VII.
Hankien alla kaikkialla soi ja soi vaan.
Se on mitä ihmeellisintä soittoa, sellaista, jota kuulee vain huhtikuisena yönä, — silloin, kun lumi sulaa ja kevät saapuu Lappiin.
Kelloja, kulkusia, syvää, sointuvaa kuminaa. Hankien alla muodostuneet pienet purot lirittävät kuin leivoset. Ne juoksevat kuin hiiret lumenalaisissa käytävissään hakien ojaa, puroa, joka pauhaa tuolla keskellä aapaa kuin pienoinen koski.
Pienet purot ujeltavat iloissaan. Nuo auringon henkiin hautomat myyränpojat juoksevat ja kiemurtelevat päästäkseen pakoon laajaa valkoista kattoa, joka niitä painaa. Yks' kaks' sulkee suuri, viheriänkeltainen möhkäle niiden tien.
Pikku purot hyökkäävät sitä vastaan, niillä on kiire. Edessäpäin, jossakin lähellä laulaa suoniityn oja kuin mikäkin humalainen. Sille on kevät noussut päähän, ja se solisee voimakkaasti aivan kuin se huutaisi: »Katsokaapa minua! Enkö olekin jo aika kurkkio?»
Pikku purot ryntäävät jäämöykkyä vastaan. Mikä itsepintainen pahkula se oli, joka ei antanut tietä? No niin… kyllä heillä oli keinoja. Kun ei antanut, niin ei antanut. Kyllä pikku purot aina selvisivät.
Yksi puikahti pahkulan alitse, toinen kaivoi itselleen käytävän sen sivuitse — ja nyt alkoi taas sama iloinen pulitus, joka yhteisen neuvottelun aikana oli hetkeksi vaiennut. Sehän oli jäätynyt jäkälälimppu, saman miehen pudottama, joka nyt seisoi tuossa tienkengällä poroineen ja kallellaan olevine heinähäkkeineen. Se oli Lunnas-Ampru, joka palasi heinännounnista. Päivällä pudottivat jo tiet, joten jängille oli aivan mahdoton päästä. Yöllä saattoi sentään paremmin kulkea.
Ympärillä humahteli omituisesti. Siellä hanki painui alas kuin voimattomuudessaan hiljaa huokaillen. Se ei kestäisi enää monta päivää. Ainoastaan tienkenkä oli vielä kova. Se yksin aikoi uhmata kevään tuloa.
Metsässä jängän reunalla risehti. Kuului heikkoja humahduksia, kuin olisi joku pehmeästi hypännyt hankeen. Lunta putoili puiden oksilta. Ylhäältä kuului ronkkuvia ääniä. Ampru töllisteli sinnepäin. Kurkiparvi lensi pitkänä kiilana pohjoista kohti.
Kronk, kronk! Kesä se tuli… ihan vängällä.
Kurkiparvi painui pohjoiseen. Sinne se lensi kohti Kaamaslakea. Siellä olikin nyt koko talven vallinnut hiiskahtamaton hiljaisuus. Ei ollut yhtään paukahdusta kuulunut. Rahoja säästeli Malmi-Muurmanni…
Ampru kuunteli purojen solinaa ja hankien humahtelua. Jostakin kauempaa kantautui hänen korviinsa teeren kukerrus. Niin surrasi kuin vipukoneen hihna Muurmannin louhoksella.
Nämä olivat pettämättömiä merkkejä poraustöiden alkamisesta.
Ampru oli jo tottunut siihen, että kesän tullen alkoi jyminä. Häntä se ei enää oudostuttanut. Tulihan Muurmannin mukana rautatie ja paremmat elämisen ehdot. Ei tarvitseisi hänenkään enää porolla heiniä kiskottaa. Saisi lyödä junaan ja sanoa junankuljettajalle, että »tipautahhan nämä sinne navetan nurkalle…»
Mutta — merkillistä, kuinka näillä avaroilla jängillä, missä kevättuuli hulmahteli, tuntui toisinaan vieraalta koko Malmi-Muurmannin puuha. Niinkuin nytkin. Isä-ukko oli sittenkin oikeassa. Tyytymättömyyttä siitä vain seuraisi… ja oli jo seurannutkin.
Nyt tuntui Amprusta tuskalliselta ajatella, että kuukauden päästä alkaisi taas entinen jyminä. Ja tätä tuskallisuuden tuntoa lisäsi vielä se seikka, että hän luultavasti silloin taas muuttaisi mieltään…
Hän lähti taluttamaan heinäraitoaan. Tämä se oli oikea erämaan juna…. mies kulki edellä ja porot seurasivat perässä nilkat naksuen. Ei tässä tarvittu rautateitä, vain, niin jo huilasi.
Ampru silmäsi taaksensa. Hei, niin heilahtelivat heinähäkit kuin vaunut ikään, Muurmanni oli kertonut, että junan perässä kulki vaunuja… sellaisia kuin tavallisen kokoinen talo. Niiden sisällä istuivat ihmiset ja sitte mentiin.
Jopa vain. Mentiin sitä muutenkin, vaikka ei ollutkaan junia eikä vaunuja… tavalliset heinäkelkat vain ja porot vetureina.
Häntä oikein nauratti. Lunnas-Amprun juna! Siitäpä sopi Karuliinalle kotona kertoa.
Mutta — nyt tuli ylipääsemätön paikka. Suo-oja oli paisunut äyräittensä yli ja levinnyt tavattomasti. Metrittäin se oli sulattanut lunta laidoiltaan ja katkaissut tienkengän poikki.
Sen yli oli vaikea päästä. Ja mennessä se oli ollut vielä hiljaa lirisevä puro.
Ampru tutkii tilannetta. Jopas sattui… Ihan varmaan siinä kaatuisivat häkit. Ja miten ihmeen tavalla hän yksin selviäisi?
Ei auttanut kuitenkaan muu kuin yrittää, kävi sitten kuinka hyvänsä. Katsellessa ja tuumiessa työnsi aapa vain uutta vettä »väylään.» Olipas se nyt muka kokokin porho!
Hän kahlasi veteen ja kiskoi poroa perässään. Eläin harasi vastaan. Sitä peloitti tuo mustana pauhaava suo-oja. Mutta Ampru ei antanut perään. Koranus! Eikö aikonut tulla? Mikäs se porolla… kasteli vain karvakoipensa. Toista se oli hänellä, jonka saappaan suusta kylmä vesi hölötti sisään niin että pohkeita vihloi.
Peijakas! Olisi nyt saanut olla rautatie.
Häntä suututti ja nauratti yhtä aikaa. Nauratti tuo äskeinen kuvittelunsa junasta. Mokomakin…! Tässä tarpoi nyt »juna», »veturi» veden vallassa ja tuolla takana rimpuilivat »vaunut» vastaan.
— Hös! Mitäs siinä? Ettekö aio tulla?
Ampru seisoi ojassa reisiään myöten. Pahus sentään. Tässähän sai ihan kuolemantaudin.
Hän tempaisi hihnasta ja etumainen poro porhalsi ojaan. Vesi pärskyi korkealle, heinähäkki heilahteli arveluttavasti. Kunhan ei vain kaatuisi…
Etumainen poro oli saanut etukoparansa tielle, mutta kelkan jalas oli tarttunut ojan reunaan. Poro koetti nykiä ja tempoa, mutta kelkka ei vain irtaantunut. Keskellä ojaa makaava heinähäkki muodosti sopivan padon ja vesi rupesi arveluttavasti nousemaan.
Kyllä tämä nyt…! Kiusoja niitä oli kiveliön asukkaalla… oli… oli.
Kun nyt näin…
Amprun saappaissa hölttäsi vesi, mutta hän ei nyt joutanut sitä ajattelemaan. Piti koettaa saada kelkka tielle…
Hän tarttui jalaksiin ja tempaisi voimainsa takaa. Jo nousi kuorma. Mutta juuri kun hän oli sen saamaisillaan kuiville, tempasi jäljessä tuleva poro kelkan jalakseen kiinnitettyä hihnaansa ja heinäkuorma meni nurin.
Kirous ja kadotus! Ampru silmäsi epätoivoisena ympärilleen ja häneltä oli päästä itku. Tässä nyt oltiin. Jalkoja paleli, leuat rupesivat loukkua lyömään, ja viisi poroa seisoi vielä ojan toisella rannalla.
Mutta samassa tuli apua. Malmi-Matti, joka oli ollut teeren soitimella jängän rannassa, oli huomannut Amprun hädän. Hän riensi juoksujalkaa apuun.
— Johan nyt kevi hullu! huusi hän jo kaukaa.
— Niin, kaatui heinäkelkka.
— Ele huoli, kylle met teste perje.
— Muurmanni-herra kastelee nyt ittensä, huomautti Ampru kuin anteeksipyytäen.
Hän seisoi keskellä ojaa ja nosti heinähäkin pystyyn. Sitä tehdessä hänen täytyi kyykistyä, jolloin vesi vuosi melkein hartioihin saakka.
— Paha paikka sie yritti yli.
Niinpä niin… mutta kun ei parempaa ollut.
Puolisen tuntia ponnisteltua olivat kelkat onnellisesti yli. Mutta — miehet olivat ihan märkiä. Ampru hytisi vilusta eikä ollut Malmi-Muurmanninkaan laita juuri parempi.
— Nyt jouttu yli jenge ja metsän reuna tehde tultta, komensi
Malmi-Muurman. Se oli hän, joka nyt otti johdon.
Ampru hölkkäsi saappaat vettä puolillaan ja Malmi-Muurman peloitteli poroja perästä käsin. Hetkinen vain, niin jo oltiin metsässä.
Ampru ryhtyi kiireen kaupalla tekemään tulta. Pian roihusikin iloinen nuotio ja molemmat miehet hyppivät paljain säärin tulen ympärillä.
Vaatteet väännettiin kuiviksi. Pahinta oli se, että Malmi-Muurmannilta oli kastunut paitakin. Ei auttanut muu kuin riisua se pois ja panna kuivamaan. Ampru antoi lapintakkinsa Malmi-Muurmannille.
— Ele huoli… miula on lemmin aine laukkusa, sanoi Muurman, kaivaen esille alumiinisen taskumatin. — Ryyppe tost, Ambru, niin peese sulama.
Ampru ryyppäsi ja hänen ruumiissaan rupesi niin somasti kiertelemään. Varsinkin sydänalan paikkeilla. Oli Ampru ennenkin tulijuomaa maistanut, mutta ei vielä koskaan näin hyvää.
— Taitaa olla kolomen tähen haaparantalaista?
— En tiede, mut Helsinki mie sen ostis kun viime kertta kevi.
Joopa joo… Helsingistä tietysti. Amprulla rupesi jo menemään päähän. Se Helsinkihän se oli Suomen pääkaupunki? Häijy, kun saisi kerran siellä käydä.
Mikäpä siinä. Kyllähän sinne pääsi. Ajoi Ristiniemelle ja nousi siellä junaan. Kyllä se veti.
Tosi! Se poika se kyllä veti. Mutta kovin oli pitkä matka Ristiniemelle, että ihan noin hevosella turhanpäiten. Mutta — junalla… sillähän sitä kyllä… Ka se.
— Lehte miun kans yhte matka. Lehte minu kyytti.
Ampru innostui. Oli tämä Malmi-Muurmanni sentään mukava mies.
Helsinkinkiin lupasi ilman muuta. Joo… miksi ei. Mikäpä se siinä, kun
olisi opas mies matkassa. Kyllähän siellä passaisi… — Annahan vielä,
Muurmanni-herra… tuntuu hiukan kylmäävän.
Malmi-Muurmannia nauratti. Heikkopa oli Ampru, kun kaksi ryyppyä päähän nousi. Mutta, jos sitä hyvinkin kylmäsi, niin täytyi kai antaa. Hän ojensi Amprulle taskumatin tulen yli. — Älä sie tulen yli… penäsi tämä… meistä tulee vihamiehet. — Kas näin, jatkoi hän koukistaen käsivartensa nuotion takaa taskumattia vastaanottamaan.
He ryyppäsivät taskumatin tyhjäksi. Ampru tassutteli tulen ympärillä nostellen jalkojaan kuin vikuri hevonen. Hänellä oli niin tavattoman hyvä olla. Malmi-Muurmannin juoma lämmitti… lämmitti ihan ihmeellisesti. Hän istahti kannolle tulen ääreen ja rupesi juttelemaan:
— Meiltä tet saatte maitoa ja voita ja ryynitavaraa. Niitä onkin taas riisi- ja kauranryyniä niin vietävästi. Puoli säkkiä kumpiakin toi setä Juhani viikko sitten Könkhäältä. Ajatelthiin Muurmanni-herrankin varaa Malmi-Muurman hymähti. Vai puoli säkkiä. Hänellä oli puolikymmentä kokonaista säkkiä kumpiakin, mutta hän ei siitä virkkanut mitään. Hän ymmärsi, että kun hänen joskus hätätilassa oli täytynyt ostaa Lunnasjärveltä jokunen kilo, niin Ampru luuli heidän hänen varassaan elävän.
— Hyve on, virkahti hän vain.
— Joo, meiltä saa, kehuskeli Ampru. — Meiltä saa mitä ihmisen mieli tekhee… juustoja ja leipää… piimää ja huopatossuja… mitä vain. Se on isäukko maailman parhamus tossujen tekijä.
Kyllä vain. Ukin tekemät tossut oli hänelläkin, Malmi-Muurmannilla.
Tuossa kuivuivat kannon nokassa.
Ampru otti käteensä toisen Malmi-Muurmannin tossuista.
— Joo… se on sitten kenkä, joka kestää ja pitää lämmintä. Jos ei nyt suoraa päätä pudonnut sulaan, niin kuin he äsken. Siinä ei kestänyt mikään… ei hapriikin kenkäkään. Mutta — jos ei kastunut… niin jo. Siosjärven rovastikin käytti aina ukin tekemiä tossuja… ja Könkään vallesmanni ja vouti. Olipa niitä lähetetty alaskin…. Ristiniemelle… Muuan rautatieherrakin kuului käyttävän.
Mikäpäs siinä. Hyviähän ne olivat.
Joo… hyviä. Kelpasi sen Ristiniemen rautatieherrankin junia lähetellä ukin tekemät huopatossut jalassa… Ei palellut. Mutta… tuota… se junanlähetys. Muurmanni-herra oli puhunut siitä kerran. Tuota… käden pyörittämistäkö se totteli?
Niin… sillä tavalla ne tekivät Ruotsissa ja Norjassa… piirsivät rengasta ilmaan… milloin myötä- milloin vastapäivään… sen mukaan kuin kulloinkin tahtoivat eteen- tai taaksepäin. Malmi-Muurman näytti. Saakuri! Tuo nyt ei ollut konsti eikä mikään. Kyllä hänkin, Ampru, sen osasi.
Ja pyörittäen kättään vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan, näytti Ampru kerrassaan mahtavalta.
Hän oli nimittäin aikonut hakea tatsuunan hoitajan paikkaa, sillä Lunnasjärvelle tulisi tietysti sellainen. Siksi hän kysyi, jotta olisi kaikki selvillä, kun kerran rautatie valmistuisi.
Malmi-Muurman vaipui mietteisiinsä. Sellaisia ne olivat nämä yksinkertaiset sielut… ottivat kaiken ihan kirjaimellisesti. Hän oli kyllä puhunut rautatiestä — eikä hänkään pitänyt mahdottomana, etteikö se joskus näillekin seuduille tulisi. Varsinkin, jos malmia rupeaisi enemmälti löytymään. Mutta ei hän luonnollisesti ollut hetkeäkään ajatellut Amprua asemapäälliköksi. Mutta Ampru oli päässyt vauhtiin. Peijakas sentään! Ei tarvitseisi heidänkään Muurmanni-herran kanssa täällä metsässä kyyköttää paljain säärin kuin mitkäkin karvakoipiset apinat, vaan saisivat laskettaa junassa selkäkenossa sikaaria poltellen. Heinät hangottaisiin Hirvijängältä junaan ja käskettäisiin tipauttaa navetan nurkalle. Niin juuri… navetan nurkalle, sillä siitä kai se tulisi kulkemaan heidän pirttinsä editse… Vai mitä Muurmanni-herra arveli? No — kukaties.
Varmasti! Mikä pakko niillä oli metsään mennä, kun jo oli talo järvenrannassa… talo kuin hotelli! Niinpä niin — mutta eiköhän pantaisi housuja jalkaan? Saattoi tulla kylmä.
Mikäs sen nätimpi. Pannaan vain. Kyllä kai ne olivatkin jo kuivuneet. Mutta — tuo kolijatti oli sentään poikaa! Niin kierteli sydänalassa että ihan nauratti. Ja Ampru rupesi loilottamaan:
— Älä sie heilani sitä sure, jos mie joskus rälhään. Ens kerta kun mie Torniosta tulen, kihlat mä pöythään mäihään!
Uskoiko Muurmanni-herra, että hän oli tuonut Karuliinalle kihlat
Torniosta? Joo-o… Torniosta… Pohjan Toorniosta.
Kyllähän Muurman sen uskoi… mutta nyt oli parasta lähteä jatkamaan matkaa.
Joo-o… se oli selvä. Kotiin Karuliinan luo. Hän keittäisi kahvit.
Ampru oli jo aivan pehmeä. Malmi-Muurmannin täytyi auttaa häntä pukeutumisessa.
— Ka se… se on jotakin. Muurmanni-herra toimittelee kamaripalvelijan töitä… auttaa herra asemapäällikkö Amproosius Lunnasjärvelle kenkiä jalkhaan. Hän tarttui Muurmannia kaulasta ja sopotti: — Sie olet hyvä mies, Malmi-Muurmanni, mie tykhään sinusta. Ja kyllä mie Sapinan Jonnelle arinan… ihan varmhaan. He näkyvät olevan naimameiningeissä… Ja mikäs siinä… Jonne jo täysi mies.
Malmi-Muurman höristi korviaan. Mitä Ampru nyt puhui? Ettäkö Jonne
Sabinaa kosiskeli? Kaikkea! Niinkö sokea hän oli ollut?
Hän sai Amprun valmiiksi ja nosti tämän heinähäkin päälle. Ampru heilutteli käsiään ja puhua soperteli Jonnesta ja Sabinasta.
Malmi-Muurman tunsi olonsa koko lailla noloksi. Hänellä oli sama tunne kuin kerran koulupoikana, kun Norjan talonpojat pilkkasivat hänen malmipuuhiaan. Tämä teki vain vielä ilkeämmän vaikutuksen. Jonneko Sabinan —? Johan nyt maailma oli poissa radaltaan.
Hän rapasi reenjalakset jäästä, rakensi porot ja asettuen raidon etupäähän lähti taluttelemaan sitä Lunnasjärveä kohti.
Hankien alla kaikkialla soi ja soi vaan. Kevät teki tuloaan Lappiin. Mutta Malmi-Muurman ei nyt kuullut sitä. Hän ajatteli vain yhtä ainoaa asiaa, miten tekisi tyhjiksi poikansa aikeet.