II
Tämä se oli hänen valtakuntaansa!
Malmi-Muurman seisoi tunturin laella, avopäin, lakki kädessä ja nautti valtavasta näköalasta, joka levisi hänen eteensä.
Niin kauas kuin silmä kantoi vain äänetöntä, liikkumatonta erämaata. Alhaalla tunturin juurella järvi peilikirkkaana, rasvatyvenenä. Vasemmalla ja oikealla toisia järviä ja lampia, »lompoloita», yhtä kirkkaita, yhtä kimaltelevia. Salaperäinen kesäyön valo verhosi ne kaikki läpikuultavaan vaippaansa. Ei missään varjoja eikä selviä ääriviivoja. Kultainen kimmellys näytti tulvivan yli järvien äyräitten ja leviävän rannoille. Kauempana jänkiä, soita, kapeina viheriänkeltaisina nauhoina. Mutta sielläkin sama omituisuus: ei voinut tarkkaan eroittaa, missä suo ja metsänranta yhtyivät. Turhaan sai silmä etsiä jyrkkiä rajaviivoja, jyrkkiä värien vaihteluita. Värit sekaantuivat toisiinsa: hopeaa, kultaa, tumman- ja vaaleanpunaista, viheriää, opaalinruskeaa ja oranssinkeltaista, — mutta kaikki niin merkillisesti yhteensulaneina, ettei jyrkkiä rajoja ollut. Sen vaikutti aurinko, tuo taivaalla vaelteleva ylhäinen pallo, joka hetkeksi oli vetänyt hunnun kasvoilleen ja siivilöi valoaan sen lävitse kuin kultainen seula.
Eivät edes tunturit näyttäneet pysyvän paikoillaan. Ne uiskentelivat hiljaa tuossa salaperäisessä valomeressä. Ei tehnyt edes mieli todeta, mitä ne kukin olivat. Kesäyön ihmeellinen kirkkaus virtasi ihmisen sieluun kuin suoraan taivaasta valuen. Tuntui kuin olisivat näkymättömät kädet ylhäältäpäin laskeneet alas läpikuultavaa, harsomaisen hienoa, vipajavaa verkkoa, jossa näkymättömät langat värehtivät, loistivat ja kimaltelivat. Tuo verkko sulki piiriinsä maiseman, ympäristön, kaikki — ihmisenkin, joka mielellään antautui sen saarrettavaksi ja nautti sanattomasti, olematta oikein selvillä itsestään ja ympäristöstään, — aivan kuin olisi sisällisesti häilynyt jossakin oudon ja selittämättömän vaiheilla.
Pohjoisessa rajoitti taivaanrantaa tuntureiden pitkä, katkeamaton ketju. Niitä kirkasti sama kellanhohteinen valo. Se oli vain vielä loistavampaa, kuin olisivat tunturit sielläkäsin olleet lähempänä aurinkoa, itse kirkkauden alkulähdettä.
Etelässä peittivät metsät taivaanrannan. Siellä se ei saanut sitä kuulakkuutta kuin vastakkaisella ilmansuunnalla. Se johtui siitä, että taivas, joka pohjoisessa hohti läpikuultavankeltaisena, tummeni vähitellen etelää kohti.
Malmi-Muurman vetää ilmaa keuhkoihinsa. Pieni ja vähäpätöinen oli ihminen tämän valtavan luonnon keskellä, vaikka hän suunnittelikin suuria. Tässä hän nyt seisoi järkytettynä suuresta, mahtavasta näköalasta ja hänestä tuntui, kuin olisi hän Mooses, joka Neebon vuorelta katseli luvattua maata saamatta itse sinne tulla.
Hänkään ei saanut omistaa tätä erämaata. Hänhän oli tullut hävittämään sen rauhaa. Malmi, malmi!
Malmi-Muurman panee lakin päähänsä ja istahtaa kivelle. Hän muistelee, kuinka hänet oli ensi kerran vallannut halu löytää malmia, kultaa.
Hän oli seisonut Bergenin lukion museohuoneessa muutamalla välitunnilla ja katsellut erään kaapin hyllyllä olevia kivenkappaleita. Opettaja oli näyttänyt niitä edellisellä tunnilla ja selittänyt, että ne oli löydetty vuoresta, kalliosta. Eräs koulun entinen oppilas, joka oli matkustanut Etelä-Amerikkaan ja ruvennut kullankaivajaksi, oli lähettänyt ne näytteiksi löydöistään. Muutaman kiven syrjässä oli ollut tulitikunpään kokoinen keltainen rae. »Se on kultaa», oli opettaja sanonut… »vuorikultaa.» Ja sitä sanoessaan olivat hänen silmänsä oudosti leimahtaneet.
Sinä päivänä se oli vallannut hänet — tuo väkevä, voimakas intohimo. Opettajan silmissä leimahtanut valo oli sytyttänyt samanlaisen hehkun hänen omissaan. Eikä ihme, sillä tuo Amerikkaan muuttanut koulun entinen oppilas oli ollut hänen nuorin setänsä. Kullan etsintähalu oli tosin aluksi jäänyt vain koulupojan kuvitteluksi, mutta — koska se kerran oli sukuperintöä, se ei ollut jättänyt häntä. Päinvastoin se oli pukeutunut koulupoikaiälle ominaisiin muotoihin: kesäretkeilyihin tuntureille, reppu selässä ja kuokka kainalossa — tavallinen perunakuokka. Paljon hän oli saanut pilkkaa osakseen niin toverien kuin tunturitalonpoikienkin taholta. Sille saattoi nyt aikamiehenä hymähtää, sillä se oli ollut perin hassua alusta loppuun saakka. Mutta — sittenkin ilmeni tuossa kouluaikuisessa kultakuumeessa jotakin, jota ei sopinut halveksia: se oli into, palava, hehkuva into. Se sai talonpojatkin suhtautumaan häneen tavallisuudesta poikkeavalla tavalla: he tarjosivat hänelle työtä perunamaillaan. »Parempi käyttää tätä siihen tarkoitukseen, mihin se alunperin on aiottu», sanoivat he totisina, tarkastellen hänen kuokkansa terää, jonka kivet kesän pitkään olivat tylsyttäneet. Mikäpä siinä. Hän kuokki perunoita. Mutta jokainen penkin päässä piilevä peruna oli hänen mielestään ollut kultakimpale, jonka hän iski päivänvaloon. Tyttö, joka kuokki penkkiä hänen vieressään ja jonka paimenmajassa hän oli syönyt viiliä, nauroi. Mutta kun hän hehkuvin silmin kääntyi tämän puoleen ja kellervää perunakasaa osoittaen huudahti: »Ajattelepas, että nuo tuossa olisivat kultaa!» oli tyttö käynyt vakavaksi. »Keisarikruunut» olivat hänestäkin näyttäneet kullalta. Hän oli köyhän torpparin tytär eikä hänellä ollut liikoja. Koulupojan puheet rikkaudesta saivat siis hänet hiljaa kyökkäsemään tämän rinnalla ja haaveilemaan kaikenmoista. Malmi-Muurman naurahti. Tuo kaikki tuntui nyt hassunkuriselta: mutta — yhtä kaikki: sitä oli soma muistella. Tuo hänen suuri innostuksensa oli auttanut häntä suorittamaan ylioppilastutkinnon ja kestämään köyhyyden ja puutteet. Hänen vinttikamarinsa Oslossa [muuan Kristiaanin esikaupunki] oli ollut sangen kurja, mutta mineralogia, jota hän pääaineenaan oli harrastanut, oli luonut sadunomaisen valon tuohon köyhään kammioon. Hän oli halunnut valmistautua perusteellisesti tulevaa elämänkutsumustaan varten. Tulevaisuudessa hän ei enää turvautuisi perunakuokkaan, vaan hankkisi timanttiporat ja kaikki kullankaivamiseen tarvittavat kojeet. Ja sitten ylimaihin taas! Hän hämmästyttäisi vielä maailmaa löydöillään.
Tutkinnot kuitenkin jäivät. Verissä poltteleva retkeilyhalu sai hänet lyömään kurssikirjat kiinni ja jättämään Kristiaanian. Hänellä oli tarpeeksi tietoja, mitä ammattiin tarvittiin. Pääasia vain, että löytyisi rahaa, pääomaa, millä alkaa. Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän sitäkin hankki. Hän nai rikkaan pankinjohtajan tyttären. Hänen silmänsä, nuo hehkuvat, omituiset silmät tekivät aivan vastustamattoman vaikutuksen. Sitäpaitsi helisi hänen naurussaan kaikki tunturien kätketyt malmiaarteet. Se johtui sydämestä, sanoivat ihmiset, ja sydämeen pankinjohtajan tytär juuri kiintyikin. Avioliitto ei kuitenkaan kestänyt kauan. Nuori rouva kuoli synnytykseen. Hän oli Jonnen äiti.
Nyt hän oli päässyt alkuun, kärsittyään tosin raskaan tappion. Hän oli kokeillut useammassakin paikassa Pohjois-Norjassa, mutta tuloksitta. Silloin hän oli heittänyt kullan ja ruvennut etsimään rautamalmia. Sillä alalla olivat onnistumisen- mahdollisuudet suuremmat. Tehtyään eri valtauksia eri paikoissa Norjaa hän oli heittänyt ne ja siirtynyt Suomeen. Ja täällä hän nyt istui korkean tunturin laella katsellen valtakuntaansa.
Hänen korviinsa kantautui omituisesti helähtävä ääni, joka tuntui tulevan jostakin syvältä. Se oli metallinen, tumma ja kimmoisa ja se soinnahti heleästi keskellä erämaan hiljaisuutta. Malmi-Muurman silmäsi järvelle. Joutsenpari ui keskellä järven selkää sulavin, kepein vedoin.
Malmi-Muurmannin silmät säteilivät ja hänen rintansa paisui. Saattoi kuvitella, että tuo hänen äsken kuulemansa ääni tuli järven pohjasta, jossa lepäsi kaupunki malmikatuineen ja -taloineen. Jättiläiset olivat sen rakentaneet joskus muinaisuudessa. Heillä oli ollut täällä suuret sulatot, joissa he keittivät rautaa. He olivat ensimmäisinä löytäneet sen ja rakentaneet siitä kokonaisen kaupungin. Mutta kun ihminen, jota eivät enää tyydyttäneet kiviaseet, oli tullut tänne metallin helinän houkuttelemana, he olivat upottaneet kaupunkinsa.
Joutsenet olivat kääntyneet järven vastakkaista kalliorantaa kohti. Pienet laineet karehtivat niiden kupeilla. Mutta jälkeensä ne jättivät kultaisen vanan, joka hehkui kuin sula metalli.
Malmi, malmi! Täällä… näissä tuntureissa sitä löytyi. Kesäyö välkähytteli sitä joka taholta esiin. Sulaa malmia, harkoiksi valettua malmia! Tuo rantajuova kallion kyljessä muistutti teräsharkkoa, jonka yläpinta oli kirkas ja sileä… sinertävän kiiltävä, kun taas alapuoli oli ryhmyinen kuin epäonnistuneen valannan jäljiltä.
Alhaalta, tunturilaaksoista rupesi nousemaan usvaa. Se leijaili järven yli, peittäen hetkeksi joutsenet hänen näkyvistään. Kauempana soilla oli sumua enemmän. Ne kääriytyivät vähitellen kokonaan sen peittoon.
Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Aurinko rupesi kirkastumaan ja samassa virisi tuuli. Malmi-Muurman pani lakin päähänsä. Ylhäällä tuntui kolealta. Tuuli kuljetti hänen ohitsensa vaaleita sumuriekaleita, jotka huokuivat värisyttävää kylmyyttä. Malmi-Muurman halusi kuitenkin istua ja odottaa auringon kirkastumista.
Jo syntyi alhaalla järven yläpuolella liikettä. Usvaharsot rupesivat venymään ylöspäin, muodostaen kummannäköisiä ajelehtivia kielekkeitä. Oli kuin olisi joku näkymätön olento liidellyt järven pintaa pitkin ja puhaltanut usvan hajalle. Se oli tuuli.
Jo erottautui järvenpinta sumun läpi. Joutsenet olivat pysähtyneet kallioseinän suojaan. Ne kohottelivat siipiään saaden veden pärskymään ja päästelivät samalla metallilta helähtäviä ääniään.
Yht’äkkiä rupesi läheiseltä suolta kuulumaan outoa räminää. Tuntui, kuin olisi joku rämisyttänyt suurta kattilajoukkoa. Sankojen kirkkaampi kilinä sekaantui itse patojen synnyttämään rämeämpään ääneen. Ne olivat kurkia, jotka heräsivät aamu-unestaan, vastaten tällä hiukan arkipäiväisellä tavalla joutsenten juoksevaan lauluun.
Sumu hälveni. Auringon terä loisti taas kirkkaana. Malmi-Muurman tarkkasi seutua edessään. Se oli ihmeellisesti muuttunut.
Järvenpinnan rikkoi tuulenviri, hävittäen yks' kaks' sen äskeisen kultaisen kimmellyksen, joka kuin pakoon pyrkien karehti pitkin eteenpäin kiitävien laineiden harjaa. Suo, joka värinsä puolesta oli äsken näyttänyt sulautuvan sitä reunustavaan metsään, oli saanut takaisin selvät rajansa. Siellä kimalteli ja loisteli nytkin, mutta se oli vain mättäiden kosteaa kiiltoa. Suon yläpuolella liiteli kurkiparvi pitkänä kiilana pohjoista kohti. Siellä matkasivat äskeiset rämisyttäjät uusille seuduille.
Nyt oli sumu täydellisesti haihtunut. Näköpiiri oli kirkas ja selvä.
Saattoi asettaa kukkulat ja tunturit paremmin paikoilleen kuin äsken.
Saattoi todeta niiden nimet.
Siellä oli Kaamaslaki oikealla. Sen kupeet hehkuivat auringon valossa. Näytti siltä, kuin olisi se antanut valomerkkejä naapureilleen, Seulakkopäälle ja Kiiluvaiselle. Samalla tavalla välkähtelivät niidenkin rinteet. Aurinko paistoi paasien kosteisiin kylkiin, jotka säteilivät kuin valtavat peilit.
Malmi-Muurman seurasi hartaana tätä värien vaihtelevaa leikkiä. Se oli oikullista ja yllätyksiä täynnä.
Hän muisti yht’äkkiä yhtiökumppaneitaan.
Nekin tuottivat hänelle yllätyksiä alinomaa. Milloin ne olivat innostuneita ja silloin tuli rahaa kuin tuhkaa. Milloin he taas yht’äkkiä selittämättömästä syystä kävivät pidättyviksi ja rupesivat vaatimaan näytteitä vuorilajeista. Niitä hän sai sitten kalkutella kaiket yöt ja toimittaa postiin. Kun hän vain olisi päässyt niille puhumaan!
Alkuhan oli aina hankalaa. Ei voinut niin äkkiä sanoa, mistä paikasta oli paras yrittää. Se oli yhtä epävarmaa kuin otaksuma, mikä väri seuraisi tuota sinertävää läikkää, joka nyt muodostui Kaamaslaen kupeelle. Voitiin väittää, että se oli sinipunerva… ja niin sen väriopin mukaan olisi pitänyt ollakin. Mutta eipäs… se olikin tummanpunainen, muuttuen yhä vaaleammaksi, kunnes se leimahti keltaiseksi, väräjöiden vielä kerran läpi kaikki spektrin eri värivivahdukset. Ja nyt… nyt vasta oli koko tunturi kirkas. — — Sellaista oli myös malminetsijän työ… siinäkin oli omat yllätyksensä…
Malmi-Muurman on noussut seisomaan. Hän vetää keuhkonsa täyteen raikasta tunturi-ilmaa seuraten katseellaan puiden latvojen yllä lainehtivan kimmellyksen leikkiä. Se pakeni eteläistä taivaanrantaa kohti sitä mukaa kuta ylemmäs aurinko nousi. Se oli kaikki voittavan innostuksen säteilevä symboli. Samanlaisella innostuksella ryhtyisi hän taas työhönsä… tunkeutumaan tunturiin. Ja samoin kuin tuo valoaalto etäisyyteen ehdittyään hulmahti takaisin yli laajan äänettömän erämaan kuin varmana lopullisesta voitostaan, — samoin julistaisi maine kerran koko maalle hänen löytönsä, hänen suunnattomat löytönsä. Ja vasta silloin olisi aika astua yhtiökumppanien keskelle ja lausua: Nyt juhlitaan!
Malmi-Muurman säpsähti. Tuntui, kuin olisivat linnut odottaneet, että hän ajatuksissaan ehtisi juuri tähän kohtaan, sillä samassa kajahti ilmoille niiden tuhatääninen laulu. Sävel monikirjava ja helkkyvä vyöryi laaksoja pitkin, kajahti tunturiseinämistä, humisi kuin tuuli yli korkeimpienkin huippujen. Koko luonto oli täynnä ääntä. Se levisi erämaan yli kuin lukemattomien hopeatiukusten soitto vaihtuen vuoroin mahtavaksi, avaruuksia vapisuttavaksi kuoroksi, vuoroin heiketen kuin rantaa vasten lyövän mainingin kohina.
Erämaa oli herännyt.
Malmi-Muurman seisoo tunturilla paljain päin, lakki kädessä ja kuuntelee laulua, joka raikuu hänen ympärillään. Se on Thule, äärimmäisen Pohjolan salamyhkäinen maa, joka tervehtii nousevaa päivää. Siihen kuoroon täytyi ihmisenkin yhtyä.
— Oi, Thule, tuntureitas en kyllin kiittää voi! Valolla yö ne verhoo ja päivä purppuroi. Kuvastuu keilahuiput veen pintaan välkkyvään. Oi, Thule, tänne, tänne ma matkamies jo jään!
Oi, Thule, tuntureitas ma palvon paljain päin! Unohduin unten teille, kun huippus kerta näin. Lumoihis loihdittua ei mailma nähdä saa. Oi, Thule, täällä, täällä Luvattu vain on maa!
Malmi-Muurman seisoo tunturilla paljain päin ja laulaa. Tuuli hulmuttaa hänen harmahtavaa tukkaansa. Hänen silmänsä säihkyvät. Totisesti! Hän ei ollutkaan mikään Mooses, joka Neebon vuorelta katseli luvattua maata saamatta itse sinne tulla. Hän ei ollut yhtään sen näköinen. Päinvastoin hän näytti mieheltä, joka aikoi rynnätä, valloittaa. Siis Joosua, ilmetty Joosua. Eivätkö tuolla Kiiluvaisen yläpuolella välkähdelleet auringonsäteet kuin pitkät säihkyvät säilät Ja ne osoittivat pohjoista kohti… tuonne, missä Siosjoki kapean nauhan kaltaisena kiersi sen toisella puolen kohoavaa Kumputunturia kuin mikäkin pikkuinen Jordan. Siellä, siellä oli hänen lopullinen päämääränsä, hänen suurin valtauksensa.
Yht’äkkiä tärisytti tienoota voimakas paukahdus. Se pani tunturit vapisemaan. Sen synnyttämä kaiku kiiri kauas kuin ukkosen jyminä, ponnahtaen moninkertaisena takaisin vuorten kallioseinistä.
Malmi-Muurman seisoo tunturin laella. Nyt on hänellä lakki päässä ja varsi on suoristautunut täyteen mittaansa. Kasvoilla innostuksen hohde hän katselee sinnepäin, mistä paukahdus kajahti. Hän ei ole enää Joosua. Hän on Napoleon, joka katselee Austerlitzin taistelua. Suuret kallionjärkäleet hänen ympärillään ovat hänen esikuntansa. Kautta Jupiterin! Hänen miehensä aloittivat täsmälleen.
Hän silmää kelloa. Se oli yksi. Hän työskenteli nykyisin kahdella vuorolla. Piti nostaa kiveä ilmoille mahdollisimman suuret määrät. Siksi piti käyttää tarkkaan Lapin lyhyt kesä. Saattoihan kyllä toisinaan työskennellä myöhäiseen syksyynkin, vieläpä talvellakin. Mutta lumenluonti ja suojakatosten laitto nieli paljon varoja. Sen vuoksi hän oli ottanut käytäntöön nykyisen järjestelmän.
Hän antoi katseensa liukua yli seudun. Äsken hän oli tuntenut oman pienuutensa. Nyt hän taas tunsi voimansa ja mahtinsa… tunsi, mihin hän kykeni. Totisesti! Kaamaslaki ei jaksaisi vastustaa hänen rynnäkköään. Sen täytyisi antautua. Ja sitten seuraisivat vuorossa muut, viimeksi Kumputunturi. Sen verran vain piti niissä ammuttaa, että valtaukset säilyivät. Mutta kerran hän pommittaisi niitäkin dynamiitillaan samalla tavalla kuin nyt Kaamaslakea.
Hän tarkasteli tuntureita hallitsijan ilmein. Täällä hän seisoi auringon kirkkaasti heloittaessa, voimansa tunnossa ja mittasi erämaata katseellaan. Se oli kyllä laaja, suunnattoman laaja, mutta hän valloittaisi sen sittenkin.
Hänen silmänsä säihkyivät. Tuolla alempana tunturin rinteellä seisoi hänen rakennuttamiansa »tippejä», varppikasoja.. Ne vartioitsivat kaivossuun aukkoa kuin kiviset jättiläiset. Tunturi oli laaja — olihan tämä hänen toiseksi suurin valtauksensa — ja kaivosaukko näytti myyrän kololta ympäristöön verrattuna. Mutta siitä kolosta hän, Malmi-Muurman, tunkeutuisi tunturiin ja toisi päivänvaloon, mitä sen kätkössä uinui.
Hän lähti kapuamaan tunturinrinnettä alas ja hänen sydämensä sykähti joka kerta, kun uusi paukahdus jymähti Kaamaslaesta.
Työpäivä oli alkanut.