V

Vahva usva lepäsi joella. Se näytti liikkumattomalta ja jäykältä kuin vaaleanharmaa muuri. Oli kuin olisi sekin vielä nukkunut syvässä aamu-unessa. Usvamuurin yläpuolelta erottautuivat vastaisen rannan risukot tummana, epäselvänä juovana lumipeitteisestä vuomasta, joka heti joenrannasta alkaen ulottui kauas etelää kohti. Sieltä, vuoman takaa häämöttivät lumiset tunturit valkeana vyöhykkeenä aamuhämärässä lepäävää taivaan rantaa vasten. Häipyvien revontulten välke värehti vielä Jorp'oivin ympyriäisellä laella. Aamutuuli virisi ja lähti kierrokselleen. Se pyyhkäisi alas tunturin rinteitä, herättäen sen kuin sivumennen, kohahti sitten metsiin ja pani ne pitkään ja raskaasti huokaamaan. Kuin havahtuen tästä, rupesi joella lepäävä usvakin näyttämään elonmerkkejä. Sen yläreuna alkoi tyynesti aaltoilla, ja siitä nousi vaaleita, hajanaisia kielekkeitä, jotka venyttelivät kuin makuulta nouseva ihminen. Kielekkeet kohosivat ylemmäs, muuttelivat muotoaan, värehtivät ja vilkastuivat, ja nyt oli koko usvameri liikkeessä ja teki nousua pappilaa ja kirkkoa kohti. Vastainen ranta oli hävinnyt. Usva leijaili jo korkealla. Rannassa olevat pappilan nuottatalaat, jotka tukevina seisoivat kinoksessa, olivat jo sen peitossa, ja usva nousi varmana ja tyynenä kirkkomäkeä ylös. Hetken päästä kuumottivat tapuli ja porvarien aitat epämääräisinä varjoina sen sisältä, ja pappila ympäristöineen peittyi sen vaaleaan, avaraan vaippaan.

Oli pyhän Andreaan aamu. Pappilan pirtin takassa räiskyi iloinen tuli, nuoleskellen ahnaasti sen yllä kelluvaa pataa, joka riippui takan kupeella seisovan keitinpuun poikittaisessa vartaassa. Keitinpuun toinen pää oli lattiassa kiinni, toinen pää ulottui kattoon, päästen pyörimään runsaasti sen verran, että vartaassa riippuvan padan saattoi helposti siirtää tulelta pois. Vitjakoukku, jossa kiuasliedellä kiehuva pata oli ennen riippunut, oli saanut väistyä tämän uudemman keksinnön tieltä, kun pirtti oli muutettu uloslämpiäväksi ja kiuas vaihdettu savutorvella varustettuun takkaan. Pappila lasi-ikkunoineen ja savutorviuunineen olikin laadultaan ainoa talo koko laajassa seurakunnassa.

Nuori nainen seisoi takan vieressä ja hämmenteli pataa, tuijottaen haaveksien tuleen. Hän oli keskikokoinen, hentovartaloinen. Pyöreitä poskia peitti helakka puna, jonka lieden lämpö oli niihin nostattanut. Otsa oli puhdas ja valkoinen, ja mustat kulmakarvat varjostivat miellyttävästi tummien sinisilmien lempeää katsetta. Nenä oli kapea, suora, ja ohuthuulinen suu pieni ja siro. Kasvoilla oli surunvoittoinen sävy, jota ei voinut hälventää pienen lapinmyssyn alta vallattomana pilkistelevä vaalea tukkakaan, joka ohimoille muodosti sieviä kiehkuroita ja päättyi somaan niskasykeröön. Yllä oli hänellä siniverkainen lapintakki, jota uumenilta koossa piteli kirjovyö, mistä riippui avainkimppu ja lapinpuukko tuppineen. Hän oli herra Olauksen vaimo, Kaarina Eerikintytär.

Vähän syrjempänä takan sivulla heinitti palvelustyttö kookkaita kallokkaita ja silmäsi vähän väliä emäntänsä miettiviin kasvoihin.

— Alamaatako taas ajattelet? kysäisi tyttö, laskien heinitetyn kallokkaan viereensä, lattialle.

Kaarina-emäntä havahtui unelmistaan.

— Niin, vastasi hän ja katsahti tyttöön surumielisesti hymyillen. —
Muistelin syntymäkaupunkia ja vanhempiani…

— Elävätkö sinun vanhempasi?

— Elävät kyllä. Isällä on suuri kauppa kaupungissa.

— Voi, sanoi tyttö katsellen pää kallellaan emäntäänsä. — Sitten on sinulla ollut paljon hauskempi siellä… Kauniimmat vaatteet… ja hupaisempi olo.

Kaarina naurahti.

— Eikö tämä puku ole mielestäsi kaunis? kysyi hän.

— Eikö mitä! Sitähän pitävät vain lappalaiset. Se puku, joka on aitan luhdissa, on paljon kauniimpi. Olen sitä katsellut joka kerta, aitassa käydessäni. Niin hieno ja soma… ja sellaiset hervat[8]…!

— Minä pidän tästä puvusta, sanoi Kaarina nostaen padan tulelta. — Tämä sopii täällä. Miten luulisit minun voivan luhdissa olevaa pukua käyttää keittäessäni? — Ja entä sitten navetassa?

— Etkö ole sitä koskaan pitänyt?

— Kyllä, silloin kun olivat minun hääni.

— Silloin olisin tahtonut nähdä sinut, sanoi tyttö ihaillen.

— Vai olisit…? Kaarinan kasvoille lensi onnellinen hymy ja hän vaipui muistoihinsa.

— Heinitäpä nyt kengät valmiiksi herra Olaukselle, sanoi hän hetken päästä havahtuen.

Tyttö ryhtyi työhönsä ja oli tuokion kuluttua kerinnyt.

— Nyt ne ovat valmiit, sanoi hän ja puisteli heinät sylistään.

— Vie ne nyt tupakamariin.

Tyttö riensi täyttämään käskyä. Hetkisen kuluttua hän palasi ja virkkoi hengästyneenä:

— Paulus-Jouni ajoi pihaan!

Kaarina riensi ikkunaan ja hänen sydänalassaan sykähti niin omituisesti. Hän varjosti kädellä silmiään, mutta ulkona oli vielä siksi hämärä ja niin paljon usvaa, ettei hän erottanut mitään. Portailta kuului askeleita, ja Kaarina kuulosti, menisivätkö ne tupaan. Mutta ei! Askelet lähestyivät pirtin ovea ja säikähtyneenä hän vetäytyi karsinaloukkoon.

Ovi aukesi ja Jouni astui sisään.

— Hyvää huomenta! lausui hän reippaasti. — Jopa on papin emäntäkin noussut.

Hän astui Kaarinan luo ja ojensi kätensä.

— Burist! Terve! sanoi hän katsellen hymyillen säikähtynyttä naista.

— Mitä, pelkäätkö minua? Älähän, älä pelkää. En pahoja tahdo… Onhan tietäjä minua voimakkaampi talossa. Mitäpä voisinkaan, jos tahtoisinkin. Mutta enhän tahdokaan, en, en…

— Mene pois täältä! lausui Kaarina arasti, katsellen vapisten Jounin mustiin silmiin.

— Kas, menen, menenhän, kun saan asiani toimitetuksi, mutta en ennen.

Hän kaivoi peskin povesta ison pullon ja ojensi sen Kaarinalle.

— Tahdon tuohon viinaa… tarvitsen matkalla. Ja sinullahan sitä on, Kaarina? Sanovat hyvää keittäväsi. En ole ennen maistanut, vaan nyt maistan.

Kaarina näytti epäröivän.

Jouni käsitti väärin hänen epäröimisensä. Hän kaivoi esiin suuren hopearahan ja jatkoi:

— En tahdo ilman, en suinkaan. Kaikki maksan, koreasti maksan.

Kaarina otti pullon, sytytti lyhdyn ja meni ulos. Eteisessä hän mietti, mennäkö kertomaan Olaukselle vai ei. Mutta heti iski hänen mieleensä, mikä seuraus siitä voisi olla. Olaus ryntäisi pirttiin, syntyisi taistelu, josta saattaisi olla vaikka kuolema seurauksena. Ei, hän ei kerro Olaukselle mitään, koettaa vain toimittaa Jounille viinan niin nopeaan kuin mahdollista, saadakseen hänet sitten heti poistumaan.

— Hän riensi kellariin. Vapisevin käsin hän laski tynnyristä pulloon. Voi hyvä Jumala, mitä tästä tulee? hoki hän itsekseen…. Mitä minä teen? Mittaan noidalle viinaa! Mitä sanoo Olaus? — Mitä, jos Jouni meneekin tupaan, tahi Olaus pirttiin…? Voi hyvä Jumala! Sillä on sellaiset palavat silmät, niin tuliset ja — Kaarina pysähtyi ajattelemaan ja hänen täytyi myöntää, että Jounin silmät olivat kauniit, vaikka niissä olikin jotakin peloittavaa.

— Sepä on kaunis näky! kuului kellarin ovelta sointuva ääni.

Kaarina säpsähti niin, että oli pudottaa pullon kädestään. Oliko se
Olaus…?

— Papin vaimo polvillaan mittaamassa miehensä vihamiehelle viinaa! jatkoi ääni, ja Kaarina tunsi, että se oli Jouni.

Hän sammutti varovaisuuden vuoksi kynttilän ja tuli ulos kellarista. Mutta sittenkin hänestä tuntui, että Olaus saattoi nähdä millä hetkellä hyvänsä tuvan ikkunasta, jonka ääressä hän parasta aikaa istui ja ajoi partaansa. Kynttilä paloi tuvan pöydällä ja valaisi kirkkaasti hänen kasvonsa.

— Mitä sanoisit, Kaarina, jos nyt katsoisin pahalla silmällä? virkkoi Jouni, viitaten valaistuun, pienipuitteiseen ikkunaan.

— Ethän sitä tee? sanoi Kaarina, ja vaikka hän ymmärsi, että Jouni laski leikkiä, oli hänen äänensä hätäinen.

— No, en… mutta voisin, jos tahtoisin… Ja tiedätkö, mikä siitä olisi seurauksena?

— Voi älä puhu sellaista sopimatonta leikkiä!… Tässä on tämä.
Mene nyt heti paikalla!

Kaarina ojensi pullon Jounille.

Mutta Jouni ei pitänyt kiirettä, vaan jatkoi itsepintaisesti:

— Jäisi leskeksi nuori, sinisilmä siippana… helläsydäminen ja lempeä…

Ääni oli kiusoitteleva ja Kaarina punastui.

— Kadun, että rupesin ollenkaan tekemisiin kanssasi, sanoi hän loukkautuneena. — On parasta, että poistut! nyt heti ja jätät minut rauhaan!

— Kas, kas! Älähän suutu, Kaarina, puheli Jouni ja pisti pullon poveensa. — Lähden heti, mutta yhdellä ehdolla.

Hän astui Kaarinan eteen ja otti häntä kädestä. Tämä joutui omituisen hätääntymyksen ja voimattomuuden valtaan.

— Mikä se on? kysyi hän ääni vapisten, koettaen vetää kättään pois.

— Vaadin lupauksen, että taivutat papin jättämään minut rauhaan!

Kaarina tunsi suloista helpotusta.

— Sen lupaan! sanoi hän ja äänessä oli melkein iloa. — Kaikkeni teen sen hyväksi, vaikka en tiedäkään, onnistunko.

— Hyvä on, sanoi Jouni ja päästi hänen kätensä.

— Sillä ehdolla saa pappikin minulta rauhan, mutta muussa tapauksessa kostan!

Jouni käveli poronsa luo ja hyppäsi ahkioon. Pyrynä ajoi hän pihasta ulos.

Kaarina riensi pirttiin iloissaan, että oli selviytynyt vaarallisesta vieraastaan. Sydän löi kiivaasti ja posket punoittivat.

— Onko herra Olaus käynyt pirtissä? kysyi hän palvelustytöltä.

— Ei ole. Kysyi vain äsken, kun vein pesuvettä, onko emäntä sisällä.

— Mitä sanoit? — Hän katsahti pelästyneenä tyttöön.

— Sanoin, että olit mennyt ulos. Kaarina huokasi helpotuksesta.

— Se oli hyvä! sanoi hän. — Älä puhukaan herra Olaukselle mitään siitä, että Jouni on käynyt täällä.

— En tietysti, kun sinä käsket…

— Katso, ei herra Olauksen tarvitse sitä tietää.

— Ka eipä tietenkään…

Saatuaan aamiaisen valmiiksi, lähti Kaarina tupaan. Herra Olaus oli jo täysissä pukimissa ja istui pöydän ääressä kirjan yli kumartuneena. Kaarina istahti pöydän päähän ja katseli ihaillen miehensä tarmokkaita piirteitä. Olaus oli kaunis ja miehekäs, ja varsinkin papin puku sopi hänelle erinomaisesti. Kaarinan sydän lämpeni ja hän laski hyväillen kätensä miehensä kädelle, joka lepäsi pöydällä.

— Saarnaasiko valmistat, Olaus? kysyi hän hiljaa. Herra Olaus katsahti hymyillen vaimoonsa.

— Niin, sanoi hän. — Katselin vähän päivän tekstiä… Sehän on vanha tuttu paikka.

Hän otti pöydältä kirjan ja selaili sitä. Se oli paksu, puukantinen teos, jonka kullatut syrjät olivat jo koko lailla tummuneet.

— Tiedätkö, mitä olen miettinyt, Kaarina? virkkoi hän kirjaa selaillen. — Olen ajatellut ruveta kirjoittamaan jotakin… minäkin. — Katsohan, tässä on Alatornion kirkkoherran, vanhan Tornaeuksen kirjoittama lapinkielinen kirkkokäsikirja, "Manuale lapponicum". Kun Tornaeus on pystynyt sellaiseen, niin miksen minäkin, jonka äidinkieli on lappi? — Mitä arvelet, Kaarina?

Kaarina katseli häntä ihmeissään, mutta katse ilmaisi ihailua.

— Miksi et pystyisi, sanoi hän, ja silmät loistivat. — Mutta mistä varat sen painatukseen? Sinä olet vain köyhä lapinpappi ja palkka on pieni.

— Totta, Kaarina. — Mutta jos saisin kirjan valtion kustannuksella painatetuksi, niinkuin Tornaeuskin. Ajatelkaamme, että kääntäisin jonkin piispa Gezeliuksen kirjan… esimerkiksi hänen katekismuksensa. Se olisi jotakin!

— Yritä vain, Olaus! Voithan pyytää apua kuninkaalta, koskapa hän on ennenkin sellaisia yrityksiä kannattanut.

— Niinpä niin! innostui herra Olaus. — Ja kuinka tarpeellinen sellainen kirja olisi täällä, pimeässä seudussa, jossa pakanuus on vielä aivan yleistä, ja jossa noitiin uskotaan ja noitia käytetään! — Senhän näki viime käräjilläkin, millaisella jännityksellä lappalaiset seurasivat Paulus-Jounin juttua. Ne iloitsivat hänen vapautuksestaan!

Herra Olauksen muoto synkistyi äkkiä. Hän laski kirjan pöydälle ja jäi tuijottamaan eteensä.

Kaarina ajatteli kohtaustaan Paulus-Jounin kanssa ja häntä väristytti.

— Olaus, sanoi hän hiljaa ja ääni vavahti hiukan. — Tarvitseisiko sinun Paulus-Jounista välittää? Sinä saarnaat ja opetat vain ja annat totuuden hiljakseen vaikuttaa. Minä niin kovin pelkään, että hän kostaa sinulle. — Anna hänen olla rauhassa, niinkuin häntä ei olisikaan.

— Et ymmärrä, Kaarina, mitä nyt puhut! Kuka sitten välittäisi, ellei se, jonka esivalta on tänne asettanut valkeutta levittämään —?

Pastori katsoi vakavana vaimoaan ja jatkoi:

— Minun asiani juuri on käydä sotaa noituutta ja pimeyttä vastaan Jumalan sanan kirkkailla aseilla. Mutta ei siinä kyllin! — Noituuden harjoittajat pitää myös saattaa maallisen oikeuden käsiin! — Ei auta sana yksinään.

— Mutta eikö nimismies voisi pitää huolta siitä, että syylliset saatetaan oikeuden käsiin? Eikö se puoli asiasta kuulukin juuri hänelle?

— Hänellehän se juuri kuuluisikin, vaikka pappi tosin ottaa aloitteen ilmiantamalla syylliset. Mutta tiedäthän, millainen meillä on nimismies. Luuletko hänen sellaisista välittävän? Hän vihaa minua, niinkuin tiedät, ja sen vuoksi hän varoo ryhtymästä mihinkään, joka tukisi minun papillista työtäni. Päinvastoin hän yllyttää lappalaisia noituuteen. Hän on Paulus-Jouninkin paras suojelija täällä. — Siellä oli hänen luonaan Jouni taas heti käräjäin jälkeisenä päivänä. Istui kuin kotonaan.

— Joka kerta kun Jouni liikkuu kirkon tienoilla, peloittaa minua, että hän tekee sinulle jotakin, kun sinä häntä ahdistelet, puhui Kaarina huolestuneella äänellä. — Silloin kun ajoit hänet täältä ulos, näin sen ilkeän silmäyksen, jonka hän sinuun loi, ja minun sydämeni lakkasi miltei sykkimästä.

— Älä välitä sellaisesta! Ei uskalla Paulus-Jouni toiste tulla tänne kopeilemaan ja soimaamaan minua sukuperälläni. Minä olen isäntä talossani ja tulen osoittamaan ovelle jokaisen, joka tulee tänne sillä tapaa elämöimään!

Herra Olaus nousi pöydän äärestä ja pani käsikirjan kiinni melkein kiivaasti.

— Älä tulistu, rakas Olaus! En tarkoittanut pahaa. Ajattelin vain, että voisit hiukan hillitä itseäsi, kun sellaista sattuu. Lappalaiset ovat niin yksinkertaisia, etteivät aina käsitä mitä puhuvat.

— Kyllä he käsittävät! Tekevät usein aivan tarkoituksella niin! Olen sen monesti huomannut. Se on vain sulaa ilkeyttä, jota minä en voi kärsiä!

— Mutta lupaathan, Olaus, välttää riitaa ja taistelua, niin paljon kuin mahdollista? Lupaathan minulle, omalle Kaarinallesi? Lupaathan?

Kaarina nousi ja otti miestään kaulasta painaen päätään hänen olkapäätään vasten.

— No, no, mikä minun pikku vaimoani nyt vaivaa? — Tiedäthän, että teen omantuntoni mukaan kaikessa, ja että Jumala varjelee palvelijoitaan. — Mitä, itketkö? Mikä sinun mielesi nyt yht'äkkiä mursi? Mikä Kaarinaani vaivaa?

Kaarina nyyhkytti miehensä kaulassa ja puristautui häntä lähelle. Herra Olauksen valtasi omituinen sekava tunne. Mikä hänen vaimonsa mieltä oikeastaan painoi…?

— Mikä sinua vaivaa? kysyi hän lempeästi silitellen vaimonsa päätä.

— Ei mikään… Minua vain toisinaan niin peloittaa…

— Mikä sinua peloittaa?

— Kaikki täällä… tämä yksinäinen, jylhän karu luonto… nämä salaperäiset ihmiset… kaikki… Paulus-Jouni… ja…

— Paulus-Jouni? Onko hän käynyt täällä?

Kaarina puristautui yhä lähemmäs miestään kuin turvaa etsien.

— Älä ole vihainen minulle, Olaus. En voinut hänelle mitään…

— Kenelle? — Jounille.

— Milloin?

— Nyt… aamulla… tuli tänne… viinaa ostamaan… En uskaltanut tulla sinulle ilmoittamaan. Pelkäsin, että hän tappaa sinut.

— Ja sinä annoit?

— Annoin.

Herra Olaus irrottautui vaimonsa syleilystä ja rupesi astumaan edestakaisin. Kaarina lyykähti penkille ja itki herkeämättä.

— Sinun olisi pitänyt tulla minulle sanomaan! Sinä et olisi saanut ruveta ominpäisi toimimaan! torui herra Olaus puolittain suutuksissa, puolittain lempeänä. — Mutta nähdessään tuon avuttoman, hennon olennon istuvan kyynelissään, voitti lempeys täydellisesti. Hän meni vaimonsa luo ja silitti hellästi tämän kyynelistä kosteaa poskea.

— Älä itke enää, Kaarina… oma pikku Kaarina. Sinä olet vielä niin ymmärtämätön ja lapsellinen. Unohdamme tämän. — Vasta sanot minulle, jos sellaista tapahtuu… Eikö niin?

— Niin, kuiskasi nuori vaimo niellen kyyneleitään.

Pastori hyväili häntä, kunnes hän täydellisesti tyyntyi.

— No nyt lähdemme aamiaiselle, sanoi hän. — Sinulla on tietysti ruoka jo valmiina?

— On. Lähdinkin sinua käskemään.

Pastori vilkaisi ulos, jossa päivän sarastus jo rupesi voittamaan hämärän.

— Lukkarikin näkyy tulevan, virkkoi hän.

Kaarina riensi pirttiin, ja herra Olaus seurasi verkkaan jäljessä.