseen muuttaa ja parantaa niitä. Olisiko hän osoittautuva hyväntekijäksi? Eikö häntä pikemmin täytyisi sanoa pahimmaksi turmion tuottajaksi, jota maa oli päällänsä kantanut?
Mutta pian hän taas tuli rauhallisemmaksi, nousi ylös ja pesi kasvonsa sekä polttavan otsansa.
Kun kaikki kävi ympäri, niin eikö kuitenkin ollut olemassa yksi ala, jossa rahoja voitiin käyttää hyödyllisesti? Eihän hän tahtonut muuttaa luonnon teitä, vaan paljoa enemmän ihmisten teitä. Kaitselmuspa ei ollut määrännyt, että ihmiset eläisivät puolinälissään ja ahdettuina kolkkoihin luoliin. Sehän johtui vain keinotekoisista elämänehdoista ja oli kaiketi keinotekoisesti korjattavissakin. Mikseivät hänen aikeensa yhtä hyvin menestyisi ja tekisi maailmaa paremmaksi hänen keksintönsä kautta?
Eikä toki sekään ollut totta, että hän olisi vaikuttanut turmelevasti kaikkiin, joiden kera oli tullut tekemisiin. Esimerkiksi Lauraan: kuka tunsi hänet paremmin, kuin Laura, ja hänpä oli kuitenkin aina niin hyvä, niin rakastettava, niin rehellinen. Laura ainakaan ei ollut menettänyt sillä, että oli oppinut hänet tuntemaan. Ja hän menisi heti tervehtimään häntä. Miten rauhoittavaa olisi kuulla hänen ääntänsä, kuulla hänen sanovan muutamia osaaottavia sanoja sinä elämän synkeimpänä hetkenä.
Myrsky oli tyyntynyt, lauha tuuli puhalsi, lähestyvä kevät tuntui ilmassa. Hän hengitti sisäänsä havupuitten hyvänhajuista tuoksua käydessään alas kiertelevää ajotietä; vähitellen loiveni hänen edessään avara lakeus, täynnä talonpoikaistaloja ja pieniä, punaisia tupia; aamuauringon vinot säteet lankesivat harmaille katoille ja kimalteleville ikkunoille. Hänen sydämensä kutistui ajatellessaan kaikkia noita ihmisiä, heidän monellaisia huoliaan, pieniä, vähäpätöisiä surujaan, pyrkimyksiään ja toiveitaan, heidän henkeä kuolettavia murehtimisiaan. Miten voisi hän auttaa heitä? Kuinka menettelisi hän nostaakseen kuorman heidän hartioiltaan, estämättä kumminkaan heitä heidän elämäntarkoituksessaan? Sillä yhä selvemmin hän tajusi, että kaikki jalostuminen tapahtuu surujen kautta, ja että se elämä, joka ei jalosta, on elämää ilman päämäärää.
Laura oli yksinään arkihuoneessa Elmdenessä, sillä Roobert oli lähtenyt saamaan lisää ohjeita isään nähden.
Sulhasen astuessa sisään hypähti hän ylös ja riensi häntä vastaan siroin, lapsellisin liikkein.
"Oi, Raffles", huudahti hän, "tiesin että tulit. Eikö ole hirveästi isän laita?
"Älä ole suruissasi, rakkahin", vastasi lempeästi Raffles. "Ehkei kuitenkaan ole aivan pahoin laita".
"Mutta kaikki on tapahtunut ennen kuin minä heräsin, minä en tiennyt lainkaan mitään, ennen kuin aamiaisaikana. He varmaankin lähtivät sinun luoksesi tavattoman varhain".
"Jaa, se oli todella hyvin varhain".
"Mikä sinun on, Raffles", huudahti Laura katsoen häntä ylös kasvoihin.
"Sinä näytät niin surulliselta ja väsyneeltä".
"Olen ollut vähän huonolla tuulella. Asia on sellainen, Laura, että minulla on tänä aamuna ollut pitkä keskustelu mr Spurlingin kera".
Tyttö pelästyi ja kalpeni aina huulia myöten. Pitkä keskustelu mr Spurlingin kera! Merkitsikö se, että Raffles Haw oli saanut tietää hänen salaisuutensa?
"No, entä sitten", huokasi hän.
"Hän ilmoitti minulle, että hyvät työni ovat aikaansaaneet enemmän pahaa kuin hyvää, ja että minulla itse asiassa on ollut huono vaikutus jokaiseen, joka on joutunut kosketuksiin kanssani. Hän sanoi sen mitä hienoimmalla tavalla, mutta ajatus oli se joka tapauksessa".
"Oh, siinäkö kaikki", virkkoi Laura helpotuksesta huoaten. "Älä mitenkään välitä siitä, mitä mr Spurling sanoo. Nepä vasta ovat tyhmyyksiä. Kaikki tietävät, että on tusinoittain henkilöitä kaikkialla paikkakunnalla, jotka olisivat joutuneet tukalaan tilaan ja tulleet ajetuiksi taloistaan ja tiloiltaan, jos sinä et olisi auttanut heitä. Kuinka olisi heille ollut haittaa yhteydestä sinun kanssasi? Minä ihan ihmettelen, että mr Spurling voi loruilla moisia typeryyksiä!"
"Miten edistyy Roobertin maalaus?"
"Oh, hän laiskottelee hiukan tilapäisesti. Hän ei ole kajonnut siihen pitkään aikaan; mutta miksi tiedustelet sitä? Nyt sinulla on taas tuo ryppy otsallasi. Pois se, sir!"
Hän silitti kurtun pois pienellä valkoisella kädellään.
"Hyvä, missään tapauksessa en usko, että ihan kaikki olisivat tulleet huonommiksi", sanoi Haw katsoen alas Lauraan, "yksi ainakin löytyy, joka on tahraton, yksi, joka on hyvä, puhdas ja rehellinen, ja joka rakastaisi minua yhtä paljon, vaikka olisin köyhä mies ja työskentelisin ansaitakseni jokapäiväisen leipäni. Tekisithän sinä sen, Laura, vai kuinka?
"Sinä hupsu poika! Tietysti sen tekisin".
"Miten omituista kuitenkin, että niin on. Että sinä, ainoa nainen, jota koskaan olen rakastanut, olisit se ainoa, jossa minäkin olisin herättänyt rakkauden, vapaan voitonhimosta ja omanvoitonpyynnöstä. Minä uskon että kaitselmus hyvin yksinkertaisesti on lähettänyt sinut minulle palauttaakseen uskoni ihmisyyteen. Miten maailma sentään olisi kolkko ilman naisen rakkautta. Kun aamulla kaikki ympärilläni oli synkkää, silloin, Laura, käännyin sinun ja sinun rakkautesi puoleen niinkuin ainoaan maailmassa, johon saatoin luottaa. Kaikki muu tuntui minusta haihtuvalta, epävarmalta, toisen tai toisen halvan tarkoitusperän vaikuttamalta. Sinuun, ainoastaan sinuun minä saatoin luottaa".
"Ja minä sinuun, rakas Raffles! En koskaan ollut tietänyt, mitä rakkaus on, ennenkuin opin tuntemaan sinut".
Hän astui askeleen häntä kohden ojennetuin käsin, ja lempi loisti hänen joka piirteestään, kun Raffles äkkiä näki värin katoavan hänen kasvoiltaan ja tavattoman kauhun kuvastuvan hänen silmistään. Sillä Lauran kalpeat, jäykistyvät kasvot olivat avoimeen oveen päin, hänen itsensä vastapäätä seisten, voimatta tietää, mikä häntä pelotti.
"Hector", voihkasi hän kuivin huulin.
Nopeita askeleita kuului eteisestä, ja sorea, ahavoitunut nuori mies tuli rientäen huoneeseen ja kohotti tytön käsivarsilleen kuin höyhenen.
"Rakastettu", sanoi hän, "minä tiesin odottamatta hämmästyttäväni sinua. Tulin yöjunassa suoraan Plymouthista. Ja minulla on lomaa pitkiksi ajoiksi ja aikaa niin että piisaa pitää häät. Eikö se ole hauskaa Laura!"
Hän pyöri ympäri hänen kanssaan hillittömästi iloissaan. Mutta kääntyessään ympäri näki hän äkkiä kalpean ja äänettömän vieraan, joka seisoi ovella. Hector punastui korviaan myöten ja teki kömpelön merimiehen kumarruksen, yhä edelleen pitäen Lauran kylmää, tunnotonta kättä kädessään.
"Pyydän anteeksi, sir — en huomannut teitä", sanoi hän. "Antakaa anteeksi, että käyttäydyin kuin hullu, mutta jos olisitte ollut palveluksessa, tietäisitte, mitä merkitsee päästä kurin alta laivasta ja olla vapaa mies. Neiti Mc Intyre voi sanoa teille, että olemme olleet tuttuja lapsuudesta asti, ja että menemme naimisiin — sanonko — kuukauden kuluessa, toivoakseni; ehkä jo ymmärrämme toisiamme varsin hyvin".
Raffles Haw seisoi edelleen kylmänä ja liikkumattomana. Hän oli kuin huumeessa siitä, mitä näki ja kuuli. Laura vetäysi pois Hectorista ja koetti irroittaa kättään hänen otteestaan.
"Etkö saanut kirjettäni Gibraltarissa", hän kysyi.
"Me emme käyneet Gibraltarissa. Meidät komennettiin kotiin sähköteitse Madeirasta. Herrat amiraalikunnassa eivät koskaan itsekään tiedä, mitä tahtovat. Mutta mitä välittäisin kirjeestäsi Laura, kun voin nähdä sinut ja puhua kanssasi? Sinä et ole esitellyt minua ystävällesi tässä".
"Sananen, sir", puuttui puheeseen Raffles Haw väräjävin äänin. "Ymmärränkö teidät oikein? Sallikaa minun tulla vakuutetuksi, että se ei ole erehdys. Sanotteko olevanne kihloissa ja pian menevänne naimisiin neiti Mc Intyren kanssa?"
"Niin, luonnollisesti. Olen juuri palannut neljän kuukauden risteilyltä, ja aijon mennä naimisiin, ennenkuin taas nostan ankkurin".
"Neljän kuukauden", huudahti Haw. "Niin juuri neljä kuukautta on siitä, kun saavuin tänne. Vielä viimeinen kysymys, sir. Tiesikö Roobert Mc Intyre kihlauksestanne?"
"Josko Bob tiesi siitä? Se on selvä. Minähän jätin Lauran hänen huostaansa lähtiessäni. Mutta mitä tämä kaikki on? Mikä sinun on, Laura? Miksi olet niin kalpea ja äänetön? Ja — tuhat tulimmaista! Mikä teitä vaivaa, sir? Mies on pyörtymäisillään!"
"All right", oihkasi Haw nojaten ovenpieleen.
Hän oli valkea kuin palttina ja painoi kädellään lujasti kylkeensä, kuin tuntien äkillistä kipua. Silmänräpäyksen horjui hän sinne tänne aivan tahdottomana, sitten kääntyi hän käheästi kirkaisten ja pakeni avoimesta ovesta.
"Mies raukka", virkkoi Hector ja tuijotti kummastuneena hänen jälkeensä. "Hänen näkyi olevan vaikea olla. Mutta mitä tämä kaikki tarkoittaa, Laura?"
Hänen kasvonsa synkistyivät ja huulet pusertuivat lujasti yhteen.
Laura ei ollut lausunut sanaakaan, oli seisonut vain paikoillaan ilmeettömästi katsellen eteensä. Nyt riuhtasi hän itsensä irti ja heittäytyen sohvalle kasvot tyynyjä vasten alkoi kiivaasti nyyhkyttää.
"Se merkitsee että olet saattanut minut turmioon", puhkesi hän sanomaan. "Että sinä olet turmellut — turmellut — turmellut minut! Etkö voinut jättää meitä rauhaan? Vain muutamia päiviä vielä, ja me olisimme olleet pelastetut! Ja sinä et koskaan saanut minun kirjettäni!"
"No, mitä sisälsi se kirje sitten?" kysyi nuori mies kylmästi, seisten ja katsellen häntä kädet ristissä rinnalla.
"Se olisi ilmoittanut sinulle, että minä annoin sinulle vapautesi. Minä rakastan Raffles Hawia ja olisin tullut hänen vaimokseen. Ooh, Hector, minä vihaan sinua ja olen vihaava sinua niin kauvan kuin elän, sillä sinä olet tunkeutunut minun ja sen ainoan onnen väliin, mikä milloinkaan on minua kohdannut! Jätä minut, ja toivon, ettet koskaan enää astu tämän kynnyksen yli!"
"Onko se viimeinen sanasi, Laura?
"Viimeinen, minkä sinulle milloinkaan tulen sanomaan".
"Niinpä hyvästi sitten. Olen tervehtivä isääsi, ja sitten matkustan oikopäätä Plymouthiin".
Hän odotti silmänräpäyksen, toivoen vastausta, ja poistui sitten surullisen näköisenä huoneesta.