XVI.
Sabina on koko aamun elänyt kuin unessa. Hänen sielunsa on turtunut.
Nyt hän on jälleen samanlaisessa tilassa kuin kerran ennen pikku tyttönä eksyessään. Silloin tällöin viime kuukausien kuluessa hän on tuntenut samaa, mutta nyt se on vain täydellisempää kuin koskaan ennen… juuri samanlaista kuin silloin kerran… vuosia taaksepäin.
Hän harhailee kuin pimeässä. Hän ei huomaa, että Kiiluvaisen huipulla leikkii päivänvalo ja että pirttiinkin hiipii hiljalleen valoa. Hänen sieluaan ympäröi pimeys.
Oliko totta, että Muurmannin Jonne oli käynyt täällä… hänen pirtissään?
Sabinasta se tuntuu uskomattomalta, mutta uskottava se oli — siitä huolimatta. Tuossa oli vesilampi lattialla, Jonnen kengistä valunut, ja tuossa oli tupakanporoja hänen piipustaan. Jonne oli istunut penkillä takkatulen loisteessa ja kysynyt- »Etkö sie voisi heittää sitä Mattiasti?»
Heittääkö Matti —? Hyvä Jumala, eihän hän ennen ollut sellaista edes ajatellutkaan — silloin kuin ei ollut toivoa Muurmannin Jonnen paluusta. Mutta nyt tämä oli palannut häntä noutamaan. Eikö hänellä nyt ollut oikeus heittää Matti —? Kuka oli hänen miehensä… Muurmannin Jonneko vai Katajan Matti?
Ihmisten edessä Katajan Matti, mutta Jumalan edessä Muurmannin Jonne.
Sabina haparoi kuin eksyksissä. Muurmannin Jonnen käynti on saattanut hänet niin kummasti sekaannuksiin. Mikä siinä oikein oli, että nämä tällaiset vastasivat häneen niin omituisesti… prinsessa Kunigunda ja kuninkaanpoika… eksyttivät… tekivät neuvottomaksi? Jos se olisi ollut Katajan Matti, ei hän varmaankaan olisi joutunut näin pyöräile päästään; se olisi ollut kuin omaa väkeä ainakin. Mutta — Jonnessa oli jotakin erilaista kuin muissa miehissä… jo hajukin… sellainen Ruijan tupakan ja mintun sekainen tuoksu … mikä lie ollut; se tuoksui alusvaatteistakin. Sabina oli sen tuntenut neuloessaan paikkaa Jonnen housunpolveen.
Luonnollisesti se ei johtunut vain tästä; tänä hetkenä Sabina sen hyvin tiesi ja tunsi. Siinä oli paljon muutakin… käynti, silmänluonti, ryhti seisoessa, mutta ennenkaikkea Jonnen tapa sanoa: »Ja da!» Se lausuttiin niin ylhäisesti, että se hiveli korvia ja sydäntä. Siinä oli juuri sitä kuninkaanpokaa…
Sabina ajattelee kaikkea tätä liikkuessaan hiljakseen pirtissä. Hän tahtoo väkistenkin unohtua yhteen kohti seisomaan. Kaikki tahtoo tänä aamuna myöhästyä.
Sabina käy navetassa, lypsää lehmät ja ruokkii ne, mutta kaikki tapahtuu kuin puolittain unessa. Mutta siitä huolimatta hän huomaa muutamia seikkoja, joita hän ei ole ennemmin huomannut. Navetan ikkunasta on tullut hiukan vino ja muutamat parsien väliseinistä korkeammiksi kuin toiset. Tällä hetkellä se pistää kipeästi; se johtaa väkistenkin mieleen Katajan Matin ja panee vastustamattomasti tekemään vertailuja.
Sabina ruokkii lehmiä, puhelee niille hiljakseen, taputtaa mitä lautasille, mitä päähän. Eläimet ynähtelevät; on kuin tuntisivat nekin jotakin erikoisempaa olevan tulossa. Ne kääntelehtivät, kiskovat kytkyimiään. — Sabinasta tuntuu kuin heittäisi hän hyvästiä niille kaikille.
Yksi ajatus kehrää vain hänen päässään: »Etkö sie voisi heittää sitä Mattiasti?» Sabina on ajatellut sitä siitä hetkestä saakka kuin Jonne lähti… sitä ja erästä toista: »… lapsi seuraa äitiään.»
Hänestä alkaa tuntua helpommalta ajatella, että hän todellakin heittää Matin. Matti oli kyllä hyvä mies, mutta kun Sabina ei rakastanut häntä, niin minkäs sille mahtoi. Matti saisi kyllä toisen vaimon… paremman kuin hän… sellaisen, joka ajattelisi vain miestään eikä muita, niinkuin hän, Sabina…
Hän halusi vain laittaa kaikki kuntoon, jotta Matti pääsisi aamulla alkuun. Hän kantoi puita, vuoli syttöjä, kiskoi tuohia, heitti lehmille runsaasti heiniä, jotta tulisivat toimeen aamuun saakka. Hän oli nyt aivan varma lähdöstään. Hyvä Jumala! Jonnehan ei viipynyt kuin yhden vuorokauden Tunturimajalla. Hänen piti kiirehtiä joutuakseen Jonnen matkaan.
Kunhan nyt ei vain kukaan tulisi häntä estämään… häiritsemään. Kumma vain, ettei kotoakaan oltu käyty häntä katsomassa.
Sabina kiiruhtaa pirttiin. On jo hyvän joukon sivu puolen päivän ja uusi pimeä käsissä. Mutta Sabina osaa tien Tunturimajalle. Hän on hiihtänyt sinne monta monituista kertaa.
Hän herättää pojan ja ryhtyy sitä pukemaan. Pikku Jonne nauraa hänelle ja jokeltelee tapansa mukaan. »Siitä se stigare tulee», oli Jonne sanonut. Niin… nyt he lähtisivät pikku Jonnen kanssa nousemaan sille kukkulalle, jonka nimi oli Onnenvaara. Sabinasta tuntuu, että poika oli hyvillään. Hän vaatettaa lapsen tukevasti: illaksi voi tulla pakkanen ja taivalta oli puolitoista penikulmaa.
Pikku Jonne lasketaan komsioon. Sieltä poika katselee hymysuin äitinsä puuhia. Sabina heinittää kenkänsä, panee evästä reppuun, pujottaa ylleen lapintakin, heittää komsion selkäänsä ja syöksyy pihalle.
Kun ei vain kukaan tulisi estämään hänen lähtöään. Isä Ampru se saattaisi hyvinkin tulla; se kun oli sellainen touhuisa. Sabina hymähtää itsekseen; hän on näkevinään isänsä ilmielävänä edessään. »Saattaa se Jonne olla vielä vaikka ministeeri…»
Hänen poskillaan palavat kuumat täplät. Kädet vapisevat, kun hän asettelee mäystimiä jalkaansa. Sauvat olivat hiukan jäässä, mutta kyllä hän niillä toimeen tuli. Ei kuulunut ketään.
Hän hiihtää järvelle johtavaa tietä. Siinä on veres ahkionjälki. Jonne oli ajanut siitä aamulla… Jonne, Jonne…! Ahkionjälkikin tuntuu rakkaalta. Tekisi mieli laskeutua polvilleen ja painaa kuumottavat kasvonsa sitä vastaan…
Runsaan puolentunnin päästä on Sabina järven rannassa. Mäennyppylän takaa näkyy ohut savukiehkura. Se kohosi kotitalon savupiipusta. »Puita niillä on», ajattelee Sabina. Välistä pakkasi huolettamaan kotiväenkin asiat.
Sabina heittää viimeisen katseen taaksensa ja laskee viistoon törmää alas järvelle. Tunturimajalle vievä talvitie kulkee läheltä rantaa. Jonnen ja hänen miestensä aamulla ajama jälki tuntui selvästi.
Sabina saapuu järven päähän. Sinne sopi näkymään kotitalo… Siellä se kyyhötti järven rannalla mustuneena ja ilman syömänä päätyikkuna tyyten jääkuoren peitossa. Pirtin pääty jäätyneine ikkunoineen toi Sabinan mieleen sokean, joka avuttomana tuijottaa ilmaan kaihisilmillään.
Tietä on helppo hiihtää. Kuorma-ahkio on levittänyt sitä sen verran, että sukset sopivat rinnatusten. Sabina lykkelee menemään. Komsio heilahtelee hänen seljässään.
Nyt on Sabina kukkulalla järven päässä. Sieltä pudottaa tie laaksoon ja Lunnasjärvi häviää näkyvistä. Se näkyisi tosin vielä kauempaakin, mutta talvitie ei noudata kesäpolkua, joka toisinaan kiikkuu korkeallekin.
Sabina luo katseen taaksensa. Näkyi kotitalon pihamaata ja pirtin edustaa. Kaivonvintti kohosi kaivon takaa melkein pystysuoraan ilmaan.
Epämääräinen kaipaus hipaisee Sabinan povea, mutta hän tukahduttaa sen ja pudottaa laaksoon.
Nyt on Lunnasjärvi jäänyt. Sabina tuntee, ettei hän enää palaisi. Hänen tiensä käy Jonnen, Muurmannin Jonnen kanssa etelän maille.
Ensi kesänä hän ehkä pääsisi täällä käymään, kun Jonne taas rupeaisi ammuttamaan tunturia. Kukaties hänen ei tarvinnut yksin jäädä etelään… Ristiaaniin… Eiväthän malmiherrat tosin kuljettaneet vaimojaan matkassa. Mutta hän, Sabina, pyytäisi Jonnen ottamaan; hän tunsi, että hän rakasti näitä maita.
Omituisin, sekavin tuntein hiihteli Sabina eteenpäin. Välistä hänestä tuntui, että hän oli eksynyt ja silloin piti pysähtyä oikein tarkkaan miettimään, missä hän oli ja minne menossa. Mutta joka kerta hänelle kirkastui Jonnen muhkea muoto ja hän muisti tämän sanat: »Etkö sie voisi heittää sitä Mattiasti?»
Lapsi pyrki kirahtelemaan komsiossa. Sabinan piti pysähtyä antamaan sille ruokaa.
Hän istuu kannolla tien varrella komsio sylissä, imettäen poikaansa.
Oli hiukan hankalaa kuljettaa lasta muassa talvella. Mutta — olihan
Jonne sanonut: »Lapsi seuraa äitiään…»
Niin… niin… lapsi seurasi äitiään. He olivat nyt matkalla isän luokse, pikku pojun oman isän luo, joka odotteli siellä Tunturimajalla ja piti isoa tulta. Parin tunnin päästä he olisivat perillä ja silloin saataisiin lämmitellä.
Sabina puhelee eikä huomaa pimeän tuloa. Pojalla on lämmin komsiossa ja hän jokeltelee herttaisesti. Pimeä ei häntä peloita, sillä hän on tottunut siihen. Eikä se peloita Sabinaakaan. Hän osaa tien. Lapsi nukahtaa syötyään ja Sabina kohoaa jälleen suksilleen. Nyt hän hiihtäisi hyvän taipaleen, ennenkuin levähtäisi.
Hänen mielessään väikkyy Tunturimajan pirtti kodikkaana ja valoisana. Suuri tuli roihuaa takassa. Jonne istuu takan ääressä ja puhelee: »Ja da! Kuorma-ahkion sisältö tyhjennethään tähän. Sabina ajaa siinä Könkhäälle pojan kanssa.» Ja Jonne naurahtaa: »Niin mie kuljetan sinua kuin kallisarvoista kuormaa… kuin malmia ikhään…» On jo aivan pimeä, mutta Sabinasta tuntuu turvalliselta. Hän on niin varma, että Jonne ottaa hänet avosylin vastaan… hänet ja pojan…
Hän muistaa, kuinka hän kerran pikku tyttönä oli kulkenut tätä samaa tietä lehmien hakumatkalla. Tässä juuri oli tie poikennut metsään… suunnilleen näillä paikoin, missä talvitie nyt poikkesi aavalle. Haapajänkäkö se oli tämän aavan nimi?
Niin oli… Silloin hän oli eksynyt. Kunhan hän ei nyt vain eksyisi.
Eikö mitä. Pulkanjälki tuntui selvästi. Kyllä hän osaisi.
* * * * *
Sabina on hiihtänyt parin tunnin ajan, kun ilmassa rupeaa yht’äkkiä tohahtelemaan. Tähdet peittyvät pilveen ja taivaankansi tuntuu laskeutuneen paljon alemmas.
Sabina on erämaan lapsi ja ymmärtää erämaan äänet: — tuo tohahtelu merkitsi pyryä.
Hyvä Jumala! Hänen olisi pitänyt hiihtää rivakammin. Mutta pää oli ollut niin kummia ajatuksia täynnä, ettei suksi ollut juossut yhtä nopeasti kuin tavallisesti.
Nyt on Sabina selvillä siitä, että hänen pitää kiiruhtaa. Metsästä kuuluva salaperäinen tohina puhaltaa hänen päänsä selväksi.
Nyt oli kiirehdittävä, jos mieli löytää Tunturimajalle. Hyvä Jumala… ja lapsi vielä matkassa! Parempi olisi pikku miehen nyt loikoa kehdossaan… Mutta — yhdessä he ponnistelisivat läpi pimeän ja myrskyn… isän luo.
Myrskyn —? Niin — Sabina oli nyt aivan varma, että siitä nousisi myrsky tuossa tuokiossa. Hän ei ollut turhaan korvessa ikäänsä elänyt. Tuo tohina, joka välistä muistutti kosken pauhua, oli myrskyn enne, lumipyryn edelläkävijä.
Ei kulunutkaan pitkää aikaa, ennenkuin rupesi viskomaan lumia. Niitä putoili aluksi harvakseen — kuin yksitellen. Mutta jonkun hetken kuluttua oli koko maailma yhtenä ainoana valkoisena lumipilvenä.
Sabina koettaa seurata ahkionjälkeä kiihkeästi. Hän tajuaa, että pelastus riippui siitä. Hän ei tunne maita ympärillään; talvitie kulki milloin mistäkin. Hän olisi hukassa, jos hän nyt eksyisi. Sabina hiihtää selkä kumarassa. Pikku poika kirisee komsiossa, mutta Sabina ei nyt jouda katsomaan sitä. Hän seuraa ahkionjälkeä, joka on vielä näkyvissä.
Hyvä Jumala! Miksi ei tietä Tunturimajalle oltu viitoitettu? Silloin sitä olisi osannut pyrylläkin.
Nyt Sabina katuu lähtöään. Olisi sittenkin ollut parempi jäädä kotiin. Mitä Mattikin sanoisi? Mutta… kun Jonne kerran halusi saada hänet… ja pojan, ei hän ollut saattanut jäädäkään…
Lunta sataa vihmomalla. Tuuli kaataa sitä aukean aavan yli. Lumi lentää ihan jauhonhienona. Koko aapa on yhtenä valkoisena ryöppyävänä pilvenä. Sen toista laitaa ei näy. Ahkion jäljet ovat hävinneet eikä Sabina saa pimeässä selvää, mitä suuntaa ne kulkivat.
Tuuli vingahtelee vihaisesti ja ryöpyttää lunta hänen ympärillään. Tuulen tohinan lomasta kuuluu lapsen itku. Sabinan sydäntä kaihertaa sääli. Hyvä Jumala! Ei hän nyt joutanut hoitamaan lasta, kun piti hiihtää eteenpäin. Metsän suojaan kun edes pääsisi…
Mutta lapsen itku kajahtaa yhä kirpeämpänä hänen korviinsa. Ei, hänen täytyi pysähtyä katsomaan sitä… Sehän saattoi vaikka tukehtua… raukka! Tuulikin puhalsi takaapäin.
Sabina pysähtyy keskelle aapaa… Hän koettaa lyödä sauvoja pystyyn, mutta väkevä tuulenpuuska kaataa ne joka kerta; ne jäävät makaamaan lumeen. Hän kiepauttaa komsion olkansa yli.
Hyvä Jumala! Lapsi ihan tukehtumassa. Lunta oli ryöpyttänyt verhon sisäänkin. Sabina pyyhkii lumen pois, puhaltelee ja puhelee: »Pikku mies. Eihän sinulla vain ole kylmä?»
Sabina on istunut lumeen. Hän on kumartunut lapsen yli. Hän hengittää sen kasvoille. Hän hieroo poskeaan lapsen poskea vasten. Hyvä Jumala! Pieni nenänpää ihan kylmä…
Tällä hetkellä ei Sabina ajattele muuta kuin lastansa. Kuinka hänen pikku poikansa tarkenisi tässä Luojan ilmassa…?
Hän ei nyt muista Jonnea eikä Mattia. Hän unohtaa kotinsa, unohtaa matkansa ja sen tarkoituksen, unohtaa paikan, missä istuu. Hän ajattelee vain lastansa ja puhelee: »Pikku mies, pikku mies. Eihän sinulle vain tule vilu?»
Lapsi vaikeroi hiljaa. Sabina eroittaa sen selvästi vihurin vingunnasta huolimatta. Hyvä Jumala, hyvä jumala! Lapsella oli kylmä.
Samassa Sabina tuntee, kuinka vilu puistattaa hänenkin ruumistaan. Lumiryöpyt tahtovat ihan tukkia hengityksen. Hän peittää lapsen ja rupeaa hyssyttelemään komsiota sylissään.
— Meillä on vilu, meillä on vilu, laulaa hän. Hänen silmänsä tuijottavat ympäröivään pimeyteen. Hänestä tuntuu siltä, että hänen täytyy nyt vain laulaa jotakin… laulaa pikku Jonnelle…
Tuuli vonkuu, aavan laidoilla ryskää. Sabina eroittaa silloin tällöin rytäjävän äänen; siellä puut kaatuilivat… isot puut… vanhat puut…
»Nyt tulee suuri kuolovuosi», ajattelee Sabina.
Mutta — yht'äkkiä hän muistaa, missä hän oli. Herra Jumala! Hehän voivat paleltua tähän paikkaan lapsen kanssa…
Hän haparoi sauvojaan. Lumi on peittänyt ne kokonaan. Kestää hyvän aikaa, ennenkuin hän ne löytää ja pääsee suksilleen. Mutta hiihto käy nyt heikosti; hän on väsynyt ja hänen polvensa notkahtelevat.
Sabina ajattelee metsää kuin pelastuksen tuojaa. Kunhan hän vain pääsisi sinne. Mutta tämä aapa oli avara. Oli vaikea sanoa, millä suunnalla metsä oli lähinnä. Hän ei enää toivokaan pääsevänsä Jonnen luo tänä iltana. Hän hiihtäisi metsään, tekisi tulen ja odottelisi myrskyn ylimenoa. Sitten hän jatkaisi matkaa Tunturimajalle. Aamulla hän paremmin löytäisi tien…
Jonkun hetken perästä rupeaa edessäpäin häämöittämään mustaa. Sabinan mieli ilahtuu. Siellä oli metsä! Nyt pääsisi hän pian suojaan ja saisi lämmittää Jonnea ja itseään.
Viimeisinä voimillaan hän laahautui metsään. Nyt oli vain katsottava suojainen paikka ja etsittävä kuivaa puuta. Peskipuukko Sabinalla oli ja evästä myös. Mutta — oliko tulitikkuja?
Sabinan sydän lakkaa miltei sykkimästä. Hyvä Jumala, jollei tulitikkuja löytyisi, he olisivat kuoleman omia! He eivät mitenkään pysyisi lämpiminä aamuun saakka… poika ainakaan…
Sabina laskee komsion puun juurelle. Poika ehkä nukkui, koska ei kuulunut kirahteiua. Hän hakee taskunsa, tutkii laukun, peskin povitaskun… ei missään. Tulitikut olivat jääneet kotiin! Kuin salaman välähdyksessä selviää Sabinalle asema. Hän kalpenee, jäykistyy eikä hetkiseen saa henkeä vedetyksi. Sitten hän yht’äkkiä parahtaa:
— Herra Jumala!
Se kajahtaa kuin hukkuvan huuto, viimeinen, epätoivoinen.
Poika herää siihen ja rupeaa itkemään. Se lisää vain Sabinan hätää. Hän sieppaa komsion syliinsä ja lähtee kahlaamaan ympäri metsää hokien itsekseen: »Jonne, Jonne, met palellumme…»
* * * * *
Kuinka kauan Sabina on metsää kahlannut, ei hän tiedä. Hän on vain kulkenut, kulkenut kuin tajuton. Komsio painaa; hän ei tahdo jaksaa sitä mitenkään kantaa.
— Vain päivä, Kaaren Lindamon jo Herra toiveen täytti…
Kuka se metsässä laulaa Kaaren Lindamuusta? Kuka?
Niin… hän, Sabinahan se laulaa. Hän laulaa pikku Jonnea nukkumaan.
Niin, niin… hän se olikin juuri Kaaren Lindamo, joka nyt kulki kuolemaansa kohti. Hyvä Jumala! Se tuntui vain niin kamalalta. Sabina puristaa komsiota rintaansa vasten ja hoippuu eteenpäin pimeässä metsässä. Lunta on päälle polven ja häntä uuvuttaa, uuvuttaa tavattomasti.
Hän vaipuu puun juurelle pitkäkseen; hän haluaa vain hetkisen levähtää. Sitten hän jatkaisi matkaa. Eikö myrskykin ollut jo asettunut, koskapa ei kuulunut tohinaa enää…?
Sabinan silmät painahtavat umpeen, mutta avautuvat heti jälleen. Miksi oli niin hiljaista? Ei kuulunut komsiostakaan yhtään ääntä. Kaipa pikku mies nyt nukkui. Hyvä oli, että nukkui… häntäkin nukutti niin tavattomasti…
Jälleen painuvat Sabinan silmät kiinni, mutta kylmän väreet, jotka puistattavat ruumista, saavat hänet uudestaan hereille. Hän katselee ylöspäin.
Mikä se oli tuo… tuo hiljaa huojuva tumma käsivarsi hänen yläpuolellaan? Sehän oli kuusen oksa. Missä hän oli —? Ahaa, jopa hän muisti… metsässä. Hänhän oli eksynyt… eksynyt myrskyssä, mutta nyt oli myrsky lakannut ja hän oli päässyt suojaan… metsään…
Sabina koettaa nousta istualleen, mutta ei jaksa. Hänen päässään vilahtaa ajatus, ettei hän saanut jäädä tähän makaamaan. Hän voisi paleltua kuoliaaksi. Mutta vielä hän ei ainakaan tunne mitään sellaista, mikä viittaisi paleltumiseen. Hän on vain käynyt niin merkillisen jäykäksi. Se oli kai väsymystä. Hän ei tunne omia jalkojaankaan. Missä hänen jalkansa olivat? Olivatko ne lumen sisässä? No… siellä niillä olisi lämmin… Kädetkin olivat niin oudontuntuiset. Hän koettaa taivuttaa kättään ja saakin sen lopuksi kohotetuksi kasvoilleen. Sormet sattuvat nenänpäähän. Mutta siinä ei ole tuntoa. Eikä sormissakaan ole tuntoa. Käsivarsi painuu alas. Mitä… tämä oli…?
Ylhäällä loistaa tuikkivia pisteitä. Hän eroittaa niistä muutamia kuusen oksien välistä. Mikä se oli tuo korkea, joka kaareutui hänen yläpuolellaan —?
Niin… avaruus. Minkävuoksi vaikutti tuo sana nyt niin kummasti häneen? Herätti omituisen turvallisuuden tunteen…
Hänen silmänsä painuvat kiinni, mutta jossakin… jossakin sydämen paikkeilla on vielä lämpöä… paljon lämpöä… Se on rakkauden lämpöä… Jonnen ja hänen… Sabinan…
Mut avaruuden aution lempemme lämmittävä on…
Nuo säkeet soivat hänen korvissaan. Ne tuudittavat hänet uneen kuten laineet, jotka laulavat veneen laitaa vasten. Niiden tahti on vuoroin hitaampi, vuoroin nopeampi.
Yht’äkkiä tahti lakkaa, sävel häipyy pois kuin sulaisi se johonkin suureen ja loistavaan, joka tulee häntä vastaan. Kevyet, lämpöiset aallot kantavat häntä sitä kohti, vaikka hänestä koko ajan tuntuu, että hän kävelee. — Nyt Sabina näkee, että se on valoa. Se tulvii häntä vastaan korkealla tunturin rinteellä sijaitsevan majan ovesta. Kaikki on ympärillä pimeää, suunnattoman pimeää. Vain tuo valo loistaa häntä kohti. Ovessa seisoo joku, jonka kasvoja Sabina ei erota, mutta jonka ääni muistuttaa Muurmannin Jonnen ääntä. Ääni kysyy:
— Toitko pojan, Sabina?
— Toin! vastaa Sabina ja ojentaa säteilevin silmin komsiota valoa kohti.