XV.
Sabina on tehnyt tulen takkaan. Se loimuaa iloisesti, valaisten tilavan pirtin vaatimattomine huonekaluineen.
Jonne on ripustanut peskinsä kuivamaan ja istuu nyt lieden ääressä käsiään lämmitellen.
Hänellä on tuo ylhäinen ryhti, jota Sabina ihailee.
Sabina puuhailee takan loukossa. Hän kaataa vettä kahvipannuun. Hän aikoo keittää kahvit.
Toki hän nyt Jonnelle kahvit keittäisi… tervetulijaiskahvit, kun tämä kerran oli tullut.
Hänen sydämensä lyö kiivaasti. Sattuikin hyvin, ettei Matti ollut kotosalla. Olisi ollut hiukan kiusallista vastakkaisessa tapauksessa. Nyt saisivat he rauhassa keskustella.
Sabina ripustaa kahvipannun keitinpuuhun ja samassa Jonne kääntyy hänen puoleensa. — Sie et oottanutkaan minua, Biina? Sabina on odottanut juuri tätä kysymystä. Hän on hengessään nähnyt Jonnen niin monta monituista kertaa istumassa noin… piippu suupielessä… ylhäisenä… hiukan luoksepääsemättömänä ja kysyvän juuri noin… tuolla äänenpainolla.
Hän tuntee tehneensä väärin, kovasti väärin. Muurmannin Jonnella oli oikeus puolellaan. Hänen sopi kysyä noin.
Hän vaikenee hetkiseksi. Polvet tuntuvat heikoilta. Hän lysähtää istumaan penkille takan kupeeseen. Häntä värisyttää. Tuntuu, kuin ei tulikaan lämmittäisi.
— Ootinhan mie… mutta sie et tullut…
Muurmannin Jonne naurahtaa omituisesti. Ei hän ollut aikonutkaan tulla. Hänellä oli tämänkaltaisia »tapauksia» useampiakin. Tätä tapausta hän vain oli erikoisesti pelännyt. Sabina omisti liian monta hänen kirjettään, joissa oli täysi nimi alla. Joutuisi maksamaan vielä lapsenruokkoa ja tiesi mitä… Mutta kohtalo oli pelastanut hänet pälkähästä toimittamalla Sabinan Katajan Matille. Kopsassa hän oli kuullut kaikki yksityiskohtia myöten… senkin, että Matti oli ristittänyt pojan omiin nimiinsä.
Hän oli käynyt Helsingissä isänsä kanssa uusia yhtiökumppaneita hakemassa. Mutta matka oli epäonnistunut. Suomalaiset rahamiehet olivat suhtautuneet kylmästi Malmi-Muurmannin hommiin. Eivät olleet enää auttaneet isän puheet. Hänen entinen vaikutusvaltansa oli mennyt. He olivat sopineet isän kanssa, että hän matkustaisi Lunnasjärven kautta. Olisi hyvä käydä katsastamassa Tunturimajaa ja pitämässä pieni inventeeraus. Hän oli ottanut kyytimiehet Siosjärveltä aikeissa sivuuttaa Lunnasjärven; hän oli peljännyt kohtausta Sabinan ja hänen omaistensa kanssa. Mutta — saatuaan Kopsassa kuulla asian oikean laidan hän oli päättänyt yöpyä Katajan Matin taloon. Olihan soma nähdä vanhaa heilaa… nyt kun ei ollut enää pelkoa siitä, että tämä vaatisi tilille. Se oikeus kuului nyt paremmin hänelle. — Muurmannin Jonne nautti tällaisista kohtauksista. Hänellä oli taipumusta romantiikkaan.
Kyytimiehet olivat jääneet Amprun taloon yöksi. Aamulla jatkettaisiin matkaa Tunturimajalle. Siellä viivyttäisiin yksi vuorokausi. Niin painettaisiin sitten Könkäälle ja sieltä uudella kyydillä pohjoisimmalle rautatie asemalle — ja niin kotiin Norjaan.
Oli siis hyvä, että tämä Sabinan juttu oli selvinnyt. Jäihän kuin kohtalon sallimasta jäljelle tällainen yökappale roihuavan takkavalkean ääressä, jolloin sopi muistella vanhoja asioita ja puhdistaa itsensä. Sabinan ei pitänyt saada sellaista käsitystä, että hänen tarkoituksensa oli ollut hyljätä. Päinvastoin — hänen piti näytellä hyljätyn osaa. Se oli romanttista.
— Minulle tuli voittamattomia esthejä. Jou'uin sellaisheen tunturiseuthuun, jonne ei kulkenut postikhaan. Ei voinut kirjoittaa…
Jonne puhui Sabinan mielestä vilpittömästi. Sehän oli ihan luonnollista. Siellä oli Jonne rytkännyt tunturissa… muistellen häntä ja odotellen aikaa, jolloin pääsisi armastaan tapaamaan, solmiakseen lopullisen liiton. Ja sillä aikaa oli hän täällä mennyt naimisiin toisen miehen kanssa, miehen, jota hän ei edes rakastanut, vaikka tämä olikin hyvä ja kunnon mies…
Kuka oli oikeastaan petturi? Hän, Lunnasjärven Sabina…
Suuri tuska valtaa Sabinan. Hän itkee, itkee katketakseen. Hänen onnensa oli nyt lopullisesti pirstaleina.
Muurmannin Jonne lohduttaa häntä. Hän siirtyy istumaan Sabinan viereen ja puhelee lempeästi:
— Älä sie itke, Sabina, minkäpä sille enää mahtaa. Se on myöhäistä nyt.
Myöhäistä, myöhäistä! Miksi piti Jonnen vielä se sanoa?
— Ajatteleppas, kuinka onnellisia met olthais oltu, kuiskaa Sabina itkunsa lomasta.
Jonne ei vastaa mitään. Onnellisia? Mahdollisesti — jos nyt yleensä naimisissa oltiin onnellisia. Hän oli sitä mieltä, että parasta oli pysyä yksin. Vain tällaisia tilapäisiä suhteita, kun ei vain ajanut auttamattomasti karille. Tässä oli sellainen onnettomuus melko pahasti uhannut, mutta saatu kuitenkin vältetyksi.
— Et sie ole näyttänyt minulle vielä… meän poikaamme.
Jonne lausuu sen hiukan väkinäisesti. Hänellä ei yleensä ollut halua nähdä — poikiaan. Sangen ymmärrettävästä syystä. Mutta — tässä oli nyt poikkeustapaus.
Sabina kuivaa kyyneleensä. Hän astuu kehdon ääreen, missä pikku Jonne nukkuu. Malmi-Muurmannin poika kumartuu kehdon ylitse.
»Sinä olet tuon isä… tuon, joka tuossa nukkuu… » kuiskaa ääni hänen povessaan. Hetkisen tuntee hän isyyden tunteita, joihin samalla sekaantuu jonkun verran itsesoimausta. »Sinun olisi pitänyt korjata se… tunnustaa omaksesi.» »Nyt on toinen mies tehnyt sen sinun puolestasi…» Mutta Muurmannin Jonne on huomannut pojan kulmat ja lujapiirteisen suun. Samassa itsesoimaus vaikenee. Kyllä tuo poika päänsä maailmassa pärjäisi — isättäkin. Se oli sen näköinen.
— Siitä se stigare tulee, sanoo Muurmannin Jonne Sabinan puoleen kääntyen. — Sillä on kaikki oikean malminetsijän tuntomerkit.
Sabinasta tuntuu hyvältä, että Jonne ennustaa heidän pojalleen suurta tulevaisuutta. Hän luo kiitollisen katseen Jonneen.
Niin —- ei ollut tämä Lunnasjärven Sabina vieläkään hullumman näköinen. Hiukan kalpea ja laihtunut kyllä, mutta sittenkin… sittenkin. Silmät päinvastoin olivat käyneet kauniimmiksi. Niiden haalakka väri oli tummunut… syventynyt. Noita silmiä Jonne oli oikeastaan ihaillutkin. Ja vartta… pehmeätä, pyöreätä vartta. Se oli nyt käynyt hiukan tukevammaksi. Mutta soman vaikutuksen se teki vieläkin.
Muurmannin Jonnen päässä vilahtaa vaarallisia ajatuksia. Se on Malmi-Muurmannin poika, tyttösankari, joka nyt seisoo tuossa keskellä pirtin lattiaa. Mutta — Sabinan arka olemus on tiellä… se ei kehoita… se pikemmin kieltää.
— Olisihan meillä ollut soma yhessä elellä, mutta kun ei, niin ei.
Mitäpä siitä… Hyvä mies se kai on Mattikin…?
Kuinka Sabinaa piinaa tuollainen puhe. Hän ei tiedä, että tämä kuuluu Malmi-Muurmannin pojan romanttiikkaan. Ei ollut Jonne koskaan sellaisesta puhunut ja eipä olisi Sabina ymmärtänytkään.
Hän ymmärtää vain sen, että tuossa pirtin lattialla kävelee Muurmannin Jonne, joka vieläkin rakastaa häntä ja suree sitä, että hän, Sabina, on naimisissa toisen kanssa.
— Ethän ole vihainen, Jonne…? Malmi-Muurmannin poika naurahtaa.
Yksinkertainen erämaan tyttö! Kysyi, oliko hän vihainen.
Muutamissa paikoin olisi hän saanut asettua puolustusasentoon. Siellä olisi ollut toinen ääni kellossa. Alapään tyttö Könkäältä oli kirjoittanut: »Mie revin silmät päästäsi, kunhan sinut taphaan!» Siellä oli toisenlainen tyttö. Hyvä! Alapään tyttö ei saisi siihen tilaisuutta.
Toista oli näiden kilttien lammasten seura. Ne kysyivät: »Ethän ole vihainen, Jonne?»
Ei… ei hän ollut vihainen. Mitäpä tässä vihoitteleminen auttoi. Kohtalo oli johtanut asiat näin. Hän, Muurmannin Jonne, sai nyt olla yksin… loppuikänsä.
Kuinka se vihloikaan Sabinan sydäntä. Yksin —? Niin — yksin…! Jonne vaelteli yksin kaukana maailmalla. Ja se oli hänen, Sabinan, syy. Ei ollut ketään, joka olisi laittanut hänelle evästä laukkuun tai korjannut hänen vaatteitaan.
— Nytkin oli housunpolvi pahanlaisesti revennyt… — Annapas mie korjaan sinun housunpolvesi. Jonnea huvittaa Sabinan naivi pyyntö. Se lausuttiin niin luottavaisesti, niin lempeästi. Tällaista saattoi vain korvessa tavata. Siinä olikin Sabinan suurin viehätysvoima.
Hän nilistää housut jalastaan ja asettuu istumaan takan ääreen vaaleanpunaisissa nimettömissään. Sabina hakee paikkatilkun ja ryhtyy korjaamaan.
Matti oli äsken teettänyt uuden sarkapuvun. Könkään räätäli oli sen tehnyt ja lähettänyt setä Juhanin mukana paikkatilkutkin. Kangas oli melkein samanlaista kuin Jonnen housuissa… hiukan kirkkaampaa vain…
— Tämä on Matin pukukangasta, lausuu hän vaisusti hymyillen.
— Et sie taitaisi raskia sitä Mattiasi heittää, jos mie niinkuin pyytäisin.
Samassa Muurmannin Jonne säikähtää kysymystään. Sabina oli käynyt kalpeaksi kuin palttina ja neula oli pysähtynyt hänen kädessään. Hyvä Jumala! Hän oli ajatellut juuri samaa kysymystä. Mutta pikku Jonne oli tiellä. Mihinkä hän pojan panisi?
— En tieä, Jonne… lapsi… ajattelepas, Jonne, lapsi…
— Lapsi seuraa äitiään.
Ei Muurmannin Jonne totta tarkoita. Se kun hän vain haluaa leikkiä
Sabinan kanssa niinkuin, oli aina leikkinyt. Eh'kei sentään aina.
Olihan hän kerran rakastanut Sabinaa… ainakin pitänyt hänestä
tavallista enemmän. Mutta — siitä tuntui nyt kuluneen pitkä aika.
Sabina pudistaa päätään. Hän on papin edessä vannonut uskollisuutta Katajan Matille. Tämä oli korjannut hänet epätoivoisena hetkenä ja ollut hänelle hyvä, sanomattoman hyvä. Kuinka hän Matin saattaisi pettää?
— Niin… parasta on pysyä lupaukselheen uskollisena.
Oliko se Muurmannin Jonne, joka tuossa istui alushoususillaan ja sellaista puheli? Olipa vain… ja hänellä oli oikeus puhua juuri noin, sillä hän oli pysynyt uskollisena. Mutta — olisihan hän nyt sentään saattanut hiukan sääliä Sabinaa…
Neula vapisee Sabinan kädessä. Mitäpä hänellä oli puolustuksekseen sanottavaa. Hänhän se petturi oli…
Hän tahtoi vain korvata Jonnelle tekemänsä vääryyden… korvata vaikkapa hituisenkin vain … ommella… vaikkapa vain tämän paikan… Jonnen piti nähdä, millä mielellä hän sen teki. Rakkaudesta… palavasta rakkaudesta… Eikö Jonne tyytynet siihen, että hän rakasti?
— Mikäpä auttaa… täytyy tyytyä.
Tuska helpottaa hiukan. Sabina oli ollut sanomaisillaan: »Mie otan lapsen ja lähen kanssasti.» Mutta samassa hän oli muistanut Mattia ja Siosjärven rovastia. »Älkää koskaan unhoittako, että avioliittonne on eroittamaton ja ottakaa kiitollisuudella kaikki vastaan, mitä teille tässä pyhässä säädyssä Jumalan sallimuksesta tapahtuneekin…» Niin oli Siosjärven vanha, valkotukkainen rovasti puhunut. Hän oli ollut menossa synnin tielle jo toisen kerran. Hyvä Jumala! Olipa sentään onni, että hän sai Jonnen taipumaan…
Sabina sai työnsä valmiiksi ja ojensi housut Jonnelle.
— Kun sie siihen paikhaan kattot, niin muistat minua.
— Kyllä mie muistan.
Ei Sabina sitä epäillytkään. Se kun hän vain muuten sanoi niin. Tuntui niin somalta sanoa noin rakastetullensa… toivottomuuden takaakin. Se ikäänkuin helpotti.
Sabina laittoi Jonnelle ruokaa ja Jonne söi. Sabina seurasi häntä takan luota. Hyvä Jumala! Noin oli Jonne istunut Lunnasjärven pirtissäkin monet monituiset kerrat ja syönyt äiti Karuliinan tarjoamaa viiliä. Käsivarren koukistuskin oli ihan sama kuin ennen.
Lämmin veri virtasi Sabinan sydämeen. Tuota miestä hän rakastaisi elämänsä loppuun asti. Hän ei kyllä koskaan saisi hänen omaksensa tulla, kun oli toiseen sidottu, — mutta rakastamasta hän ei lakkaisi milloinkaan. Se ei toki ollut synti, että hän Jonnea rakasti. Pysyihän hän silti Katajan Matille uskollisena…
Jonne kiitti kauniisti. Hyvääpä viiliä Sabinalla oli. Oli varmaan oppinut äidiltään… viilitystaidon. Koko Norjan riikissä ei hän ollut koskaan sellaista viiliä saanut kuin täällä Lunnasjärvellä.
Jonne katseli seinälle ripustettuja poronvaljaita.
— Taitaa olla tekomies… se sinun Mattisti?
Jonne lausui sen lämmöllä ja se auttoi Sabinaa yhä varmemmin sille tielle, jolle hän juuri oli päässyt. Mattia ajattelemalla hän oli torjunut luotaan kiusauksen seurata Jonnea. Nyt auttoi Jonne häntä mainitsemalla Mattia hyväksi tekomieheksi. Tämänkin vuoksi Sabina Jonnea rakasti.
Kyllähän Matti tekomies oli. Hän oli tehnyt kaiken, mitä pirtissä näkyi — pirtistä puhumattakaan. Poronlänkiäkin se oli kerrassa manni muovaamaan. Könkään herratkin tilasivat niitä häneltä. Matti ruusaili ja koristeli niitä jos jollakin tavoin. Siinäkin oli seinällä yhdet, joihin Matti oli leikannut lehtiä nimittäin. Niitä oli moni ostastellut, mutta -ei ollut Matti myynyt…
Tuntui hyvältä, kun sai nyt Matista puhella ja siten torjua kiusaajaa luotaan pois. Ei Sabina halunnut hylyksi joutua. Könkään kirkolla oli muuan vaimo eronnut miehestään ja liittynyt muutamaan etelän jätkään. Nyt häntä ei kukaan enää kunnioittanut… ei annettu edes huonettakaan. Jokainen osoitteli sormellaan ja sanoi: »Polkkapari, polkkapari!»
Sabina oli aina inhonnut polkkapareja. Sellainen vielä menetteli, että tyttö lankesi, kun sen jälkeen eli kunniallisesti. Mutta polkkapari — se oli rietasta ajatellakin. Oliko kauaksi mennyt Matti? Kuinka Sabina oli Jonnelle kiitollinen. Tämä tukahutti polttavan kaipauksensa ja puheli Matista auttaaksensa Sabinaa pysymään kunniallisten ihmisten kirjoissa.
Korusnivan kaarteelle. Siellä oli pykällys ja ylihuomenna oli Matti aikonut palata.
— Minun täytyy lähteä aamulla. Jonne katsoi kelloaan.
— Se on nyt kuusi. Kaheksan tienoissa meän pitää olla matkalla. Olisi ollut soma Mattiakin tavata. Hän on monesti ollut minulla kantomiehenä.
Oli Matti siitä puhunut. Kiittänyt oli aina… ei ollut sanapuolellakaan sortanut. Maksaneenkin oli kertonut aina runsaasti.
Jonne silmäsi Sabinaa. Kumpi valehteli, Sabinako vai Matti?
Ei Sabina valehdellut. Istui onnellisen näköisenä sukankudin kädessä ja jutteli. Silmät kohosivat toisinaan hänen puoleensa ja silloin niistä loisti viaton ihailu, joka kohdistui häneen. Niin — ihailu ja kiitollisuus.
Mistä oli Sabina kiitollinen? Oikeastaan ei hänellä olisi pitänyt olla syytä…
Mutta Sabina oli kiitollinen, kiitollinen ennen kaikkea siitä, että Jonne oli niin miehuullisesti hillinnyt itsensä. Olisihan hän voinut koppoa Sabinan syliinsä ja sanoa: »Nyt sie, Sapina, olet minun ja mie vien sinut muassani… sinut ja pojan…» Mutta hän ei tahtonut tehdä sellaista vääryyttä Mattia kohtaan.
Sabina on kiitollinen, kiitollinen siitä, että Jonne tuli ja istui täällä yökappaleen… tuli häntä noutamaan, mutta ei ottanutkaan, kun näki hänen tuskansa. Päällepäätteeksi auttoi häntä vielä pysymään uskollisena liitolleen…
He keskustelevat kuin kaksi vanhaa tuttavaa. Syrjäinen ei olisi arvannut, että naisen povea poltti rakkaus. Hän osasi sen niin tarkasti peittää. He keskustelivat kaikenlaisista pikku asioista ja aika kului…
* * * * *
Sabina seisoo portailla, kun Jonne lähtee. Hänen poveaan puristaa suunnaton tuska. Hän imee muistoonsa jokaisen Jonnen pienimmänkin liikkeen.
Noin se päästeli poronsa… niinkuin poromies ainakin. Matti, Katajan
Matti, liikkui paljon kömpelömmin; hän tassutteli vain hiljaa. Mutta
Jonne liikkui reippaasti, kuin olisi lapsesta saakka porojen kanssa
värkännyt. Ja lapsesta saakkahan hän olikin…
Sabina muistaa, kuinka Jonne kerran poikasena oli ajanut heille Suomen-Huotarin kanssa. Hän oli seisonut portailla kädet esiliinan alla katsellen heidän lähtöään.
»Älä sie vain päästätä poroa, Jonne», oli hän sanonut.
Nytkin sanoo hän ihan samalla tavoin:
— Älä sie vain päästätä poroa, Jonne.
Ei ollut hätää. Kyllä hän, Malmi-Muurmannin poika, vielä tämän konstin osasi.
— Hyvästi vain, Sabina!
— Hyvästi… mene tervheenä.
Suuressa kaaressa laskettaa Jonne pihasta ulos järvelle johtavalle tielle.
Sabina seuraa häntä katseellaan Siellä ajoi Jonne ja hävisi metsään Nyt… nyt hän katosi. Ei… vielä vilahti punainen lapinlakki. Se välähti kuin veritäplä huurteisten puiden välistä. Nyt se katosi…
Siellä meni Muurmannin Jonne.