IV.
On paikallaan, mitä isoäiti sanoo, että Sabinaan on jäänyt metsien hiljaisuutta. Liekö se johtunut tuosta kaksi vuotta sitten sattuneesta eksymistapauksesta vai oliko se Sabinassa synnynnäistä, sitä ei isoäiti pystynyt ratkaisemaan. Joka tapauksessa hän on nyt hiljaisempi kuin ennen, kulkee unissaan, usein unohtuen pitkiksi ajoiksi lehmänhakuretkille. Mutta isoäiti ei tiedä, että Sabinassa uinunut taipumus mietiskelyyn ja omituisiin kuvitteluihin on vain päässyt oikeuksiinsa, löytänyt uomansa. Siitä tytön sisäänpäin kääntynyt katse ja hänen hiljainen olemuksensa. Äiti Karuliina tarkkaa häntä usein huolestuneena. Onko lapsi saanut vian käytyään manalaisten kaupungissa, vai mistä johtui hänen hillitty vaelluksensa. Mutta äidin kysymyksiin Sabina vastaa selvästi, katsoen samalla kirkkaasti silmiin. »Mie vain ajattelen», kuuluvat hänen sanansa. Sitä äiti ihmettelee. Ei hän muista kahdeksanvuotiaana vielä erikoisempia ajatelleensa. Vain kerran papin käydessä hän oli jäänyt miettimään, mitä varten tämä sanoi: »No jaa, no jaa.» Syömäänkin ruvetessaan sanoi: »No jaa» ja lopetettuaan ihan samoin. Oliko se jonkunlaista hyväksymisen ilmaisua siitä, että hän ylimalkaan oli tyytyväinen oloonsa ja Siosjärven suureen pitäjään. Kirkkomiehet palatessaan juhannuskirkolta kotikyliinsä puhelivat: »No jaa.» Niinpä se oli rovastikin taas saarnassaan sanonut. »No jaa, kyllä kai se tämä Johannes Kastaja oli profeetoista suurin, koskapa itse elämän Herrakin oli antanut hänestä senkaltaisen todistuksen. No jaa, no jaa.» — Sitä hän oli kerran pikkutyttönä miettinyt ja kerran kysynytkin isältään. »Se kun sillä vain on sellainen tapa.» — »Eikö mahtane viimeisellä tuomiollakin sanoa: 'No jaa, no jaa, tässä sitä nyt olhaan ja… siosjärveläisistä suuremus osa'.» Se oli isävanha sellainen leikkisä mies.
Mutta tämä Sabina… se oli muuttunut. »Ei minua mihkään vaivaa.» Niinkuin ei vaivannutkaan… erikoisesti. Söi ja joi kuten ennenkin ja sanoi: »Jumalalle kiitos» ruualta päästyään. Teki työnsä säännöllisesti… metsäänkin lähti kuten ennenkin. Ei sanonut pelkäävänsä eksymistä. »Mie olin pieni silloin.» Herranen aika! Niinkuin hän nyt olisi jo suuri ollut. Vasta kahdeksanvuotias, mutta puhui kuin aikaihminen.
Mutta — jos Karuliina olisi kuunnellut syrjästä, mitä Sabina metsässä puheli, hän olisi kauhistunut. Jutteli puille ja pensaille ja puhutteli kukkia kutakin nimeltään. Ei Karuliina olisi sellaista ymmärtänyt.
Muutenkaan ei Karuliina enää oikein tahtonut käsittää tätä nykyistä elämää. Kaikki oli muuttunut toisenlaiseksi kuin ennen. Ennen he olivat elelleet rauhassa täällä tunturin kolossa, tietämättä mitään suuren maailman tapahtumista. Heillä oli ollut oma maailmansa ja he olivat olleet oikein tyytyväisiä. Nyt oli jonkinlainen levottomuus vallannut heidät.
Sen näki Amprusta erikoisemman selvästi. Ennen hän oli istunut pirtissä reenjalaspuuta veistellen setä Juhanin kertoessa lapsille satuja. Suuret lastut olivat lennelleet ympäri ja Sabina syötti niillä toisinaan takkaa, kun setä Juhani kertoi peikoista ja jättiläisistä. Hän oli sillä tavoin koettanut pitää todellisuudesta kiinni. Mutta nyt ei Amprulla ollut joutoa puhdetöihin. Yhdet ainoat jalaspuut hän oli viime talvena tehnyt. Mutta ei yhtään saavia eikä pyttyä ollut syntynyt. Ja ne kun olisivat olleet niin haluttua tavaraa. Nyt kului aika turhaan haaveiluun »tipeistä» ja rautateistä… ja malmirikkauksista. Niinkuin niistä olisi heille, köyhille tunturitalollisille, lähtenyt mitään iloa.
Toista olivat satuillat. Niistä oli ollut todellista iloa ja nautintoa.
Setä Juhani oli ollut näiden iltojen keskipiste. Hän oli palvellut monta vuotta renkinä kirkonkylän voudilla. Voudin rouva lauloi soittokoneen säestyksellä, ja hyvällä laulukorvalla varustettu setä Juhani oli näpännyt muistiinsa suuren joukon mitä erilaatuisimpia herraslauluja. Lunnasjärven pirtissä ne oli esitetty monet monituiset kerrat… sellaiset kuin laulu »Kaaren Lintamuusta», joka hukutti itsensä tultuaan »viekkaasti vietellyksi.» Ja kun lapset pyysivät kertomaan, sepitti setä Juhani noiden laulujen mukaan mitä ihmeellisimpiä kertomuksia prinsseistä ja ritarilinnoista, kuninkaista ja herttuoista. Mitä he kaikki mahtoivat olla, sitä ei Karuliina jaksanut täysin käsittää. Mutta kun setä Juhani kertoi, muutti koko pirtti muotoaan. Siitä tuli avara linnansali, jossa he kaikki isä Amprusta alkaen näyttelivät jotakin eriskummallista osaa… kehrääviä kuninkaantyttäriä ja sen semmoisia.
Karuliina naurahti. Hän muisti, kuinka hänkin näin kehrätessään oli joutunut setä Juhanin kertomusten lumoihin. Tämä esitti parast’aikaa kertomusta prinsessa Kunigundasta, joka kehräsi lankaa nunnanhuntua varten. Sabina kyseli, millainen hän oli, tuo prinsessa Kunigunda. Silloin keskeytti setä Juhani nikarruksensa ja viittasi, häntä, Karuliinaa. »No niinkuin tuo äiti tuolla karsinan loukossa… kehräsi juuri samalla taphaa.» Hän oli silloin punastunut hiukan ja hymähtänyt itsekseen. »No, olkhoonpa sitten… mokomakin rinsessa.»
Karuliina muisteli kaipauksella näitä herttaisia, rauhallisia iltoja, jotka nyt näyttivät kokonaan loppuneen. Se oli kaikki tuon malmihomman syytä. Se tempasi setä Juhaninkin mukaansa. Paja oli jäänyt kylmille. Ei suuntautunut setä Juhanin kulku sinne niinkuin ennen. Puukot jäivät valmistamatta. Sabina kantoi metsästä löytämiään poronsarvia, mutta ei syntynyt tuppia enää niinkuin aikaisemmin. Aika kului rupatteluun Malmi-Muurmannin hommista ja niihin liittyvistä toiveista… milloin ei jompikumpi, setä Juhani tai Ampru sattunut saman herran asioille joko Kopsaan tahi Könkäälle.
Ei ollut Karuliina tyytyväinen nykyiseen elämään. Jotakin oli vinossa. Ennen oli oltu tyytyväisiä kaikki. Nyt valitteli setä Juhanikin opin puutetta. Hyvänen aika. Vaikka Karuliinan mielestä hänellä sitä oli enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ei. Insinöörinä olisi setä Juhanin pitänyt muka olla. Olisi silloin muka maailma enemmän avoinna kuin nyt.
Karuliinan mielestä se oli liiaksikin. Ennen sai toki pitää maitonsa ja viilinsä itse. Nyt ne täytyi vieraalle syöttää. Tosi kyllä, että niistä sai rahaa, mutta ei se sittenkään Karuliinan mielestä vastannut sitä, että talossa oli olemista ja elämistä.
Ikkunan ohitse vilahtaa tumma hahmo. Karuliina vilkaisee pihalle. Malmi-Muurmanni… ja poika matkassa. Jo huomasi vieraat Amprukin, joka hakkasi puita rantteella.
Sabina, joka oli ojentanut äidilleen kehruupaloja kopasta, huomasi, että rukki pysähtyi. Mikä nyt tuli? Eihän lanka ollut katkennut. Hän oli seurannut jännityksellä kehruupalojen liukumista langaksi ja odottanut, eikö äidiltä vahingossakaan menisi poikki. Toisinaan kun hän oikein kiinteästi ajatteli, oikein otsaansa rypistäen, että rukki kehräsi lankaa prinsessa Kunigundan huntuun, loppui lanka yht’äkkiä. Mutta se ei tietenkään johtunut siitä, että hän niin ajatteli, vaan siitä, ettei hän jännitykseltään joutanut ojentamaan uutta kehruupalaa, jolloin äidin oli pakko päästää langanpää irti.
Kuului kopinaa eteisestä. Ovi aukeni ja Malmi-Muurman poikineen työntyi sisään.
— Peive! sanoi hän lyhyeen, karskiin tapaansa. Karuliina vastasi tuskin kuuluvasti. Mutta Amprun kieli lauloi sitä vilkkaammin.
— Jo mie tuossa tiirailin, että kuka se… niin jo Muurmanni-herra itte… tuota… ja Jonnekin matkassa…
Muurman kätteli Karuliinaa, nipisti Sabinaa poskesta ja istahtaen penkille ryhtyi täyttämään piippuaan.
Nyt oli kysymys siitä, että Jonne jäisi Lunnasjärveen pariksi kuukaudeksi. Siellä Tunturimajalla oli poika liiaksi omissa hoteissaan; ei muita kuin jätkiä seurana. Ei kai Karuliina-rouvalla ollut mitään sitä vastaan? Maksettaisiin tietysti nojan ylöspito.
Karuliina nauroi rukin takana. Se oli tämä Malmi-Muurmanni sellainen koiranleuka. Puhutteli häntäkin rouvaksi, vaikk'ei hän ollutkaan kuin uutistalokkaan akka. Mutta hienosti se puhui… ylöspidosta oikein. Niinkuin Lunnasjärvessä olisi sellaisia voinut tarjota.
Mutta isä Ampru otti asian paljon vakavammalta kannalta. Häntä hiukan harmitti, ettei Karuliina osannut käyttäytyä. Istui siellä karsinan loukossa nauraen kuin mikäkin Saara, kun hänelle asiaa puhuttiin. Kyllähän se passasi. Antaa Jonne-herran jäädä vain. Kyllä sille ylöspidot laitettaisiin… sikäli kuin talossa varaa oli. Ja olihan sitä — Jumalan kiitos. Lehmä oli vast’ikään poikinut. Ternimaitoa saatiin. Laitettaisiin juustoja niin vietävästi.
Sovittiin siis, että Muurmannin Jonne jäisi Lunnasjärveen. Äiti Karuliina laittaisi vain kamarin kuntoon. Siellä oli vielä vanha harmonikkasänkykin, jonka Piise-hosmestari aikoinaan kuljetti tänne ja sitten jätti. Siinäpä passasi Jonnen köljöttää.
Muurmannin herra lähti ja Jonne jäi. Hänestä oli hauskaa tällainen vaihtelu. Olihan tämä sentään toisenlainen paikka kuin Tunturimaja ja täällä oli toisenlaisia ihmisiäkin… Sabinakin. Jonnehan tunsi hänet erinomaisen hyvin.