XIV.
Katajan Matin pirtissä puuhailee Lunnasjärven Sabina. Hän on nyt Matin vaimo.
Viikko sitten he olivat käyneet Siosjärvellä. Siosjärven rovasti on heidät vihkinyt ja samalla vahvistanut pikku Jonnen kasteen. Matin nimiin se oli ristitty; niin he olivat sopineet. Vanha rovasti oli lempeästi nuhdellut heitä; — ei pitäisi rikkoa Luojan järjestystä. Sabina oli kuunnellut vaieten punaiset läikät poskillaan. Matti oli lakkiaan pyöritellen vastaillut yksikantaan: »Niin … niinhän se…»
He olivat astuneet Kopsasta peräkanaa, Sabina edellä lasta komsiossa kantaen ja Matti perässä. Kopsan kievaritalossa oli tarjottu kahvit ja isäntä oli puhellut entiseen tapaansa: »No… mitenkä se nyt tämä kummilapsi jaksaa?» »Ja poikakin sillä jo on!» »No minkäs nimen pani Siosjärven pappi?»
Matti oli selittänyt, että Jonnehan oli… pojan ressun nimi..
»Vai Jonne.» »Korheien nimien perhään tet olette siellä
Lunnasjärvellä.» »Eikös se Muurmannin poikakin ollut Jonne?»
»Olihan se», oli Matti vastannut… »Jonnehan se oli se Muurmannin poikakin.» »Sille tuo lie kaimaksi ristitty… tämäkin Jonne…» »Se kun on sellainen… soma nimi…»
»Sie taiat omistellakin pojan ittellesti?» oli Kopsan isäntä veistellyt. »Eikös se Muurmannin poika olekhaan tämän Jonnen isä?»
Eikö mitä. Kyllä se oli hänen poikansa.
Sitä sanoessaan oli Matti vahvasti punastunut, paljon enemmän kuin Siosjärven papin edessä. Hän ei tavallisesti valehdellut, mutta nyt oli täytynyt sekin synti tehdä.
Mitäpäs siitä, kun hän kerran Sabinaa rakasti. Rakkaushan peitti syntien paljouden… niin Sabinaan kuin häneenkin nähden.
Sabina ei ollut Kopsassa juuri monta sanaa sanonut. Olihan vain kiittänyt kahvista ja esittänyt: »Emmekhään jo lähe, Matti?»
Eikä Matilla ollut sitä vastaan ollut. Sopi lähteäkin. Hän oli sellainen peräänantavainen mies. Matkalla ei oltu monta sanaa puhuttu. Hirvijängän laidassa oli istahdettu levähtämään. Sabina oli syöttänyt lasta.
»Tähän saakka oli hyvin kuulunut Muurmannin herran ammutus.»
Sabina sen oli sanonut ja Mattikin oli innostunut. Oli se muutamilla ilmoilla kuulunut aina Kopsaan saakka. Hän oli kerran… sen pojan taakkoja kantaessaan Kopsan kievarin pihalla kuunnellut ja selvästi oli kuulunut. Mutta — silloin oli puhaltanutkin pohjoisesta.
Sabina oli luonut Mattiin kiitollisen katseen. Matin sydän oli lämmennyt. Olihan hauskaa, että edes joku asia kiinnitti Sabinan mieltä… vaikkapa Muurmannin poikakin. Mitäpä vaaraa tuosta koituisi, vaikkapa hänestä puheltiinkin… kaukanaolevasta ja takaisin tulemattomasta…
Ja Matti oli lämmennyt kertomaan Muurmannin pojasta. Ei se kantomiestä uuvuttanut. Niin kulki hitaasti ja haasteli koko matkan. Tavantakaa kehoitti pysähtymään ja levähtämään. Tälläkin välillä — vaikk'ei tämä ollut kuin rapea penikulma — oli kahdesti kahvisteltu. Antelias mies se oli… Maksoi kantopalkkaakin aina enemmän kuin muut…
Matti oli taas punastunut ja punastunut oli Sabinakin — vaikka eri syystä kuin Matti. Mutta — pääasiana pysyi, että Sabinalla oli mieluinen keskusteluaine. »Hyväsyämminenhän se Jonne oli…» Ka… mikäpä ettei… hyväsydäminen… kerrassaan hyväsydäminen ja rehti mies. Ja niin toverillinen. Eikä se ollut ylpeäkään niinkuin nämä Suomen herrat esimerkiksi. Ne eivät paljon kantomiestä puhutelleet… ähisivät ja noituivat vain sääskien vuoksi. Mutta — se Muurmannin poika sanoi sääskistäkin pitävänsä… sanoi, ettei Lappi olisi Lappi ollutkaan ilman niitä. Sanoi säälivänsä, kun niitä piti tappaa. Oli kerran kysynyt Matiltakin, eikö hänestäkin tuntunut pahalta sääsken tappo. Hän oli naurahtanut ja sanonut, että »ei.» Mutta Muurmannin poika oli väittänyt, että sääsken kannalta katsottuna oli kuolema yhtä kamala kuin ihmisenkin. Kipua se tunsi, muka, sääskikin, vaikka verenhimoisuutensa… kuulemma… houkuttelikin sen suoraan surman suuhun.
Sabinan sydän oli niin kummasti sytkähdellyt. Omituinen mies oli ollut… se Jonne. Sääli sääskiä, mutta ei säälinyt häntä eikä poikaansa…
Mutta siitä huolimatta oli ollut peräti somaa keskustella Jonnesta.
Sydänalan oli vallannut sellainen herpaiseva tunne… sellainen
kummallinen ilon ja kaipuun sekainen, jota ei osannut selittää. Oliko
Matti koskaan kuullut, että sillä olisi ollut muita… sillä Muurmannin
Jonnella?
Sabinasta oli tuntunut vaikealta tämän kysymyksen esittäminen. Mutta Matti oli sellainen hiljainen olento, jolta kyllä saattoi kysellä. Tuntui — melkein samalta, kuin jos olisi kysynyt koivulta tahi lepältä… Hän vastaili tyynesti… hiljaisesti… niin että häntä kuunnellessa johtuikin mieleen lepän lehtien hiljainen havina.
Olihan Matti kyllä kuullut, vaikka ei ollut hennonut siitä puhua. Kukaties se olisi loukannut Sabinaa. Eikä hän, Matti, ollut tahtonut hänen mieltänsä pahoittaa.
»Ne puhuivat siitä Jonnestakin niin paljon perättömiä…»
Niinhän se… Maailma oli kerta kaikkiaan sellainen… paha ja petollinen.
He olivat jatkaneet matkaansa. Sabinasta oli tuntunut siltä, kuin olisi tämä keskustelu vapauttanut Jonnen kaikesta edesvastuusta. Hän seisoi viattomana ja puhtaana Sabinan edessä ja hänen päänsä ympärillä leijui jonkunlainen marttyyrin sädekehä. Sen vaikutti rakkaus Jonneen.
Matti oli tuntenut aivan samaa, mutta se oli taas johtunut rakkaudesta
Sabinaan.
Niin he olivat astelleet äänettöminä salojen kätkössä olevaa kotiansa kohti. Iltapuolella päivää he olivat saapuneet perille. Matti oli ripustanut konttinsa pirtin naulaan, riisunut kengät kuivamaan ja lausunut: »Nyt olhaan sitten kotona.»
Sabina oli kaivanut pikku Jonnen komsiosta ja laittanut hänet kehtoon. Hänkin oli sanonut: »Niin… nyt olhaan sitten kotona…» Mutta hänen sanansa oli johtunut siitä hyvän mielen tunteesta, että täällä asui henkilö, jonka kanssa saattoi keskustella Jonnesta niinkuin vanhasta, rakkaasta, yhteisestä tuttavasta. Kotona, vanhempien luona sitä ei ollut saattanut viime aikoina tehdä.
Hän oli luullut Matille lupautuessaan joutuvansa saman painostavan tunteen valtaan, joka hänellä kerran oli ollut pikku tyttönä eksyessään. Hän oli peljännyt sitä. Se olisi ollut ikävää hänen itsensä… ja Matinkin vuoksi. Hän oli ollut varma, ettei Matti kykenisi häntä niiltä poluilta löytämään. Mutta — Matti oli taitavampi kun mitä hän oli luullutkaan. Hän opasti Sabinan heti alussa oikealle tolalle. Juttelu Jonnesta oli kuin Pohjantähti, joka osoitti heille tietä, niin etteivät he eksyneet. Sen aikaansai Matin suuri rakkaus ja Sabina oli siitä Matille kiitollinen.
Hän saattoi toisinaan olla Matille oikein helläkin, — vaikka ei koskaan niin hellä kuin Muurmannin Jonnelle. Mutta Matti ei aluksi enempää kaivannutkaan. Hän rakasti niin suuresti Sabinaa. Isä Ampru ja äiti Karuliina tulivat heille kylään. Pidettiin oikein pienet juhlat. Sabina oli leiponut vehnäistäkin ja hymy huulilla tarjonnut kahvia vanhemmilleen. Oikein tarjottimella.
— Kyllähän sen näkee, että olisi tämä Sapina kelvannut rouvaksikin, oli Ampru toimennut kastaessaan vehnäistä kahviin. — Herraskonsteja sillä on ihan verissä.
Äiti Karuliina oli tyrkännyt Amprua kylkeen. Hänestä oli ollut varomatonta puhua tuolla tavoin. Matti saattaisi loukkaantua.
Mutta ei ollut Matti siitä loukkaantunut. Oli virkkanut vain rauhallisesti:
— Niin… kyllä olisi Sapina Murmannin pojallekin kelvannut. Mutta — minunpa onneni oli, ettei kelvannut.
Isä Ampru oli innostunut. Hän katseli asiaa siltä kannalta, kuin olisi myynyt Matille kantakirjalehmän tavallisesta maatiaisesta.
— Niinpä niin… kiitä onneasi, Matti. Nyt jos Muurmannin poika tulisi, tulisi liian myöhään.
Mutta sitä ei Amprun olisi pitänyt sanoa. Sabina oli kalvennut ja käynyt hiljaiseksi. Matti oli katsellut häntä vaieten. Ei osannut Ampru hänen taktiikkaansa. Liian tökerösti puhui. Sabinaa oli taitavasti kohdeltava, jotta hän pääsisi irti raskasmielisyydestään.
»Sapina on herkkä kuin haavanlehti», oli isoäiti kerran sanonut ja se oli totta.
Keskustelu oli suuntautunut muille aloille. Puhuttiin pelloista ja niitynraivauksesta. Matilla oli raiviota jo jonkun verran, mutta sitä piti isontaa, jos mieli ohraa saada riittävästi.
— Meiltä sie saat siemenet, et tarvitse Kopsasta hakea. Se verran myötäjäisiä mie aina tyttärelleni annan.
Ampru oli mielestään tehnyt suurenkin lahjoituksen. Jyviä oli vähän Lunnasjärvessä. Mutta olihan aina sen verran, että saattoi uuden talon apua antaa.
Karuliina oli ihaillut Jonnen kehtoa. Sehän oli oikea mestariteos. Niin oli jalaksetkin ruusattu kauniisti… ja vielä se oli Matti sen maalannutkin.
— Sattui löytymhään hiukan sinimaalia, niin pyyhkäisin, oli Matti tuuminut. Hän olisi mieluummin maalannut sen punaiseksi, mutta sitä väriä ei ollut sattunut olemaan.
Tyytyväisinä olivat Ampru ja Karuliina sanoneet hyvästit. Heidän mielestään ei Sabina olisi voinut parempaa miestä saada. Hulluja oli silloin oltu, kun oli sitä Muurmannin poikaa odotettu. Mikä se nyt oli saanutkin aikaihmisten päät pyörälle?
Ampru arveli, että paukkeesta se johtui… siitä, kun Malmi-Muurmanni jymisytti tuntureita. Se oli temmannut heidät, erämaan lapset, tutusta hiljaisuudesta, herättänyt kuin kontion pesästään. Ei muuta kuin parhaan lypsylehmän kimppuun, heh! Sepä tietty! — Niin hekin olivat haaveilleet rautatiestä ja Lunnasjärveen virtaavasta kullasta. Ja siinä rytäkässä oli Sapinastakin tehty ministeerin rouva. Heh!
Ampru oli ollut iloisella päällä ja haastellut niin, että vaarat olivat raikuneet. Eivät ne olleet heidän muotoisilleen rautatiet eivätkä isoiset naimiskaupat. Ne kuuluivat paremmille… niille, jotka niistä paremmin ymmärsivät. Mitäpä he…
Samaa mieltä oli oikeastaan Sabinakin, vaikkeivät hänen aatoksensa niin vallattomina hypelleetkään. Hän ajatteli tyynemmin. Hänkin huomasi toiveidensa mahdottomuuden. Mitäpä olisi Muurmannin Jonne hänen muotoisellaan tehnyt. Herroja ne herrat naivat, vaikka kulkivatkin pieksuissa ja jätkämiehen plyyseissä. Eihän hän olisi osannut suurissa kaupungeissa elää. Kopsakin jo tuntui levottomalta paikalta. Entä sitten kaupunki…
Jonne oli kertonut hänelle kaupungista ja se kuva, jonka Sabina siitä oli saanut, oli hirvittävä. Kuljettiin kujia pitkin, joita kutsuttiin kaduiksi. Niillä kuhisi ihmisiä mustanaan; Hänellä oli vieläkin tallessa muuan postikortti, jonka Jonne oli lähettänyt Kristiaaniasta. Sellaisia hienovyötäisiä naisia, että ihan surku tuli. Vaikea olisi hänen ollut sellaiseksi muodostua. Ja kengät! Korot niin korkeat, että kauhistutti. Niin kävelivät kuin puujaloilla. Ei Sabina olisi koskaan tottunut sellaiseen.
Toista, jos Jonne olisi asettunut asumaan Lunnasjärvelle. Silloin hän kyllä olisi osannut mukautua. Se Jonne oli pirttielämässäkin sellainen reipas ja ryhdikäs. Seisoi suorana kuin tukki, pää hiukan takakenossa Ei istunut koskaan lynkäpäisillään niinkuin tämänpuolen miehet eikä syljeskellyt lattialle. Sabinasta se oli alussa tuntunut hassulta, mutta vähitellen hän oli oppinut huomaamaan, että se juuri oli hienoa Siinä oli jotakin ylhäistä.
Sabinasta tuntui hyvälle, kun Matti toisinaan istui selkäkenossa seinään nojaten jalka heitettynä toisen polven päälle. Se muistutit Jonnea. Ainoastaan pään asento oli toinen; Jonne nojasi päätäänkin seinää vasten, jotenka se oli pystyssä. Piippu savusi suupielessä kuin omia aikojaan. Sitä hoidettiin aivan kuin toisaalta; Jonne ei siihen juuri vilkaissutkaan. Mutta Matti — hän istui leuka rintaa vasten painuneena… ja jos silmät katsoivatkin suoraan eteensä, savusi piippu ihan nenän alla kuin ärhennellen, että »katoppas, katoppas, palaako.» Ja luonnollisesti piti Matin ruveta tuijottamaan piipun koppaan ja painelemaan sitä peukalollaan. Tuo muuttui yks' kaks' päätehtäväksi, joten ylhäinen asento oli enää vain sivuasia. Piipun peukaloiminen astui etualalle. Lynkäpääasento olisi silloin ollut paljon luonnollisempi. Joka asiassa teki Sabina havaintoja ja vertailuja. Matti röyhteli syönnin päälle ja venytteli itseään. Sitä ei Jonne ollut koskaan tehnyt. Joka kohdassa hän oli etevämpi. Ainoastaan lusikan nuolemisessa olivat he lapsina olleet taitavampia kuin Jonne.
Sabinan ajatukset retkeilevät entisiä polkuja. Joka paikassa on Jonne mukana. Jonne hankoaa heiniä tallin parvelle ja hän ottaa vastaan. Jonne on niin reippaan näköinen seistessään heinähäkin päällä. Sabina sanoo: »Veä sie taikko ajoissa pois, ettet pistä minua.» Jonne hymyilee: »Ole sie vain rauhallinen.» Hän hankoaa hyvän hetken, kunnes taikko yhtäkkiä kolahtaa luukun pieltä vasten ja piikki katkeaa. Jonne sanoo: »Jukravita!»
Se on Jonnen kirous, mutta se ei tunnu kiroukselta. Hän sanoo sitä usein — isälleenkin toisinaan. Mutta silloin hän on jo aikamies. Malmi-Muurmanni haastelee syödessään Kaltiojängästä. Siellä pitäisi olla rautamalmia pohjalla. Muurmanni todistelee. Se on juuri sen ja sen laatuinen jänkä. Silloin laskee Jonne lusikan pöydän reunalle ja sanoo: »Jukravita! Siellä ei ole muuta kuin pohjaton syvhyys.»
Katajan Matti ei kiroa koskaan. Hän on rauhallinen ja hiljainen mies. Häntä ei mikään saa tasapainosta horjumaan. Tavallaan Sabina ihailee häntäkin. Hän ihailisi vielä enemmän, jos Matti vain hiukankin muistuttaisi Muurmannin Jonnea.
Sabina puuhailee hiljaisena toimissaan. Hän kulkee navetan ja pirtin väliä. Mutta joka kerta hän pysähtyy pihalle ja unohtuu hetkiseksi katselemaan Kaamaslakea. Se on nyt aivan valkoinen. Se sädehtii ja loistaa kirkkaana. On sen näköinen, kuin noustaisiin siltä taivaan ihanuuteen.
— Mitä sie kattelet? kysyy Matti, joka tulee tallista. Hän on hankkinut hevosenkin.
— Se kun vain… ilman aikojani… Sabina ei enää halua keskustella
Jonnesta.
Ensi alussa se oli tuntunut hauskalta, — varsinkin kun Matti ei koskaan osoittanut minkäänlaista kärsimättömyyttä. Ei Matti nytkään osoittaisi. Mutta — Sabinasta tuntui hauskemmalta vaellella yksikseen. Hänestä tuntui, että Matti oli liikaa niillä retkillä.
Niin kuluu syys-talvi. Sydänkuukaudet ovat käsissä. Eletään joulukuussa. Aurinkoa ei ole enää näkynyt viikkokausiin. Vain puolenpäivän aikaan se värjää Kiiluvaistunturin harjan. Se on kuin tervehdys kaukaa… sieltä, missä Jonne vaeltelee…
Sabina on käynyt yhä hiljaisemmaksi. Matti on pannut sen merkille. Hän kärsii siitä jonkun verran, mutta hän ei voi vaimoansa auttaa. Kun se edes puhuisi. Yölläkin se valvoo ja heittelehti vuotellaan.
— Mitä sie valvot? kysyy Matti.
— En mithään… se kun vain ei uni ota tullakseen.
Sitä ei Matti ymmärrä. Uni ota tullakseen… Hänelle se tuli heti, kun hän heittäytyi pitkälleen. Mutta — häntä ei vaivannutkaan mikään. Sabinalla oli nähtävästi joku vaiva…
Ajatteliko hän Muurmannin poikaa? Nähtävästi ei, koskapa ei ollut hänestä enää pitkiin aikoihin puhunut.
Mutta häntä Sabina juuri ajatteli. Hän ei saa Jonnea mielestään päivällä eikä yöllä. Muurmannin Jonne kiusaa häntä alinomaa. Hän hakee malmia. Mutta… mistään hän ei löydä niin puhdasta kuin Lunnasjärvestä. »Täällä on paras malmi», puhelee hän Sabinan sängyn yli kumartuneena ja painaa kädellä hänen rintaansa.
Sabina herää. Siinä on käsi hänen rintansa päällä. Mutta — se ei ole
Jonnen; se on Matin, hänen miehensä…
Hänen miehensä —? Niin… olihan Katajan Matti hänen miehensä… Jumalan ja ihmisten edessä. Jumalankiko —? Ei — siellä oli hänen miehensä Muurmannin Jonne…
Sabina valvoo ja kuuntelee. Välistä tuntuu siltä, kuin ajaisi joku porolla pihaan. Kuuluu aivan kuin porontiuvun helinä… Oliko se Jonne, joka oli saapunut häntä noutamaan?
Suuri tuska valtaa Sabinan. Hän on sidottu… toiseen mieheen sidottu.
Tuossa lepäsi käsi hänen rintansa päällä ja se käsi kuuluu Katajan
Matille, hänen miehellensä. Ja se käsi ei päästänyt häntä…
Sabina siirtää hiljaa Matin käden pois ja nousee vuoteesta. Hänen pitää katsoa, oliko pihalla ketään…
Hän menee ikkunaan. Kuu valaisee kirkkaasti pihaa. Sen säteet sattuvat kaivonkiulun pohjaan, joka on jäässä. Sabina ajattelee: »Matti on taas unohtanut kiulun kaivon kannelle.»
Piha on äänetön. Siellä ei liiku ketään. Vain Kiiluvaistunturin huippu sädehtii kirkkaana kuun valossa.
Musta varjo kiitää vainion poikki. Hukka!
Sabinaa värisyttää. Niitä oli taas tänä talvena paljon. Isältäkin olivat syöneet poron, kaataneet ihan navetan päähän… Matti on virittänyt rautoja, mutta vielä hän ei ole saanut yhtään. Hän on aikonut laittaa susiturkit itselleen ja Sabinalle.
Matti herää ja haparoi tyhjää paikkaa vieressään. Mihin Sabina oli hävinnyt?
Samassa hän huomaa valkoisen olennon ikkunan pielessä.
— Mitä sie kuljeskelet?
Ensi kerran särähtää hänen äänessään tyytymättömyys.
— Se kun vain… Minusta tuntui, kuin olisi joku ajanut pihaan…
— Höpsis! Kuka se nyt yösyännä ajaisi… Tai… jos on ajanutkin, on se ollut joku poromies, joka on oikaissut pihan läpi… järvelle vievälle tielle…
Sabina ei vastaa mitään, vaan hiipii sijalleen.
* * * * *
Mutta muutamana yönä, pari viikkoa myöhemmin herää Sabina siihen, että joku ajaa pihaan. Hän nukkuu huonosti. Häntä peloittaa, sillä Matti on lähtenyt pykällykseen Korusnivan kaarteelle ja Sabina on aivan yksin pikku Jonnen kanssa. Hän on tullut niin kumman levottomaksi, että säpsähtää pienintäkin risahdusta.
Nyt ajoi joku pihaan, ihan varmaan. Sabina vetäisee hameen yllensä ja rientää ikkunaan. Pirtissä on kylmä. Tällaisilla pakkasilla ei pirttikään pysynyt lämminnä.
On loppukuun aika ja aamupuoli yöstä. Kuun sakara viipottaa Kiiluvaistunturin yläpuolella. Se luo vaisua valoa ympäristöön. Pihalla seisoo mies peski päällä… sitoo parast’aikaa poroaan kantoon kiinni.
Oliko se Matti? Miten hän nyt näin pian palaisi? Hänenhän piti tuoda raitoporot tullessaan; hän oli aikonut Siosjärvelle kuormain nountiin. Lunta oli niin ylettömästi, ettei hevosella päässyt mihinkään.
Tämä ei ole Matti. Tällä on vain yksi poro. Sitäpaitsi — hän on kookkaampi Mattia.
Sabinan sydämessä sykähtää omituisesti. Hän rientää avaamaan vieraalle, joka nyt nousee pirtin portaita ylös.
Eteinen tulvahtaa kuunvaloa täyteen. Sabinan edessä seisoo — Muurmannin
Jonne.