I
Pieni tyttö taapertaa karjakujaa pitkin, jonka molemmin puolin törröttää seipäitä epäjärjestyksessä. Ne ovat pikku tyttösestä salaperäisiä olentoja, jotka oksasilmillään seuraavat hänen kulkuaan. Pikku Sabina puhelee niille: »Mie menen lehmiä hakemhaan. Lehmät makhaavat mettä eikä äiti saa maitoa. Mie menen hakemhaan lehmät kothiin.» Hän vaeltaa hiljaa eteenpäin, silmäten taakseen silloin tällöin… Ei näy muuta kuin kaivonvintin varsi. Joku käyskentelee vanhan pirtin kupeella…; se on ukki, joka asettelee tossujaan kuivamaan. Pikku Sabina hymyilee: hänelläkin on jalassa ukin tekemät tossut, jotteivät havunneulaset pistä… Metsätiellä on paljon havunneulasia… sen on Sabina kokenut. Toissapäivänä hän kävi pikku veljen kanssa lähellä Riimitievaa. Sieltä on hauska katsella järven yli. Mutta — tievalle [kumpu] ei uskalla mennä, sillä siellä asuu Riimiäijä syvässä maakuopassa. Jos sinne menee, tulee äijä esiin ja vie muassaan manalaisten kaupunkiin. Ja sinne jos joutuu, ei osaa takaisin, vaikka kuinka haluttaisi… Isänkin oli kerran pikku poikasena vienyt, kun tämä meni Riimitievaan… Oli kuljettanut manalaisten kaupungissa ja näytellyt sen komeuksia. Siellä oli ollut kivisiä palatseja ja korkeita kirkontorneja… ja väkeä ihan mustanaan. Ja kaikki mustansinervää… ihan mustansinervää, niin että pahaa oli tehnyt. Isäriepu oli kulkenut Riimiäijän perässä ja pyydellyt päästä pois. Mutta ei ollut äijä luvannut. Oli vain sanonut: »Syöhään ensin ja lähethään sitten.» Mutta isäriepu oli muistanut, ettei manalaisten kaupungissa saanut mitään syödä. Ei ollut ottanut, vaikka mitä oli tarjottu… piirakoita, lettuja, marjahilloa ja viiliä. Oli vain pudistanut päätään, sillä ruuatkin olivat olleet mustansinerviä… viilikin. Silloin oli Riimiäijä lopulta armahtanut ja tuonut takaisin. Mutta niin oli laihtunut isäriepu, ettei ollut jaksanut kotiin kävellä. Sieltä … Riimitievan kupeelta, oli ukki hänet löytänyt makaamasta. Oli valittanut niinkuin linnunpoikanen, jolta on siipi poikki…
Se on Lunnasjärven Amprun ja hänen vaimonsa Karuliinan pikku Sabina, joka näin mietiskelee. Nyt hän on ehtinyt karjakujan päähän. Siitä lähtee polku, joka vie kohti Kaamaslakea, tunturia. Sen takana on malmiherran talo ja siellä asuu Muurmanni. Se on ruijalainen herra, iso ja lihava … ja se sanoo: »Tössen tak!» Sillä on Jonne-niminen poika, jota Sabina ei vielä ole nähnyt. Mutta sillä kuuluu olevan ruskeat nauhakengät ja kultaiset napit takissa… Se on kymmenen vuoden vanha ja syntynyt suuressa kaupungissa, jonka nimi on Ristiaani…
Viime sunnuntainakin oli Muurmanni-herra käynyt heillä ja puhellut isän kanssa tipeistä ja rautateistä. Ne tipit olivat suuria kivitornia Kaamaslaessa. Siellä Muurmanni-herra ammutti tunturia niin että ilma raikui. Siitäkin se oli puhunut isän kanssa. Äiti oli tarjonnut sille kahvia ja Muurmanni-herra oli ottanut ja sanonut: »Tössen tak!» Se kiitti sillä lailla.
Sabina kumartui poimimaan kukkia tien vierestä. Siinä kaivoi pillerikukkaa ja luuvaloruohoa, joukossa joitakuita sinihorsmiakin. Ne nyökyttelivät Sabinalle päätänsä ja sanoivat: »Onpa Sapinalla kaunis ruijalaisnimi niinkuin Muurmannin pojallakin.»
Sabina poimi kukkia ja lähti jatkamaan matkaansa. Nyt ei enää näkynyt kuin hiukan pirtin päätä kuja-aidan raosta. Isoja koiranputkia kasvoi ikkunan alla. Niiden latvat huojuivat hiljaa ja ne nyökkäsivät Sabinalle hyvästiä.
Sabina kääntyi rohkein mielin metsään päin. Muutaman askelen päästä poikkesi polku Riimitievalle. Sabinan sydän vavahti hiukan. Hän muisti Riimiäijän ja manalaisten kaupungin. Hän ei halunnut sinne. Hän halusi lehmien, Mansikin, Helunan ja Tanstokan luo ajaakseen ne kotiin.
Polku kohosi yhä ylemmäs, kunnes se lopulta nousi korkealle vaaralle.
Siellä Sabina pysähtyi ja katseli ympärilleen.
Huh, kuinka tunturit olivat korkeita! Kiiluvainenkin näytti jättiläismäiseltä. Sabina muisti tarinan, jonka setä Juhani oli siitä tunturista kertonut. Sitä kuunteli vapisten iltapimeällä… kuunteli niin, että sydän ihan keräksi käpristyi.. Mutta — näin auringon heloittaessa se ei peloittanut. Usein unissaan oli Sabina nähnyt saman loistavan silmän, jonka lappalainen oli nähnyt Kiiluvaistunturissa… Se oli ollut karhun silmä… ja se oli kiilunut luolasta lappalaista vastaan. — Olikohan metsässä karhuja?
Sabinaa hiukan puistatti. Silmiin kihosi kosteaa ja hän muisti äidin sanat: »Sapina on herkkä kuin haavan lehti…» Mitähän äiti sillä tarkoitti?
Kaukaa näkyi Lunnasjärvi. Se kimmelsi niin kirkkaana, että silmää huikaisi. Auringon säteet sattuivat hohtavina sen pintaan. Koti näytti pieneltä… niin tavattoman pieneltä; kaivonvinttikään ei ollut paksumpi aidanseivästä… Joku kulki kaivolle. Kaivonvintti taipui hiljaa alas… Se oli varmaankin äiti, joka vinttasi vettä… vai olisiko ollut ämmi? Sabina ei voinut erottaa, kumpi se oli. Hänen sydänalassaan ailahti kaipaus. Olisiko palata kotiin…?
Mutta — lehmät olivat yön metsää maanneet.
Isä oli aikonut illalla lähteä hakemaan, jolleivät ne siihen mennessä olisi tulleet. Pikku Sabina oli päättänyt yllättää isän. Hän toisi lehmät jo ennen iltaa. Olihan hän jo iso tyttö… kohta seitsemän vuoden vanha.
Hän kääntyi reippaasti vaaran rinnettä alas. Polku johti jyrkkänä laakson pohjaa kohti. Siellä … alangossa vallitsi hiukan hämärä. Siellä oli kostea, kuusta kasvava notkelma.
Oi, kuinka kauniita sotakukkia! Sabina taittoi sellaisen ja rupesi sillä huiskimaan ahdistavia sääskiä. Täällä kasvoi paljon komeampia sotakukkia kuin Putkikaltiossa.
Sääsket ahdistivat häntä vimmatusti. Sabina huiski sitkeävartisella sotakukalla, mutta nuo pikku elävät eivät siitä paljon välittäneet. Hänen täytyi kiirehtiä notkelmasta ulos. Onneksi polkukin taas rupesi kohoamaan. Kaamaslaen harmaa laki vilahteli edessäpäin puiden latvojen välistä.
Entäpä hän kulkisikin malmiherran talolle saakka? Ottaisi sieltä Jonnen matkaansa ja niin lähtisivät yhdessä lehmiä hakemaan?
Mutta eihän hän osaisi puhua ruijalaispojan kanssa. Eikä se varmaan lähtisikään. Repisi vaatteensa ja pudottaisi kultaiset nappinsa… ja sen isä toruisi. Ei, kyllä hän lehmät yksinkin löytää.
Sabina astui reippain askelin. Hänen mielensä oli valoisa ja kirkas. Tällainen kulku yksinäistä metsätietä pitkin miellytti häntä suuresti. Pihka tuoksui ja kostea jäkälä polun molemmin puolin kiilsi somasti. Se oli kuin kirjailtua laahustimen reunaa kuninkaantyttären vaipassa. Sellaisen kuvan oli Sabina kerran nähnyt. Se oli ollut uistinpaketin ympärillä. Ja setä Juhani, joka paketin oli tilannut, oli lukenut käärepaperista kauniin luvun. Sabina muisti vieläkin muutaman kohdan ulkoa: »Ja sitten rinsessa Kunikunta kumarsi niin kauniisti, että kuninkaanpojan sytän suli sitä katsellessa.» Setä Juhani oli antanut kuvan Sabinalle ja siellä se nyt riippui pirtin seinällä, kellon alla… siinä, missä oli äidin koivunkääpä neulojen pitoa varten…
Sabina piti setä Juhanista. Hän kertoili satuja ja lauleskeli omituisia surumielisiä lauluja. Niitä hän oli oppinut voudin rouvalta, siltä, joka asui kirkonkylässä ja jolla oli paljon koreita pukuja. Ne kertoivat aina jostakin ja aina oli niiden sävel surullinen. Nyt niitä muistellessa johtui Sabinan mieleen hiljainen kotipirtti.
Hänen sydäntään hipaisi kaipaus. Niin… pirtti… koti. Se oli jo kaukana eikä lehmiä vieläkään kuulunut. Mitä, jos hän palaisi?
Sabina pysähtyi ja katseli ympärilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Vain sääsket survoivat entiseen tapaansa. Niiden ääni hymisi metsässä ja niitä parveili Sabinan ympärillä tuhansittain, pakottaen hänet huiskimaan sotakukan varrella. Kukan varsi taittui ja Sabinan oli lähdettävä liikkeelle.
Ei hän palaisi. Kyllä hän kulkisi niin kauas, että löytäisi lehmät. Olipa sitten hauska tulla kotiin lehmänkellojen soidessa. Isä sanoisi: »Sapinapa ne löysi.» Niin… hänpä ne löysi. Häntä kahvitettaisiin kuin parasta vierasta ja äiti puhelisi: »Ota nyt sokeria, Sapina.» Ja hän ottaisi. Kolme palasta…
Sabina jatkoi kulkuaan. Taas rupesi tie kohoamaan. Kaamaslaen huippu vilahteli puiden välistä… Nyt se näytti harmajammalta kuin ennen. Lumiläikkiä kimalteli sen kiireellä, jolta nyt kohosi kevyt usvapatsas ilmaan. Tunturi tupakoitsi.
Voi, kuinka täältä näki etäälle! Sabina seisoi vaaran laella ja katseli ympärilleen. Kaukana oikealla kimalteli hopeisen nauhan kaltainen juova. Se oli Siosjoki, joka vei väylän varteen, äidin syntymäsijoille. Sitä myöten oli isä sauvonut äidin kanssa ylös. Mutta häntä ei silloin vielä ollut.
Missähän hän oli ennen syntymäänsä ollut? Äiti sanoi: taivaassa. Mutta kumma, kun hän ei muistanut siitä mitään. Hän oli kerran käynyt isän kanssa Kopsassa… viime talvena… hevoskelillä… ja siitä hän muisti vaikka kuinka paljon. Muisti Kopsan isännän, joka oli isän serkku ja puhutteli tätä aina »sukulaismieheksi.» Ihme, ettei isä siitä pitänyt, vaan rupesi heti hermostuneena kopeloimaan taskujaan, aivan kuin jotakin etsien… Johtuiko se siitä, että Kopsan isäntä puhuessaan niin omituisesti nauroi? Vai mistä se oikeastaan johtui? Ei Sabina sitä ymmärtänyt. Mutta häntä isäntä kutsui kummityttärekseen ja ihmetteli, että »koreanpa ne antoivat sinulle nimen — mitä kieltä lieneekhään?» Johon isä oli vastannut, että ruijaa se oli, selvää ruijaa. Siitä olivat johtuneet puhumaan Muurmannin herrasta ja »tipeistä.» Isä oli selittänyt, että niitä se rakenteli… tippejä, ja ampui toisinaan niin että tunturit vapisivat.
Niin — ne tipit. Niitä piti olla Kaamaslaen laiteilla, mutta eivät ne tänne sopineet näkymään. Sabina koetti katsoa, siristää silmänsä yhdeksi viivaksi, mutta mitään kummempaa ei näkynyt. Hän lähti jatkamaan matkaansa. Hän oli ollut jo pari tuntia kulussa ja aurinko kiipesi yhä korkeammalle; se paistoi jo niin, että niskaan koski. Mutta nytpä eivät sääsketkään jaksaneet lentää. Niiltä sai toki rauhan ja se oli hyvä.
Äkkiä Sabina pysähtyi. Mitä ihmettä! Polulla näkyi tuoreita lehmänsorkan jälkiä. Tästä oli karja kulkenut yli ja poikennut metsään. Sabina ilostui. Nytpä hän oli jäljillä. Hän rupesi huhuilemaan:
— Tprui Mansikki, tprui Heluna, ptrui-uu…
Kaiku vastasi tuntureista:
… tprui-uu!
Sabina juoksi metsään. Hän noudatti jälkiä tarkasti. Varmasti olivat lehmät kulkeneet tästä.
Poronjälkiä ne eivät olleet. Sabina oli jo siksi iso, että kykeni ne erottamaan.
Hänen suruksensa metsä kuitenkin loppui pian. Aukeni eteen laaja jänkä.
Mikähän jänkä tämä oli?
Sabina ei ollut koskaan käynyt näin etäällä. Jänkä oli outo: Hän tarkasteli lehmänjälkiä mättäikössä. Tuossa oli jussinpäämätäs vajonnut liejuun, kun lehmä oli siihen polkaissut.
Mutta — nyt kastuivat tossut. Sabina nilisti ne jalastaan ja lähti tossut kädessä tarpomaan jängän reunaa.
Jalka upposi toisinaan syvään. Teki kipeätä nilkkaan, kun Sabina kiskoi jalkansa ylös. Mustasta mättään kuopasta kuului ilkeää urahtelua. Aivan kuin olisi joku vihoissaan murissut.
Sabina muisti kertomuksen manalaisten kaupungista. Mitäpä, jos hän kulkikin sen päällä? Hän rupesi juoksemaan niin paljon kuin jaksoi. Urahtelu vain kasvoi hänen jäljessään. Varmasti hän oli manalaisten kaupungin päällä.
Sabinaa rupesi peloittamaan. Kyllä nyt pian ilmestyisi joku häntä houkuttelemaan. Ihan varmaan. Mutta — hänpä ei lähtisi. Panisi vastaan. Taikka: jos oli pakko mennä, hän ei söisi mitään, ei kerrassa mitään.
Tuli vastaan pajupensaikko. Sabina lähti tunkeutumaan sen läpi. Oksat löivät häntä kasvoihin ja jalka siljahteli ilkeästi. Tuntui siltä kuin ne olisivat puhelleet: »Sapina, Sapina!»
Sabina pääsi pensaikosta ulos. Hän pysähtyi hengästyneenä tarkastelemaan itseään. Esiliina oli revennyt kahtia ja toinen tossu oli pudonnut.
Nyt muistui koti väkevästi mieleen. Kuninkaantyttären kuva pirtin seinällä kellon alla tuntui kaukaiselta. Mutta siitä huolimatta Sabina muisti sen elävästi ja hänen mielessään soivat sanat: »Ja sitten rinsessa Kunikunta kumarsi niin kauniisti, että kuninkaanpojan sytän suli sitä katsellessa.»
Sabinan pikku sydämessä ailahteli omituisia tunteita, herkkiä, väreileviä, nyyhkyttäviä. Ne olivat kuin kädettömiä pikkulapsia. Ne pyrkivät tavoittamaan jotakin — jotakin, jota niillä ei ollut. Tällä hetkellä olisi Sabina ollut valmis purskahtamaan itkuun. Mutta — jos hän olisi itkenyt, hän olisi itkenyt vain pudonnutta huopatossua ja sitten vasta kotia, jonka muistoon huopatossu niin läheisesti liittyi. Mutta hän oli rohkea pikkutyttö. Erämaassa kasvaneena ei erämaa häntä peloittanut. Hän oli siksi usein jo metsässä yksin kulkenut vielä kertaakaan eksymättä. Tunnelma vaihtui siis toiseen. Heloittava aurinko ja hänen keltaisia kiharoitaan leyhyttelevä tuuli nostatti hänen sielunsa pinnalle toisenlaisen kuvan: hän oli eksynyt prinsessa Kunigunda, jonka kuninkaanpoika löytäisi ja veisi linnaansa. Siihen ajatukseen sisältyi jotakin hivelevää, jonka pohjana oli kuitenkin epämääräinen levottomuus siitä, mahtaisiko hän löytää lehmät. Vieläkään hän ei ajatellut eksymisen mahdollisuutta. Kuninkaanpoika ja prinsessa anastivat kaikki hänen ajatuksensa. Oikeastaan tuntui jollakin tavoin hauskaltakin se ajatus, että hän eksyisi. Oli siis verrattain hupaista ajatella prinsessaa ja kuninkaanpoikaa. Ensinmainittu oli tietysti hän itse, Lunnasjärven Sabina, joka vaelteli huopatossu kädessä pitkin äänettömän jängän reunaa. Nyt oli huopatossukin kultaa, kultainen kenkä, jonka prinsessa panisi jalkaansa vasta kuninkaan linnan portilla. Pikku prinsessaa ei yhtään vaivannut ajatus, että toinen tossu oli pudonnut pajupensaikkoon. Ei tehnyt mieli lähteä sitä hakemaan. Se olisi särkenyt kuvittelun. Niinpä siis Sabina kulki eteenpäin huopatossu kädessä. Hän keräsi siihen auringonsäteitä valaistaksensa niillä tietänsä, jos tulisi pimeä. Häntä ei häirinnyt yhtään sellainenkaan sivuajatus, ettei nyt voinut tulla pimeä, koska oli kesä; hän ei tahtonut sitä ajatella. Hän ajatteli vain prinsessa Kunigundaa ja hänen kultaista kenkäänsä.
Mutta aurinko kiersi taivaalla ja tunnit kuluivat. Pikku Sabina oli jo aikoja sitten kiertänyt jängän ja saapunut uudelleen metsään. Lehmänjäljetkin olivat hävinneet. Nyt hän tunsi nälkää ja se herätti hänet todellisuuteen. Hän muisti polun, jolta oli poikennut, ja ensimmäinen ajatus oli löytää se jälleen ja palata kotiin. Nyt särkyivät kaikki kuvitelmat yhdellä iskulla. Huopatossu hänen kädessään muuttui jälleen huopatossuksi ja vaeltavasta prinsessasta tuli pieni Lunnasjärven Sabina, Ampru Lunnasjärven ja hänen vaimonsa Karuliinan tytär, joka oli eksynyt metsään. Nyt puhkesi itku kutsumatta esiin. Mutta nyt ei Sabina itkenyt kadonnutta huopatossua, vaan kaukana olevaa kotiaan. Toisen tossun katoaminen häiritsi nyt hänen tuskaansa yhtä vähän kuin äsken hänen kuvitteluaan siitä, että hän oli prinsessa, jolla oli kultaiset kengät. Hänen tuskansa oli eheä ja syvä. Se johtui yksinomaan siitä, että hän oli kaukana kotoa, eksyksissä. Hän lyyhistyi mättäälle itkemään.
Aurinko kiersi korkealla. Se ei viitsinyt edes aleta sen vertaa, että olisi paremmin nähnyt Lunnasjärven Sabinan epätoivon. Mitäpä se aurinkoa liikutti. Se näki nytkin kyllin selvästi, että vaaleatukkainen tyttö vaelsi itkien metsässä, huudellen äitiä ja tuontuostakin vaipuen puun juurelle istumaan. Auringon tehtävänä oli vain valaista Lapin kesäistä yötä, tehdä raja yön ja päivän välillä mahdollisimman hienoksi ja siten sekoittaa eksyneen pikkutytön ajatukset yhä enemmän. Sabina ei enää pystynyt huomaamaan sellaistakaan seikkaa, että lintujen laulu lakkasi. Hänen mielestään oli tällaista tuskallista hiljaisuutta kestänyt jo kauhean kauan. Kun auringon kirkastuessa ensimmäiset lintujen äänet kajahtivat metsässä, ne päinvastoin toivat hänen mieleensä kaksinkertaisella voimalla ajatuksen, että hän oli eksyksissä, kaukana kodista ja äidistä.
Taas on Sabina saapunut avaralle jängälle. Monesko se oli, sitä ei hän muista. Nälkä vaivaa vain häntä hirveästi. Jängän reunoilla kasvaa hilloja, jotka juuri rupeavat kypsymään. Mutta Sabina ei uskalla niitä syödä. Hän on nyt vakuutettu, että haltiat ovat johdattaneet hänet manalaisten kaupunkiin. Hänen väsymyksen voivuttamalle katseelleen avautuu peloittavia, outoja näköaloja. Hän näkee korkeita torneja, jotka ulottuvat pilviin ja valkeita lehmiä, joita rumat, lyhytsääriset tytöt paimentavat. Ne ovat manalaisten karjaa. Sabinan väsyneessä mielessä välähtää ajatus, että pitäisi heittää lehmän ylitse messinkirengas taikka tinanappi. Silloin olisi lehmä hänen ja se seuraisi häntä kotiin. Saisipa äiti siten uuden kadonneen Helunan, Mansikin ja Tanstokan sijaan. Mutta samassa hän muistaa, missä hän on. Uusi nyyhkytys puistattaa hänen väsynyttä pikku ruumistaan. Hän peittää esiliinalla päänsä, suojatakseen itseään sääskiltä. Siinä asennossa hän istuu kauan, nyyhkyttäen katkonaisesti. Vihdoin voittaa hänet väsymys ja hän nukahtaa rauhattomaan uneen.
Kolmatta kierrostaan tekee aurinko jo taivaalla ja yhä vaeltelee pikku Sabina ympäri outoja maita. Toinenkin huopatossu on pudonnut ja pikku jalat ovat verinaarmuja täynnä. Sääsket ovat pitäneet ilojaan hänen itkettyneillä kasvoillaan. Nekin ovat veriläikkiä täynnä ja pahasti turvonneet. Hänen päässään on kaikki sekaisin. Hän ei enää muista kotia eikä mitään. Hän kulkee vain kuin tajuton. Jokin vaistomainen tunne vain kuiskaa hänelle, että on oltava liikkeessä… etsittävä, haettava… mitä. Jotakin… joka on hyvin kaukana ja jonka ajatteleminen häpäisee niin riuduttavasti pientä sydäntä. Sabinan jalannousu on jo sangen raskas ja tuontuostakin hän kompastuu silmälleen, jääden toisinaan pitkiksi ajoiksi makaamaan jonkin mättään koloon.
* * * * *
Kolmantena päivänä Sabinan lähdön jälkeen löysi hänet metsästä Suomen-Huotari, herra Muurmannin palveluksessa oleva kivimies, joka oli lähetetty Lunnasjärveen ruokatarpeiden hakuun. Hän oli poikennut polulta syrjään nähdäkseen lappalaisten vanhoja peuranpyyntihankaita, jommoisia oli kuullut näillä tienoin löytyvän. Hän se löysi Lunnasjärven Sabinan ja kantoi hänet Tunturimajalle, Malmi-Muurmannin taloon, jonne ei ollut pitkälti löytöpaikalta.
Sattui niin omituisesti, että herra Muurman oli juuri kertomassa pojalleen tarinaa prinsessa Rosamundista, jonka ritari Snorre löysi kuolleena metsästä, kun ovi avautui ja Suomen-Huotari ilmestyi kynnykselle.
Herra Muurman keskeytti kertomuksensa ja tuijotti ihmeissään tuttuun mieheen, jonka äkillistä paluuta hän ei voinut käsittää.
— No, mite nyt? Mite sie kantta?
Suomen-Huotari astuu sisään ja silmää sivuseinämällä olevaa vuodetta.
— Tämä on Lunnasjärven tyttö… löysin metsästä. On eksynyt… nähtävästi… ja heikossa tilassa. Sydän lyö vielä, mutta tajuihinsa hän ei ole tullut. Nyt on pikainen apu tarpeen.
Herra Muurman suoristautuu täyteen pituuteensa. Hän on käsittänyt tilanteen. Se on prinsessa Rosamund, jonka ritari Snorre on löytänyt metsästä, mutta tämä Rosamund on vielä hengissä ja hänet on saatava virkoamaan, niin totta kuin Hänen nimensä on Bernt Muurman ja hän on haaskannut dynamiittia Kaamaslaen kupeisiin leiviskäkaupalla.
Suomen-Huotari saa määräyksen lähteä pikamarssissa Lunnasjärvelle sanaa viemään. Hän tuokoon muassaan myös ryynitavaraa, jos saa, sillä lasta on syötettävä varovaisesti, varovaisesti, ymmärrätkös?
Herra Muurman lausuu sen samanlaisella äänenpainolla kuin opettaessaan miehiään purkamaan dynamiittikuormaa.