IX.
Seudun yli kiirii huumaava pauke. Se panee tunturit vavahtelemaan. Kaiku kantaa sen moninkertaisena etäisyyteen, kunnes se lopulta häipyy kuulumattomiin.
Siellä Malmi-Muurman ampui tunturia, niin että maa tärähteli. Hän haluaa tunkeutua maan uumeniin, kuten isoisä sanoi, mutta ennen pitkää loppuisivat häneltä voimat ja varat.
Kahdeksan kesää oli tuota pauketta kuulunut melkein yhtämittaa. Olipa toisinaan kuulunut talvellakin. Ainoastaan sydänkuiden aikana oli ollut hiljaista. Silloin Muurman vietti »luppoaikaansa», kuluttaen sen etupäässä metsästykseen, milloin ei alamatkoja tehnyt.
Uusia ja yhä uusia insinöörejä oli paikalla käynyt, mutta kaikki ne olivat ennen pitkää kaikonneet pois. Kyllästyneen näköisinä ne sitoivat laukkujaan Amprun pirtissä, heittäen hyvästit talonväelle. Heidän oli turhaa yrittää enempää. Ampru ja setä Juhani kantoivat vuorotellen heidän taakkojaan Kopsaan. Alakuloisina he lähtivät pihamaalta matkaan. Rautatietoiveet olivat taasen häipyneet heidän mielestään. Ne matkasivat noiden outojen herrojen mukana kohti etelää kuin muuttolinnut. Isoisä katseli tupansa edustalta voitonriemuisena heidän jälkeensä. Sinne painuivat etelän herrat notkelman taa… ja painukoot. Turhaan he täältä rikkautta etsivät. Jumalan tarkoitus ei ollut, että sen, minkä hän aikojen alussa oli vuoreen kätkenyt, piti joutua ihmisen saaliiksi, nautinnon ja hekuman välikappaleeksi. Työn, tavallisen työn oli Luoja säätänyt lapsilleen — kyntämisen ja kylvämisen. Mutta muutamat kuten Muurmannikin halusivat äkkiä rikastua ja siinä innossa kuluttivat viimeiset varansa tyhjään. Tunturi piti omansa — kaikesta paukutuksesta huolimatta.
Ampru ja setä Juhani kantelivat insinöörien taakkoja Kopsaan. Matkalla ei puhuttu juuri monta sanaa. Herrat kiroilivat Muurmannia, joka oli houkutellut heidät Lapin soita rämpimään — pahimman »räkän» aikana.
Mutta paluumatkalla he vilkastuivat. Heistä tuntui, kuin olisi Kopsan kievarin pihalle herrojen kantamusten keralla jäänyt myös heidän oman epäuskonsa taakkakin. Oli helpoittanut niin ihmeellisesti heti, kun olkaremmit oli irti saatu. He ryyppäsivät kahvit kiiruusti ja riensivät tuttua polkua takaisin. He eivät halunneet niinkään vain antautua. Paluumatkalla he uskoivat taas jos jonkinlaisiin mahdollisuuksiin. Pysähtyessään pistämään piippuun jonkin maan laidassa he saattoivat kinastella, kummaltako puolen vaaraa rautatie tulisi kulkemaan. Juhani väitti, että oikealta, mutta Ampru penäsi vastaan. Ei, vaan vasemmalta! Katsopas, sillähän oli kuin luonnollinen tie tuon kurun kautta, joka aukeni Hirvijängälle. Mutta millä ihmeellä aikoi Ampru mennä jängän yli? Heh, kyllä kruunulla konsteja oli — jollei muuten, niin laittoi sillan. Sillan? Ole houraamatta! Mitäs se nyt siltoja, kun vaaran oikealla puolen kohosi kuiva kumiseva kangas. Tosin tarvittiin pieniä leikkauksia… pieniä leikkauksia, mutta nehän nyt eivät tuottaisi suuriakaan vaikeuksia…
Veljekset istuivat tupakoiden, kinastellen ja vältellen, mutta siitä he olivat yksimielisiä, että rautatie tulisi. Kuullessaan etäältä kumean paukahduksen he iskivät toisilleen silmää:
— Kuulepas, siellä se Muurmanni ampuu. Sitä poikaa ei epäusko vaivaa!
Heistä kummastakin oli ruvennut tuntumaan aivan välttämättömältä rautatien tulo. He näkivät siitä unta öisin ja päivillä he istuivat syvissä mietteissä samaa asiaa ajatellen. Muurman oli kertonut, että valtio pakkoluovuttaisi maata runsasta korvausta vastaan. Silloin saisi Ampru rahaa ihan ilmaiseksi. Ja Juhani-setä, taitava seppä, kuvitteli saavansa junankuljettajan viran. Erämaan lapsen herkin mielin he olivat eläytyneet näihin kuvitelmiinsa. Ne olivat muuttuneet heille eläväksi todellisuudeksi, jota ilman he eivät enää voineet tulla toimeen. He siis uskoivat lujasti ukko Muurmannin puuhiin ja jokainen paukahdus tunturista oli kuin taivaasta tullut vahvistus heidän ajatuksilleen.
Ampru saattoi toisinaan ihan yksityiskohtia myöten kuvitella ensimmäisen junan tuloa. Hänen talonsa olisi tietysti asema eikä se isoja muutoksia kaipaisi siksi kelvatakseen. Uudet portaat ja porstuan ovet ja joitakuita lasiruutuja rikkinäisten tilalle. Porstuan oven päälle pantaisiin kirjoitus: »Lunnasjärvi»; sen saattaisi vaikka Juhani maalata… taitava, kätevä mies. Siitäpä saisivat reisantit lukea, että se tämä nyt oli ja että täällä saakka nyt oltiin. Karuliina tarjoskelisi kahvia ja viiliä kamarissa matkustavaisille. Ampru oli jo miettinyt hinnatkin. Kahvikupista leivän kanssa piti saada kaksi markkaa ja ilman leipää markka. Viilipytty taas maksaisi viisi markkaa. Sen sai tosin nykyään neljällä, mutta markan korotus ei nyt kummia tekisi. Paljonko hän tahtoisi aseman vuokraa, oli vaikeampi ratkaista. Valtiolta saattoi saada paljonkin, jos vain osasi pyytää. Mutta — ehtipä hänestä vielä sopia. Samoin piti saada eri palkka käden pyörittämisestä. Malmi-Muurmannihan oli kertonut, että junalle piti pyörittää kättä silloin kuin se tuli ja lähti…, tehdä rengasta vasempaan ja oikeaan… ja että tuo virka kuului asemamiehelle. Palkan hän siis siitäkin ottaisi. Sekö tässä ilman rupesi renkaita ilmaan piirtämään kruunun junille… työstä ja rehkimisestä vaivaituneilla käsillään! Palkka piti saada… ja tietysti sen saisikin. Olihan Muurman niin sanonut.
Juhani-setä taas eleli junankuljettajamietteissään. Hän ei ollut koskaan junaa nähnyt paremmin kuin Amprukaan, joten hänellä ei siitä ollut minkäänlaista käsitystä. Sen hän vain oli kuullut, että se kulki rattailla. Minkälainen siinä oli se konelaitos, sitä ei Juhani-setä pystynyt tietämään. Mutta — olisikohan tuo nyt paljon kummempi kuin puimakonekaan, ja sellaisen hän oli kerran Könkäällä pannut käyntiin ihan noin vain. Oli vain ensin katsellut ja ihmetellyt, että mistä se käyntiin pantiin. Olipa lopulta kysäissyt sitä Kujalan Aapolta, joka oli konetta hoitanut. »Mistä se käynthiin pannaan?» »No tutki nyt, siehän olet seppä ja mestari.» (Se Aapokin oli toisinaan niin mahtava.) Häntä oli hiukan sapettanut. »Saako tämän sitte panna pyörimhään?» oli hän kysynyt. »No pane, jos oshaat.» Siinä oli sojottanut muuan kampi koneen etuosassa. Hän oli tarttunut siihen ja vääntänyt voimakkaasti. Silloinkos se oli riehaantunut käymään, hyrrännyt niin, että päätä oli huimannut. Rusamasiina oli kolkkaissut kuin tyhjä pärekoppa, jota miesjoukolla potkitaan, ja Aapokin oli jo huuassut: »Älä helkkarissa särje pelauksia!» Hän oli vääntänyt kammin kiinni ja kone oli asettunut.
Mahtoiko tuo juna olla paljonkaan mutkikkaampi? Senpähän näkisi sitten, kun ensimmäinen paikalle porhaltaisi. Saati vain ei reisanttien päätä rupeaisi huimaamaan, kun hän, poika, laskettaisi tunturia ylös ja toista alas. Mutta — Nooakin arkin maassa piti ajaa varovasti, sillä siellä oli maa toisin paikoin paha hylläämään.
Tällaisissa ajatusmaailmoissa elelivät Juhani-setä ja Ampru. Malmi-Muurmannin hommat olivat herättäneet heissä horjumattoman uskon: vielä se hihkuisi höyryhevonen Lunnasjärvenkin rannoilla. Ja silloin alkaisi uusi elämä erämaan vähäväkisille asukkaille.
Sabina eli myös toiveissa, vaikka hänen toiveensa olivatkin toista maata. Hänkin kuunteli jymähdyksiä levottomin tuntein. Ne ennustivat hänelle jotakin outoa ja salaperäistä, joka sai hänen povensa paisumaan. Hän toivoi näkevänsä Muurmannin Jonnen, jota hän ei ollut tavannut kokonaiseen vuoteen. Hän oli nyt kahdeksantoista vanha, kukoistava neito, jolla oli neidon ajatukset. Hän rakasti Muurmannin Jonnea. Kolme vuotta sitten he olivat yhdessä käyneet rippikoulun. Sitä aikaa muisteli Sabina erikoisella kaipauksella.
Nuo kolme Siosjärvellä vietettyä viikkoa olivat kuluneet kuin sadussa. Sabina oli istunut yhteisessä rippikoulussa toisten poikien ja tyttöjen kanssa, kun Jonne taas oli iltaisin käynyt rovastin luona lukemassa yksityisesti. Vaikka hän osasikin suomea koko hyvin, ei rippikoulunkäynti ollut silti suomeksi luonnistanut… Hän oli lukenut kirjansa ruijaksi ja senvuoksi hänen oli ollut saatava yksityisopetusta. Mutta tästä huolimatta ei Jonnessa ollut näkynyt herrastaipumuksia nimeksikään. Ne olivat hukkuneet kuin hukan jäljet lumipyryllä — kuten isällä oli tapana sanoa. Pitkävartiset pieksusaappaat jalassa hän oli harpannut iltapäivällä pappilaan… tuppipuukko vyöllä. Ja katekismus puseron ylätaskussa oli hiukan nolona katsellut paperossilaatikon takaa. Jonne oli pannut tupakaksi ja puhellut: »Jaha… me sitä nyt olhaan rippuluvussa Biinan kanssa, mutta kesällä me heistelhään taasen Lunnasjärvellä!» Hän oli tarjonnut Jonnelle makeisia ja tämä oli ottanut kiittäen: »Thak!» He olivat silloin seisseet kauppapuodin edessä ja Jonne oli katsonut kelloa. »Nyt täytyy mennä. On tiukka paikka sakramenteista.» Jonne oli nostanut lakkia ja nauranut, painuessaan pappilaan päin.
Hän oli katsellut Jonnen jälkeen. Niin se asteli kuin tukkilainen, puukko heiluen vyöllä. Ja tukkilaiseksi oli Jonne aikonutkin… ainakin aluksi. Hän ei yhtään kannattanut isän suunnitelmia. Malminetsintä oli hänen mielestään ollut hulluutta. Mutta minkä isä oli kerran saanut päähänsä, siitä hän ei luopunut, ennenkuin viimeinen penni kukkarosta loppui. Jonnella oli äidin perintöä, mutta siihen ei isä saanut koskea. Se oli määrätty pojan hyväksi; isä sai ainoastaan valvoa, millä tavalla se käytettäisiin. Jonne oli toivonut, että isä ostaisi hänelle uutistalon Lunnasjärven takamailta. Sinne hän asettuisi asumaan ja elättäisi itsensä kuten muutkin uutistalolliset. Ja Sabinan hän naisi, veisi emännäksi taloonsa.
Sen oli Muurmannin Jonne sanonut viimeksi vuosi sitten. Nyt hän oli ollut koko vuoden Norjassa vuoriopistossa kaivostyönjohtajan tutkintoa suorittamassa. Muurmanni-herra oli pakoittanut poikansa lähtemään. Suomen-Huotari oli Lunnasjärvellä kertonut isän ja pojan välillä tapahtuneista yhteenotoista. Se lohdutti sentään Sabinaa, sillä siinä hän näki vahvistuksen Jonnen rakkaudesta.
Ja siitähän Jonne kirjoittikin, vaikka kirjeet viipyivätkin matkalla kauan. Ne makasivat Kopsan kievaritalossa siksi kunnes joku sattui Lunnasjärveltä käymään. Monilla rasvatäplillä ja peukalonjäljillä varustettuina ne sitten saapuivat, mutta yhtä rakas oli niiden sisältö aina.
Sabina tavaili Jonnen kirjeitä ja riemuitsi. Oliko mahdollista, että Jonne sittenkin rakasti häntä? Olisi ollut paljon luonnollisempaa, jos tuo vieraan maan poika olisi kiintynyt johonkin oman maansa tyttäreen. Kaipa Ruijassakin oli kauniita tyttöjä… kauniimpia kun täällä. Ja mikä se nyt oli Lunnasjärvi paikka? Pahainen uutistalo erämaan kainalossa. Vaikka olihan Jonne kirjoittanut, että »se sinun kotisi on yksi maailman kaunhiimpia paikkoja. Jos se olisi siirtää lähemmäksi, kävisi siellä tyristejä enemmän kuin teiän pirthiin mahuttais. Mutta on onni, että se on niin kaukana. Silloinpahan sie säilyt siellä minulle.»
Sabina osasi ulkoa Jonnen kirjeet. Niissä oli paljon outoja ja kauniita asioita. Välistä Jonne kirjoitti »skolepestyrelsistä.» Sitä ei Sabina ymmärtänyt, paremmin kuin sitäkään, että »seitsemäs augusti mie sain reput vuoriopissa.» Se oli Sabinasta käsittämätöntä. Mutta sen hän taas hyvin käsitti, että »tytön silmät, jota rakastaa, on se kaunein maan päällä!» Sabina oli saanut Suomen-Huotarilta pellinpalasen, jota hän säilytti pirtin ikkunalistan välissä. Iltasin, kun muut jo nukkuivat, hän vaipui katselemaan kuvaansa peilistä. Ei hän oikein ymmärtänyt, mikä oli kaunis, mikä ruma; itsestään sitä oli hyvin vaikea sanoa. Silmät olivat vaalean siniset, suuret ja merkillisen miettiväiset. Jonne kirjoitti, että »niistä katseli koskematon erämaa.» Ainoastaan silloin, kun hän hymyili, tummeni niiden väri hiukan ja pinnalle ilmestyi somannäköinen kiilto. Nenä oli kaareva, hiukan herrahtava ja sen molemmilla puolin oli jokunen kesakko. Mutta Muurmannin Jonne oli kirjoittanut, että ne juuri kaunistivat häntä, ja hän uskoi sen, koska Jonne niin sanoi. Hän luotti yleensä kaikessa Jonneen. Suu oli hauskannäköinen. Jonne oli sanonut, että se hymyillessäänkin näytti ujouden tunnusmerkiltä. Se meni taas yli Sabinan ymmärryksen, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että se merkitsi hyvää ja oli jonkinlaista kiitosta. Muuten hän ei muodostaan erikoisempia ajatellut. Hänelle riitti vain se tieto, että Jonne rakasti häntä ja hän Jonnea.
Mitä oli rakkaus? Ei Sabina osannut sitäkään itselleen selittää. Oliko se sitä, että kaipasi ja että auringonlaskun aikana rinnan täytti outo ikävä? Oliko se metsän hiljaista kohinaa vai sinihorsmien äänetöntä heilahtelua? Hänestä tuntui toisinaan, että kukatkin kaipasivat. Minkävuoksi ne muuten olisivat taivuttaneet latvojansa toisiaan vasten? Ne puhelivat kai silloin salatuita asioita. Vai oliko rakkaus myrskyä? Toisinaan — varsinkin syksypuoleen — riehui tuntureilla myrsky. Se lennätti koivunlehtiä yhtenä ryöppynä ilmaan. Sabina oli joskus joutunut sellaiseen säähän ja silloin häntä oli rauhoittanut se ajatus, että lentelevät keltaiset koivunlehdet olivat toiveita, jotka matkasivat maailmalle. Ainakin se oli tuntunut helpoittavalta. Mitä oli rakkaus? Hän oli joskus ajatellut metsävalkeaakin, joka poltti kuloksi kaiken. Oliko rakkaus senlaatuista? Sitä oli tosin vaikea ajatella, kun sydämessä asui niin paljon sellaista, jota olisi voinut verrata vanamoihin taikka onkikukkiin. Nehän käpristyivät heti; jo tulen kuuma henkäyskin tappoi ne. Ainakaan hän ei itselleen toivonut sellaista rakkautta. Hänen rakkautensa oli pikemminkin, tuollaista hellän sydänalan oloa, — vähän samantapaista kuin silloin, kun ruoka ei oikein maistunut…
Äiti ei näyttänyt paljon piittaavan siitä, mitä hän ajatteli, — tai äiti ei käsittänyt. Sen hän kyllä huomasi, että Muurmannin poika kirjoitteli, mutta milloinkaan hän ei kysellyt muuta, kuin että mitä se nyt puuhaa, — taikka tuleeko tännepäin piakkoin. Näihin kysymyksiin oli helppo vastata. Äidin mieleen ei nähtävästi juolahtanutkaan epäillä mitään. Hän piti kai luonnollisena, että Muurmannin poika kirjoitteli Sabinalle, koskapa tämä oli ainoa kirjoitustaitoinen koko talossa. Isä Ampru ehkä arvaili enemmänkin, mutta hänkään ei kysellyt mitään. Ja tuskinpa Sabina olisi kertonutkaan…
»Siitä se korven raataja tulisi», oli isä sanonut Jonnea tarkoittaen, »mutta herran se siitä tekhee — Muurmanni…»
Sabinaan teki isän puhe aina hiukan hermostuttavan vaikutuksen. Miten hänen sitten kävisi, jos Jonnesta tulisi herra? Eihän hän saattaisi seurata häntä alas — sinne suureen maailman kaupunkiin. Siellä oli kuninkaat ja hovit ja jos jonkinlaiset oudot meiningit. Miten hän siellä tulisi toimeen?
Kaamaslaessa vain paukkui. Jymähdykset kiirivät voimakkaina tunturista toiseen. Kävi sellainen pauhu kuin ukonilmalla. Tällaisina hetkinä oli surullista ajatella, että Jonnesta tulisi herra.
Sabina nojaa aitaa vasten ja katselee tielle, joka karjakujaa pitkin nousee mäkeä ylös Riimitievaa kohti. Hän muistaa eksymisensä kaksitoista vuotta sitten. Nytkin tuntuu siltä, kuin olisi hän eksynyt… jotenkin… omassa sisimmässään. Hän oli silloin muistanut prinsessa Kunigundaa, joka kumarsi kuninkaanpojan edessä. Lapsellisessa mielikuvituksessaan hän oli odottanut kuninkaanpoikaa noutamaan häntä… opastamaan metsästä ulos. Mutta — sellaista ei ollut tullut… sehän oli vain satua. Se »kuninkaanpoika», jota Sabina nyt odotteli, oli Muurmannin Jonne… Mutta häntäkään ei kuulunut; hän oli ollut poissa kokonaisen vuoden… Sabina rupeaa hyräilemään:
— Olipa Karen Lindamo… hän metsätietä kulki, kun urho uljas varreltaan tien hältä naurain sulki: »Ken oot sa tyttö ruususuu? — »Ma oon vain Karen Lindamo.»
Vavahti Karen Lindamo,
kun katsoi miestä kerran,
kahdesti ehkä korkeintaan
ja tunsi linnanherran.
Se kauhistus vain riemastuu:
»Vain oot sa Karen Lindamo!»
Hymähti Karen Lindamo, ohitse mennä aikoi, kun katse linnan valtiaan jo hänet tyyten taikoi: Hän pysähtyy ja punastuu, hän on vain Karen Lindamo…
Ja niinpä Karen Lindamo istuupi hetken päästä sylissä linnanherran tuon, mi suuteloit' ei säästä. — »Kenelle kuuluu ruususuu — sulleko, Karen Lindamo…?
Senjälkeen Karen Lindamo
käy niinkuin lumottuna.
Kasvoillaan vuoroin vaihtelee
nyt kalvakkuus ja puna.
Hän itseänsä oudoksuu:
Ma oonko Karen Lindamo —?
Tulipa Karen Lindamo
viekkaasti vietellyksi.
Mut jäljellä, ah, vielä on
hänellä keino yksi.
Hän lammen rantaan laskeuu
poloinen Karen Lindamo…
Olipa Karen Lindamo jo kaunis eläessään, mut kaksin verroin kauniimpi paareilla levätessään. Hymyili kuolossakin suu: Ma oon vain Karen Lindamo.
Sabinan mieli valahtaa surulliseksi. Tuo setä Juhanin opettama laulu johtui aina tällaisina hetkinä mieleen. Mikä siinä oli, joka niin erityisesti hänen mieltänsä kiinnitti? Tytön surullinen kohtaloko? Mutta — eihän hänelle suinkaan tarvinnut niin käydä… Hyvä Jumala! Olivathan Jonnen aikomukset rehellisiä.
Taivaalla purjehti yksinäinen vaalea pilvi. Se oli kuin laiva, jota näkymätön käsi ohjasi. Se suuntasi kulkunsa Kaamaslakea kohti ja ehdittyään huipun yläpuolelle se hajaantui pieniksi höytyviksi.
Sabina muistaa toisenkin laulun Karen Lindamosta. Senkin oli setä
Juhani opettanut. Sen sävel oli vain edellistä surullisempi.
— Olipa Karen Lindamo… hän siivet saada halas ja lentää kun tul' illansuu pilveen ja sieltä alas: Hän tahtonut ois nähdä vaan, miss' sulho viipyi matkallaan.
Vain päivä, Karen Lindamon
jo Herra toiveen täytti:
Tullessa toisen illansuun,
kas, kuolo tietä näytti
luo sulhon turhaan vuotetun. —
»Näin kohtasin nyt, armas, sun!»
»Oi kallis Karen Lindamo,
tääll' yhtyivät siis tiemme.
On seuranamme tähdet, kuu,
me henkiä nyt liemme…
Mut avaruuden aution
lempemme lämmittävä on!»
Sabinan silmään kohoaa kyynel. Ei hän olisi sillä tavalla halunnut
Jonnea tavata.
Yht’äkkiä iskee häneen outo ajatus. Mitä, jos hänkin odotti Jonnea turhaan? Jos Jonne olikin kuollut. Pariin kuukauteen ei ollut kirjettä tullut.
Mutta — ei. Olisihan siitä sanoma saapunut. Toki hänen isänsä olisi saanut sen tietää ja ilmoittanut heillekin…
Aurinko painuu kohti Kaamaslaen huippua… tyynesti… tasaisesti. Sitä ei säikytä tunturista kuuluva jymähtely. Se valaisi vain maailmaa… tätä surullista kaipauksesta riutuvaa erämaata, jossa kahdeksantoistavuotias uutistalon tyttö tuntee itsensä merkillisen yksinäiseksi… Mutta — nyt astui joku mäkeä alas. Sabina vavahti. Kuka se mahtoi olla? Olisiko joku Muurmannin miehistä, joka oli lähetetty ruokien ostoon? Suomen-Huotari —?
Mieshenkilö se oli… astui reippaasti, pystyssä päin, jalassa pitkävartiset pieksut.
Yht’äkkiä tunsi Sabina sydäntään kummasti kouristavan. Olisiko mahdollista —? Milloin, milloin hän olisi tullut —?
— Jonne! kuiskasi hän onnellisena ja hypähti karjakujalle tulijaa vastaan.
Se oli Jonne, Muurmannin Jonne! Karjakujan päässä hän asteli hymyilevänä Sabinaa vastaan. Tämän polvet kävivät niin kumman voimattomiksi. Häntä nauratti ja itketti yhtä aikaa. — Iltaa, Sabina.
Ääni kuulosti reippaalta. Sabina jäi seisomaan kujan varteen, silmissä kostea kiilto. Sieltä tuli nyt kuninkaanpoika ja tässä seisoi prinsessa Kunigunda vapisevin polvin ja sydän onnesta pakahtumaisillaan.
— Jonne! kuiskasi Sabina, ojentaen arasti kätensä.
Hän ei sanonut muuta, mutta tähän ainoaan sanaan sisältyi kaikki. Siinä purkausi ilmoille vuosikauden ikävä ja odotus, epäilys ja usko.
Muurmannin Jonne käsitti sen. Hän puristi tytön kättä hellästi ja pitkään. Sitten hän veti hänet hiljaa luoksensa. Tämä ei vastustellut. He seisoivat heinäladon edessä, keskellä karjakujaa. Sabina tunsi hajuheinän suloisen tuoksun, johon omituisesti sekaantui ruijalaisen tupakan haju. Hän ei ajatellut, kuinka nämä molemmat niin erilaiset tuoksut tällä hetkellä sekaantuivat toisiinsa. Hän nojasi vain päätään Jonnen rintaa vasten. Tämä siveli hänen keltaista, aaltoilevaa tukkaansa ja kuiskaili korvaan:
— Biina, Biina. Ja Sabina sanoi:
— Mie jo ajattelin, että sie olit kuollut. Mie muistin Kaaren
Lintamuuta.
Hän hymyili valoisasti, painaen päätään Jonnen rintaa vasten.