III.
Ei ole Muurmannin Jonne tyytyväinen oloonsa. Hän kaipaa Norjaa, ennenkaikkea merta.
Hän ei voi käsittää, mitä varten isän piti venyä täällä tunturissa.
Niin juuri — venyä. Se oli oikea sana ja sen oli Jonne kuullut
Suomen-Huotarilta.
Hän oli kuullut paljon muutakin, — sellaistakin, mistä säännöllisissä oloissa kasvanut kymmenvuotias poika ei tiedä vielä mitään. Työmiehet, jotka melkein poikkeuksetta olivat »lentojätkiä», juttelivat sangen avomielisesti. He eivät tulleet välittäneeksi, oliko poika saapuvilla vai ei; heidän mielestään hän kuului Malmi-Muurmannin inventarioon yhtä hyvin kuin porat, nostokoneet ja lapiot. Jonne telmi heidän parissaan sunnuntaipäivät. Silloin loikoiltiin tavallisesti pihanurmikolla ja jaariteltiin kaikenmoista. Eikä puoletkaan siitä, mitä miesjoukko lasketteli, olisi sopinut kymmenvuotiaan kuultavaksi.
Malmi-Muurman ei tästä mitään tiennyt. Hän istui kamarissaan kalkutellen kiviään ja hänen ajatuksensa liitelivät mielikuvamaailmoissa. Hän oli auttamaton haaveilija, joka kasvatti poikaansa saduilla ja tarinoilla. Olisipa hän vain tiennyt, minkälaisia muotoja nämä tarinat Jonnen mielikuvituksessa saivat. Työmiesten siivottomat puheet panivat nuo satuhenkilöt liikkumaan ja toimimaan asioissa, joita isä olisi kauhistunut.
Silloinkuin hän — kaksi vuotta sitten — oli ensi kerran nähnyt Sabinan, ei hän ollut ymmärtänyt näin paljoa. Hän oli kyllä jo silloin kuullut yhtä ja toista, mutta tuo kaikki oli silloin vielä uinunut aavistelevana hänen sielussaan. Nyt hän ymmärsi enemmän. Moni hämärä seikka oli selvinnyt hänelle. Hän muisti, kuinka hän kerran oli potkaissut Sabinaa, joka nukkui hänen jalkopäässään — silloin, kun Sabina oli löydetty eksyneenä metsästä. Nyt hän ei enää potkinut; hän otti jo vyötäisiltä ja pyöritti ympäri.
Se häntä vain kummastutti, että Sabina pani vastaan. Hän oli yrittänyt kaksi eri kertaa, mutta kummallakin kerralla oli Sabina riistäytynyt irti ja katsonut häntä kauhistunein ilmein. »Se on syntiä», oli hän huudahtanut ja silloin oli Jonnestakin tuntunut, että se todella oli syntiä.
Mutta minkävuoksi Sabina sitten kertoi komeasta Maria Helenasta, joka meni naimisiin Töllin äijän kanssa? Eikö hän tiennyt, että Suomen-Huotari ja isän jätkät juttelivat sellaisesta aamusta iltaan, ja että se juuri oli niin jännittävää?
Malmi-Muurman ei siis tiennyt, minkälaisia vaikutteita hänen poikansa sai milt’ei jok'ikinen päivä. Kuten sanottu hän istui vain kamarissaan kalkutellen kiviään, joita milloin Suomen-Huotari, milloin joku muu miehistä sai kiikuttaa postiin.
Ei Jonne hyväksynyt isänsä puuhia. Hän nauroi makeasti, kun miehet naljailivat niillä. Ei hän huomannut sellaisessa mitään loukkaavaa. Hän oli vähitellen luisunut heidän joukkoonsa ja tunsi olevansa kotiutuneempi työmiesten pirtissä kuin isänsä työhuoneessa.
Tällä tavoin hän oppi suomen kahdessa vuodessa. Jokapäiväinen seurustelu miesten kanssa kehitti hänen kielitaitoaan yhä enemmän. Kun Suomen-Huotari kysyi häneltä: »Mikä se tästä meidän pikku patruunasta tulee?» vastasi Jonne: »Jätkä.» Ja se oli hänestä mainiosti vastattu, koskapa miesjoukko otti sen vastaan kovalla naurunhohotuksella.
Mutta — vaikka hän olikin mitä suurimmassa määrässä alttiina työmiesten turmelevalle vaikutukselle, oli hänen pojansielussaan säilynyt joku kolkka koskemattomanakin. Se oli se, jossa asustivat hänen varhaisimman lapsuutensa muistot.
Äidistään hän ei muistanut mitään. Tämähän oli kuollut hänen syntyessään. Mutta sitävastoin muisti hän äidinisänsä kodin, jossa hän oli kasvanut seitsemänteen ikävuoteensa saakka.
Komea huvilaa muistuttava rakennus korkean tunturin rinteellä oli selvästi piirtynyt hänen mieleensä. Tie sinne mutkitteli monissa käänteissä ja sen varteen oli istutettu orapihlaja-aita. Alapuolella oli pieni kaupunki. Sen keskeltä kohosi kirkontorni ja sunnuntaiaamuisin kantautui kellojen soitto aivan selvästi avonaisesta ruokasalin ikkunasta sisään — samoinkuin arkina vinssikoneiden räminä, jota säesti lastaustyömiesten yksitoikkoinen laulu.
Hän oli toisinaan istunut pitkät hetket avonaisen ikkunan ääressä ja katsellut merta. Tyynellä säällä se hohti niin merkillisen viheriänä, että sitä olisi luullut vastamaalatuksi avaraksi lattiaksi. Mutta eipäs. Sieltä porhalsi postilaiva vuonon suulta päin ja sen keula halkoili veden pintaa sangen sujuvasti. Silloin hänestä oli näyttänyt, että se halkoi maalia, viheriänharmaata paksua maalia. Mutta sittenkään ei sen valkoiseen keulaan tarttunut mitään.
Välistä hän oli päässyt äidinisän kanssa satamaan ja he olivat nousseet laivaan. Äidinisä oli ollut koko kaupungin tuttu, laivankapteenien erikoisesti, ja häntä oli puhuteltu sangen ystävällisesti. »Vai tämä on Bernt Muurmannin poika.» »Mikä sinun nimesi on?» Häntä oli ujostuttanut. Kaikki ihmiset kysyivät nimeä. »No tuleeko sinusta malminetsijä?» Siihen oli ollut vielä vaikeampi vastata. Mutta olisivatpa he vain kysyneet, halusiko hän merelle, niin heti hän olisi vastannut myöntävästi.
Hän oli ensin ihmetellyt laivan outoa hajua. Se oli ollut niin erilaista kuin muualla… sellaista lämmintä ja lievästi raukaisevaa, mutta kuitenkin sangen somaa. Kerran kun Suomen-Huotari paistoi vehnäsiä (sellainenkin harvinaisuus sattui toisinaan Tunturimajalla), oli hän tuntenut aivan saman hajun. Lämpimässä pirtissä leijaili rasvattujen peltien ja vasta uunista vedettyjen paistettujen vehnästen tuoksu. Mutta sittenkään se ei ollut aivan samaa. Laivan tuoksussa oli jotakin erikoista. Mutta joka tapauksessa — tuo kerta oli tuonut hänen mieleensä tutun kaupungin sataman ja sen laiturissa pihisevän suuren valkoiseksi maalatun laivan, jonka keulassa seisoi korkeilla kullatuilla kirjaimilla: Helgeland.
Hän oli jo silloin osannut tavata.
Nämä muistot, hiukan hämärät ja hajanaiset, veivät Muurmannin Jonnen ihan toiseen maailmaan. Silloin häntä eivät huvittaneet miesten jaaritukset eivätkä heidän rivot sukkeluutensa. Niissä oli jotakin limaista, niljakasta… samanlaista kuin maneetissa, jonka äidinisä oli kerran vanginnut auskariin. Hän oli silloin ihaillut sen keskellä loistavaa punaista täplää; se oli ollut hänen mielestään kaunis. Mutta nyt hänestä toisinaan tuntui, että se oli juuri se, josta Suomen-Huotari niin usein puhui: — himo. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä se oli, mutta joka kerta kun hän sen sanan kuuli, hän ajatteli maneerin punaista, veden alta kiiluvaa silmää.
Toisinaan häntä ihan peloitti, varsinkin syksyllä. Miehet kertoivat kummitusjuttuja pirtissä, jossa räiskyi iloinen pystyvalkea. Silloin hänestä näytti, että ahjoksessa vongerteli maneetti. Puita nuoleskelevat tulenkielekkeet näyttivät sen jaloilta ja hehkuva hiili punaiselta silmältä. Ja kun hän hiipi isän luokse kamariin, missä tämä istui kynttilänpätkän ääressä kiviänsä kalkutellen, hän oli näkevinään maneetin pimeän välihuoneen nurkassa. Se tuli häntä kohti ojennellen lonkeroitaan ja sen punainen silmä loisti julmasti häntä vastaan. Silloin hänelle selveni, että Himo oli kummitus, joka tahtoi tehdä pahaa… niellä, kuristaa. Ja parahtaen hän pakeni isänsä turviin, joka kummastellen katseli vapisevaa poikaansa.
— Isä, tekeekö Himo pahaa? kysyi hän. Malmi-Muurman katseli ihmeissään poikaansa, jonka silmät hehkuivat kuumeisina. Hän ymmärsi, että miehet olivat taas jutelleet jotakin sopimatonta ja hän syöksyi pirttiin vasara kädessä kuin vihastunut Odin.
— Mite te taas teele lorva ja seikytte poika ihan höpperö?
Miehet katselivat ihmeissään vihastunutta isäntäänsä. Eivät he ymmärtäneet, mitä tämä tarkoitti.
— Kertto taas niite roskajuttu… senkin sikat! Eivät he mitään roskajuttuja olleet kertoneet.
Se kun Mäkelä vain oli muistellut, mitä hän kerran näki Liikkuvan kiven maassa…
— Liikkuvan kiven maassa! Kylle mie näyttä senkin… Eikö te ymmärtä, ette juuri tuollainen juttu turmele poika?
Miehet olivat ymmällä. He olivat niin tottuneet siihen, että Jonne oli aina läsnä, etteivät he yhtään osanneet ottaa sitä huomioon. Sitäpaitsi he olivat toisinaan puhuneet paljon »rouvimpaa.» Mutta kyllä he vasta pitäisivät varansa.
Ja siitä sai keskustelu uuden käänteen. Noista äskeisistä lavertelijoista ja roskan puhujista tuli yks' kaks' mitä kiivaimpia moraalifilosoofeja, jotka mitä monipuolisimmin valaisivat elämästä otetuilla esimerkeillä, kuinka turmelevia sopimattomat puheet saattoivat olla. Kunnes joku heistä kertoi oikein rasvaisen esimerkin, jolle toiset yht'äkkiä räjähtivät nauramaan.
Sellaista oli elämä ja ympäristö Tunturimajalla, jossa Muurmanin Jonne oli seitsenvuotiaasta saakka elänyt. Ei siis ihme, että Malmi-Muurman rupesi vähitellen huomaamaan paikan sopimattomaksi kasvavalle pojalle. Mutta — mihinkä hän hänet lähettäisi? Appivanhempain luo hän ei halunnut häntä toimittaa. Poika olisi joutunut aivan liian kauas. Hän halusi pitää hänet lähettyvillään; hänhän aikoi kasvattaa hänestä malminetsijän, seuraajan itselleen. Sen vuoksi oli hyvä, että poika jo nuoresta tottuisi Lapin yksinäisyyteen eikä osaisi kaivata pois. Hän muisti omat vaikeutensa. Kuinka hankalalta hänestä alussa oli tuntunutkaan esim. vaatepäällä nukkuminen. Se oli ollut ihan tuskallista. Monen kuukauden kokemus ja harjaantuminen oli vaadittu, ennenkuin hän vähitellen oli tottunut. Nyt hän ei toisinaan riisuutunut viikkokausiin. Talvisin se olisi ollutkin melkein mahdotonta, siksi hatara ja kylmä oli Tunturimaja. Hän halusi siis totuttaa poikansa, kasvattaa hänestä spartalaisen. Sitäpaitsi hän halusi itse häntä opettaa. Hän ei luottanut oikein nykyajan kouluihin.
Mutta — kuten sanottu —- viime aikoina olivat hänen silmänsä ruvenneet aukenemaan. Hän oli huomannut, että jätkäseura oli pojalle kaikkea muuta kuin terveellistä. Tietysti ne kertoivat ja losottivat mitä hyvänsä… maailmanrannan kulkurit. Ja tietysti poika kätki kaikki visusti muistiinsa. Olihan hän toisinaan kuullut tämän kiroilevan ja vielä tavalla, joka häntäkin, vanhaa kiertolaista kammoksutti. Keneltä poika sellaista oppi? Miehiltä tietysti.
Malmi-Muurman päätti lähettää poikansa Lunnasjärvelle joksikin aikaa. Lunnas-Amprun väki oli yksinkertaista ja hurskasta. Siellä ei poika ainakaan mitään sopimattomia kuulisi. Ja ajan oloon ehkä haihtuisi jätkäjoukon epäterveellinen vaikutus.