ENSIMÄINEN NÄYTÖS
(Vanginkuljettaja Harrin tupa. Perällä yksi ja oikealla kaksi ikkunaa, vasemmalla, keskellä seinää on vieretysten kaksi ovea, joista peremmällä oleva vie ulos ja lähempänä oleva kamariin. Oikealla etualalla on ruokapöytä ja sen kummallakin puolella penkki. Pöydän takana, ikkunan vieressä on suuri seinäkello kaappeineen. Ikkunain välissä on astiakaappi. Sen ja etumaisen ikkunan välissä on seinässä muutamia nauloja, joista riippuu kahleita ja käsirautoja sekä oltermanninsauva. Peremmän ikkunan edessä on puinen matka-arkku. Oikeanpuolisessa nurkassa perällä on kaksikerroksinen sänky, vasemmanpuolisessa suuri takkamuuri. Perällä olevan ikkunan edessä on suljettu laatikko, "patapenkki". Vasemmalla etualalla on myös kaksikerroksinen sänky. Lattialla siellä täällä on muutamia tuoleja. Seinät ovat paperoimattomat, seinähirret melkein mustat. Ikkunat ovat pienet mutta moniruutuiset. Huoneen sisustus on maalattu tummanpunaiseksi, koristeihin on käytetty viheriätä, mustaa ja valkoista. Ikkunalaudat ovat myöskin punaiset. Verhoja ikkunoissa ei ole. Sänkyjen edessä ovat verhot, "etehittet".)
1:nen kohtaus.
Maija ja Kaisa.
MAIJA (Noin 22-vuotias, puettu sellaiseen tummansiniseen pukuun, jota heränneet käyttävät; kumminkaan ei hänellä ole huivia harteilla eikä päässä. Tukka on kahdella palmikolla. Esiintyminen on hillittyä ja nöyrää. — Korjaa kiviastioita, jotka on nähtävästi juuri pessyt, patapenkiltä kaappiin. Työ ei kumminkaan oikein suju, vaan käy vaistomaisesti. Usein seisahtaa hän oikealla olevain ikkunain eteen. Kaikesta huomaa, että hän odottaa jotain. Seisottuaan hetken etumaisen ikkunan edessä istahtaa penkille sen viereen, nojaa kädellään pöytään ja laulaa.)
Se ilta oli pimiä ja taivahalla paloi
Ne lukemattomat tähdet,
Ja enkä minä saattanut hyvästiä sanoa,
Kun viimeisen kerran lähdit. :,:
(Laulu on hyräilyä, mutta sanat kuuluvat kumminkin selvästi. Alotettuaan toistamiseen hyräillen, sanoja lausumatta, keskeyttää äkkiä kuin havahtuen.)
Taasko minä laulan maallisia lauluja ja sydän on täynnä maallisia murehia.
(Nousee ja jatkaa astiain korjaamista.)
KAISA (Noin 50-vuotias, terhakan näköinen, puettu kuluneeseen pyhäpukuun, suuri huivi, "saali", harteilla, huivi päässä, pieksut jalassa ja kädessä nyytti. — Tulee peremmästä ovesta, menee ikkunan edessä olevan matka-arkun luo ja järjestelee sinne nyyttinsä sisällön.) Terveisiä kylästä.
MAIJA. Mitä kylästä kuuluu?
KAISA. Eipä mitään erinomaista. Kylvöntekoa näkyvät alottelevan jo joka paikassa, vaikka kovin siellä vielä on kylmä. Eikö Anttia jo ole tuotu?
MAIJA. Hangan Anttiako?
KAISA. Ketäs muuta? Eihän sun ajatuksissasi ainakaan pitäisi kukaan muu
Antti olla.
MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Ei pitäisi. Eikä saisi olla tämäkään.
KAISA. Kuinka? Oma sulhanen! Eikö sitä saisi ajatella?
MAIJA. Sekin on vain maallisia murehia. Maalliset surut opettavat kyllä ihmisen ijäisyyttä ajattelemahan, mutta sen jälkeen ovat ne juurrutettavat sydämestä pois. Ja mitäpä Antista enää ajattelisi. Kruunun kihlojahan se kantaa.
KAISA. No tuossa olisi ollut jo kahdeksikin kertaa sanomista (Matkien.) Maallinen mures! Onko avioliitto maallinen? Taivahassahan se on säädetty, niinkuin vihkimäluvussa sanotahan! Vai körttiläisten avioliittoko vain on se oikea? Jotka tekevät parin vaikka hiirestä ja varpusesta, kunhan se vain muuten asioihin sopii (Lempeämmin.) Niinkö kovasti Antin juttu suhun koski, että olet ruvennut körttiläiseksi. Tyttö parka!
MAIJA. En minä nyt enää ole mikään parka.
KAISA. Ja mitäs Jussi sanoo ja isäntä, kun kuulee sen.
MAIJA. Mitäpä ne siihen —
KAISA. Eikä Anttikaan siitä mielissänsä ole. — Mitä suremista siinä oikeastansa oli? Että Antti joutuu hetkeksi linnahan? Kas nyt aina! Ei Antti ole ensimäinen eikä viimeinenkään.
MAIJA. Mutta onhan Antti nytkin jo linnassa.
KAISA. Niin. Tutkintoa odottamassa. Ja sekin on väärin. Vanhan vallesmannin aikana ei sellaisesta olisi mitään melua nostettu. Mutta tämä uusi huhtoo joka taholle ja syyttömät saavat ensiksi kärsiä (Hymähtäen.) Parahuttansa, kuulemma, lähetetty tänne järjestystä pitämään! Sellainen! — Mitähän varten se Antinkin panetti kiinni? Ei suinkaan Antti, aikatalon isäntä, karkuhun olisi lähtenyt! — Mutta Antti kai ei osannut oikein puhua herrojen kanssa ja olla nöyrä.
MAIJA. Nehän pelkäsivät, että Niemen suutari kuolisi.
KAISA. Entäs sitten! Susirahan siitä, mun mielestäni, olisi saanut Antille maksaa. Suutari! Joka on niitä pitäjän kaikkein häjyimpiä. Joka ainoassa kissanpirtissä pitää sen olla nurkkurina ja aina riitaa tekemässä. Kuinka paljon se on lampahia varastanut ja hevosia hyppyyttänyt ja kuinka paljon muuten ollut ihmisten kammona. Ja sitten on vielä kiero ja kälmi. Sen minä vain sanon, että se oli oikein, että Antti sitä vähän kupitsi.
MAIJA (Toruvasti). Kaisa!
KAISA. Niin, niin minä sanon. Ei suutarilta ja muilta häjyiltä saa olla vähääkään rauhassa, ellei pane kovaa kovaa vastahan. Ja mikä sen tietää, millä suutari Antin suututti. Eihän Antti tavallisesti ole puukko hihassa kulkenut.
MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Mutta sittenkin: "Ei sinun pidä tappaman". Kauheaa olisi, jos saattaisi lähimmäisensä valmistumattomana Jumalan etehen.
KAISA. Jokos se suutari nyt on joutunut sinne asti! Kyllähän se vielä huomenna, kun juttu on esillä, on muka kovasti sairas, että Anttia enemmän kiusattaisihin, mutta ei meidän maakunnassamme niin helposti puukosta kuolla. Eikä ainakaan niin ilkeä mies kuin suutari. Kyllä koira pian haavansa nuolee. — Eikä Antti lopuksikaan siitä paljoa saa.
MAIJA (Innostuen.) Mistäs Kaisa sen tietää?
KAISA. Lautamies oli arvellut, että sakolla Antti pääsee. Ja nehän
Antti kyllä voi maksaa.
MAIJA. Voi kyllä. Ja mullakin on äitini perintörahat varattuna sitä varten.
KAISA (Hieman katkerasti.) Niin. Hätäkös rikasten on!
MAIJA (On keskustelun aikana tuon tuostakin katsonut ikkunasta, seisahtuu nyt sen eteen, mutta vetäytyy kohta taaksepäin ja kurkistaa sieltä.)
KAISA (Huomaa tämän ja hyökkää myöskin ikkunaan.) No, siellähän sitä
Anttia tuodahan. Ja itse Koljolan isäntä on kyyditsemässä.
MAIJA (Teeskennellen välinpitämättömäksi.) Minä menen sanomahan isälle, jos ei olisi sattunut itse huomaamahan.
(Menee ulko-ovesta.)
KAISA (Istuutuu arkulle ja ottaa sukankutimen käteensä.)
2:nen kohtaus.
Kaisa, Antti, Koljola, ja Harri (Ulkoa kuuluu kahleitten
helinä. Hetken kuluttua tulevat Antti ja Koljola ulko-ovesta.
Huom.! Eivät ota lakkia päästään.)
ANTTI (Noin 25-vuotias, puettu vangin pukuun, jaloissa raudat, joita toisella kädellä kannattaa, lakki toisella korvalla. — Astuu keskilattialle.)
KOLJOLA (Noin 50-vuotias, vakavan ja hillityn näköinen, heränneitten puvussa. — Tulee Antin jäljessä.)
ANTTI (Katsahtaen ympärilleen.) Kas, Kaisa. Vanha naapuri. Päivää!
KAISA (Iloisena.) Päivää. Mitä Hangan nuorelle isännälle kuuluu?
HARRI (Noin 50-vuotias, tarmokkaan näköinen, työpuvussa. Tulee ulko-ovesta, tervehtää ensin Koljolaa sitten Anttia, kumpaakin kätellen.) Päivää!
KOLJOLA. Päivää.
ANTTI. Päivää.
HARRI (Leikkiä laskien.) No mitäs Antille Vaasan koulusta kuuluu?
ANTTI. Eipä mitään erityistä. Terveisiä vaan lähettivät kaikki toiset sieltä.
KOLJOLA (Kaivaa taskustaan paperia. — Harrille.) Täällä olisi vankipassi.
HARRI. Jaha. Mennähän tuonne kamarihin. Istu sinä Antti tuohon.
(Viittaa vasemmalla etualalla, sängyn vieressä, olevaa tuolia.)
HARRI ja KOLJOLA (Menevät kamarin ovesta.)
3:s kohtaus.
Antti ja Kaisa.
ANTTI (Istuu tuolille.) Missä talon muu väki on?
KAISA. Jussi ja Kaappo ovat kylvönteossa vainiolla, ja —
ANTTI. Tietääköhän Jussi, että minä tänä päivänä tulen.
KAISA. Siitä vika! Joka on puhunut susta joka päivä. Niin, ja Salttu on vallesmannilla päiväläisenä, ja —
ANTTI (Ivaten.) Vai oikein vallesmannilla (Halveksien.) Onko se ruvennut oikein vallesmannin apuriksi.
KAISA. Ei, eikä rupeakaan. Se on vain työssä siellä. Salttu osaa olla niin herrojen mieliksi, että ne aina tahtovat sitä töihinsä.
ANTTI. Vai osaa! Maklakoi, niin että iljettää. Mistä lie sellaisen luonnon saanutkin.
KAISA. Älä moiti Salttua. Ei Salttu liekares ja maklakka ole, mutta köyhän täytyy olla nöyrä kuin lude.
ANTTI. Mitäs joi talonsa.
KAISA (Kivahtaen.) Eihän se muille kuulu.
ANTTI (Lepyttäen.) Ei kuulukkaan. Mutta harmittaa vähän sivullistakin Kaisan tähden. Jouduitte Kaisan omasta perintötalosta pois ja nyt saatte olla täällä kotureina.
KAISA (Painaa päänsä syvemmälle kutimen päälle.)
ANTTI (Lyhyen vaitiolon jälkeen.) Mutta missä Liisa ja — Maija ovat?
KAISA. Liisa on kai lypsämässä, ja Maija lähti juuri isäntää hakemahan, taisi jäädä edustupahan.
ANTTI (Istuu tuolilla hetkisen vaiti, heilutellen kahleitaan. Laulaa ensin hyräillen, mutta innostuu toisessa värsyssä ja nousee seisaalleen.)
Tuuli se taivutti koivun latvan :,:,:,
Ja meri oli lainehissa.
Minä vain istuin ja lauleskelin :,:,:,
Heilini kamarissa.
Tuuli se taivutti koivun larvan :,:,:,
Ja nostatti lainehia.
Nyt mua viedähän linnasta linnahan :,:,:,
Kantaen kahlehia.
KAISA (On seurannut laulua innostuneena.) Oliko tuo nyt sun laulusi?
ANTTI. Ei. Eihän mun tähteni vielä kannata laulua tehdä (Istuu takaisin tuolille.) Ja eihän lauluja paljon muista tehdäkään kuin häjyistä, komeista ja puukkojunkkareista, jotka kunnioiksensa tappelevat ja häjyilevät.
KAISA. Älä sano. Parempia ne muitten laulut ovat. — Mutta sanos, eikö siellä linnassa tule laulut vähän haikeiksi, ja katumus tuppaa mielehen.
ANTTI (Hymähtäen.) Kuinka niin? Kaksi kotoahan pojalla on: linna ja lasareetti.
KAISA. Mutta oikein todella?
ANTTI. No, eihän siellä mielellänsä istu. Ei oikein tahtoisi mies joutaa sellaisehen. Meilläkin vanhukset ovat jo eläkkehellä, ja Heikki-veli on aivan poikanen. Mutta minkä sille tekee. Kun häiyt hyppivät nenän katolle, niin ne täytyy pudottaa sieltä pois.
KAISA. Mutta eihän silti tarvitsisi puukkoa ottaa.
ANTTI. Eipä tarvitsisikaan, mutta ei sitä silloin ajattele. Käsi menee puukkohon aivan itsestänsä (Hymähtäen.) Taitaa olla veren vika.
KAISA. Niin isäin perintö ja paha maan tapa.
ANTTI. Kiukkuinen luonto kai eniten vaikuttaa.
KAISA. Niin, niin. Hurja luonto ja viina — viina!
ANTTI. Kyllä sitä voi selvänäkin suuttua. En minäkään ollut mitään maistanut. Oli vain vähän asiaa suutarin tupahan ja tappelu tuli.
KAISA. Millä se sun suututti?
ANTTI (Hätkähtäen.) Onko joku siitä puhunut?
KAISA. Ei olekkaan. Ajattelin vaan, kun sinä selvin päin… (Katsoo Anttiin, mutta kun Antti ei vastaa, jatkaa.) Ja sellaisen miehen tähden sunkin piti joutua linnahan. Maija on sitä surrut kovasti.
ANTTI (Ilostuen.) Onko?
KAISA. Kovasti se on siihen koskenut. Ei Maija ole käynyt kertaakaan sen jälkehen hypyissä, ei siltä enää koskaan kuule oikein heliää nuottia.
ANTTI. Vai ei Maija enää laulele.
KAISA. Laulaahan se vielä joskus, mutta vain surullisia lauluja ja virsiä.
ANTTI. Onko siitä tullut körttiläinen?
4:s kohtaus.
Edelliset, Jussi ja Kaappo.
JUSSI (Noin 20-vuotias, kookas, rivakka, puettu vähän parempaan työpukuun. — Tulee ulkoa suoraan keskilattialle. Huomaa Antin.) No kas! Terve mieheen! Johan sinä olet tullut.
KAAPPO (Noin 30-vuotias, hintelä, yksinkertaisen näköinen, työpuvussa. — Tulee Jussin jälessä, pysähtyy perälle, uunin lähelle. Ottaa hetken kuluttua uunin päältä rikkonaisen saavin, jota rupeaa korjaamaan.)
ANTTI ja JUSSI (Tervehtivät toisiaan kädestä.) Terve! Terve!
ANTTI (Nyökäyttäen päätään Kaapolle.) Päivää.
JUSSI. Koska sinä olet tullut?
ANTTI. Johan minä olen tässä istunut vähän aikaa.
(Istuu entiselle paikalleen.)
JUSSI. Ja aivan yksin. Eikö kukaan ole vielä tullut sua katsomahan?
ANTTI. Onhan täällä ollut Kaisa.
JUSSI. Niin. Kyllähän Kaisa on rehti puhekumppani. Mutta kun tavallisiakin vankeja kuljetahan kyläkunnittain katsomassa, niin pitäisi mun mielestäni olla nyt jo tupa täynnä väkeä, kun sua tuotihin, joka herrojen "hyvyyden" tähden kahleita kannat. Missä Maijakin on? Ja oletko saanut mitään suuhusi?
ANTTI. Eihän tässä vielä —
JUSSI. Kaisa! Laittakaa te vähän ruokaa tuonne edustupahan. On kai siellä viinaakin, jotta Antti saa ruokaryypyn (Antille.) Minä, näet, en viinaa enää maista ollenkaan. Kirjoitin nimeni sellaisehen paperihin, jossa lupasin olla viinaa juomatta.
ANTTI. Mikä se sellainen paperi oli?
JUSSI. Lukkari mulle sen näytti. Siihen saivat kirjoittaa nimensä kaikki ne, jotka suostuvat raittiutehen.
ANTTI. En minäkään kovin perso viinalle ole, jottei mun tähteni yksin tarvitse — —
JUSSI. Mutta minne Maija on hävinnyt?
ANTTI. En tiedä. En minä ole vielä Maijaa nähnyt.
JUSSI. No jo nyt! Ja tyttö on surrut sua, niin että posket ovat mennehet sisällepäin pullollensa. — Kaisa! Missä Maija on?
KAISA. Tuolla se on kai edustuvassa.
JUSSI. Jaha!
(Menee ulko-ovesta.)
5:s kohtaus.
Edelliset ja Maija.
KAISA (Kaapolle.) Kuinka te näin varahin työstä pääsitte?
KAAPPO. Joutuuhan ne työt, kun Jussin kanssa matkassa ollahan. Ja tänäpäivänä se vielä kiiruhti kotia, kun tiesi Antin tulevan.
JUSSI (Tulee ulko-ovesta kantaen sylissään Maijaa, joka sätkyttelee vastaan.) Mitä siinä sätkyttelet. Mielesi kumminkin tekee.
(Laskee Maijan lattialle.)
MAIJA (Työkkää Jussia naurahtaen.) Sinä olet aina sellainen karhu.
Olisinhan minä kantamattakin tullut (Kääntyy Anttiin päin ja joutuu
hämilleen. Antaa Antille kätensä ja sanoo tuskin kuuluvasti.) Päivää
Antti.
ANTTI (Nousee. Myös hiljaa.) Päivää!
(Jää vähän hämilleen. — Istuutuu entiselle paikalleen.)
MAIJA (Menee pöydän viereen istumaan.)
JUSSI (Katsoo ihmetellen vuoroin toista, vuoroin toista.)
No mitä nyt? Ketä te ujostelette, kun tuskin päivää saatte sanotuksi. Tietäväthän kaikki sen, että (Maijalle) sinä olet ottanut Antilta kihlat (Vähän ajan kuluttua naurahtaen.) No mennähän me pois, jotta saatte rauhassa jutella. — Kaappo! Mene sinä laittamahan hevoselle silppua, Kaisa laittaa vähän ruokaa meille edustupahan. Ja minä menen — ikkunan takaa kurkistamahan. En sentään. Olkaa rauhassa.
MAIJA (Hätäytyneenä.) Kyllä minä ruokaa laitan.
(Nousee.)
JUSSI (Työntää Maijan takaisin istumaan.) Ei. Nyt sinä istut kaunihisti tuossa siihen asti, kun me olemme mennehet. Sen jälkehen saat itse valita paikkasi (Vilkaisee merkitsevästi Anttiin.) Ja nyt Kaisa! Nyt sitä mentihin.
(Ottaa Kaisaa vyötäisiltä ja pyörähyttää pari kierrosta.)
KAISA (Nauraen.) Siunatkohon, tuota poikaa!
JUSSI. Vai poikaa! Mies minä olen. — No Kaappo. Jalat alle!
(Jussi, Kaisa ja Kaappo menevät ulko-ovesta.)
6:s kohtaus. Maija ja Antti.
ANTTI (Muuttuu hetken kuluttua vihaisen näköiseksi. — Kiivaasti.)
Mitä varten sinä olet noin kummallinen.
MAIJA. Enhän minä —
ANTTI. Silloin, kun mua vietihin, et käynyt katsomassakaan; vaikka kotisi porraspäästä lähdin. Ja nyt, kun tulen takaisin, olet taas piilossa. Tuskin olisit näyttänyt nytkään itseäsi, ellei Jussi kantamalla olisi sua tuonut.
MAIJA. Minähän olin silloin tätini luona kesteissä.
ANTTI. Mutta olisit kyllä ehtinyt kotia, jos olisit tahtonut. Ja sielläkö sinä nytkin olit? (Katkerasti.) Sano vaan suorahan, kuka se parempi on.
MAIJA (Toruvasti.) Antti!
ANTTI (Lauhtuneempana.) Pelkäätkö sitten mua, vai kammottaako sua nämä? (Helähyttää kahleita. — Vaitiolo.) Ja eihän se ihme olisi, vaikka toista etsisitkin. Mikä sen tietää, kuinka kauan vallesmanni saa mua vielä kiusata.
MAIJA (Tulee Antin luo, istuu tuolille ja ottaa Anttia kädestä.) Antti kulta. Älä puhu sellaisia. Tiedäthän sinä, etten parempaa etsi. Mutta mun on ollut niin paha olla.
ANTTI. Senkö tähden et tullut mua lähtiessänikään katsomahan?
MAIJA. Niin, Antti (Hymyilee kyyneleet silmissä ja katsoo Anttiin.)
Minä en kehdannut tulla itseäni näyttämähän. Itkin silloin niin —
ANTTI (Silittäen Maijan päätä.) Tyttö raukka!
MAIJA. Minä olen ajatellut sua niin paljon. Aina, aina olet ollut mielessäni. Minä tiedän sen synniksi, että sydän on niin kiintynyt maallisihin, mutta en voi mitään. Olen kyllä koettanut taistella vastahan, mutta turhaan. Ja nyt taas, kun sinä tulit, ovat kaikki hyvät aikeheni turhia.
ANTTI. Maija kulta! Eihän siinä mitään pahaa ole. Niin minäkin teen. Minä olen aivan lapsellinen. Joka ilta ajattelen sua. Niin ja muulloinkin. Minä ajattelen kaikenlaista, kuinka minä laitan kuntohon sua varten. Kamarihin laitetahan paperit seinihin. Pöytä, sänky ja tuolit maalatahan keltaisen ja ruskean viirullisiksi. Ja koko rakennus maalatahan punaiseksi, ikkunalaudat valkoisiksi. Ja lattiat pestähän, jotta ovat hohkalla kuin viilipunkit. Ja sitten pannahan katajanhakoja lattialle ja hajuheiniä riippumahan orsille. — Kelpaahan sinne Maijan tulla. — Niin ja häät. Ne ovat niin komeat, että niistä puhutahan viidellä kirkolla. — Sellaisia minä ajattelen varsinkin iltasin. Ja sen jälkehen minä nukun ja näen kaunihia unia meistä.
MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Mutta se on synti. Ajatukset maallisesta hyvästä vain sokaisevat silmät ja tekevät vaikeammaksi nähdä katoomatonta kirkkautta.
ANTTI (Vähän hämmästyneenä.) Onko susta tullut körttiläinen?
MAIJA. Minä olen herännyt, Antti. Minä olen saanut kutsumuksen. Silloin, kun sua vietihin, tunsin, että Jumala tahtoi pelastaa mun suruttomuuden tilasta. Minä jouduin ahdistuksehen synteini tähden ja tunsin niitten suuruuden. Ne painoivat mun Herran jalkain juurehen. Ja siinä minä odotan, että tulisin mahdolliseksi käymähän ahtahasta portista sisälle.
ANTTI (Vetäytyy hämillään vähän edemmäksi.)
MAIJA (Nousee seisaalleen.) Mutta minä pelkään sua, Antti. Sinä käännät mun mieleni maallisihin (Tuskallisesti.) Ja minä rakastan sua. — Joka päivä minä rukoilen, että Jumala herättäisi sunkin. — Linnassa te kaikki tulette katkeriksi ja koviksi. Sydän muuttuu kiveksi ja mieli raa'aksi kuin petoeläimellä. Sieltä tultuanne te vihaatte kaikkea, rakkaudella ei ole sijaa sydämessänne ja te saatte ajallisen ja ijankaikkisen turmion, josta vanhurskas Jumala yksin voi teidät pelastaa (Pyytäen.) Sentähden nöyrry, nöyrry sinäkin Jumalan edessä. Tunnusta syntisi ja kadu — — —
ANTTI (Nousee seisomaan.) Minä! Katua! Minä en voi katua. Minä en kadu!
Vaikka saisin nämä viikot takaisin, tekisin sittenkin samoin.
Uudestansa iskisin ja ehkä lujemmasti.
MAIJA. Antti!
ANTTI (Hampaat suljettuina.) Häjy ihminen voi laskea hampahiensa raosta niin pahoja sanoja, että ne vaativat verta. Mun täytyi kostaa. Muuten en ansaitsisi miehen nimeä. Ja mulle nauraisi jokainen aidan veräjäkin.
MAIJA (Puoleksi itsekseen.) Kosto on minun, sanoo Herra.
ANTTI. Mutta minä tahdon itse kostaa sille, joka sanoo sun laittavan äpäriä maailmahan.
MAIJA (Horjahtaa. Tekee raivoisan liikkeen. Menee penkille istumaan.)
ANTTI (Tulee Maijan luo. — Lepytellen.) Älä nyt sitä niin pahaksesi ota. Enhän minä aikonut sitä sanoakaan. Ja väärinhän se olikin, mutta — —
MAIJA (Surumielisesti.) Ei se mitään —! — Niin lujasti on vielä sydämeni kiinni maallisissa. Niin arka olen vielä ajallisesta kunniasta. Ja minä tahdon toista taluttaa.
ANTTI. Eihän se oikeastansa sun kunniallesi käynyt, sillä ei sellainen vale kauan jaksa elää, mutta mun täytyi kostaa ihmisen ilkeys ja häjy tarkoitus.
MAIJA (Hillitysti.) Mutta se oli sittenkin väärin.
ANTTI (Istuu Maijan viereen. — Vähän katkerasti.) Ehkä körttiläisten mielestä. Mutta minä en ole körttiläinen, enkä siksi tulekaan.
MAIJA (Pyytävästi.) Antti!
ANTTI. Niin, en sunkaan tähtesi.
MAIJA. Ei, Antti. Sitä en tahdokaan.
ANTTI. Ja parempi sullekin olisi, että niistä erkanisit.
7:s kohtaus.
Edelliset, Jussi, Hangan Heikki ja Salttu.
JUSSI (Kurkistaa ulko-ovesta.) Joko saa tulla sisälle? En minä enää viitsi odottaa. Ja täällä on teidänkin Heikki odottamassa.
(Tulee.)
ANTTI. Tulkaa, tulkaa vaan. Ei täältä olisi tarvinnut pois meimäkään.
HEIKKI (Noin 20-vuotias, poikasen näköinen, puettu pyhäpukuun. — Tulee
Jussin kanssa ja tervehtää Anttia ja Maijaa.)
JUSSI (Katselee Anttia ja Maijaa.) No eikö siitä ollut mitään apua, vaikka minä koko tuvan raivasin tyhjäksi teidän tähtenne. Niinhän te istutte vakavina kuin Mattilan Herkkoo jalkapuussa.
ANTTI (Heikille.) Mitenkä siellä kotona menee?
HEIKKI. Kyllähän siellä —. Isä-ukko on hyvissä voimissa ja jaksaa isännöidä niinkuin ennenkin.
(Istuu hetken kuluttua astiakaapin luo penkille.)
JUSSI. Mikä hätä sitä on valmihissa mailmassa ja hyvässä talossa, (Merkitsevästi Maijalle ja Antille) kun ei liikaa sure. Mutta te surette vähän liikaa, (Maijalle) varsinkin sinä. Tämä asia ei kannata surra, vaikka se suututtaa (Antille.) Mutta huomennahan sinä kumminkin pääset vapahaksi, sillä ei koko oikeus voi olla pilalla.
ANTTI. Niin, saa nähdä. Mikä sen tietää, mitä koukkuja vallesmanni vielä keksii.
JUSSI (Ajatuksissaan.) Niin se vallesmanni.
MAIJA (On koettanut tekeytyä välinpitämättömän näköiseksi. Keksii tekosyyn, jonka varjolla voi poistua.) Minä menen katsomahan, eikö siellä jo mahda olla ruokaa.
(Menee ulko-ovesta.)
JUSSI (Pienen vaitiolon jälkeen Antille.) Sinä et ole sanonut, mitenkä suutari sai sun suuttumahan, mutta sen tiedän kumminkin varmasti, että hän itse itsellensä saunan lämmitti. Ja sen tietävät kaikki. Jos vaan oikeudessa kerrot suorahan asian, niin omalla päätöksellänsä lautakunta sun vapauttaa, vaikka tuomarikin olisi vallesmannin puolella.
ANTTI. En minä rupea mitään kertomahan. Saavat uskoa muuten.
HEIKKI. Mikset kerro? Mitä sinä suutarista säästät.
JUSSI. Etkö voi kertoa?
ANTTI. En tahdo.
HEIKKI. Mutta minä en ymmärrä. Suutarin tähden sinä istut linnassa, etkä sittenkään tahdo puhua. Pelkäätkö sinä häjyjä?
ANTTI (Vilkaisee Heikkiin, hymähtäen.) En.
JUSSI. Ei suutari ole edes kunnollinen häjy. Ne ovat miehiä, mutta suutari on kiero konna. Luikertelemalla se on häjyjenkin joukkohon päässyt. — Oikea häjy ei mene vallesmannilta apua pyytämähän, jos jollekin on kostamista.
AANTTI. Ei menekään. Ne kostavat itse. — Joko ne ovat teidän kylässänne käynehet?
JUSSI. Ei ole vielä tullut mitään suurempaa kyläkunnan rytinää. Ja meidän taloa häjyt näyttävät vähän karttavan.
ANTTI. Kyllä ne kostoa hautovat.
HEIKKI. Jaa siitä, kun ne saivat täällä vähän selkähänsä (Jussille.)
Teidänkö hevosia ne silloin aikoivat ottaa?
JUSSI (Heikille) Ei, kun toiskan. — (Antille) Kyllähän ne kostaa yrittävät, mutta silloin täytyy niitä taas miesvoimalla opettaa, vaikka vallesmanni pitääkin sitä epäjärjestyksenä.
ANTTI. Mitähän se vallesmanni oikein tahtoisi. Taitaa olla hullu koko mies tai aina nousuviinassa.
HEIKKI (Jussille.) Kuules, mikä se oli se kirja, josta sinä kerroit? Se viinan — viinanhimon kirja?
JUSSI (Välinpitämättömästi.) Se oli sellainen kirja, jossa puhuttihin viinan turmiollisuudesta. Ja sen mukana oli sitten paperi, johon saivat kirjottaa nimensä ne, jotka lupaavat heittää viinan kokonansa.
HHEIKKI. Mitä siinä sanottiin?
JUSSI. En minä muista aivan tarkkahan, mutta käy lukkarilta lainaamassa, niin saat lukea. — Kun tulet huomenna tänne, niin ota silloin tullessasi.
ANTTI (Hymähtäen.) Mitä uusia oppeja ne nyt taas ovat?
JUSSI. Eihän ne aivan uusia oppeja ole. Johan kirkossa on saarnattu viinaa vastahan, niin kauan kuin minä muistan.
8:s kohtaus.
Antti, Jussi, Heikki, Salttu ja Kaisa.
SALTTU (Noin 45-vuotias, kuihtuneen näköinen, työpuvussa. Tulee ulkoa jonkun verran humalaisena.) Eikö Kaisa ole kotona?
JUSSI (Hiljempää Antille ja Heikille.) Siinä on yksi hyvä, joka tarvitsisi sekä saarnat että kirjat (Saltulle.) Kyllä Kaisa kotona on. Onko ikävä?
SALTTU (Nauraa höräyttää.) Ei ole (Istuu arkulle.) Tuota, vallesmanni käski sanoa, että hän tulee tänne tänä iltana.
JUSSI (Kiivaasti.) Mitä asiaa sillä herralla tänne on?
SALTTU. En tiedä. Jostakin Antin passista se puhui.
JUSSI. Hm! (Antille) Niin kuin ei se huomennakin ehtisi nähdä sun vankipassiasi (Huutaa kamariin.) Isä! Vallesmanni kuuluu tulevan tänne tänä iltana. — Mitä? — Niin. Antin passia (Sulkee oven.)
KAISA (Tulee ulko-ovesta.) No, nyt siellä olisi haukattavaa. Huutakaa mulle, jos lampahan liha loppuu. Minä käyn sitten hakemassa.
JUSSI. Mennähän sitten. Mulla onkin niin nälkä, kuin Lahdenkylän susilla.
(Antti, Jussi ja Heikki menevät ulko-ovesta.)
9:s kohtaus.
Salttu, Kaisa ja Jussi (Ulkona.)
KAISA (Kohentelee tulta. Vilkaisee Salttuun.) Kas! Johan sinäkin olet kotona.
SALTTU (Istuu hiljaisena. Koettaa olla selvän näköinen.)
KAISA. Salttu parka! Sinä taidat olla kovin väsyksissä. Saitko vallesmannin luona edes illallista.
SALTTU (Sammaltaen.) Kyllä minä jo siellä söin.
KAISA (Kääntyy Salttuun päin. Menee lähemmäksi. — Kiukkuisesti.) Joko sinä taas! Mistä sinä nyt taas olet imenyt itsesi täytehen. Vallesmanniko sun taas päästi viinan makuhun ja sitten tillitit muualla. — Mies kuin lehmän kenkä! Ei edes harakkahan kukaan vaihtaisi! Mutta annas olla, kun viinaa saa, silloin kiskoo sitä itsehensä niinkuin taivahan kaari. Missä pullo on? Anna tänne se! Ja paikalla!
SALTTU. Eihän molla —. Räätäri-Fapee antoi pari ryyppyä.
KAISA (Ivallisesti.) Vai räätärimestari Fapian sun kanssasi kestaili. No siinä oli vakka ja kansi ja klapsahdus päälle! Mutta kyllä sulla on evästä mukanasikin. Et sinä muuten olisi kotia tullut. Anna tänne vaan.
(Koettelee Saltun povea ja taskuja.)
SALTTU (Nousee seisomaan kädet levällään, että Kaisa voisi paremmin tarkastaa.) Ei mulla ole.
KAISA (Epäilevän näköisenä.) Ei tiedä (Katselee lattialta.) Mutta tiedäkin istua kotona. Jos tottavie vielä lähdet kylälle, niin isken sun seinän rakohon, jottei saada kuin kuokalla irti.
JUSSI (Huutaa ulkona.) Kaisa! Enemmän ruokaa!
KAISA. Jaha. Minä tulen (Ottaa avaimia tantarin koukusta ja menee ulos, — Mennessään Saltulle.) Mene maata siitä, jottet ole vielä ihmisten silmissä!
10:s kohtaus.
Salttu ja Kaappo (Vilkuilee Kaisan jälkeen. Kaisan mentyä lähtee arastellen perässä, mutta kun ulkoa kuuluu kopinaa, hätkähtää ja palaa takaisin.)
KAAPPO (Tulee ulkoa.)
SALTTU. Sinäkö sieltä vain tulitkin (Menee Kaappoa vastaan, ottaa polskan askeleita ja rallattaa.) Tildildildildittan, tildildildildittan. — — (Hentelin sävel.)
KAAPPO (Iloisena.) Onko Saltulla viinaa?
SALTTU (Jatkaa rallatustaan.)
KAAPPO. Saan kai minäkin ryypyn, jos sitä kerran on.
SALTTU (Iskee silmää. — Hiljaa.) Kyllä mulla on. Käy sinä hakemassa.
Se on tuolla porstuan nurkassa, vihtakasan alla.
KAAPPO. Jaa, jaa, jottei Kaisa löytäisi.
SALTTU. Kaisa etsi jo, mutta ei löytänyt.
(Naurahtaa. Rallattaa.)
KAAPPO (Menee ulos ja palaa pullo kädessä.) Kuinkas Salttu näin viinoissa on, vaikka vallesmannin työstä tulee?
SALTTU. Kun vallesmanni itse juuri antoikin viinaa.
KAAPPO. Häh? Mitä varten?
SALTTU. He! Palkkaa vastahan tietysti ja taitaa se meinata musta apuria itsellensä, mutta silloin minä sanon kohta, jotta top nyt herra vallesmanni. Salttu ei olekaan mikään Kriivari.
SALTTU ja KAAPPO (Istuvat kumpikin tuolilleen kahden reisin. Tuolien karmit ovat vastakkain, vähän matkan päässä toisistaan.)
SALTTU. He! No ota nyt ryyppy.
KAAPPO (Juo pullon suusta.) Aahhah! Hyvääpä oli. Löi oikein vedet silmihin.
SALTTU. Sellaista se pitää ollakin, että vielä huomennakin sininen liekki nousee.
KAAPPO. No ei nyt taas — —
SALTTU. Tottakai! Oikein vallesmannin viina! Mutta ryyppää nyt!
(Rallattelee) Tildildildildittan j.n.e.
(Lyö jaloillaan tahtia.)
KAAPPO (Juo.) Jottako oikein Saltun tekisi mieli pistää polskaksi
(Laulaa.)
Henteli, heeli, heeli,
Saali, seeli, seeli,
Saali mattaskniili,
Maijan tuppiliivi,
Henteli, heeli, heeli,
Saali, seeli, seeli,
Henteli, heeli, heeli,
Karuseeli.
(Laulaa uudestaan saman.)
SALTTU (Tanssii kömpelösti, silloin tällöin horjahdellen.)
KAAPPO (Juo pullosta.) Ahhah! Tuossa on.
SALTTU (Istuu takaisin paikalleen. Juo.)
KAAPPO. Vielähän Salttu on riuska mies.
SALTTU (Pöyhkeillen.) Miksei olisi! Mies parahalla ikää ja hyvää lajia.
KAAPPO. Mutta kyllä tuo meidän Jussi taitaa olla tämän pitäjän lukko. Se paiskii täysinäistä tervatynnyriä niinkuin tahtoo. Ja äsken se tuolla pellolla otti tynnyrin ohria kumpahankin kainalohonsa ja käveli sitten niinkuin huviksensa.
SALTTU. Taitaa siitä mies tulla, mutta poikanenhan se nyt vielä on.
KAAPPO. Kuinkahan vaan kävisi Karjamaan Köystinkin, vaikka onkin "häjyjen" päämies, jos Jussin kanssa joutuisi riveeleistä yhtehen. Se Jussi on niin vikkeläkin, niinkuin kärppä.
SALTTU (Juo.) He! Ryyppää sinäkin.
KAAPPO (Juo.) Kerran me otimme hevosia haasta, ja Liinoo ei tahtonut antaa itseänsä kiinni, niin tuo Jussi peijakas juoksi Liinoon kiinmi ja hyppäsi suoraapäätä selkähän.
SALTTU. Ettäkö Liinoo oikein juoksi?
KAAPPO. Täyttä karkua se meni.
SALTTU. Mutta Liinoo onkin vaan kopukka hevosen rinnalla.
KAAPPO. Ei se mikään kopukka ole.
SALTTU (Juo.) Mikäs se on! Kun tynnyrin vyöt kyljissä näkyvät. — Mutta ei vaan olisi Jussi saanut kiinni mun suotiani, sitä tammaa. Muistatko?
KAAPPO (Juo.) En minä —
SALTTU. Niin, ethän sinä silloin ollutkaan meillä päin. Se oli sitten vasta kova menemähän. Kerran Vaasan markkinoilla aikoi poliisi ottaa mua kiinni, kun minä ajoin sillä vähän liika kovaa, mutta minä nousin seisomahan, kiljahdin hih! ja räppäsin tammaa ruoskalla reisille, ja niin sitä tultihin, jotta koivuinen aisa meni kolmesta kohden eree-poikki, joka jouhi soitti omaa nuottia ja linjaalit panivat vaan pium, paum (Juo.)
KAAPPO (Tyhmänä.) Kuinkas Salttu pääsi kulkemahan, vaikka aisa oli poikki?
SALTTU. Häh? (Kiivaasti.) Mitä se suhun kuuluu!
KAAPPO (Suhdittaen.) Ei pidä huutaa!
SALTTU (Kova-äänisesti.) Kuka mua kieltää. Minä uskallan huutaa. Ja uskallan huutoni vastata.
KAAPPO (Myös kova-äänisesti.) Kyllähän minäkin uskallan huutaa, jos se siksi tulee.
SALTTU. Älä huuda!
KAAPPO. Hiljaa!
SALTTU ja KAAPPO (Huutavat yht'aikaa.)
SALTTU. KAAPPO. Älä huuda. Sun ei Hyvät ihmiset, Minähän kannata huutaa. Pidä olen niin hiljaa kuin vaan pienemmällä leipä- hiiri. Mutta miksei sitä reikäsi. Mutta jos minä taas kannata huutaakin. tahdon, niin minä kyllä Kyllä rengin palkka voin huutaakin. Mulla ei kannattaa yhtä hyvin kuin ole isäntää, joka kykenisi itsellisen muonakin. Hiljaa, komentamahan. Ja minät taikka minäkin rupean — huudan nyt! Houu! — Houu!
KAAPPO ja SALTTU (Karjuvat ensin yksityisiä ääniä vuorotellen, tiheämmin ja tiheämmin, rupeavat sitten huutamaan yhteen ääneen ja asettuvat silloin kumpikin polvilleen tuolinsa päälle nojaten karmiin siten, että otsat ovat melkein kiinni toisissaan. — Huutavat.)
11:s kohtaus.
Edelliset ja Kaisa.
KAISA (Tulee kiireesti ulko-ovesta. Seisahtuu hämmästyneenä.) Mitä helvetillistä elämää te täällä pidätte?!
SALTTU ja KAAPPO (Lopettavat huutamisen mutta jäävät entiseen asentoon.)
KAISA (Ottaa Salttua niskasta kiinni, vie perällä olevan sängyn luo.)
Sinä sen halvattu vaarnaakeli. Laita itsesi kohta nukkumahan
(Kaapolle.) Ja sinä toinen samanlainen! Katso, etten tule ja anna
ympäri korviasi.
KAAPPO (On korjannut pullon taskuunsa ja hiipii hiljakseen ulos.)
KAISA (Saltulle.) No, eikö ole sanasta apua, vaikka tiedät, että sun pitää totella silmän iskusta. Laita itsesi nukkumahan!
SALTTU. Älä nyt. Enhän minä — Mutta kun Kaappo rupesi komeilemahan.
KAISA. Mitä sinä siitä välitit. Et sinä kumminkaan kykene ketään silmiltäsi karistelemahan.
SALTTU (Ylpeästi.) Minäkö?
KAISA. Sinä juuri. Et sinä miesten joukkohon kelpaa.
SALTTU. Mutta minä teen vielä sellaisia, jotta mainitahan.
KAISA. Niin. Suutut ja otat selkähäsi.
SALTTU. Voi herran jee! (Itkunsekaisella äänellä.) Olenko minä niin huono mies? Kyllä minä räätäri-Fapeen ainakin voitan.
KAISA (Auttaa Salttua riisumisessa.) Älä nyt siinä jullita. Minkä sille tekee, että Jumala loi sun lampahan nahasta.
SALTTU. Mutta kun sinäkin, Kaisa, niin sanot. Mitä varten sinä otit näin huonon miehen. Et sinä kumminkaan yhtään tykkää musta.
KAISA (Kuin lapselle.) No tykkään, tykkäänhän minä susta. Mene nyt vain maata.
SALTTU (Kömpii puoliksi riisuutuneena alasänkyyn.)
KAISA (Asettelee tuolit paikoilleen. Istuutuu arkulle.)
12:s kohtaus.
Harri, Koljola, Kaisa ja Salttu.
HARRI ja KOLJOLA (Tulevat kamarista.)
HARRI. Ketähän tuossa tiellä taas oli roikastamassa? Näitkö sinä,
Kaisa?
KAISA. En minä —
HARRI. Olikohan Karjamaan Köysti häjyinensä? Etteivät vaan ottanehet meidän hevosia ajettaviksensa — Missä kaikki väki on?
KAISA. Tuolla edustuvassa ne —
HARRI. Saisivat käydä katsomassa, ovatko hevoset tallissa.
KAISA (Nousee ja lähestyy Harria.) Tarkoittiko isäntä sitä huutamista?
Nehän olivat Kaappo ja Salttu, jotka täällä huusivat kuin mielettömät.
Salttu mässähtikin nukkumahan.
SALTTU (Avaa verhon, ökeltää.) En minä mässähtänyt ole. Isäntä — tuota.
KAISA (Vetää verhoa eteen.) Pysy siellä nyt.
(Hetken kuluttua katsahtaa verhon taa ja menee jälleen ulos.)
HARRI (Hymähtäen.) Nekö ne olivatkin. Ja Salttu aivan täynnä.
KOLJOLA (On katsonut moittivan näköisenä.) Niin, naapuri. Aika on paha. Jotakin tässä on tehtävä. Nuoret miehet elävät juoppoudessa ja hurjisteluissa. Parhaitten talojenkin pojat pitävät kunnianansa varastaa lampahia toisten navetoista, ottaa omin lupinsa toisten hevosia ja ajaa ne näännyksihin.
HARRI. Se on nuoruuden hurjuutta. Emmehän mekään ollehet paljon parempia.
KOLJOLA. Mutta kun tappelut ovat aivan jokapäiväisiä ja murhia sattuu kymmenkunta vuodessa, niin on kai se jo sunkin mielestäsi liikaa hurjuutta.
(Istuutuu pöydän taa.)
HARRI. Kyllähän järjestys parempi olla saisi. Mutta sitävartenhan pitäjän hallitussääntö onkin määrännyt erityiset järjestysmiehet. Ja vallesmannin asia se etusijassa on.
KOLJOLA. Mutta jos vallesmanni tällä tavalla jatkaa, niin paatuvat parhaimmatkin.
HARRI. Onko se taas jotakin —
KOLJOLA. Ei mitään erityistä. Meillä se kävi vaan seurat hajottamassa. — Ja toiskan renkipojan mänttäsi puolikuolleheksi, kun poika ei päässyt kuormalla kylliksi pian tienvierehen.
HARRI. Mutta mitä sille voi?
KOLJOLA. Minä ajattelin, että jos vallesmannille oikein selittäisi —
HARRI. — että hän kehrää omia kaulavillojansa, jos tällä tavalla jatkaa. — Minä en ainakaan sovi siihen toimehen. — Vallesmannin mielestä pitäisi talonpojan olla polvillansa herran edessä. Sentähden täytyy selittäjän olla nöyrempi mies kuin minä (Menee takan luo piippuansa sytyttämään.) Mutta mene sinä, tai lähetä teistä joku muu. Tehän osaatte olla nöyriä.
KOLJOLA. Emme mekään voi mennä. Me olemme juuri pahimpia rauhanhäiritsijöitä hänen mielestänsä.
HARRI. En tiedä sitten muuta keinoa, kuin (sytyttää piipun) odottaa. Kyllä aika ja maailma miehen masentavat. Suuremmatkin sonnit ovat täällä joutunehet ikehenalaisiksi.
KOLJOLA. Tarkoitatko, että vallesmanni —
HARRI. Niinkuin metsähän huutaa, niin sieltä kaiku vastaa. Ja näillä lakeuksilla kantaa kaiku kauas.
(Istuu entiselle paikalleen.)
KOLJOLA. Ei, ei! — Esivalta on Jumalan asettama. Se ei saa tapahtua.
Vallesmannille täytyy selittää ja saada hänet ymmärtämähän, että —
HARRI (Ylimielisesti.) Opiksi se vaan on koiralle kylmä kylpy.
KOLJOLA (Puoliksi itsekseen.) Väkivalta nousee väkivaltaa vastahan. Ihmiset kulkevat sokeina leveää tietä, ja johtajat ovat kaikista sokeimmat. Taivahan valo ei johdata meitä (Harrille.) Sinäkin, naapurini. Miksi paadutat sydämesi. Lankea maahan ristin juurehen, ennenkuin se on myöhäistä, sillä emme tiedä aikaa eikä hetkeä, koska meidän lähtemän pitää.
13:s kohtaus.
Harri, Koljola, Antti, Maija, Jussi, Heikki, Liisa ja kyläläisiä.
ANTTI, MAIJA, JUSSI, ja HEIKKI (Tulevat ulkoa ja asettuvat istumaan etunäyttämölle paitsi MAIJA, joka menee perälle talousaskareita toimittamaan.)
HARRI. Sinä tuhlaat sanoja. Minä olen kristitty, mutta en rupea körttiläiseksi. Mitä varten teihin yhtyisin? Miksei yhtähyvin Vasulaisihin, Yli-Koljoselaisihin, Renqvistiläisihin tai muihin hurmahenkisihin ja huutajihin. Kuka teistä lopulta on oikeassa?
KOLJOLA. Totuutta etsiessänsä saattavat ihmiset erehtyä, mutta etsiminenkin on jo parempi kuin suruttomuuden tila.
HARRI. Teidän joukossanne on niin paljon ulkokullatulta, tekopyhiä ja, suorahan sanoen, kieroja ihmisiä, että jos hedelmistä puu tunnetahan —
LIISA (Noin 18-vuotias, siistissä työpuvussa tulee ulkoa kantaen puisia maitoastioita ja jää perälle, jossa taloustoimia toimittaessaan keskustelee naisväen kanssa, mutta seuraa kumminkin keskusteluakin, varsinkin Jussin vuorosanoja.)
KOLJOLA. Jokaisen kyntäjän jälessä lentelee haaskalintuja etsimässä vakojen pohjasta kupunsa täytettä.
HARRI. Onhan teissä kyllä rehtiäkin väkeä. Mutta ette te sittenkään sovi yhtehen mun uskoni kanssa. — Te kuljette seuroissa ja kulutatte aikaanne viikottain. Kiirehenäkin työaikana ilmestyy joku saarnamies, ja silloin heitetähän työt odottamahan. Pellot jäävät kesannoiksi (Vähän ivallisesti.) Uskonsisaria ja -veljiä kulkee pitäjästä pitäjähän, kestiä pidetähän tuon tuostakin. Jyvähinkalot tyhjentyvät ja ruokavarat vähenevät. — Hm! Sehän on teidän asianne. Voihkikaa vain maailman pahuutta ja kurjuutta. — Mullakin on oma uskoni. Ja uskossansa kukin autuahaksi tulee. Mun evankeliumini on lyhyt ja selvä. Se kuuluu: Tämä maa on niin köyhä, että täällä täytyy jokaisen tehdä työtä. — Sen evankeliumin on nälkä tällä tasangolla opettanut.
KOLJOLA. Ei ihminen elä ainoastansa leivästä —
MAIJA (On tullut astiakaapille.) — vaan jokaisesta sanasta kuin
Jumalan suusta lähtee.
HEIKKI. Mutta kyllä sitä täytyy olla vähän muutakin yritystä kuin ruumiillinen työ. Lukemahan pitäisi kaikkien oppia ja kirjoittamahan ja kaikkien olisi suostuttava raittiutehen.
LIISA (Tulee Maijan luo.) Joko illallinen pannahan pöytähän?
MAIJA. Me söimmekin jo muut paitse isä. Ja Kaappo ei näy olevan kotonakaan.
KOLJOLA (Heikille.) Raittius on sitä renqvistiläistä omahyväisyyttä.
Ei siitä yksistänsä siunausta tule.
HEIKKI. Paljon parempaa olisi vaan elämä täälläkin, jos viinaa lakattaisihin juomasta. Ja vähemmän häjytkin silloin riehuisivat.
JUSSI. Häjyt ja muut hurjapäät pitävät itseänsä myöskin muita parempina. Jokainen heistä koettaa hankkia itsellensä mainetta. Ja muuta keinoa eivät löydä kuin riehumisen (Nousee.) Kaikki ihmiset pyrkivät parempahan. Mutta kaikki kulkevat vielä syrjäpolkuja. Sitä tietä, joka yhdistää polut, ei vielä ole löydetty. Täytyy tulla voimakkaampi herätys, joka antaa täyden selvyyden. Minä en tiedä, mikä se herätys on. Mutta sitä tarvitahan, ja se tulee.
(Menee peremmälle.)
HEIKKI. Mitä sinä puhut? En minä ymmärrä. — Mitä sitä voisi vielä ihmiseltä vaatia, jos se osaa lukea ja kirjoittaa, eikä juo viinaa, eikä tappele. — Ja kyllä sitä jo vähän parempia ollahankin (Nauraen.) Entisehen aikahan ne saivat opetella puustavetkin jalkapuussa.
HARRI (Nousee, tulee keskilattialle.) Liirum, laarum lapset. Te puhutte aikamiesten asioista, ennenkuin korvantaustat ovat kuivat. Te luette kirjoja ja opettelette kirjoittamahan. Luulette herroiksi pääsevänne ja jäätte sille välille. Kokoherraa, Jumalan kiitos, talonpojan pojasta ei koskaan voi tulla. Ja ne, jotka luulevat täysiherroiksi päässehensä, ovat täysiä narreja. — Te moititte vanhempaa polvea, ennenkuin itse olette mitään toimittanehet. Katsokaa, kuinka paljon korpi on paennut, kuinka paljon suota on saatu sulille kumminkin sen aikana! Mutta työtä jää teillekin. Laittakaa Takaluoman neva heinää kasvamahan ja tehkää Hallakorpi pelloksi. Siinä on teille litania. Lukekaa sitä, niin käy hartianne köyryhyn ilman kirjoja. Ja se työ on teidän tehtävä. Me emme enää ehdi.
(Tämän kohtauksen aikana on kyläläisiä, nuoria naisia ja miehiä pyhäpukineissa tullut ulkoa ja asettunut istumaan näyttämön perälle, mikä minnekin. Antti on mennyt sinne keskustelemaan muutamain poikain kanssa.)
14:s kohtaus.
Edelliset, Kaisa, Vallesmanni ja Renki.
KAISA (Tulee ulkoa vähän hengästyneenä.) Vallesmanni tulee! Sen aisakellon ääni kuuluu tuolta vainiolta.
HARRI. No mikä hätä sillä kiirehellä on? Antaa tulla vain.
(Istuutuu entiselle paikalleen.)
ANTTI (Katkerasti.) Herra tulee katsomahan, miltä talonpoika näyttää vangin puvussa —
JUSSI. — tai pitämähän järjestystä.
KOLJOLA. Minä taidan tästä lähteä. Johan hevonen onkin saanut levätä.
HARRI (Hymähtäen.) Pelkäätkö vallesmannia?
KOLJOLA. En pelkää. Mutta en välitä tapaamisestakaan. Kristityn ihmisen tulee olla nöyrä esivaltaa kohtahan, mutta se on niin vaikeaa, kun tämä vallesmanni on esivaltana. Sentähden mieluummin väistyn.
(Lähtee ulospäin. Kuullessaan Jussin vuorosanat pysähtyy kuin
tahtoisi jotain vastata, mutta jatkaa kumminkin matkaansa.)
JUSSI. Sen, jolla on oikeus puolellansa, ei tarvitse väistyä.
Nöyrtyminen ja kärsiminen on sitä uskovaisten maitoharikkoa.
HARRI (Keskeyttäen.) Jussi mene sinä hakemahan Antin passi. Se on tuolla kamarissa pöydän laatikossa.
JUSSI (Menee kamariin.)
VALLESMANNI (Noin 40-vuotias, sotilaan ryhti, tarmokkaan, mutta samalla ilkeän näköinen, ruoska oikeassa kädessä. Astuu korskeana keskilattialle.)
RENKI (Noin 30-vuotias, tavallinen, ehkä hieman herrahtava. Jää oven luo.)
HARRI (Panee lakkinsa naulaan. Nousee seisomaan.)
VALLESMANNI (Katselee ympärilleen.) Ettekö ymmärrä, että lakki on otettava päästä lain edustajan edessä?
KAIKKI (Ottavat lakin päästään hitaasti ja vastenmielisesti, jotkut hymähtävätkin.)
VALLESMANNI (Kiihtyneenä tästä hitaudesta.) Te — te — te olette raakalaisia. Te olette kuin villipedot. Ja te olette tähän asti saaneet olla omassa vapaudessanne. Mutta kyllä minä teen siitä lopun! — Te juotte ja tappelette, Yökaudet ajelette pitkin teitä ja karjutte. Te olette ynseitä esivaltaa vastaan. Mutta minä taivutan jäykätkin niskat! Minut on sitä varten tänne lähetetty. Ja minä nöyryytän teidät! Minä tuotan tänne komppanian kasakoita. Katsotaan, eikö silloin lakkikin lähde vähän helpommin päästä.
HARRI (Hillitysti, mutta hieman ivallisesti.) Herra vallesmanni ei pahastu. Me olemme vain yksinkertaisia talonpoikia, emmekä ole tottunehet ottamahan lakkia päästämme muualla kuin lakituvassa ja Jumalan huonehessa.
VALLESMANNI. Niin. Te olette yksinkertaisia talonpoikia ja (kyläläisille) moukkia, mutta te olette ilkeitä kaikki. Ja ilkeys on teistä piiskattava pois. — Sanokaa! Kuka heitti viime yönä kiven kamarini ikkunasta sisään? Te kyllä tiedätte. Te olette kaikki samassa juonessa. Mitä tämä väen paljous täällä merkitsee. Pidättekö pitoja tai seuroja? Kenenkä luvalla? (Huomaa Antin.) Ja vanki kulkee vapaana samassa joukossa (Harrille.) Lukitse se sängynpatsaaseen kiinni. Siinä on vangin paikka.
JUSSI (Tulee kamarista. Antaa vallesmannille paperin.) Tässä olisi vankipassi.
VALLESMANNI (Ei katsahdakaan paperiin. Huutaa Jussille.) Ota lakki päästäsi! Kollo!
JUSSI (Vähän hämmästyneenä, sitten suuttuen.) Päässähän lakki näkyy vallesmannillakin olevan. Mutta jos mun lakkini tiellä on, niin voisihan sen poiskin ottaa.
VALLESMANNI. Lurjus! (Lyö piiskan varrella lakin Jussin päästä.)
LIISA. Herra Jumala!
JUSSI (Kiskaisee ruoskan vallesmannin kädestä.)
VALLESMANNI (Horjahtaa kuin lyöntiä väistääkseen.)
KAIKKI (Nousevat seisaalleen. Naiset huudahtavat, miehet näyttävät uhkaavilta.)
MAIJA (Juoksee, ottaa Jussin syliinsä. — Hätäisenä.) Jussi! Jumalan tähden. Kunnioita lakia ja esivaltaa.
JUSSI (Työntää Maijan syrjään.) Niin, lakia, mutta ei tätä.
(Murtaa ruoskan käsissään poikki ja viskaa kappaleet oven luo.)
VALLESMANNI (Katsahtaa ympärillensä. Hillitsee kiukkunsa. Pistää paperin taskuunsa. — Pirullisesti.) Sinä poika-nulikka. Sinä et tiedä, ketä vastaan nousit. Kyllä me tapaamme vielä toistekin.
(Menee ulos.)
RENKI (Ottaa ruoskan kappaleet. Menee ulos vallesmannin jälessä.)
(Vallesmannin mentyä laukee jännitys. Joukko rupeaa liikkumaan. Sieltä täältä kuuluu miesten vuorosanoja.)
JUSSI. Miksei sitä vähän pehmitetty? — Olisi annettu sille omalla piiskallansa. — Paljas käsikin olisi riittänyt. Pitää meitä kuin koiria! — Kuusi tuumaa terästä se olisi tarvinnut. Vähemmän silloin ärjyisi.
LIISA (Katselee ihaillen Jussia.) Tuollainen on oikea mies!
MAIJA (Seisoo pöydän luona. — Kiihkeästi.) Älkää uhatko. — Älkää antako vihalle valtaa. Jumala vihaa ylpeitä, mutta nöyrille hän antaa armon. — Älkää miekkahan ruvetko. — Rukoilkaa, että Jumala antaisi teille nöyrän sydämen.
KYLÄLÄISET (Hämmästyvät ja nolostuvat. Osa menee pilkallisesti nauraen ovea kohti.)
ANTTI (Keskeyttää Maijan. Toruvasti.) Maija! Älä häpäise itseäsi!
HARRI (Keskeyttää Maijan. Lyö nyrkillä pöytään.) Hiljaa! Mun taloni ei ole körttiläisten kirkko. (Katsoo oveen, josta vallesmanni meni.) Eikä täällä saa muutkaan hurjapäät komentaa (Hillitysti, vähän ivallisesti.) Mutta tietysti te kylällä kumminkin kertoisitte, että Harrin talo on muuttunut körttiläiseksi. Sentähden saatte huomenna pitää täällä hypyt. Silloin ei kukaan usko sellaisia puheitanne (Muistaa vallesmannin.) — Ja minä itse annan luvan (Antille.) Sinäkin Antti, saatat silloin pistää polskaksi, kun ei vallesmannikaan enää voi sinua sängynpatsahasehen lukita.
ANTTI. Kukapa tietää. Vallesmanni sai taas uutta kostettavaa.
JUSSI (On seisonut synkän näköisenä mietteissään.) Minä taisin tehdä pahasti. Mutta yksikään mies ei olisi voinut tehdä toisin.