XV.
Suurin salaisuus.
Myöhään illalla kuului kova koputus Elmdenen ovelle.
Laura oli oleskellut huoneessaan koko päivän, ja Roobert, joka oli pahalla tuulella, poltteli paraillaan piippuaan, kun hänen ajatuksensa siten tulivat kovasti ja äkkiä keskeytetyiksi. Ulkorappusilla seisoi Jones, herraskartanon vahvajäseninen pöydänkattaja, lakitta, pelästyneen näköisenä, märkänä niin että sadepisarat loistivat lampun valossa hänen sileältä, paljaalta päälaeltaan.
"Pyydän anteeksi, herra Mc Intyre, mutta olkaa hyvä ja tulkaa ylös herraskartanoon", läähätti hän. "Olemme kaikki levottomia herran vuoksi".
Roobert sieppasi hattunsa ja syöksyi tiehensä, pelästyneen pöydänkattajan juostessa hänen rinnallaan.
Se oli ollut onneton päivä, täynnä mielenliikutusta. Nuoren taiteilijan sydän oli raskas, ja hänen tajunnassaan oli aavistus jostakin tapahtuneesta onnettomuudesta.
"Mikä teidän isäntäänne vaivaa?" kysyi hän hiljentäen askeleitaan.
"Emme tiedä, sir, mutta emme saa mitään vastausta koputtaissamme laboratorion oveen. Hänen täytyy olla siellä sisällä, sillä ovi on salvattu sisäpuolelta. Se on kovasti pelästyttänyt meitä kaikkia, sir. Ja miten hän on ollut rauhaton koko päivän".
"Mitä merkitsee se?"
"Ja, sir, hän tuli kotiin aamulla, kuin olisi hän ollut järjiltään, puheli itsekseen ja silmät tuijottivat niin, että oli oikein kamalata nähdä herra raukkaa. Niin käveli hän pitkät ajat edestakaisin käytävässä, ei katsonutkaan edes ruokaan, meni vihdoin museoon ja kokosi yhteen kaikki jalokivensä ja arvoesineensä ja kantoi ne laboratorioon. Mitä sen jälkeen on tapahtunut, siitä emme tiedä, sir, mutta uuni kohisee, ja hänen suuri, paksu savutorvensa syöksee savua, kuin joku Birminghamin tehdas. Yön tultua voimme valossa nähdä, kuinka hän työskenteli ja raatoi, kuin vimmattu. Päivällistäkään ei hän syönyt, ei laisinkaan, työtä vain teki, yhä vain työtä. Nyt on kaikki hiljaista, ja muuri on kylmä, eikä savua enää tuprua, mutta me emme saa mitään vastausta, sir, ja niin me rupesimme pelkäämään ja Miller on mennyt noutamaan poliisia ja minä juoksin teitä hakemaan".
He saapuivat kartanolle, juuri kun lakeija lopetti selityksensä, ja siellä seisoi laboratorion ulko-ovella ryhmä tallirenkejä ja palvelijoita, Tamfieldista vastikään saapuneen poliisikonstaapelin pitäessä isoa, pyöreätä silmäänsä avaimenreijällä ja koettaissa katsoa sisään.
"Avain on puolikierteessä", sanoi hän. "Minä en voi muuta nähdä, kuin lampun".
"Täällä on herra Mc Intyre", huudahti puolitusinaa ääniä Roobertin lähestyessä.
"Meidän täytyy murtaa ovi, sir", sanoi konstaapeli. "Me emme saa vastausta, ja jonkin täytyy olla hullusti".
Kaksi, kolme kertaa heittäysivät he yhdistetyin voimin koko painollaan ovea vastaan, jonka lukko antoi perään ja vihdoin aukeni kovalla paukahduksella; sitten menivät kaikki porttikäytävään. Sisäovi oli raollaan ja laboratorio oli auki heidän edessään.
Keskellä oli suunnaton läjä harmaata, hienoa tomua, joka ulottui puoliväliin kattoon asti. Lähellä vieressä oli toinen paljon pienempi koko jonkinlaista loistavaa, kimmeltelevää pölyä, joka hohti kirkkaasti sähkölampun säteilevässä valossa. Yltympärillä oli oikea sekamelska rikkilyötyjä pulloja, murskattuja lasiastioita, särjettyjä työkaluja ja sikin sokin kasattuja, käyristettyjä ja mustia metallilankoja. Ja siinä keskellä hävityksen kauhistusta, tuolillaan taapäin nojallaan, kädet ristissä polvella, lepäävässä asennossa kuin onnellisesti päätetyn ankaran työn jälkeen, istui Raffles Haw, talon herra, maailman rikkain mies, kalman kalpea väri kasvoillaan.
Hän istui niin mukavasti ja luonnollisesti ja niin tyyni oli ilme hänen kasvoillaan, että kun he nostivat hänet ylös ja liikuttivat hänen kylmiä, jäykkiä jäseniänsä, eivät he ymmärtäneet hänen todella menneen pois.
Kunnioittavasti ja hiljaa kantoivat he hänet hänen huoneeseensa, sillä kaikki, jotka olivat hänen palveluksessaan, rakastivat häntä. Roobert ja poliisikonstaapeli viipyivät laboratoriossa. Nuori mies käveli ympäri kuin unissaan ja ihmetteli yleistä hävitystä, iso leveäpäinen vasara oli lattialla; sillä oli Raffles Haw nähtävästi särkenyt kaikki koneensa, ensin sähkökoneittensa avulla muutettuaan protyliksi kaiken varastossa olleen kullan.
Aarrekammiossa, joka niin oli häikäissyt Rooberttia, oli nyt ainoastaan neljä autiota seinää, kimmeltelevän tomun laboratorion lattialla puhuessa upean jalokivikokoelman kohtalosta, kokoelman, joka yksinään vastasi kuninkaallista omaisuutta. Koko koneistosta ei yksikään osa ollut jäänyt eheäksi, vieläpä lasipöytäkin oli lyöty kolmeksi kappaleeksi. Raffles Haw oli sinä päivänä todellakin suorittanut suunnattoman työn.
Äkisti tuli Roobertin mieleen raudoitetun arkun lippaaseen säilöön pantu salaisuus. Se opettaisi hänelle viimeisen, tärkeän renkaan, joka tekisi täydelliseksi hänen tietonsa kullan valmistamisessa. Oliko se vielä siellä?
Aivan vapisten hän avasi suuren arkun ja otti esiin norsunluulippaan. Se oli lukittu, mutta avain oli lukon reijässä. Hän kiersi sen ympäri ja avasi kannen. Siellä oli valkea paperiliuska, johon hänen oma nimensä oli kirjoitettu päälle. Vapisevin sormin hän kiersi auki paperin. Oliko hän Eldoradon aarteiden perillinen, vai oliko hänen kohtalonsa edelleenkin oleva köyhän taiteilijan? Liuska oli päivätty samana päivänä ja kirjoitus siinä oli seuraava:
"Hyvä Roobert! Minun salaisuuteni ei koskaan enää ole käytettävä. En voi ilmaista Teille, kuinka hartaasti kiitän taivasta siitä, etten sitä kokonaan uskonut Teille, sillä silloin olisin jättänyt käsiinne perinnön, joka olisi tuottanut kurjuutta sekä itsellenne että muille. Mitä tulee minuun, minulla tuskin on ollut onnellista hetkeä keksittyäni sen. Olisin voinut kestää, jos olisin nähnyt saavani aikaan jotakin hyvää, mutta voi! ainoa tulos kokeistani on ollut se, että olen tehnyt uutterasti työntekijöistä vetelehtijöitä, tyytyväisistä miehistä ahnaita loiseläjiä, ja pahinta kaikista todellisista, puhtaista naisista ulkokullattuja ja pettureita. Kun tämä on ollut tulos toimistani pienessä mitassa, niin en voi toivoa parempaa, jos todellakin toteuttaisin usein keskustelemamme suunnitelmat. Kaikki elämäni aikomukset ovat rauenneet tyhjiin. Käyn takaisin entiseen tiedemiehen elämääni. Siinä en saata ainakaan tehdä vahinkoa, jollen hyötyäkään tekisi.
Toivon, että kaikki kartanossa jäljellä olevat arvoesineet myödään ja tulot jaetaan kaikkien Birminghamin hyväntekeväisyyslaitosten kesken. Matkustan illalla, jos kykenen, sillä koko päivän olen tuntenut pistävää kipua kyljessäni. Rikkaus tuntuu yhtä vahingollisesti vaikuttavan terveyteen kuin mielenrauhaankin. Voikaa hyvin, Roobert, älköönkä sydämenne milloinkaan olko niin murheellinen, kuin minun tänä iltana.
Teidän Raffles Haw".
"Oliko se itsemurha, sir? Oliko se itsemurha?" huudahti poliisikonstaapeli Roobertin pistäessä paperin taskuunsa.
"Ei", vastasi tämä. "Minä luulen, että se oli särkynyt sydän!"
Ja niin herraskartanon kaikki ihmeet vedettiin verhoistaan, kuvanveistoteokset ja kulta, kirjat ja taulut, ja moni kärsivä mies ja nainen, joka ei koskaan ollut kuullut puhuttavan Raffles Hawista hänen eläissään, sai syytä siunata häntä hänen kuoltuaan.
Talon osti eräs osakeyhtiö, joka muutti sen vesiparannuslaitokseksi, ja sen harvinaisen historian tuntevat vain jotkut harvat niistä monista, jotka sieltä terveyttä tai huvitusta etsivät.
Raffles Hawin rikkauksien tuottama kirous tuntui jatkuvan yhä vielä hänen kuoltuaankin, Vanha Mc Intyre raivoaa vielä kreivikunnan hullujenhuoneessa ja kokoilee kaikellaisia vanhoja puu- ja metallipalasia, kuvitellen niitä kultaharkoiksi.
Roobert Mc Intyre on äreä, pikaluontoinen mies ja etsii alati jotakin, joka aina häneltä välttyy. Hänen taiteensa on unohtunut ja hän uhraa mitättömät tulonsa kokonaan kemiallisiin ja sähköopillisiin kokeisiin, turhaan niiden kautta koettaissaan keksiä sitä ainoata puuttuvaa rengasta. Sisar hoitaa hänen talouttaan. Hänestä on tullut hiljainen, mietiskelevä nainen; vielä on hän ylpeä ja kaunis, mutta katkera ja tyytymätön luonteeltaan. Viime aikoina on hän kuitenkin alkanut antautua hyväntekeväisyysharrastuksiin, ja on ollut niin suureksi avuksi mr Spurlingin uudelle kappalaiselle, että ollaan tietävinään tuskin kestävän houkutusta, vaan ehkä varmistavan itselleen sen avun pysyväiseksi. Niin sanoo kyläjuoru ja sellaisissa pienissä yhdyskunnissa huhu harvoin on väärässä.
Mitä Hector Spurlingiin tulee, hän edelleen on hänen majestettinsa palveluksessa ja näkyy mukautuvan isänsä viisaaseen neuvoon, ettei mieti naimisiinmenoa, ennenkun on tullut laivan komentajaksi.
Kenties hän on ainoa Raffles Hawin loihtuvoiman yhteyteen joutunut, jolla on ollut syytä siunata sitä.