VIII.
Muurmannin Jonne on lähtenyt »alas.» Isä oli ajanut tahtonsa läpi. Sen oli saanut aikaan hänen Lunnas-Amprulta kuulemansa uutinen.
Ennen hän oli vastustanut poikansa matkaa viimeiseen saakka, silloin kuin tämä itse oli sitä eniten halunnut. Mutta viime aikoina oli Jonne ruvennut viihtymään ja hän oli siitä salaa iloinnut. Hän vain ei ollut aavistanut, missä piili syy pojan mielenmuutokseen. Nyt kun hän oli saanut sen selville, oli hänen päätöksensä tehty: poika pois Sabinan lähettyviltä. Mutta silloinkos hän oli kohdannut mitä kiivainta vastarintaa. Poika oli pannut vastaan koko sielunsa voimalla. Mutta kun Malmi-Muurman oli sen kerran päättänyt, se pysyi. Hän oli nimensä arvoinen siinäkin suhteessa.
Kesäkuun alussa oli Jonne lähtenyt. Setä Juhani oli kantanut hänen tavaransa Kopsaan.
Malmi-Muurman oli ollut poikaansa saattamassa. Hän oli halunnut vartioida, ettei sattuisi mitään helliä kohtauksia. Eikä niitä ollut sattunutkaan. Sabina tosin oli itkeskellyt, mutta verrattain tyyneenä oli Jonne lähtenyt. Se oli kuitenkin tapahtunut sangen sopimattomaan aikaan. Hänen olisi välttämättä pitänyt pistäytyä Kristiaaniassa neuvottelemassa uusien yhtiökumppaneitten kanssa. Mutta nyt ei päässyt, kun ei ollut ketä jättää sijalle. Työt olivat sillä kohdalla, että asiantuntijan oli niitä välttämättä valvottava, jos mieli säästyä turhilta kustannuksilta. Jonne oli jo niin hyvin perehtynyt malmitöihin, että olisi hyvin pystynyt niitä johtamaan. Lähentelihän hän jo kahtakymmentäkahta. Mutta ei — alas oli täytynyt lähettää poika, sinne, jonne Malmi-Muurman olisi hänet kaikkein viimeksi toivonut.
Totta, että poika menisi syksyllä vuoriopistoon suorittaakseen kaivostyönjohtajan tutkinnon, mutta vanhan Muurmannin mielestä hän olisi hyvin välttänyt ilman sitäkin. Ei hänelläkään ollut tutkinnoita ja siitä huolimatta hän loihti esiin malmia.
Malmi-Muurman oli kiintynyt poikaansa, siitä huolimatta, ettei tämä ollut suinkaan hänelle iloa tuottanut. Vuosikausia erämaassa eläneenä hän oli ruvennut halveksimaan sivistystä ja hän ajatteli, että se turmelisi hänen poikaansa vielä enemmän. Hänen mielestään olisi Jonnesta sittenkin tullut mies täällä ylhäällä, jollei tuo rakkausjuttu olisi pilannut kaikkea. Hän uskoi, että Jonne oli luotu »stigareksi», joka kiipeisi huipuille… näille tuntureille, kunhan hän vain olisi pysynyt miehenä. Mutta ei. Siitä ei nyt toistaiseksi näyttänyt tulevan mitään.
Vanha Muurman oli itse opettanut poikaansa. Iltahetket Tunturimajalla oli käytetty opiskeluun. Maantiede, historia ja laskento olivat muodostaneet oppiaineiston, — puhumattakaan mineralogiasta, jossa isä oli antanut pojalleen kaikki, mitä itse aineesta tiesi. Uskonto oli jätetty papille. Rippikoulu oli siinä kohden saanut korvata opetuksen. Ainekirjoitukselle oli Malmi-Muurman kohauttanut olkapäitään. Pääasia, että osasi kirjoittaa äidinkieltään virheettömästi. Ja sitähän Jonne suunnilleen osasikin. Ainekirjoitusta eivät tarvinneet muut kuin tiedemiehet ja kirjailijat. Jonnelle riitti vain se, että pystyi kirjevaihtoon liikeasioista ja palkkalistojen tekoon. Siinä oli malminetsijän ainekirjoitus.
Mutta poika sorvasikin rakkauskirjeitä ja Suomen-Huotari oli postimiehenä. Senkin hän oli saanut selville.
Malmi-Muurman ajatteli huolestuneena poikansa alamatkaa. Hän pelkäsi etelää ja sen monikirjavaa elämää. Millä tavalla se tulisi vaikuttamaan Jonnen läikkyvään luonteeseen? Viime aikojen kokemukset Lunnasjärvellä eivät ennustaneet hyvää.
Heillä, Muurmanneilla, oli levottomat veret. Itsestään Malmi-Muurman sen parhaiten tiesi. Levoton veri oli ajanut hänet koulupoikana kesäretkeilyille tuntureille, — levoton veri ja kultakuume. Jollei tätä viimeksimainittua ominaisuutta olisi ollut, kukaties hän olisi joutunut hunningolle koko mies. Mutta malminlöytämishalu oli suunnannut hänen harrastuksensa määrättyyn suuntaan ja se oli ollut hänen pelastuksensa.
Jonnella taas ei ollut mitään varmaa päämäärää. Herkästi syttyvänä hän innostui milloin mihinkin. Mutta kestävyyttä puuttui. Olipa hän toisinaan innostunut porauksiinkin. Päiväkaudet hän oli seisonut kaivoksessa, odottaen työn tulosta. Mutta kun kivet eivät hänen mielestään olleet pelkkiä malmilohkareita, hän herpaantui ja läksi retkilleen.
Nämä Jonnen retket olivat tuottaneet isälle paljon huolta. Milloin saattoi tämä viikkokaudet oleskella Lunnasjärvellä ja ottaa osaa talontöihin. Hän kävi Amprun kanssa heinässä, pyyti kalaa setä Juhanin kumppanina ja illat kerrotti satuja. Silloin hän loikoi pirtin penkillä lakki silmillä eikä tuntikausiin puhunut halaistua sanaa. Mutta Malmi-Muurman ei ollut aavistanutkaan, että tällä kaikella oli ollut syvemmät syyt.
Sellainen velikulta, sellainen huijari! Sillä eikö hän ollut yllätyksiä täynnä koko pojan pahus. Yks' kaks' hän saattoi heittää hyvästit lunnasjärveläisille ja painua Siosjärvelle. Siellä oli mikkelinmarkkinat ja Jonne käveli pitkin raittia korviin saakka ulottuva kaulus kaulassa ja keltainen silkkinauha vasemmassa käsivarressa. Maalaiset katselivat häntä ihmeissään ja kuiskuttelivat keskenään: »Mikähän merkki sillä tuossa on? Johon joku viisaampi tiesi vastata: »Se on norjalaisen aatelismiehen merkki.» Jonne nauroi partaansa nähdessään, minkälaisen huomion silkkinauha hänelle hankki. Hän nautti siitä koko sielullaan. Maalaistytöt väistyivät hänen tieltään ja jokainen heistä tuijotti keltaiseen silkkinauhaan suu auki. »Malmi-Muurmannin poika!» supattivat he päät yhdessä. »Se on kihloissa-olemisen merkki ruijalaisilla. Sehän kuuluu naivankin sen Lunnas-Amprun tyttären.» Ja kateellisina katselivat tytöt Jonnen jälkeen, joka pysähtyi kauppakojun ääreen ostamaan kirjavaa silkkihuivia.
Silkkihuivi hartioilla hän marssi sitten kortteeriinsa, välittämättä vastaantulijoiden ilkkuvista katseista. »Kihlahuivinko se nyt on ostanut?», naureskelivat kylän pojat. »Annas kattoa, kuka sen saa… Alapään tyttökö vai Lunnas-Amprun Sapina. »Mitäs sie houkkaat!» huudahti toinen. »Alapään tyttö on rikas, ei se huiveja tarvitse.» »No, sitten se on Lunnasjärven tyttö.»
Ja aivan oikein. Sabinahan sen oli saanut.
Tämän kaiken Malmi-Muurman oli saanut kuulla viime toukokuussa Kopsassa käydessään.
Hän oli haukkunut poikansa. Kehtasikin roivata ympäri maailmaa ja tehdä itsensä naurunalaiseksi! Jokaisessa Kopsan talossa kerrottiin hänen markkinakujeistaan. Ja mikä se oli se keltainen silkkinauha?» »No, se nyt oli vain sellainen trubaduurimerkki.» »Helvetti! Minä näytän sinulle trubaduuria!» Ja hän oli ollut vähällä hyökätä poikansa päälle.
Kun hän tämän jälkeen oli kieltänyt häneltä kaikki matkat, oli Jonne äkääntynyt Tunturimajalle eikä ollut liikkunut mihinkään. Sängyssä loikoillen hän oli mietiskellyt kaikenmoista ja olipa isä illalla kotiin palattuaan saanut kuulla, mitä poika oli päivällä kehrännyt.
Eikö olisi parempi perustaa Lapin korpeen farmi kuin haaskata dynamiittia tuntureihin? Kuivata suuri suo, rakentaa talo, laittaa suunnaton karja ja meijeri, höyrymeijeri, ja viedä voi maailman markkinoille?
Vai farmi! Millähän keinoin sellainen laitettaisiin?
No, rahalla, samalla rahalla, jonka isä nyt haaskasi tunturiin. Suuri määrä kantomiehiä kesäksi, ja talveksi valtava pororaito viemään voit Siosjärvelle. Kesällä taas Könkäältä lautalla alas Ristiniemelle, rautatien päähän. Hei, voilautta alas Könkämäjoen kuohuvia koskia! Se olisi jotakin!
Tahi hansikastehdas! Oliko isä koskaan sitä ajatellut? Lappalaiset omistivat poroja tuhatmäärin. Heiltä ostettaisiin vasikoita. Lihat myytäisiin ja nahoista valmistettaisiin hansikkaita. Minkätähden niitä oli pakko ulkomailta tuottaa? Hansikastehdas Lunnasjärvelle… ruskeita hansikkaita, mustia hansikkaita, glacéhansikkaita. Hei, suomalaisia glacéhansikkaita, valmistettuja kahden päivän vanhan poronvasikan vatsanahasta! Niitä saattaisi pitää vaikka Norjan kuningas hovitanssiaisissa.
Voita ja hansikkaita. Hän oli suuttunut ja kironnut. »Totisesti lähdetkin tästä alas houraamasta tyhjiä!»
Mutta oli hänen toisinaan täytynyt nauraakin. Jonne saattoi välistä kuvitella ihan hulluja. Niinkuin sellaistakin, että perustettaisiin lentoliikenne Ristiniemen ja Jäämeren rannan välille. Se varmasti kannattaisi. Lunnasjärvi oli sangen sopiva pysähdyspaikka. (Niin tietystikin Lunnasjärvi!) Sen seljällehän olisi soma laskea vesiliu'ulla. Suomessahan löytyi lukemattomia järviä. Olisi hupaista huuasta rannalle kokoontuneelle Amprun väelle: — »Hei, kaksi pyttyä viiliä ja halstaroitu purolohi!» Se vasta olisi jotakin!
Mutta — oliko totta, että isä oli entinen norjalainen kenraali, joka pienen virkavirheen vuoksi oli menettänyt virkansa ja sitten ruvennut käräjöimään Norjan hallituksen kanssa? Oliko hän kertonut sellaista? Kyllä — viimeksi Könkään pappilassa. Ruustinna oli kuunnellut ihan pää kallellaan ja pyytänyt hänet illalliselle. Siellä oli ollut tavattoman hauska. Hän oli kertonut, että isän käräjäjuttu oli nyt kestänyt kaksikymmentä vuotta ja kuukausi sitten päättynyt — voitoksi. Kaksisataaviisikymmentä tuhatta kruunua oli Norjan hallitus tuomittu heille maksamaan.
Hän oli ollut ratketa raivosta. Sellaisia perättömiä juttuja hän meni kertomaan! Vai kaksisataaviisikymmentä tuhatta… ja kenraali! Mitä hän oikein ajatteli? Oliko hän ihan rutihullu? Ei sinnepäinkään… hän vain ajatteli, ettei se suinkaan vahingoittaisi isän luottoa, vaan päinvastoin.
Silloin hän oli lyönyt nyrkkinsä pöytään. »Ja huomisaamuna sinä lähdet!» Jonne ei ollut puhunut mitään eikä siihen olisi ollut hyvä puhuakaan, sillä hän oli ollut vihasta kalpea kuin palttina.
Seuraavana aamuna oli Jonne sitten lähtenyt.
Mutta — yhtä kaikki — hän seurasi kuitenkin suurella jännityksellä pojan elämää Norjassa ja odotteli kärsimättömänä tietoja hänestä. Vietettyään kesän sukulaisten luona oli Jonne syksyllä pyrkinyt vuoriopistoon. Pääsytutkinnon hän oli läpäissyt, vaikka yleisiä tietoja oli moitittukin heikoiksi. Mutta olisivatpa panneet valehtelemaan! Siinä olisi Jonne varmasti saanut laudatuurin.
Yksi seikka häntä kuitenkin suretti. Hän näki, kuinka Lunnas-Ampran tytär oli vakavasti kiintynyt Jonneen. Hän ilmeisesti kärsi, vaikka kotiväki ei tuntunut sitä huomaavan. Oliko Jonnen tunne yhtä syvää, sitä hän vahvasti epäili. Hän tunsi kyllä poikansa siinä suhteessa. Ainoastaan täällä erämaassa olisi rakkaus Sabinaan saattanut kehittyä vaaralliseksi. Norjassa hän varmasti unohtaisi tytön. Jonnen tulevaisuudelle oli välttämätöntä, että hän saisi rikkaan vaimon, naikoonpa sitten vaikka talontyttären. Mutta ei missään tapauksessa Suomesta ja kaikkein viimeksi Sabinaa. Sitä vastaan nousivat jo rotuvaistot.
Kahden vuoden perästä olisi Jonne tutkintonsa suorittanut ja silloin hänen olisi palattava tänne. Vanha Muurman ajatteli pelolla poikansa paluuta. Eikö olisi sittenkin ehkä viisaampaa, että hän jäisi alas? Hankkisi siellä jonkun paikan. Mutta mistä hän sitten saisi itselleen apulaisen, jota hän niin kipeästi tarvitsi?
Suo siellä, vetelä täällä. Ristiriitoja joka puolella. Sabina voisi ehkä kiinnittää Jonnen tänne koko eliniäksi. Mutta sitä vastaan nousi veren ääni… tuo vanhoilta viikingeiltä peritty voimakas veri, jota pojan suonissa ei tuntunut enää virtaavan. Tahi virtasikin, mutta ihan eri mielessä. Se oli jonkinlaista aateluutta, vanhoilta Walhallan jumalilta perittyä. Siksi kai se ei hyväksynyt ala-arvoisia avioliittoja. Etelässä-olo saattoi taas vieroittaa pojan kokonaan siltä uralta, jota hän niin hartaasti oli tälle suunnitellut. Vaikeuksia, epävarmuutta joka taholla.
Malmi-Muurman tarttuu vasaraansa. Pöytä hänen edessään on taas kivenlohkareita täynnä. Syysaurinko kultaa niiden harmaita, mustanjuovikkaita pintoja. Näytteitä piti jälleen lähettää alas… tällä kertaa Kristiaaniaan. Siellä asuivat uudet yhtiökumppanit. Mutta nämä tuntuivat samanlaisilta kuin Helsingin herratkin. Näytteitä yhä uudelleen ja taas näytteitä. Hän tarvitsi välttämättä rahaa. Työpalkkoja ei oltu voitu maksaa pariin viikkoon. Nyt kirjoittivat yhtiökumppanit, että jos malmipitoisuusprosentti saataisiin edes hiukankin kohoamaan, he olisivat valmiit luovuttamaan kymmenentuhatta kruunua heti ja sitten seuraavaan kesään mennessä lisää. Hyvä Jumala! Mitä hän tekisi, jollei prosenttimäärä osoittautuisi korkeammaksi? Työmiehet uhkasivat jo lakolla. Suomen-Huotarikin, joka oli häntä uskollisesti palvellut monta pitkää vuotta, oli ruvennut röyhkeäksi. »Miksei Kumputunturissa ammuteta? Vuosi loppuu ja lainmääräämät työt jäävät suorittamatta. Valtaus menetetään sillä tavoin.»
Malmi-Muurman laskee vasaran pöydälle ja vaipuu syviin mietteisiin. Kyllä hän ymmärsi, ettei Suomen-Huotari siitä välittänyt, vaikka valtausoikeus menetettäisiinkin. Se kun hän vain ilmaisi tyytymättömyytensä sillä tavoin. Mutta mies oli kyllä oikeassa. Kumputunturin seutu oli hänen suurin valtauksensa, lähemmäs kymmenentuhatta neliösyltä. Näihin saakka hänen oli onnistunut nostaa ilmoille se määrä kiveä, minkä valtausasetus edellytti. Mutta tänä vuonna ei oltu vielä ehditty. Päähuomio oli pitänyt kiinnittää Kaamaslakeen, joka näihin saakka oli antanut parhaat tulokset. Ja nyt oli tunturia ammutettava vielä, jotta mahdollisesti löydettäisiin rikkaampi malmisuoni.
Pahinta oli sittenkin lakko. Jos rahoja ei piakkoin alkaisi kuulua, loppuisivat työt Kaamaslaessa ja valtausoikeus Kumputunturiin menetettäisiin.
Malmi-Muurman nousee ja kävelee ovelle. Pihalla laittelee
Suomen-Huotari taakkaa selkäänsä valmiina lähtemään Kaamaslakeen.
Muurman pyyhkäisee pörröistä päätänsä.
— Kuulehan, jos sentte lehtis Kumpputunturi ja nostais nuo viisi kubiikkisylttä kivi. Otta pari miestä matkaan. Teille on Kaamaslaki viiden peiven moona. Mie tulen heti pärässä, kun vain saan nuo kirottu neyttet posti.
Suomen-Huotari laskee taakan hiukan varomattomasti maahan. Hän on kärsimättömän näköinen.
— Ele helkkari! huudahtaa Muurman. — Lasketta ilmaan koko talo! Enkö mie ole sannonu sen seitsemen kertta, ette dynamiitin kans pitte ole varovainen!
Se vaikuttaa Suomen-Huotariin yhä ärsyttävämmin. Hän tikaisee:
— Koira lähteköön Kumputunturiin! Minun puolestani se saa jäädä.
— Mutta itsehen sie olet huolettinnu, ettei valtaus menette.
— Piru tässä rupesi ilman palkkaa rehkimään!
Siinä se oli taas Ilman palkkaa! Olisivatpa nyt Kristiaanian herrat olleet kuulemassa. Olisivat saaneet nähdä, millaista oli malminetsijän elämä.
Samassa Malmi-Muurmannin povessa kiehahti. Häntäkö tässä jätkä komentaa? Silmät salamoiden hän hyppäsi Suomen-Huotarin eteen, tempasi taakan maasta ja löi sen miehen selkään niin että tömähti, yhtään muistamatta, että hän äsken oli toista moittinut samanlaisesta menettelystä. — Sie mäne, kun mie kertta keske! Ja viikkon peeste saat palkka tahi ei minu nimi ole Muurman!
Suomen-Huotari säpsähti. Pahus vieköön! Olisi saattanut lennättää ilmaan koko mäen, koko tienoon… senkin äijä! Kymmenen kiloa dynamiittia laukussa.
Hän kääntyi nöyrästi herransa puoleen:
— Kukas Könkäälle lähtee… näytteitä viemään?
— Keske joku mies tenne… esimerkki Karppinen.
Suomen-Huotari lähti.
Vanha Muurman seisoo rappusilla ja katselee miehen menoa. Hän on taas terästä koko mies… oikea Malmi-Muurman.
Kaamaslaesta kuuluu jymähdys. Se johtaa Muurmannin mieleen hänen äskeisen lupauksensa. Sähkösanoma oli laitettava ja heti. Rahat tahi äkkikeskeytys! Muuta vaihtoehtoa ei löytynyt.
Hän palaa kamariin, kirjoittaa sähkösanoman ja lähtee itse viemään sitä Lunnasjärvelle. Lunnas-Juhani saisi juoksuttaa sen Siosjärvelle ja ihan tuossa tuokiossa.