XVII.
Iloinen tuli roihuaa takassa valaisten kirkkaasti pirtin etäisimmänkin sopen. Lunnasjärven Ampru istuu takan ääressä takkavitsoja tervaten. Hän on jälleen päässyt entisestä elämästä kiinni ja nyt hän kiinnittää huomionsa vain kotiaskareihin. Setä Juhani kyyhöttää sänkynsä reunalla. Häntä on koko talven vaivannut kova jalkojen kolotus, niin että hän hädin tuskin pääsee liikkeelle.
Mutta — vaikka takkaan on lyöty vahva juurakko, oikea Lapin »valopuu», ja vaikka on se hetki vuorokaudesta, jolloin tarina tavallisesti luistaa Lapin pirteissä, on Amprun pirtti äänetön. Lapsetkin ovat vaiti. Sen vaikuttaa penkillä istuvan harmaapäisen miehen läsnäolo, joka tuo mieleen muistoja menneiltä päiviltä.
Se on Malmi-Muurman, joka on viimeistä kertaa saapunut vanhoja työmaitaan katsomaan.
Setä Juhani tuijottaa tuleen, seuraten liekkien leikkiä. Yksi juurakon sakara on palamaisillaan loppuun. Se muuttuu harmaaksi, hyötyväpintaiseksi. Setä Juhanin mielikuvituksessa se saa mitä ihmeellisimpiä muotoja. Se on kuninkaantytär, prinsessa Kunigunda, joka uudessa, komeassa puvussaan kumartaa kuninkaanpojalle. Sen selkä taipuu notkeasti… alemmas… yhä alemmas. Mutta kuninkaanpoika on armoton. Hän ei kiinnitä huomiotaan prinsessa Kunigundan nöyrään esiintymiseen. Juurakon sakara painuu yhä alemmas. Sen latvapuoli on melkein tyven tasalla. Rits! Se katkesi.
Setä Juhani pyyhkäisee kädellä otsaansa. Merkillistä. Hän vain ei pääse erilleen mielikuvituksensa leikeistä. Joka paikassa asettuvat vanhat muistot hänen tielleen. Hän oli syvästi kiintynyt Sabinaan ja häntä hän nytkin muistelee.
Kuvat vaihtuvat. Hiilokseen, takan perälle on muodostunut hohtava holvikaari, jonka ympärillä liehuvat savusuikaleet kuin kapeat, pitkät viirit. Ne kohoavat sotilasten soihduista. Ne ovat vastaanottamassa prinsessa Kunigundaa itse kuninkaan linnaan. Liian myöhään, liian myöhään… Prinsessa Kunigunda on kuollut…
Kuvat vaihtuvat, muuttavat muotoaan. Ei… ei olekaan prinsessa Kunigunda kuollut. Siellähän hän istuu juurakon vasemmalla puolella ja kehrää. Suuri pyöreä oksa, joka nyt kiiltää kirkkaasti, on rukinpyörä. Niin vinhaa vauhtia se pyörii, että koko pyörä on vain hohtavana, sädehtivänä ympyränä. Oksan kuori, joka nyt loppuunpalaneena, paperin hienoisena käpristyy kerälle, on kangasta … huntua. Siitä valmistavat näppärät sormet häähunnun. Prinssi Rikhardia vain ei näy. Liian myöhään, liian myöhään… Prinssi Rikhard on kuollut.
Nyt pullahtaa juurakon kyljestä paksu, vaalea savukiehkura esiin… Juna puhkuu ulos tunnelista, joka on kaivettu Kaamaslaen läpi. Mutta miten käy Malmi-Muurmannin laitosten? Kovin ohueksi on tunnelin kuori jäänyt tunturin päällä… ja siellä ovat vintsit ja muut vipukoneet. Räiskis! Ei kestänyt tunnelin kuori liian raskasta painoa, vaan sortui rymisten alas…
Ampru kohentaa tulta ja lyö uutta puuta takkaan. Polttopuuta oli sentään vielä Lapin korvessa, Jumalan kiitos, vaikka elämä toisinaan näyttikin loppuvan. Mutta… mikäs se hänellä, köyhällä tunturieläjällä. Tuossa istui Muurmanni-herra kumaraanpainuneena piippuaan imien ja hän oli melkein yhtä köyhä.
Ei osaa Ampru tuntea muuta kuin sääliä miesparkaa kohtaan. Tukkakin ihan valkoinen, vaikkei ollut kuin alun kuudennellakymmenellä…
Hän oli ensin ollut tavattoman katkera; ei ollut aikonut ikinä antaa anteeksi Muurmanneille. Mutta samanlaisella kohtaloonsa alistuvaisuudella, millä he ottivat vastaan nöyrät vuodet ja muut vastoinkäymisenne olivat ottaneet vastaan tämänkin onnettomuuden. Tällöin suli mielistä katkeruus ja sijaan astui nöyrä kiitollisuus Taivaallista vanhinta kohtaan, jonka vallassa on ottaa ja antaa.
Malmi-Muurman istuu mietteissään. Hänestä on nyt tullut loppu… hänestä ja hänen suuremmoisista puuhistaan. Turhaan yritettyään rahoja eri tahoilta, hän oli lopuksi taipunut kohtalonsa alle. Hän oli antanut perään. Valtaukset saivat nyt jäädä. Ja ne olivat jääneet… pakostakin. Sillä kun ei paikoilla oltu kahteen vuoteen voitu toimittaa lain määräämiä töitä, olivat valtaukset langenneet kruunulle.
Kirottu malmi!
Hän oli nyt ollut Tunturimajalla huutokauppaa pitämässä. Huutokauppaa! Oliko kummempaa kuultu! Hän, entinen rikas Muurman, joka oli puhutellut ministerejä ja kuningastakin, istui täällä Lunnas-Amprun pirtissä kuin kulkukauppias, joka on myynyt viimeisen kinnasparinsa. Kuka olisi uskonut, että hänen elämäntyönsä saisi tällaisen lopun? Malmi, jota hän koko elämänsä ajan oli ajanut takaa, ei ollut taipunut hänen pyydystettäväkseen. Se vilahutti vain kiiltävää pintaansa kuin kala, joka välähdyttää kylkeään meren pohjalla. Pyytäjä luulee sen tarttuneen onkeen, mutta ei: — se maistoi vain syöttiä ja katosi.
Kirottu malmi!
Hän oli uurastanut kolmattakymmentä vuotta ja saanut huikean korvapuustin. Monien valtausten omistaja lopetti huutokaupalla, jossa myytiin muutamia vanhoja sänkyjä ja kivien kolhimia pöytiä, — siihen lisäksi pari, kolme jauhosäkkiä ja laatikko Amerikan silavaa.
Eikö se ollut kohtalon ivaa?
Mutta aate, aate… eikö se kuitenkin ollut oikea?
Malmi-Muurman kiroaa hengessään. Niinkauan kuin aate pysyi vain aatteena, oli se vaaraton. Mutta rupeapas sitä toteuttamaan, heti sait tuntea, minkälaisiin kärsimyksiin ja pettymyksiin se sinut johti. Ainakin häneen nähden oli käynyt niin.
Kirottu malmi!
Se hullaannutti miehen, pani hänet ponnistelemaan ja kieltäytymään vuosikymmeniksi sivistyselämän mukavuuksista ja lopuksi, kun tämä oli uhrannut kaikki varansa ja harmaantunut työssä, se houkutteli hänet paikalle toteamaan, kuinka paljon kiveä hän vuosien kuluessa oli ilmoille nostanut.
Kirottu malmi!
Malmi-Muurman on katkeralla päällä. Päivällä toimitettu huutokauppa on koskenut kipeästi häneen. Se oli ollut katkera sakka maljan pohjalla, jonka hän vuosien vieriessä oli hiljaa tyhjentänyt.
Mutta — mitäpä auttoi raivoaminen. Näillä, Amprulla, setä Juhanilla ja Karuliinalla olisi ollut paljon suurempi syy raivota… ainakin yhtä suuri kuin hänellä. Mutta — tekivätkö he niin? Ei, he istuivat tuossa aivan rauhallisina — ainakin ulkonaisesti. Eikä Malmi-Muurmannilla ollut pienintäkään syytä epäillä, etteivätkö he olisi olleet myös rauhallisia sisällisesti. Ainakin he olivat ottaneet hänet perin ystävällisesti vastaan, lausuneet ilonsa sen johdosta, että näkivät vielä vanhan tutun. Jo huutokauppatilaisuudessa oli Ampru tullut häntä kättelemään ja tiedustanut, eikö hän aikonut talossa poiketa. Ja Katajan Matti oli tullut tarjoutumaan kyytiin. Kuinka hänen oli tulkittava tämä? Oliko se orjailua vai todellista sydämen aateluutta, joka unohti ja antoi anteeksi?
Malmi-Muurmannin täytyi kallistua jälkimmäisen otaksuman puolelle. Siellä askarteli nytkin Karuliina pöydän luona hänelle illallista valmistellen. Eikä hän ollut sitä pyytänyt. Se oli ystävällisyyttä, sen näki Karuliinan kasvoista, joilla asusti hiljainen, surumielinen hartaus.
— Olisihan se saattanut toisinkin käyä, puheli Ampru takkavitsaa sujutellen, — mutta kun se oli näin määrätty, niin ei sille mithään mahha. — Niin, yhtyy setä Juhani puheeseen, — Sapinan piti saaha Kaaren Lintamuun kohtalo. Se oli niin sallittu.
Ei soimauksen ääntäkään, ei pienintäkään katkeruutta.
— Se minua vain on surettannut, kun se kuoli pakkasheen ja pyrhyyn, värähtää Karuliinan ääni pöydän luota.
— Älä sie, äiti, sitä sure! Se oli niin sallittu. Ja sitäpaitsi — ei paleltuminen niin tuskallista olekhaan. Eikö totta, Muurmanni-herra?
Tämä nyykäyttää päätään. Häntä surettaa vilpittömästi näiden erämaan ihmisten kova kohtalo. Mutta — minkäpä hän sille voi. Jos Sabina eläisi lapsineen, saattaisi hän ehkä pitää heistä huolta. Mutta nyt ovat molemmat kuolleet eikä hän siis voinut asiaa auttaa. Jonnen velvollisuus olisi ollut jollakin tavoin hyvittää Katajan Matti. Mutta eihän hänkään siihen kyennyt, kun hädin tuskin itse pysyi leivässä. Siellä ajelehti poika jossakin Keski-Norjassa, milloin maantientöissä, milloin missäkin. Isän ja pojan välit olivat lopullisesti katkenneet senjälkeen kuin hän, vanha Muurman, oli saanut kuulla Sabinan kohtalosta.
— Tietääkös Muurmanni-herra… se oli niin suloinen… pikku Jonne nimittäin… vielä kuolleenakin. Eikä ollut Sapinakhaan yhthään muuttunut. Suukin hymyssä…
Nyt oli mitta täysi. Malmi-Muurmannin povessa rupesi jokin nyyhkyttämään. Puhuivat niin avoimesti… nämä yksinkertaiset sielut, ettei sitä saattanut tyynenä kuunnella.
— Ele viitsi, Ambru… minun on kovin raskas se kuulla. Olen soimannut itseni…
Nyt käännähtää Ampru ihmeissään Malmi-Muurmannin puoleen, joka tuossa penkillä pyyhkii silmiään. Se on ensimmäinen kerta, jolloin hän näkee herran itkevän ja se vaikuttaa häneen samalla tavoin, kuin jos Jumala vuodattaisi kyyneleitä.
— Älkhäähän nyt… mitenkä se nyt Muurmanni-herran syy… Johan nyt jotakin…
Ampru vääntää takkavitsaa kuin päästäkseen siten paremmin tasapainoonsa.
— Täällä olisi nyt ruokaa. Muurmanni-herra on hyvä ja tulee syömhään, kehoittaa Karuliina pöydän luota.
Malmi-Muurman siirtyy pöydän ääreen ja ryhtyy aterioimaan. Kummallisia tunteita liikkuu hänen povessaan. Ennen hän oli istunut tämän saman pöydän ääressä kuin hallitsija… kuin se, joka on tottunut käskemään. Ampru, setä Juhani ja Karuliina olivat olleet hänen alamaisiaan. Mutta — nyt hänestä tuntui, kuin osat olisivat vaihtuneet. He käskivät ja hän totteli. Niinkuin Karuliinakin äsken. Vaikk'ei hänen äänessään eikä käytöstavassaan ollut näkynyt minkäänlaista ylpeyttä, tuntui Malmi-Muurmannista kuitenkin, että hän istui pöydän ääressä kuin kerjäläinen, jolle armosta tarjotaan ateria.
Aivan kuin aavistaen vieraansa ajatukset rupesi Ampru puhumaan Jonnesta ja Sabinasta. Malmi-Muurman säpsähti. Aikoiko Ampru ruveta kiduttamaan häntä? Ei. Hän jutteli sellaisella sydämellisellä sävyllä, että Malmi-Muurman rauhoittui.
Hän puhui Jonnesta ja Sabinasta, aivan kuin he vielä olisivat olleet pieniä kumpikin. Jonne oli siihen aikaan niin herttainen poika. Ja Sapina… hän oli oikein mieleinen lapsi. Niin kasvoivat kuin sisar ja veli. Monta kertaa tuli Jonne itkien sisään Karuliinalle vaivojaan valittamaan. Hän kutsui Karuliinaa »äidiksi.» Eikö se ollut somaa?
Ja aikuisenakin hän oli sellainen reipas ja ryhdikäs… Minkäpäs se Jonne sille, kun Sapina kerran ennätti mennä Katajan Matille. Ja jos ei olisi ennättänytkään, niin liian suuri uhraus olisi ollut Jonnen puolelta asettua tavalliseksi uutistalokkaaksi. Ei mies, joka ei useammassa polvessa ollut perinyt raatajan ominaisuuksia, pystynyt metsää asumaan. Tuska ja vaiva siinä oli sellaisellakin, joka lapsuudesta saakka oli tottunut korpielämään.
Amprun hillitty juttelu laukaisi lumouksen. Jokainen löysi kuin entisen tutun polun, jolta oli hetkeksi eksynyt. Ja nyt sai keskustelu vauhtia.
Karuliina muisteli, kuinka hän kerran oli neulonut Jonnen housuihin tuumastukkitaskun. Kauan hän oli empinyt, kun pojalla oli sellaiset hienoverkaiset housut. Eikä hänellä ollut sopivan näköistä kangastakaan ollut. Mutta kun poika paistatti vain eikä hellittänyt, oli hänen lopuksi täytynyt taipua. Setä Juhanin uuden puvun paikkatilkusta oli leikattu suikale ja niin laitettu pojalle tasku.
— Kyllä mie muistan, innostui setä Juhani laahautuessaan takan ääreen ottamaan piippuunsa tulta. — Se oli sitä tummansinistä siviottikangasta. Pojan pöksyt olivat viheriät ja taskusta tuli sininen. Mutta Jonne ei siitä välittänny. Niin pasteeraili kuin mies konsanhaan. Olihan hänellä tuumastukkitasku!
— Entäs ankkurinappi, joka kerran putosi Jonnen housuista. Sapina sai sen lahjaksi ja niin talletti sitä kuin kultaa. Mie halusin kerran neuloa sen pikku Annin röijhyyn, mutta ei Sapina sallinut. »Se on Jonnen lahja.» Mie luulen, että se on vieläkin Sapinan tuusissa siellä Matin pirtin perähyllyllä. Ainakin se oli vielä viime talvena.
— Nyt sie muistat väärin, virkkoi Ampru. Sehän oli pikku Jonne-vainajan pyhäkoltussa. Siihenhän Sapina sen neuloi. Olet nähnyt Jonnen koltun pirtin naulassa ja siitä muistat.
— Niin, ilostui Karuliina. — Toellakin! Pikku-Jonnen pyhäkoltussahan se olikin… saman, joka sillä oli päällä kuollessaan. Muistikin rupeaa loppumhaan…
Kuinka hyvää teki Malmi-Muurmannin sydämelle tällainen puhelu. Se oli kuin lääkettä kirvelevään haavaan. Tuntui aluksi pahalta, mutta vähitellen siihen tottui. Hän käsitti, että nämä yksinkertaiset erämaan lapset tahtoivat lohduttaa häntä, halusivat näyttää, ettei heillä ollut pienintäkään kannetta häntä vastaan. Malmi-Muurman tunsi sydämensä sulavan ja ihmeellinen rauha täytti hänen mielensä.
Hän nousi pöydästä ja kiitti. Hänen piti vielä tänä iltana jatkaa matkaa. Hän katsoi kelloaan. Kuudelta piti kyytimiehen olla täällä.
— Missä se kyytimies on?
— Hen taisi aijaa Katajan Matin talo. Kuului olheen asia.
— Oikeinko se Muurmanni-herra tosisshaan aikoo yön selkhään? kysyi Ampru. — Eikö nyt sopisi levähtää ja lähteä aamulla. Eihän tämä nyt mikhään yöpaikka… mutta onhan Muurmanni-herra ennenkin… Siellä on kamarissa se Piisehosmestarin sänkykin. Karuliina laittaisi vuotheen…
Malmi-Muurmanni tuntee itsensä syvästi liikutetuksi. Tällaista sydämellisyyttä hän ei ole elämässään tavannut. Hän tuntee, että häntä yhdistää näihin erämaan lapsiin luja ja vahva side: yhteinen suru ja pettymys. Mutta nämä hänen ystävänsä olivat surussaankin päässeet lujemmalle perustalle kuin hän, sivistynyt, kouluja käynyt mies. He ojensivat hänelle kättä kuin ylhäältä käsin, auttaakseen hänetkin samalle lujalle pohjalle.
— Kiitoksi paljon, rakkat ystevet. Mie olen aina seilytteve elemeni parhajen nuristujen joukko teme teiden ystevellisyys. Mutta — kuittenki minun teyty lähte. Asiat vaati niin.
Minkäpäs sille mahtoi. Olihan tämä nyt kovin ikävää, kun vielä viimeistä kertaa… Tiesi, näkisikö enää elävän silmä…
— Se on Jummalan kedesse.
Niinpä oli, niinpä oli… sen Amprukin uskoi. Mutta — jauhot olivat maksamatta… päivälliset huudot… ja pöytä. Sattuikin somasti, kun oli juuri aikomus laittaa pirttiin toinen pöytä… Mitäs ne huudot tekevätkään?
Malmi-Muurman hymyilee ystävällisesti.
— Mites mie olla velkka?
Ampru huitaisee kädellään.
— Älkää te, Muurmanni-herra, tyyhiä… kun on mies viimeistä kertaa käymässä… Ei mithään, ei kerrassa mithään! Mutta huuot mie silti maksan.
— Ei ne mitta maksa. Jos teille soppi, niin panna vastakka.
Karuliina pyyhkii silmiään. Ampru on aivan hämmästynyt. Setä Juhani seisoo kuunnellen, kuin ei uskoisi korviaan.
— No… ei kai nyt Muurmanni-herra niitä ilmaiseksi… kun on semmoisia vahinkoja kärsinyt…
Vahinkoja! Niinkuin ei Ampru olisi vahinkoja kärsinyt.
— Kylle. Emme puhu enne koko asia. Kyynelsilmin kiittävät Ampru ja
Karuliina Malmi-Muurmannia.
Samassa ajaa joku pihaan. Malmi-Muurman arvaa, että se on hänen kyytimiehensä. Ja niin olikin. Mutta — kyytimiehen perässä astuu pirttiin Katajan Matti. Hän sanoo hyvän illan ja näyttää hiukan ujolta, kuin olisi hänellä sydämellään joku tärkeämpi asia.
— Tuota… mie ajattelin pyytää, eikö Muurmanni-herra ottaisi minua kyythiin. Minulla tuota … olisi muutenkin asiaa Kopsaan.
Malmi-Muurman seisoo hämillään keskellä pirtin lattiaa. Hän ei jaksa tajuta, mitä Katajan Matti tarkoittaa.
— Mutta… minullahan on jo kyytti, huomauttaa hän.
Katajan Matti näyttää taistelevan itsensä kanssa. Ilmeisesti hänellä oli jotakin sydämellään.
— Mie… tuota… sen vuoksi, kun se Sapina-vainaja tykkäsi niin paljon… Jonnesta… niinkuin Sapinan vuoksi…
Kaikki seisovat äänettöminä. Tuvassa vallitsee hiiskahtamaton hiljaisuus. On kuin kulkisi pyhä olento huoneen läpi.
Malmi-Muurman seisoo keskellä pirtin lattiaa matkatamineissaan. Hänen uurteinen otsansa on tällä hetkellä niin ihmeen kirkas. Se kirkkaus on melkein yliluonnollista. Pihalla kalahtaa poron heleä-ääninen kello. Malmi-Muurman kuulee sen. Hänen sydämensä värähtää omituisesti. Mutta hän kuulee toisenkin kellon äänen. Sen sointu on vielä syvempi, vielä puhtaampi. Sen on synnyttänyt Katajan Matin pyyntö. Se on jalon, ylevän, kaikki unohtavan ja anteeksiantavan ihmissydämen ääni.
Tällaista hän ei olisi koskaan uskonut mahdolliseksi. Hän oli tänne tullessaan valmistautunut puolustamaan itseään ja poikaansa. Tässä pirtissä hänen ei ole tarvinnut sitä tehdä. Mutta Katajan Matille hän oli luullut olleensa jonkunlaisen selityksen velkaa. Mutta ei — nyt tulee tämä tarjoutumaan kyytimieheksi siitä yksinkertaisesta syystä, että Sabina piti niin paljon Jonnesta t.s. että Matti niin suuresti rakasti vaimoaan.
Siunattu malmi, ihmissydämen jalo, puhdas malmi!
Hän oli äsken kironnut sitä ja tuntenut, että yksi osa, paras osa hänessä oli sen kirouksen vaikutuksesta kuollut. Nyt hän siunaa sitä ja tuntee, että tuo osa hänen olemuksestaan nyt nousee kuolleista, herää jälleen eloon.
Siunattu malmi!
Bernt Muurman seisoo keskellä pirtin lattiaa valmiina lähtemään. Hän on suostunut Katajan Matin pyyntöön. Mutta hänelläkin on pyyntö, jonka hän tahtoo esittää ennen lähtöään.
Hän kääntyy noiden neljän puoleen, jotka tuossa seisovat kukin mietteissään ja lausuu ääni värähdellen:
— Mine pyyden antheeksi… oma ja poikkani puolesta.
Nyt murtuivat sulut. Ampru purskahti äänekkääseen itkuun, setä Juhani lyyhistyi sänkynsä reunalle ja Karuliina nyyhkytti sydäntäsärkevästi.
Mutta Katajan Matti, joka miehekkäästi taistelee itkua vastaan, astuu
Malmi-Muurmannin luo, ottaa häntä kaulasta ja lausuu:
— Voi, rakas Muurmanni-herra. Tottahan met… kuninkas ettei…
Sanoohan Vapahtajakin…
Pitemmälle hän ei päässyt. Mielenliikutus kävi ylivoimaiseksi. Hän painoi päänsä Muurmannin olkapäätä vasten ja molemmat itkivät ääneensä.
Mutta Ampru oli nyt sen verran tointunut, että saattoi puhua.
— Varmhaankin Sapina nyt kattelee taivhaasta meitä ja iloittee, että näin sovinnossa ja rakhaasti erkanemille. Ja tarttuen Malmi-Muurmannia kädestä, hän lausui miehekkäästi:
— Hyvästi, Muurmanni-herra ja Jumalan halthuun!
Malmi-Muurman hyvästelee talonväen syvästi liikutettuna. Hän ei ole koskaan tuntenut itseään näin järkytetyksi.
Hän on jo menossa ovessa, kun Karuliina sanoo: Ja sanokaa tervheisiä Jonnelle, jos häntä taphaatte, että met olhaan annettu hänellekin antheeksi.
Malmi-Muurman seisoo pihalla ja katselee Kaamaslakea kohti. Mutta pimeän vuoksi hän ei voi eroittaa muuta kuin tummia, epäselviä hahmoja. Hän tietää kuitenkin että tunturi on siellä.
Hiljaa nyykäyttäen päätään sinnepäin hän asettuu ahkioon. Katajan Matti sivaltaa poronsa juoksuun, ja tiukujen soidessa liukuu kolme ahkiota veräjästä ulos häviten pimeään.